Arjen apulaiset

Mieheni matkustaa paljon työnsä puolesta. Tälläkin hetkellä hän on työmatkalla Lontoossa, joskin on palaamassa onneksi kotiin tänään illalla. Kun mieheni on poissa, pyöritän arkea kahden lapsen kanssa yksinhuoltajana, kuten tapaan sanoa puolivakavissani. Mutta en onneksi ole totaalisen yksin vaan minulla on loppujen lopuksi paljon apukäsiä arjessani, vaikka sukulaiset ovatkin kaukana Suomessa eivätkä siten voi auttaa arjessamme.

Arkisin tytär käy esikoulua ja poika käy samassa koulussa hoidossa. Koulubussi lähtee leirimme keskusaukiolta 7.30, ja aamulla kipitämme bussiin enemmän tai vähemmän kiireessä. Yritän laittaa eväät ja koulupuvut jo valmiiksi edellisenä iltana, sillä en ole aamuihmisiä ja inhoan etsiä hukassa olevia tavaroita kiireessä. Kouluun meidät ja naapurin toisen perheen vie pikkubussilla intialainen kuskimme Haris. Haris on iso mies, joka ei paljoa puhele, mutta on luotettava ja ajallaan. Haris myös ajaa meidät vanhemmat takaisin kotileiriin sitten kun lapset on saatu kouluun. Koulureissuilla vaihdan kuulumiset muiden äitien kanssa ja juttelen tyttären ja pojan opettajien kanssa kaikki käytännön asiat – onko vesipullo hukassa, tarviiko poika vaihtovaatteita, kenen synttärit ovat seuraavalla viikolla, ja niin edelleen.

Kun lapset on saatu kouluun, alkaa muutama tunti omaa aikaani. Kolmena aamuna viikossa tapaan personal trainerini Mohamedin. Aloitin treenaamaan Mohamedin kanssa syyskuussa, sillä kahden lapsen synnytyksen ja vauvavuosien jälkeen tuntui että kuntoni on aika huono. En myöskään ollut kauheasti ehtinyt urheilla silloin kun poika oli vielä kotona, nyt aamujen hoitopaikka mahdollistaa sen että voin urheilla – ainakin silloin kun lapset eivät ole kipeänä, mikä aina sekoittaa pakkaa. Mohamed on puoliksi egyptiläinen, puoliksi italialainen, ja hän on asunut mm. Venäjällä ja Saksassa. Hän puhuukin montaa eri kieltä ja treenaa monien eri kansallisuuksien kanssa. Salaa Mohamed haaveilee muutosta takaisin Eurooppaan ja erityisesti pohjoismaihin, sillä hän haluaisi saada tyttärensä kouluun siellä. Minulta hän kyselee silloin tällöin siitä millaista Suomessa on asua. Vastaan aina että olen itsekin ollut jo kohta kuusi vuotta poissa Suomesta, mutta kyllä siellä on monia hyviä asioita, kuten puhdas ilma, hyvä koulutus ja siellä on melko turvallista. Personal trainer tuntuu yhä aika luksukselta. Luultavasti minulla ei ihan pian tule olemaan varaa tai aikaa palkata sellaista sitten jos ja kun palaamme Suomeen, varsinkin jos ajatuksena on että palaan töihin jollain aikataululla. Nyt onkin hyvä aika panostaa omaan hyvänvointiin. Tavoitteena on, että oppisin tekemään painonnosto-ohjelman itse, ja voisin seurata sitä sitten kun en enää treenaa Mohamedin kanssa. Mohamed antaa myös ohjeita ruokavalion suhteen, joita seuraan enemmän tai vähemmän tunnollisesti. Olen kyllä huomannut eron omassa jaksamisessa ja ulkomuodossa sen jälkeen kun aloitin treenaamaan Mohamedin kanssa, ja vaikka treenit ovat rankkoja, tykkään kovasti niistä.

Aamuisin yritän hoitaa myös kaiken muun sellaisen, mikä vaatii aikaa ja keskittymistä. Kuten esimerkiksi tämän blogin kirjoittamisen, mutta myös suomen tuntieni suunnittelun tai jos minulla on muita töitä hoidettavanani. Välillä käyn ostosbussilla kaupungin ostareissa ostoksilla ja tapaan ystäviä, Viime aikoina olen yrittänyt siivota talosta ylimääräisiä tavaroita kierrätykseen.

Lapset pääsevät koulusta puolenpäivän aikaan, ja ajelemme taas bussilla Harisin kyydillä hakemaan lapset ja sitten palaamme kotiin. Puolenpäivän aikaan saapuu myös nannymme Susan, joka on kanssamme arkisin noin 12-17. Susan on reilu 50-vuotias, pieni filippiiniläinen nainen, jonka mies on täällä töissä ja jonka teini-ikäiset lapset käyvät filippiiniläistä koulua täällä. Viime aikoina Susan on kyllä puhunut siitä, että hän aikoo lähettää teini-ikäiset poikansa Filippiineille käymään koulua ja asumaan veljensä kanssa. Saudi-Arabiassa täytyy maksaa nykyään eräänlaista veroa tai maksua perheestä. Esimerkiksi mieheni maksaa minusta ja lapsista maksua, joka tuplaantuu joka vuosi. Filippiiniläiselle perheelle maksut alkavat olla jo aika kalliita, ja ymmärrän että Susan haluaisi poikien palaavan Filippiineille, mutta hän tuntuu myös olevan vähän surullinen asiasta. Täällä on paljon filippiiniläisiä naisia, jotka ovat jättäneet ihan pienetkin lapsensa esimerkiksi oman äitinsä hoitoon ja tulleet paremman elannon perässä tänne, ja se on kyllä todella surullista. Itse saa olla onnekas siinäkin asiassa, että perhe saa olla yhdessä eikä rahan vuoksi lapsia tarvitse erottaa vanhemmistaan.

Susan  siivoaa, tiskaa, pesee pyykit ja silittää. Tarvittaessa Susan katsoo myös lapsia, mikä on iso apu arjessa erityisesti silloin kun mieheni ei ole täällä. Opetan kerran viikkoon suomea iltapäivisin, ja silloin Susan on lasten kanssa. Susan yleensä myös vahtii poikaamme tiistai-iltapäivisin, jolloin tyttärellä on balettitunti. Koska balettitunti on eri leirissä, joudun kulkemaan sinne taksilla (en aja eikä meillä ole kahta autoa), ja käyn yleensä vielä ruokakaupassakin sillä välin kun tytär on tanssimassa. Tämä arkiruljanssi on helpompi hoitaa ilman kohta kaksivuotiasta poikaamme, varsinkin kun minulla on yleensä kiire hoitaa kaikki ostokset ja ehtiä sitten vielä hakemaan tytär tanssitunnilta ajoissa. Jos mieheni ei ole työmatkalla tai ylitöissä, hän pääsee hakemaan minut ja tyttären tanssitunnilta, muuten joudun pyytämään taksikuskia odottamaan ja ajamaan meidät myös takaisin. Vakikuskinamme on ollut jo parin vuoden ajan intialainen Aboobacker, jonka veljet ja veljenpojat ovat myös kuskeina täällä Saudeissa. Aboobacker tuntee meidät hyvin ja kuljettaa mielellään minua ja lapsia, ja tuo välillä meille yllätyksenä intialaista ruokaa kotiovelle. Aboobacker haaveilee paluusta Intiaan perheensä luo. Hän on isosta perheestä ja vanhin poika peri perheyrityksen (leipomo), muut ovat etsineet onneaan mm. täältä Saudi-Arabiasta. Aboobacker on jo itsekin isoisä ja rakennuttaa koko ajan isompaa taloa Intiaan, koska perhe laajenee koko ajan. Hän on harras muslimi ja tykkää keskustella Intian poliittisesta tilanteesta kanssani.

Kun iltapäivän harrastukset ja minun opetukseni on hoidettu, Susan lähtee omaan kotiinsa tai vielä iltatöihin viiden jälkeen, ja minä alan valmistella samaan aikaan iltaruokaa lapsille ja itselleni. Syömme yleensä viimeistään kuuden maita, sillä lapset menevät yleensä nukkumaan jo 19.30 mennessä, aamut ovat sen verran aikaisia. Olen itsekin sängyssä jo yhdeksän maita, ja sitten arki jatkuu suunnilleen samanlaisena seuraavana päivänä, kunnes saapuu viikonloppu tai loma, ja silloin onkin sitten eri jutut.

Al Hasa, revisited

Tänä vuonna kesäkuu on ollut kiireistä aikaa meidän perheessämme. Alkukuusta olin lasten kanssa mukana mieheni työmatkalla Abu Dhabissa, sitten tulikin ramadanin päättävä eid-juhlaviikko, ja pian sen jälkeen läksimme koko perhe Lontooseen kahdeksi viikoksi, jälleen mieheni työmatkalle mukaan. Tuntuu, että olen lähinnä pakannut tai purkanut matkalaukkuja koko kuukauden, ja että mieheni on ollut töissä koko ajan. Mutta eid-viikolla onnistuimme sentään koko perhe käymään täällä Saudeissa Al Hasassa, muutaman tunnin ajomatkan päässä olevassa sisämaakaupungissa, joka on erityisesti tunnettu luolistaan ja vehreistä palmumetsistään. Alueella on paljon taatelinkasvatusta ja matalia vuoria – joita itse kyllä kutsuisin enemmän kumpareiksi -, joihin on aikojen saatossa muodostunut hienoja luolastoja. Luolat ovat ilmeisesti syntyneet siksi, että alue on jossain vaiheessa ollut  kokonaan veden alla ja vesi on kaivertanut kiviainesta.

Al Hasan matka oli tavallaan paluu juurille, sillä mehän kävimme mieheni kanssa siellä kaksin ensimmäisenä vuotenamme Saudeissa (flashback lähes viiden vuoden taakse löytyy täältä). Silloin halusimme vierailla katsomassa kuuluisia luolia, mutta meillä oli vaikeuksia edes löytää niitä, sillä turismi Saudi-Arabiassa oli vielä enemmän lapsenkengissä kuin mitä se nyt on. Luolia ei oltu merkitty karttaan, niille ei ollut minkäänlaisia opasteita (ainakaan englanniksi), ja ajelimme hyvän aikaa ympäri Al Hasaa etsien oikeaa paikkaa. Joitakin luolia löysimmekin, mutta näyttävimmät jäivät varmaan sillä kertaa näkemättä. Muistan, että kapusimme hyvän aikaa hiekkaista mäkeä ja ihmettelimme osin grafitein töhrittyjä luolia, ja sitä miten roskaista siellä oli. Yritimme käydä Al Hasassa ja luolilla uudestaan tammikuussa 2015, kun mieheni vanhemmat vierailivat ensimmäisen kerran Saudi-Arabiassa. Olimme silloin varanneet paikallisen matkanjärjestäjän kautta reissun, jossa oli tarkoitus ajella autiomaassa, tutustua Al Hasan kaupunkiin – ja vierailla luolissa. Emme koskaan päässeet matkalle, sillä Saudi-Arabian edellinen kuningas kuoli matkaa edeltävänä yönä, ja kuningaskunnassa kaikki oli suljettuna seuraavana päivänä kunnioituksen merkkinä, myös matkatoimistot, ja kaikki retket oli peruttu.

Aikaa on kulunut siis useampi vuosi edellisestä reissustamme Al Hasaan. Monet tuttavistamme ovat vierailleet luolilla lähiaikoina ja kertoneet, että nykyään ne on helpompi löytää, sillä ne on nyt merkitty karttaan ja niiden ympärille on jopa rakennettu pieni infokeskus, josta kierros luolille alkaa. Niinpä uskaltauduimme lähtemään Al Hasan luolille vielä kerran, ja tällä kertaa mukana kaksi lasta. Ja toden totta, tällä kertaa löysimme luolat helposti. Niiden luona oli tosiaan infokeskus, ravintola ja jopa pieni museo, jossa vierailimme nopeaan, ennen kuin astuimme ulos 48 asteen lämpöön tallustamaan kohti luolia. Matka ei onneksi ollut pitkä, siinä kuumuudessa! Paljon oli muuttunut viime vierailustamme. Tie luolille oli päällystetty asfaltilla, sen varrella kuului kovaäänisistä arabiankielistä musiikkia ja säkeitä koraanista, ja näyttävät valonheittimet olivat odottamassa ilta-aikaa, jolloin luolat valaistaisiin. Luolissa sisällä oli miellyttävän viileää ja lämpötila pysyy sisällä itse asiassa samana ympäri vuoden, näin opimme myöhemmin. Pääreitti luolastoon oli myös päällystetty asfaltilla ja seinillä näkyi aina silloin tällöin turvakameroita, ja roskiksia oli säännöllisin väliajoin. Välillä saattoi jostain luolan sivuhaarasta nähdä vilaukselta kyllä lisää luolia, joita ei oltu retusoitu vaan jotka olivat täysin luonnontilassa – sellaisina kuin me mieheni kanssa ne näimme silloin melkein viisi vuotta sitten. Emme kuitenkaan poistuneet merkityltä reitiltä, vaikka luonnontilassa olevat luolat näyttivätkin kutsuvilta. Emme halunneet eksyä, ja luulen että turvakamerat ovat luolassa muun muassa juuri siksi, ettei kukaan lähtisi hortoilemaan pimeisiin luoliin itsekseen. En voinut olla ajattelematta että oliko luolien ”kunnostus” turistikuntoon mennyt sitten kuitenkin vähän yli, niin kuin täällä niin usein menee. Niissä oli vähän liiankin helppo liikkua ja ne olivat vähän liian siloiteltuja minun makuuni, vaikka hienoja ne olivat toki nytkin.

Saavuttuamme luolista takaisin meille pidettiin vielä oma, pieni infotilaisuus luolista. Siinä kävi ilmi, että vierailemamme luolasto oli vain yksi kahdestatoista, isosta luolastosta, ja että loput 11 ovat yhä enemmän tai vähemmän luonnontilassa (onneksi!). Infotilaisuudessa tarjoiltiin kahwaa ja taateleita, kerrottiin arabialaisesta kalligrafiasta ja lopuksi käteen iskettiin ”Understanding Islam” -opus. Olinkin jo tilaisuuden aikana arvellut, että oppaamme teki työtä uskonnollisista lähtökohdista. Täällä on yleistä ilmoittautua vapaaehtoistyöhön esimerkiksi moskeijaan ja sillä tavoin osoittaa olevansa hyvä muslimi. Infotilaisuuden jälkeen vierailimme myös hyvin paikallisessa ravintolassa, jossa menut olivat arabiaksi ja tarjoilivat puhuivat hyvin auttavaa englantia. Google translatorin ja auttavan arabian kielen taitomme avulla yritimme sitten selvittää mitä ruokaa tilata ja mitä ruoat sisälsivät, mutta yllättävän hyvin selvisimme tästäkin ravintolareissusta. Ja ruoka oli hyvää sekä varsin edullista.

Päällimmäisenä matkasta jäi hienojen luolien lisäksi mieleen se, kuinka paljon Saudi-Arabia on muuttunut jo sinä aikana, kun me olemme maassa asuneet. Muutamassa vuodessa esimerkiksi turismi on alkanut pikku hiljaa nostaa päätään. Viisi vuotta sitten Al Hasan luolilla meitä kohtasi roskameri ja arabiankieliset grafitit, nyt turismikeskus jossa meille kerrottiin alueesta englanniksi. Ero on melkoinen. Paljon muutakin on tapahtunut. Viime viikonloppuna Jeddassa, maan länsirannikolla, oli Backstreet Boysin konsertti, johon myönnettiin jopa viisumeita ulkomaalaisia vierailijoita varten. Jos joku olisi sanonut minulle viisi vuotta sitten, että Backstreet Boys esiintyy Saudi-Arabiassa, olisin ajatellut että hyvä vitsi, heh heh, mutta nyt tällaisiakin, melko länsimaalaisia asioita tapahtuu. Jeddaan on avannut myös taannoin yökerho, joka on luonnollisesti täysin alkoholiton, ja joka on itseasiassa enemmän teatterityyppinen paikka kuin tanssibaari, mutta silti, suuri ero aiempaan kulttuuritarjontaan nähden. Näitä uutisia lukiessa miettii sitä, pysyykö muutostahti yhtä nopeana seuraavana viitenä vuotena kuin mitä se on nyt ollut. Ja jos pysyy, ovatko Saudi-Arabian kaikki kansalaiset mukana täysin rinnoin tässä kiihkeässä muutoksessa vai tuleeko vastareaktioita.

 

Pieniä ja isoja koululaisia

Joululoman loppumisen jälkeen edessä on ollut vääjäämätön paluu takaisin töihin eli kouluun paimentamaan oppilaita. Työt alkavat täällä Saudi-Arabiassa usein aikaisin: mieheni menee jo seitsemäksi töihin, ja minullakin työt alkavat viimeistään 7.30. Niinpä arkiaaamuisin herätys onkin jo 5.45, mikä ei ole kaltaiselleni aamutorkulle mitenkään helppoa. Työpäivät ovat onneksi sen verran kiireisiä että illalla uni tulee jo yhdeksän jälkeen sitä mitenkään erikoisemmin kutsumatta.  Koulu, jossa työskentelen, on osa erästä leiriä täällä, ja suurin osa opettajista asuu samassa leirissä ja näin ollen kävelee töihin. Meille leirin ulkopuolella asuville opettajille koulu on järjestänyt bussikuljetuksen, ja saan siis kyydin töihin joka aamu ja kotiin iltapäivällä. Kuskina on vähäpuheinen filippiiniläinen mies nimeltään Napoleon (!). Aamuliikenteen seuraaminen on oma ohjelmanumeronsa, varsinkin tällä viikolla kun aamuisin on ollut kovin sumuista. Öisin on ollut nyt  melko kylmää ja auringon noustessa on ollut varsinaisia hernerokkasumuja. Kun liikenne on muutenkin jo mitä on, paksun sumun lisääminen pakkaan ei varsinaisesti auta. Monet lapset ovatkin olleet myöhässä koulusta tällä viikolla sekavan liikenteen vuoksi. Asia, johon en millään meinaa tottua on se, kun saavumme aamulla leirin porteille – tarkemmin sanoen se, mitä silloin ei voi välttää näkemästä. Portilla on maastopukuisia äijiä iso liuta aseet kädessään valvomassa porttia ja sisäänmenijöitä. Täällä näkee muutenkin aseistettuja vartijoita ja konekivääriautoja tärkeiden rakennusten lähettyvillä. Tarkoituksena on varmastikin pitää yllä kuria ja järjestystä, mutta minulle aseen näkeminen ei tuo kylläkään kovin turvallista oloa, päinvastoin.

Yleensä opetan eri luokkia viikon mittaan, mutta tällä viikolla minulla on poikkeuksellisesti ollut yksi ja sama luokka koko viikon – 1. luokan pojat. Heidän oma opettajansa on yhä lomalla tämän viikon, ja niinpä sain tämän luokan luotsattavakseni. Olen aikaisemmin Suomessa opettanut lähinnä aikuisia, joten 1. luokkalaiset on aika erilainen ryhmä… puolet ajasta menee kurinpitoon. Muistan hämärästi omasta lapsuudestani kuinka vaikeaa oli istua aloillaan luokassa (ja jos istumiseen liittyviä tutkimuksia on uskominen, ei meidän pitäisikään istua niin paljoa). Sellaisetkin ohjeet, jotka minusta tuntuvat todella yksinkertaiselta, menevät yleensä puolelta luokalta ohitse, eikä vähiten siksi etteivät pojat kuuntele tai keskity. Vähintään viiden minuutin välein joku on pyytämässä päästä vessaan ja jollain valuu räkä nenästä tai kynä on hukassa tai vieruskaveri sanoi jotain ilkeää. Nostan hattua kyllä pienten lasten opettajille, ei ole helppoa paimentaa pariakymmentä pikkuista ihmistä. Koska koulu on jaettu tyttöjen ja poikien puoleen, jo 1. luokallakin on tyttöjen ja poikien luokat. Tämä ei varsinaisesti paranna asiaa, sillä pojat ovat yleensä aika rasavillejä ja fyysisiä leikeissään (miksi näin on onkin sitten toinen kysymys, kasvatammeko poikia siihen että näin miehen tuleekin toimia?). Tälläkin viikolla yksi sankari sai mojovan kuhmun päähänsä jalkapallokentällä ja useampaa muuta on paikkailtu laastarilla. Osa myös valittelee vatsakipuja tai muuta vastaavaa joko saadakseen huomiota tai päästäkseen luistamaan tehtävistään. Minulle tämä viikko on ollut silmiäavaava sen suhteen, miten ihan pieniä lapsia kannattaa opettaa. Se on ainakin selvinnyt, että minulla on vielä paljon opittavaa tällä saralla.

Ohessa kuva yhdestä aktiviteetista jota olemme tehneet tällä viikolla englannintunnilla. Paljon on ohjelmassa muistipelejä, leikkaamista ja liimaamista, värittämistä ja sen sorttista aktiviteettia. Tämä kuvan esimerkkikappale on kylläkin lähtöisin minun omista käsistäni – kädentaidot eivät ole vielä niin IMAG0101 (1)kehittyneitä (tai kärsivällisyys) että pojat saisivat leikattua ja liimattua näin siististi. Mutta sitäkin siis harjoitellaan. Koulun oppilaista noin 30 % on saudeja, ja suurin osa muista opiskelijoista on muista arabimaista – Egyptistä, Omenista, Kuwaitista, Palestiinasta (kuten lapset itse sanovat), Pakistanista jne. Pieni osa, ehkä noin 10 %, on Euroopasta, Aasiasta tai Amerikasta. Olen kovasti miettinyt sitä, miten nämä pojat eroavat samanikäisistä suomalaisista pojista. Eroja kyllä on. Ensinnäkin Saudeissa lapset ovat hyvin arvostettuja, heitä pidetään suorastaan lahjana, ja niinpä välillä heitä kohdellaan mielestäni liiankin silkkihansikkain. Esimerkiksi kaupassa joku pieni kullannuppu saattaa heitellä tavaraa hyllystä alas eivätkä vanhemmat puutu tähän lainkaan. Varsinkin poikia kasvatetaan kuin kukkaa kämmenellä, joka osassa poikia aiheuttaa tietysti sen, että he ovat lellittyjä ja kuvittelevat olevansa maailman valtiaita jo lapsena. Mutta tämä on toki yleistys. Toisaalta lapset tuntuvat jotenkin välittömimmältä kuin suomalaiset ikätoverinsa. He tuntuvat olevan jotenkin todella innokkaita halaamaan aikuisia, tai ainakin minua. Jopa nämä pienet 1. luokkalaiset pojat tulevat halaamaan ja kertovat rakastavansa minua ja haluavat koskea paljettikenkiäni ja ihailla kynsilakkaani. Kulttuuri on todellakin tässä suhteessa välittömämpi. Odotan muuten varsinaista flunssien ja vatsatautien aaltoa, koska lukuisat pienet räkäiset kädet halaavat minua päivittäin… Jotkut asiat ovat kyllä universaaleja. 1. luokkalaiseni ovat aivan hulluina jalkapalloon. Joka toisella on jalis-aiheinen reppu tai penaali, ja kun heidän piti tällä viikolla kirjoittaa mitä tekivät talvilomallaan, minulta kyseltiin sellaisten sanojen kirjoitusasua kuin ”Barcelona”, ”AC Milan” ja ”Chelsea”. Olen seurannut tauolla heidän jalkapallon peluutaan ja moovit ja filmaaminen on kuin suoraan varsinaisista matseista. En tiedä ovatko kaikki pojat ihan yhtä hulluina fudikseen, mutta ryhmäpaine ainakin ajaa siihen suuntaan että siisteintä ikinä on jalkapallo.

Vielä yksi lapsiin liittyvä juttu. Liikenteessä näkee paljon autoja, joissa lapset roikkuvat ulkona ikkunoista tai seisovat niin, että he ovat puoliksi ulkona kattoikkunasta. Samaten liikennevaloissa ei ole mitenkään poikkeuksellista nähdä edellä olevassa autossa useampaa pikkulasta kiipeilemässä takaikkunalla. Turvavöitä ei siis juurikaan pidetä ja lapset saavat leikkiä melko vapaasti autoissa. Usein ihan pienet lapset matkustavat äitinsä sylissä, mitään lastenistuimia ei ole hankittu. Sanomattakin on selvää, että tämä on todella vaarallista, varsinkin kun liikenne on niin nopeatempoista. Äkkipysähdyksiä tulee aina ja kolareita on paljon. Saudi-Arabiassa kuoleekin paljon lapsia liikenneonnettomuuksissa ja radiosta tulee (ainakin englanninkielisiltä kanavilta) tietoiskuja siitä, kuinka liikenteessä pitää pitää turvavyötä. Itseäni kyllä kauhistuttaa katsella sitä, miten pienet lapset saavat matkustaa niin turvattomasti. Tässä on vielä paljon asennemuutokselle tarvetta.