Töitä, sairaslomaa ja lomaa

Mish Mushkila on ollut vaiti muutaman viikon. Olen ollut sairaana ja sitten ihan oikealla lomalla. Onnistuimme mieheni kanssa kumpikin saamaan taannoin kausi-influenssan. Ensin mieheni jäi kotiin kovassa kuumeessa ja lihaskivussa, ja sitten muutaman päivän päästä sama tauti tuli minullekin. En ole pitkään aikaan ollut ns. kunnolla kipeänä: lähinnä jotain pieniä flunssia on ollut silloin tällöin, mutta nyt olin viikon poissa töistä. Uudessa maassa sairastaminen on aina vähän hankalaa. Lääkärissä käynti pitää hoitaa englanniksi, ja lääkkeetkään eivät ole samoja joihin on tottunut. Meillä on terveydenhuolto mieheni työpaikan kautta, ja se on hammashoitoa lukuunottamatta meille ilmaista. Myös lääkärin määräämät lääkkeet saa ilmaiseksi apteekista. Tämä on varsin hyvä juttu, sillä Saudi-Arabiassa on lähinnä yksityistä terveydenhuoltoa, joka luonnollisesti maksaa enemmän kuin verorahoin tuettu terveydenhuolto.  Täällä ei muutenkaan tunneta sellaista käsitettä, että verorahoista maksettaisiin esimerkiksi julkista liikennettä (no sitä ei myöskään ole olemassa) tai pidettäisiin yllä kirjastoja tms. Yksityiset ihmiset eivät myöskään yleensä maksa veroja. Niinpä minulla ja miehelläni on veroprosentti molemmilla tasan 0 %. Tilikuittia on ihan piristävää katsella sen jälkeen, kun on tottunut maksamaan Suomessa aika isoakin veroprosenttia… Toisaalta täällä tienatuista rahoista ei kerry eläkettä emmekä tietenkään ole osana Suomen sosiaaliturvaa ja sen suomia etuja. Esimerkiksi nyt kipeänä ollessani käytin jo kaikki tämän vuoden sairaspäiväni: minun työsopimukseeni kuuluu, että 5 päivää vuodessa voi olla sairaana maksetulla ajalla, seuraavat 5 päivää maksetaan osittaista palkkaa ja sen jälkeen sairastetaan omalla rahalla. Olen tähän tottunut jo Australiassa asuessani, mutta se tuntuu silti aika karulta. En tiedä miten toimitaan tilanteissa joissa ihminen on pitkään sairaana, sillä se vaikuttaa jo elintasoon aika lailla. Tiedän, että muslimit antavat paljon rahaa hyväntekeväisyyteen ja rahaongelmiin joutuneita kanssaihmisiä autetaan, mutta hyväntekeväisyys toimii kuitenkin aika erilailla kuin järjestelmä, jossa tuki on taattu valtion puolesta. Mitä jos ei ole sukulaisia tai muita läheisiä auttamassa hädän hetkellä? Erilainen yhteiskunta, todella.

Oltuani viikon sairaslomalla jäinkin melkein heti lomalle, sillä vanhempani ja veljeni vaimoineen tulivat käymään. Tai siis vanhempani tulivat käymään täällä Saudeissa saakka, ja veljeni ja vaimonsa jäivät Bahrainiin siksi ajaksi. Emme onnistuneet saamaan Saudi-Arabian viisumia kuin vanhemmilleni, sillä viisumikäytäntöjä kiristettiin viime syksynä. Veljet ja sisaret eivät enää saa vierailijaviisumia, tosin tilanne voi muuttua taas. Tarkkaa syytä muutokselle ei kerrottu, mutta osasyynsä on varmasti sillä, että Saudeissa on paljon laittomia siirtolaisia. Osa on onnistunut tulemaan maahan väärillä papereilla ja varmaan vielä isompi osa on jäänyt maahan työ- tai vierailijaviisumin umpeuduttua. Näitä laittomia maahanmuuttajia etsitään tiukalla kammalla ja aina välillä teillä on tarkastuksia, joissa autot pysäytetään ja matkustajien paperit tutkitaan. Meitä tosin ei ole koskaan vielä pyydetty näyttämään papereita tällaisessa tilanteessa vaan olemme saaneet ajaa läpi tarkastuksista lähinnä moikkaamalla poliiseja. Tähän on syynä se, että laittomat siirtolaiset ovat harvemmin ihonväriltään valkoisia vaan he tulevat ihan eri maista, esimerkiksi Pakistanista tai Bangladeshistä. Saudi-Arabia on monella tapaa luokkayhteiskunta, yhtenä esimerkkinä kansalaisuuden ja ihonvärin mukanaan tuoma status. Olemme mieheni kanssa aina ”sir” ja ”madam” ja kohtelu on yleensä todella asiallista – tosin emme koskaan ole aivan samalla tasolla saudien tai muiden arabien kanssa vaan he ovat aina ykköskastia.

Takaisin vanhempieni vierailuun. He olivat reissussa suunnilleen viikon verran, ja aivan kuten mieheni vanhempien vierailun yhteydessä, vierailun lyhyys aiheutti kummastumista paikallisissa. Minulta kyseltiin lähes joka kerta siitä, miksi vanhempani tulivat käymään vain niin vähäksi aikaa. Mieheni työkaveri oli kommentoinut appivanhempieni (paikallisittain) lyhyttä vierailuaikaa toteamalla ”they don’t love you very much, do they”. Täällä suku on todella tärkeä ja vanhemmat tulevat vierailemaan helposti useaksi kuukaudeksi, jos vain voivat. Vanhempien kunnioitus on todella tärkeää. Opimme loman aikana Manaman isossa moskeijassa vieraillessamme, että rukousten välissä kiitetään ensimmäiseksi omia vanhempia, sillä ilman heitä me emme olisi olemassa. Monet muslimituttavani, joiden vanhemmat asuvat ulkomailla, lähettävät vanhemmilleen rahaa säännöllisesti. Näin myös sellaisissa tapauksissa, joissa vanhemmat ovat ihan hyvin toimeentulevia eivätkä tarvitsisi rahaa lapsiltaan. Eräs saudityökaverini (nainen) hoiti pitkään kotonaan isäänsä, jolla on Altzheimer. Nyt isä on vuorostaan hoidossa työkaverini veljellä. En tiedä, onko täällä vanhainkoteja tai hoitokoteja, mutta veikkaan että sellaiseen turvautuminen nähtäisiin vanhempien pettämisenä. Vanhempieni täällä ollessa nähtiin myös hupaisia tilanteita kun arabimiehet halusivat tulla juttelemaan isälleni, onhan hän perheenpää ja sellaisena hyvin arvostettu. Isäni ei kuitenkaan puhu hyvin englantia, joten minä jouduin tulkkaamaan välissä. Keskustelu oli silti koko isälleni suunnattu, osin senkin takia että miehet eivät saisi puhua vieraille naisille.

Vanhempani olivat varmasti aika pyörällä päästään vierailunsa aikana, sen verran erikoinen yhteiskunta Saudi-Arabia on ja hyvin erilainen paikka Suomeen verrattuna. Ehkä päällimmäisenä tunteena minulle jäi kuitenkin se, että he olivat huojentuneita nähdessään, että asumme oikein mukavasti täällä ja jokapäiväinen elämä ei kuitenkaan ole ihan niin vaikeaa kun Suomesta käsin voisi kuvitella. Kun päätimme muuttaa Saudeihin kohtasimme paljon kysymyksiä ja epäilyjä esimerkiksi siitä, onko täällä turvallista olla (tosin yllättävän vähän näitä kommentteja tuli silloinkaan vanhemmiltamme). Haluaisin oikeastaan lennättää kaikki blogini lukijat paikan päälle tutustumaan tähän maailmaan, sillä vaikka kuinka yritän kuvailla tätä maata blogissani, jää kuva Saudeista aina hieman haaleaksi yksinkertaistuksesi jos ei itse pääse paikan päälle. Kunhan viisumikäytäntö hieman löystyisi ja maahan voisi joskus tehdä turistimatkojakin!

Mainokset

Kahden kuukauden kutka

Kun täällä kohtaa uusia expatteja (eli työn perässä maahan muuttaneita ihmisiä), kysymyssarja on aina sama. Ensimmäisenä kysytään nimeä, sitten kansallisuutta ja sitten sitä, kuinka kauan maassa on tullut oltua. Jotkut ihmiset osaavat vastata tuohon viimeiseen kysymykseen päivän tarkkuudella vuosienkin maassaolon jälkeen – ei sillä, että aikaa laskettaisiin… Minä olen ollut täällä pian kaksi kuukautta ja mieleen on alkanut hiipiä ymmärrys siitä, että täällä ei olla lomalla vaan asumassa, ja edessä on luultavasti aika pitkä aika asumista uudessa kotimaassani. Ennen kuin lähdin minua varoiteltiin siitä, että maahanmuutossa on kolme eri vaihetta: ensin ollaan ihmeissään kaikesta, sitten kaikki ärsyttää ja mikään ei ole hyvin, ja lopulta maan hyväksyy hyvine ja huonoine puolineen sellaisena kuin se on. Olen asunut kahdesti ulkomailla aiemminkin, mutta molemmilla kerroilla englanninkielisessä länsimaisessa maassa (lue: ei yhtä paha kulttuurishokki) ja molemmilla kerroilla olen tiennyt, että palaan Suomeen tietyn ajan kuluessa. Nyt on toisin, ja en tiedä yhtään mitä tulevaisuus pitää sisällään. Se on hirvittävän vapauttavaa mutta myös pelottavaa. Minulla lieneekin jonkinlainen kahden kuukauden kutka.

Kaksi viimeisintä viikkoa on ollut kummallista aikaa. Ensinnäkin sain pahan vatsapöpön ollessani mieheni kanssa Malesiassa – mieheni lähti lyhyellä varoitusajalla työmatkalle ja pääsin mukaan, mikä oli tietysti todella hieno juttu. Vatsapöpö oli sitkeä ja vaati apteekissa käyntiä ja ruokahaluni oli vähän aikaa aikalailla kadoksissa. Lento kotiin ei myöskään ollut mitenkään nannaa, kun koko matkan oli huono olo enkä saanut oikein syötyä mitään. Tämän lisäksi minulla on ollut ongelmia käteni kanssa. Vasemmasta kädestäni hävisi tunto pikkurillistä, nimettömästä ja osasta kämmentä. Tämä johtui mitä luultavammin epäergonomisista työasennoista. Olen kärsinyt kerran aikaisemmin samankaltaisista oireista, jolloin koko käsi oli täysin puutunut huonon repun vuoksi vaellusretkellä (osa lukijoista saattaa muistaa ns. viskikäden muutaman vuoden takaa). Tein ensimmäiset kuusi viikkoa täältä etätöitä Suomeen, sillä olin lupautunut hoitamaan määräaikaisen työsuhteeni loppuun. Niinpä kirjoitin paljon sähköposteja läppärilläni – ja mitä ilmeisemmin sellaisessa asennossa, jossa käteni hermot menivät jonkinlaiseen pinteeseen. Onneksi tunto alkaa palata pikkuhiljaa, sillä tilanne ei ollut kovin mukava ja aloin jo pelätä, että käsi jää osin tunnottomaksi. Nyt etätyöt ovat loppuneet ja olen onnistunut lepuuttamaan kättäni, mikä on ollut hyvä. Töiden loppuminen sen sijaan on ollut todella outoa. Etätyöskentely ei ollut mitenkään erityisen helppoa, sillä aiempi työni oli sellainen jossa ihmisen pitäisi kyllä olla oikeasti paikalla eikä vain hoitaa asioita sähköpostilla. Siinä mielessä etätyöskentelyn loppuminen oli helpotus. Mutta en muista koska olisin viimeksi ollut työskentelemättä. Koko opiskeluajan tein osa-aikatöitä ja valmistuttuani olen aina siirtynyt yhdestä työsuhteesta toiseen. Niinpä onkin todella outoa olla nyt… työtön. Työtön kotirouva.

Alussa esittämieni tyypillisten kysymysten sarjasta jäi puuttumaan yksi, jota minulta kysytään usein – onko teillä lapsia? Saudeissa ollaan todella perhekeskeisiä ja lapsia pidetään suurena siunauksena (niin kuin ne ovatkin), mutta myös täällä asuvat länsimaalaiset ja muut expatit ovat todella lapsirakkaita. Siinä määrin, että heidän tuntuu olevan vaikea ymmärtää välillä sitä että jollakulla ei ole lapsia… toisinaan keskustelu tyrehtyy täysin siihen, että vastaukseni on että ei, meillä ei ole lapsia. Pahimmillaan vastapuolen reaktio on ”oh”, paljon puhuva ilme ja nopea siirtyminen keskustelemaan jonkun toisen kanssa. En oikein tiedä itkeäkö vai nauraa tällaisissa tilanteissa. Suomessa olen tottunut siihen, että ihmistä ei arvioida vain puolison tai perheen kautta vaan yksilönä. Sinänsä tämä on tavallaan ymmärrettävää, sillä suurin osa puolisoista (eli vaimoista) ei käy töissä ja he ovat siksi täysin omistautuneet perhe-elämälle ja kotiäitiydelle. Minulla ei ole mitään lapsia tai kotiäitiyttä vastaan, mutta talossamme tuntuu olevan vain kahdenlaisia ihmisiä: ”parents” ja ”children”.  Talon sisäisessä viestinnässä aikuisen synonyyminä on useimmiten vanhempi. Olen täyttänyt kyselylomakkeita siitä, millaisia ryhmäliikuntatunteja minä ja lapseni haluaisimme. Olen vastannut kyselyihin siitä, millaisia busseja puolison työmatkojen vuoksi paljon yksin olevat vanhemmat haluaisivat. Olen ollut suunnittelemassa maalaustuntien järjestämistä kotitalossamme vain huomatakseni, että ryhmä onkin tarkoitettu lapsille ja heidän vanhemmilleen. Kielellisillä valinnoilla on suuri merkitys siinä, tunteeko yksilö olevansa osa jotakin ryhmää vai ei. Koska olen aikuinen mutta en ole kenenkään vanhempi, olen pudonnut johonkin kummalliseen välitilaan. Olin valmistautunut siihen että olisin todella erilainen paikallisiin naisiin verrattuna, mutta en ollut valmistautunut siihen että myös muiden länkkärinaisten parissa olisin niin outo. Ympäristöllä on hirveän suuri vaikutus ihmiseen. Aiemmin olin hyvin tasa-arvoisessa ja edistyksellisessä ilmapiirissä jopa Suomen mittapuulla, nyt asun maassa jossa naiset eivät saa ajaa autoa tai pukeutua miten haluavat julkisilla paikoilla. No, olenpahan ainakin saanut ihan uutta ajateltavaa pitkäksi aikaa eteenpäin.