Takaisin hiekkalaatikolla

Mish Mushkila on pitänyt yli kuukauden hiljaiseloa siitä syystä, että olimme koko perheen voimin lomailemassa Suomessa. Loma tuli todella tarpeeseen: olimme molemmat mieheni kanssa kyllästyneitä kuumaan ja pölyiseen Saudi-Arabiaan ja kaipasimme päästä käymään jossain muualla. Ja koska emme olleet olleet Suomessa yli vuoteen, oli todella mukavaa päästä käymään viimein isiemme maalla, tavata sukulaisia ja ystäviä, syödä tuttuja ruokia ja saunoa.

Suomeen tulo tuntui monella tapaa turvalliselta. Ensinnäkin Suomi on turvallinen maa, vaikka sielläkin on ollut omat kuohuntansa viime aikoina. Silti sitä ei voi verratakaan Saudi-Arabiaan, joka on tällä hetkellä sodassa Jemenin kanssa ja jossa esimerkiksi liikenneturvallisuus on mitä on. Turvallista oli myös se, että tiesimme miten asiat toimivat ja se, että virkamiehiin ja ihmisiin yleensä voi luottaa. Täällä ongelmana on usein se, että virkamiehet tai esimerkiksi postin tai kauppojen työntekijät eivät välttämättä kerro totuutta, jos heiltä kysyy jotain. Kielimuuri vaikeuttaa asioita entisestään, ja asioiden toimivuus on vähän niin ja näin. Olen jo ehtinyt tässä muutaman päivän aikana, jonka olemme olleet takaisin täällä, polttaa päreeni muun muassa kaupassa ja siivoojillemme. Täytynee taas totutella inshallah-moodiin…

Toinen asia mitä olin todella kaivannut (ja mitä kaipaan jo nyt uudelleen) oli mahdollisuus kävellä ulkona. Ja se raikas ilma ja luonto! Miehestäni ja minusta oli suorastaan psykedeelistä kävellä vaikkapa metsässä, värien ja tuoksujen määrä oli kuin toisesta maailmasta – ja nyt puhutaan kuitenkin lokakuisesta Suomesta. Saudi-Arabiassa vallitseva väri on beige, sillä luonto koostuu lähinnä hiekasta. Kuten olen useasti aiemminkin maininnut, täällä on myös vaikeaa kävellä ulkona sekä lämpötilan (nyt sellainen +37), asustuksen (naisilla abaya) että infrastruktuurin (ei jalkakäytäviä) vuoksi. Vain köyhimmät kävelevät minnekään, ja naisena voi saada jonkin verran huutelua osakseen jos päättää yrittää kävellä kaduilla. Lisäksi nyt kun kuvioissa on lapsi ja lastenvaunut, yhtälö on entisestään monimutkaistunut.

Lapsesta päästäänkin kätevästi seuraavaan asiaan. Vaikka arabimaissa ollaan yleensä todella lapsirakkaita, yksi asia oli helpompaa vauvan kanssa Suomessa, ja se on (julki)imettäminen. Voitte ehkä kuvitella kuinka vaikeaa julki-imettäminen täällä on, kun ulkona ollessa naisen pitää ylipäänsä pukeutua kaapuun… mikä riemu siitä repeäisikään, jos julki-imettäisi ja siinä samalla vilahtaisi vaikka nänni! En osaa edes kuvitella millainen haloo siitä nousisi, kenties kirjoittaisin seuraavan blogini vankilasta… En siis ole julki-imettänyt täällä, vaan olen yrittänyt etsiä jonkin tilan jossa voi imettää katseilta piilossa. Kauppakeskuksissa se on ikävä kyllä usein vessa, vaikkakin eräs muslimikaverini vinkkasi, että naisten moskeijassa voisi imettää. Koska en ole muslimi, en ole kuitenkaan uskaltautunut tätä kokeilemaan. Jopa sairaalassa jossa käyn on hyvin huononlaisesti paikkoja imetykseen. Olen tähän mennessä löytänyt yhden huoneen koko isosta sairaalasta, joka tähän soveltuu. Kun lisää julki-imetyksen vaikeuden kuumaan säähän, siihen ettei minnekään voi kävellä ja siihen ettei takseissa ole turvaistuimia, ei ehkä ole ihmekään että minusta on tuntunut ajoittain kuin olisin vankilassa kotona. Suomessa oli niin helppoa kulkea julkisilla ja sään puolestakin saattoi olla ulkona. Ei ole ollut kaikista helpointa olla vauvan kanssa täällä, se myönnettäköön.

No, säät kylmenevät täälläkin pikkuhiljaa ja tytär kasvaa kovaa vauhtia. Onkin aika yrittää löytää jotain vauva-aktiviteettia meille molemmille täältä ennen kuin tulen mökkihöperöksi! Suomesta vielä sen verran, että eräs asia mihin kiinnitin huomioita oli design ja muotoilu. Olimme osan lomasta hotellissa Helsingin keskustassa ja täytyy sanoa, että Saudien jälkeen Helsinki näytti oikeasti (ainakin osittain) tyylikkäältä! En tiedä johtuiko se ulkosuomalaisuudesta vai mistä, mutta kiinnitin paljon huomiota esimerkiksi kahviloiden sisustukseen ja pieniin putiikkeihin. Reissulta tulikin mukaan kliseisesti Marimekkoa ja Muumi-kirjoja. Oli myös virkistävää asioida kaupoissa, joissa henkilökunta on kanssani samalla viivalla. Täällä asiakaspalvelijat kohtelevat asiakkaita nöyrän alistuvasti ja lähes liehakoiden, Suomessa on turha odottaa vastaavaa. Toki suomalaisesta palvelukulttuurista voi olla montaa mieltä, mutta ainakin kaupan kassoilla ja tarjoilijoilla on itseluottamusta ja ihmisarvo. Huomasin kyllä tottuneeni Saudien palvelukulttuuriin parissakin kohtaa, esimerkiksi kun kaupassa piti itse pakata ostokset ja kun itse piti asetella luottokortti lukulaitteeseen. En enää edes muistanut, onko kortissani siru vai magneettijuova vai molemmat, koska täällä kassa tekee kaiken tällaisen puolestani. Mahdoin näyttää aika toopelta pyöritellessäni luottokorttia että mitenkäs tämä tähän laitteeseen laitetaankaan…

Eroja siis löytyy suurenlaisesti Suomen ja Saudi-Arabian väliltä, se nyt on aika selvää. En kuitenkaan palannut tänne (kotiin?) täysin vastentahtoisesti. Minulla oli ikävä ystäviä ja työkavereita täällä, ja tuntuu hyvältä että vain reilun vuoden maassaolon jälkeen minulla on ystäviä ja jokin sosiaalinen piiri, johon palata. Odotan myös talvea täällä, sillä lämpötilat alkavat tosiaan olla miellyttävämmät. Suomen talvi on usein ollut kuitenkin hiukan liian pitkä, kylmä ja pimeä omaan makuuni. Lisäksi tunnen vahvasti, että ihan vielä ei ole aika jättää Arabian niemimaata. Niin paljon on vielä nähtävää ja koettavaa täällä!

Mainokset

Inhimillisiä tekoja

Minulla oli ensin ajatuksena kirjoittaa tällä viikolla siitä, kuinka olen ollut nyt vuoden Saudi-Arabiassa. Vuosipäivä tänne muutosta on torstaina, ja vuodessa on tosiaan tapahtunut hirveän paljon – muutto uuteen maahan, sopeutumista erilaiseen kulttuuriin, uusia ystäviä, uusi työ, paljon matkoja ja ehdottomasti elämää mullistavampana asiana tyttären syntymä. Tällaista vuotta minulla ei ole koskaan ollut enkä tiedä tuleeko koskaan enää yhtä tapahtumarikasta vuotta. Se jäänee nähtäväksi. Muuttoa tänne en ole oikeastaan katunut, vaikka hetkittäin elämä täällä on tuntunut hankalaltakin. Hyvät kokemukset ovat ainakin vielä kuitenkin peitonneet ne huonot, ainakin tähän saakka. Emme ole mieheni kanssa käyneet Suomessa vielä kertaakaan sitten lähtömme ja molemmat odotamme matkaa Suomeen, joka on luvassa pian.

Sen sijaan että kirjoittaisin itsestäni, päätin kuitenkin kirjoittaa tänään inhimillisyydestä. Seuraan tiheään uutisia Suomesta ja muualta maailmalta, enkä ole minäkään voinut välttyä uutisilta Eurooppaan saapuvista pakolaisista ja heidän kohtaloistaan. Ihmisten ahdinko ja auttamisen tärkeys on mielessäni tänään hieman eri syistä tätä kirjoittaessani. Heräsimme sunnuntai-aamuna hälytysajoneuvojen ääneen ja havahduimme siihen, että talomme vieressä olevassa asuntorakennuskompleksissa oli tulipalo. Mehän asumme mieheni firman vuokraamassa kerrostalossa, jossa suurin osa ihmisistä on saman firman työntekijöitä. Tien toisella puolella on hieman samantyyppinen mutta vielä isompi kerrostalorykelmä, johon on asutettu saman firman työntekijöitä lisää. Tilanteen vakavuus selvisi viimeistään siinä vaiheessa kun lähdin mieheni kyydillä kohti lääkäriä – minulla oli synnytyksen jälkitarkastus ja mieheni vei minut sairaalaan matkalla töihinsä. Matkalla näimme kuinka kerrostaloista nousi paksu savu ja kuinka pelastusajoneuvot yrittivät päästä auttamaan ihmisiä. Tilanne ei ollut juuri parempi siinä vaiheessa kun palasin muutaman tunnin päästä sairaalasta. Talo paloi yhä, ja nyt paikalle oli ilmestynyt helikoptereita. Ihmisiä oli jäänyt loukkuun talon katolle ja ilmeisesti osa oli epätoivossaan yrittänyt myös hypätä parvekkeilta.

Sunnuntai meni epäuskon vallassa. Oli suorastaan absurdia voida seurata pelastustöitä omasta kodistaan ja kuunnella koko päivä helikoptereiden ja pelastusajoneuvojen ääntä. Talossamme olevassa kahvilassa kokoontui huolestuneiden rouvien joukkio – miehethän olivat töissä – ja mitä pidemmälle päivä kului, sitä vakavammaksi ilmeet muuttuivat. Pelastus- ja sammutustyöt jatkuivat koko päivän, ja pikkuhiljaa alkoi käydä selväksi, että kuolonuhreilta ei ole vältytty. Tällä hetkellä kuolleiden lukumäärä on 11, ja yli 200 ihmistä on loukkaantunut. Palon syytä ei vielä tiedetä, ainoastaan se että palo alkoi kellareista ja autotalleista, ja sankka savu levisi sieltä sitten ympäri taloa.

Kun tulipalo tulee näin lähelle omaa kotia, sitä alkaa luonnollisesti miettiä miten me olisimme selvinneet samanlaisesta tilanteesta. Samaa miettivät varmasti monet muutkin tässä rakennuksessa. Lisäksi se, että tunnemme ihmisiä tulipalon kohteeksi joutuneesta talosta lisää ahdistuneisuuden tunnetta. Tähän mennessä emme ole onneksi kuulleet että kukaan meidän tuttumme olisi menehtynyt tulipalossa. Koska tulipalo ja erityisesti savu vaurioitti pahasti koko kerrostalojen rykelmää, tuhannet ihmiset ovat nyt myös kodittomia. Osa on siirretty hotelleihin, osa muihin firman leireihin. Koska monella tuli äkkilähtö kotoaan, ihmisillä ei ole juuri mitään mukanaan. Suuri pula on kengistä, huiveista ja abayoista sekä hygieniatarvikkeista. Meidän talostamme on lähtenyt apupaketteja, joihon toivotaan erityisesti hammasharjoja, vaippoja ja muuta sen sellaista. Evakuoituoitujen joukossa on paljon pieniä lapsia. Mekin kokosimme erityisesti pienelle vauvalle sopivan paketin tyttäremme tavaroista: vaatteita, vilttejä, kynsisakset ja harja, vauvashampoota, vaippoja ja kosteuspyyhkeitä. Meillä on niin paljon pienen lapsen tavaraa että mielellämme lahjoitimme osan niitä tarvitseville. Lisäksi pakkasimme aikuisille hammastahnaa ja muuta sen sellaista, mitä löytyi avaamattomana kaapista.

Tunnelmat ovat luonnollisesti hyvin järkyttyneitä. Ihmiset ovat myös vihaisia, sillä palaneen rakennuksen paloturvallisuus ei ollut ajan tasalla ja pelastustöissä oli monia hankaluuksia. Paloautot eivät esimerkiksi päässeet kunnolla talolle saakka, koska se on rakennettu niin lähelle muita rakennuksia ja kapean tien päähän. Tällaisia virheitä ei saisi sattua. Mieheni firmalle tämä on myös iso takaisku, sillä tämäntyyppiset tapahtumat saavat ihmiset pakkaamaan tavaransa ja lähtemään. Lähes kaikki palaneen talon asukkaat ovat muualta kuin Saudi-Arabiasta ja muuttaneet tänne työn perässä. Kukaan ei halua jäädä asumaan paikkaan, jossa oma tai perheen turvallisuus on uhattuna.

Missä on turvallista?

Kirjoittelen tänään oudoissa tunnelmissa tätä blogipostausta. Ensinnäkin on pitkästä aikaa sateinen päivä. Koko päivän on ripotellut hiljalleen vettä ja sää tuntuu todella painostavalta. Olen viimeksi kokenut sadetta Saudeissa joskus marras-joulukuussa, joten kyseessä ei ole tosiaankaan mikään jokapäiväinen sääilmiö. Täällä niin tyypillinen auringonpaiste (edes utuinen sellainen) on vaihtunut alhaalla roikkuviin pilviin ja ulkona on melko harmaata. Outo sää sopii myös kummallisiin tapahtumiin. Osa teistä saattoi lukea eilen Ylenkin sivuilla julkaistun uutisen siitä, että Yhdysvallat sulki konsulaattejaan eri puolella Saudi-Arabiaa kansalaisiinsa kohdistuvan uhan vuoksi. Konsulipalvelut ovat olleet poissa käytöstä tänään ja eilen. Toisaalla uutinen tarkentui vielä niin, että kyseessä on nimenomaan uhka öljy-yhtiöissä työskenteleviä amerikkalaisia vastaan.

Tämä on ensimmäinen kerta täällä ollessamme kun näin vakava turvallisuuteen liittyvä varoitus on annettu ja se on aiheuttanut monenlaisia toimenpiteitä. Turvallisuustasoa on nostettu sekä länsimaalaisten asuttamilla alueilla että esimerkiksi koulussa, jossa työskentelen. Turvallisuuteen kiinnitetään muutenkin täällä paljon huomiota: esimerkiksi meidän talomme alueelle ajattaessa ovivahdit tarkistavat aina peilin kanssa, ettei auton alustaan ole kiinnitetty pommia. Aiemmin kirjoitin siitä, että koulujen ja muiden vastaavien alueiden porteilla saattaa nähdä vartijoita konekiväärien kanssa. Eli sinänsä turvatarkastukset ja aseet eivät ole mikään uusi asia ja olen niihin jossain määrin jopa tottunut, jos mahdollista, mutta tällainen varoitus ei tunnu oikein mukavalta. Mikä on uhkana? Tietävätkö viranomaiset jotain, mitä eivät kerro meille? Kuinka vakava uhka on? Pitäisikö minun käyttäytyä jotenkin eri tavalla kuin normaalisti tai varoa tiettyjä paikkoja? Mistä mahdolliset uhan aiheuttajat tietävät kuka on amerikkalainen ja kuka ei, vai ovatko uhattuna kaikki länsimaalaiset? Koulussa oli tänään paljon keskustelua siitä, mitä on meneillään ja pitäisikö meidän varoa jotenkin erityisen paljon. Kukaan ei tunnu tietävän tarkkaan, mistä on kyse, ja se lisää osaltaan kuulopuheiden ja spekulaatioiden leviämistä.

Kun muutimme Saudi-Arabiaan viime syksynä, yksi tarkkaan mietittävä asia oli turvallisuus. Saudi-Arabia on ollut pitkään vakaa ja melko turvallinen maa, ainakin muihin Lähi-idän maihin verrattuna. Asumme kuitenkin yllättävän lähellä esimerkiksi Irakia, jossa tilanne on vieläkin aika sekava, eikä tästä hirveän pitkä matka ole Syyriaankaan. Lisäksi ei ole mikään salaisuus, että myös Saudi-Arabiasta on lähtenyt ihmisiä taistelemaan erilaisten terrorijärjestöjen riveissä. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt tänne muuttaessani, sillä kaupunki jossa asumme tuntui – ja tuntuu yhä – melko turvalliselta. En ole kokenut oloani mitenkään uhatuksi oikeastaan missään vaiheessa (epämukavaksi kyllä silloin tällöin) ja ihmiset tuntuvat yleisesti ottaen ihan mukavilta, myös paikalliset. Vastaanotto on ollut ihan myönteinen ja olen jopa tutustunut töissä muutamaan saudi-arabialaiseen naiseen ja miehellänikin on saudeja työtovereina. Minua ei siis ole pelottanut enkä ole edes halunnut kirjoittaa kauheasti terrorismista muutamastakin syystä. Ensinnäkin suurin osa ihmisistä ajattelee ensimmäisenä vain terrorismia kuullessaan sanan ”Saudi-Arabia”, ja se on hyvin mustavalkoinen näkemys asiasta. Minä haluan kirjoittaa mieluummin jokapäiväisestä elämästä täällä: kulttuurista, ihmisistä, ruoasta, tavoista, historiasta ja niin edelleen. Toisekseen terroristit saavat valtaa nimenomaan sillä että heistä puhutaan tai kirjoitetaan: pelko leviää yhteisöissä ja ihmiset alkavat pelätä asioita, joita normaalisti tekisivät. Niinpä menin tänäänkin ihan normaalisti töihin ja samoin teki mieheni, ja jopa odotin kyytiäni talomme portilla ilman abayaa, kuten yleensäkin teen, vaikka se periaatteessa ei olekaan ”sallittua”. Mietin kyllä tänään tavallista enemmän sitä, miten turvallista täällä on loppujen lopuksi asua. Missä loppujen lopuksi on turvallista? Suomessa ei ole ainakaan kovin suurta terrorismin uhkaa, mutta siellä on vaarana joutua kapakkatappeluun tai saada kirveestä metrossa – ihan kuten missä tahansa muuallakin (paitsi täällä, koska meillä ei ole kapakoita eikä metroa…). Ihmiset elävät myös paljon vaarallisemmissa paikoissa, kuten vaikkapa avustustyöntekijöinä Afganistanissa.

Olen saanut jonkin verran viestejä, joissa on kyselty turvallisuustilanteesta. Haluankin toppuutella kaikkia huolestuneita läheisiä ja kertoa, että meillä on täällä kaikki hyvin. Kyseessä oli toivottavasti vain väärä hälytys ja tilannetta seurataan. Ainut paikka, jossa olen täällä pelännyt, on liikenne. Vakavan aiheen loppukevennykseksi laitankin tänne videon, joka valottaa hyvin saudien liikennekulttuuria… kaikkia videossa nähtyjä kuljettajatyyppejä näkee täällä liikenteessä lähes päivittäin, joten video ei missään tapauksessa edes liioittele!

Kolmas kulttuuri

Olin tänään kuuntelemassa esitelmää aiheesta ”third culture kids” eli vapaasti suomentaen ”kolmannen kulttuurin lapset”. Koska suuri osa naisista ei työskentele Saudeissa, länsimaalaisilla ja expat-vaimoilla on paljon kerhoja ja yhdistyksiä, joiden puitteissa on erilaista ohjelmaa. Monet naiset työllistävät itse itsensä liittymällä näiden yhdistysten toimikuntiin ja hoitamalla erilaisia sosiaalisia tapahtumia, varainkeräyksiä tms. Minäkin kuulun pariin yhdistykseen joiden tapahtumissa käyn silloin tällöin, kuten tänä aamuna kuuntelemassa luentoa. Tapahtumiin kuuluu yleensä myös kahvin ja teen juontia sekä kakkuja – mikäs sen parempaa!

Kolmannen kulttuurin lapsilla tarkoitetaan lapsia, joiden vanhemmat ovat esimerkiksi Yhdysvalloista mutta jotka ovat viettäneet joko kokonaan tai suurimmaksi osaksi lapsuutensa toisessa maassa, esimerkiksi Saudi-Arabiassa. Näille lapsille on tyypillistä se, että heidän voi olla vaikea määritellä mistä he ovat kotoisin. Saudi-Arabiassa he ovat amerikkalaisia, mutta Yhdysvalloissa he saattavat tuntea itsensä saudeiksi – ja todella ulkopuolisiksi ”omasta” kulttuuristaan. Saudi-Arabiassa tilannetta monimutkaistaa se, että expatien lapset ovat Saudi-Arabian sisällä vielä omassa erillisessä kulttuurissaan – firmojen omistamissa leireissä meno on erilaista kuin perus-saudilla. Lisäksi jos et ole Saudi-Arabian kansalainen, maasta on poistuttava kun työsuhde päättyy. Paikasta jota olet tottunut kutsumaan kodiksi voikin tulla äkkilähtö. Luennolla oli puhumassa kolme jo aikuista kolmannen kulttuurin lasta, jotka kaikki olivat kuitenkin palanneet Saudeihin. He itse tai heidän puolisonsa olivat saaneet täältä töitä, joka mahdollisti paluun (aiemminhan kirjoitin siitä, että Saudeihin ei myönnetä muille kansallisuuksille turistiviisumeita, vaan maahan voi tulla vain pyhiinvaeltamaan tai töihin).  Yhden puhujan vanhemmatkin olivat syntyneet Saudi-Arabiassa, vaikka amerikkalaisia olivatkin, ja hän itse oli syntynyt täällä ja mennyt naimisiin Saudi-Arabiassa syntyneen amerikkalaismiehen kanssa. Välissä hän oli asunut monessa eri maassa (tietynlainen juurettomuus on tyypillistä kolmannen kulttuurin lapsille) ja opiskellut. Puhuja ja hänen miehensä olivat kuitenkin halunneet palata Saudeihin, ja lopulta he olivat molemmat saaneet täältä töitä, mikä mahdollisti paluun.

Luento herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin on selvästi monia ihmisiä, jotka kokevat Saudi-Arabian (tai ainakin länsimaalaisen leirielämän) kodikseen eivätkä haluaisi muuttaa lainkaan pois maasta. Tämä on sinänsä tärkeä huomio, sillä moni suomalainen tuttava tai sukulainen oli aika ihmeissään päätöksestämme lähteä Saudi-Arabiaan. Mieheni päätöksen suurin osa ymmärsi – työtarjous oli hyvä ja hänellä on mahdollisuuksia kehittää ammattitaitoaan täällä. Mutta sitä miksi minä halusin lähteä, sitä aika moni kyseenalaisti ja kyseenalaistaa varmaan yhä. Saudi-Arabia ei aina ole helppo maa asua, varsinkaan naisena. Tuoreen tutkimuksen mukaan sukupuolten välinen tasa-arvo ei toteudu täällä kovin hyvin.  Silti on monia länsimaalaisia, jotka eivät haluaisi muuttaa lainkaan pois maasta. Monet pitävät yhteisöllisyyttä ja turvallisuutta tärkeinä asioina. Saudi-Arabiaa ei aina ajatella hirveän turvallisena maana, mutta sitä se on suurimmaksi osaksi. Rangaistukset rikoksista ovat niin ankarat että esimerkiksi varkauksia ei juurikaan ole. Yhteiskunta on hyvin lapsiystävällinen ja suorastaan kannustaa perheellisyyteen. Monet amerikkalaiset eivät uskaltaisi jättää lapsiaan keskenään leikkimään ulos Yhdysvalloissa kidnappauksen pelossa, mutta täällä sitä ei tarvitse miettiä. Toki Suomikin on monella tapaa lintukoto tässä suhteessa – tai ehkä me suhtaudumme myös erilailla turvallisuuteen.

Toinen asia joka jäi mieleeni luennosta oli se, kuinka ihmeissään ihmiset ovat siitä jos valkoinen länsimaalainen kertoo olevansa kotoisin Saudi-Arabiasta. Luentomme puhujat olivat amerikkalaisia ja he kertoivat kohdanneensa Yhdysvalloissa suorastaan eristämistä, koska heitä ei osata lokeroida mihinkään kulttuuriin. Lisäksi 9/11 -terrori-iskujen jälkeen maailman asenteet ovat koventuneet lähi-itää ja muslimeja kohtaa. Moni kertoi turhautuneena yrittäneensä selittää ystävilleen ja sukulaisilleen, etteivät kaikki arabit ole terroristeja vaan ihan tavallisia ihmisiä, ihan kuten sinä ja minä. Elämä täällä on ainakin meidän kohdallamme hirveän monikulttuurista: minulla on ystäviä monesta eri maasta ja uskontokunnasta. Tämä on omiaan avaamaan omia (jo valmiiksi melko suvaitsevaisia) silmiä sille, että ennakkoluulot muita kansallisuuksia kohtaan ovat useimmiten vain ja ainoastaan ennakkoluuloja. Sitäpaitsi minä ja mieheni olemme todellakin pieni mamu-vähemmistö täällä: en tiedä asuuko koko kaupungissa ketään muita suomalaisia, ainakaan en ole tavannut ketään ja tiedän ettei paikallisissa kouluissa ole suomalaisia lapsia. Meillä ei siis edes ole varaa olla ennakkoluuloisia vaan yrittää parhaamme sopeutua tähän kirjavaan joukkoon. Tällainen kokemus tekisi hyvää joillekin muillekin suomalaisille, varsinkin erään tietyn puolueen edustajille…

Viimeksi kirjoittaessani olin vähän alamaissa ja valittelin sitä, että jään kotitalossamme perheellisten naisten ulkopuolelle – ja perheellisellä tarkoitan nyt nimenomaan lapsiperheitä. Olen sittemmin kuitenkin piristynyt ja alkanut haalia kasaan omaa jengiäni, johon kuuluu joukko (nuoria) naisia. Osalla on lapsia, osalla ei – se ei ole millään tavalla jakava linja. Joskus tämä leirielämä muistuttaa minua koulusta: alkuun kukaan ei tunne toisiaan, sitten tapahtuu yleistä tutustumista ja lopulta jakautumista omiin ryhmiin. Aikuistakin voi jännittää se, pitääkö kukaan minusta tai pidetäänkö minua outona. Olen tottunut suomalaiseen kulttuuriin ja olen viettänyt lähes koko aikuisikäni akateemisessa ympäristössä Suomessa, mikä on oma maailmansa. Nyt elämme niin monen eri kulttuurin sulautumispisteessä etten osaa edes kuvailla sitä. Kolmas kulttuuri tai kulttuuri potenssiin x…!