Koulutiellä koronan aikaan

Saudi-Arabiassa kouluvuosi alkaa tyypillisesti elokuun lopussa tai syyskuun alkupuolella. Toisin kuin Suomessa, eri koulut aloittavat eri aikoina, johtuen tietysti siitä että koulut todella ovat erilaisia keskenään täällä – osa on paikallisia kouluja, joissa seurataan Saudi-Arabian omaa opetusohjelmaa, mutta sen lisäksi kansainvälisiä kouluja on monenlaisia, mm. brittikouluja, amerikkalaisia kouluja, ranskalaisia kouluja ja filippiiniläisiä kouluja. Isoimmilla firmoilla on lisäksi omat koulunsa työntekijöidensä lapsille. Kansainvälisiä kouluja käyvät paitsi expatien lapset myös enenevässä määrässä saudilapset, ainakin sellaiset saudilapset joiden vanhemmat haluavat lähettää lapsensa ulkomaille yliopistoon.

Tyttären koulu-ura piti alkaa toden teolla tänä syksynä. Täällä mennään yleensä kouluun viimeistään 5-vuotiaana (tytär täytti 5 vuotta kesällä), ja tyttö onkin käynyt esikoulua jo pari vuotta. Esikoulu tosin on ollut vain 4-5 tuntia aamuisin eikä sieltä tule läksyjä, joten se on ollut onneksi aika kerhomaista toimintaa. Olemme olleet todella tyytyväisiä päiväkotiin/esikouluun jossa tytär ja sittemmin myös poika ovat käyneet, mutta siellä viimeinen ikäluokka on 4-5 -vuotiaat, koska tosiaan viisivuotiaana alkaa viimeistään oikea koulu. Tytär oli jonossa yhteen brittikouluista täällä, ja kauhistuneena keväällä katselin paitsi ilmoittautumismaksua (9000 sar, eli yli 2000 euroa) myös listaa siitä mitä tytön pitäisi osata koulun pääsykokeeseen mennessä. Monet kansainväliset koulut testauttavat oppilaansa, ja koska kouluihin on tunkua, koulut voivat myös valita oppilaansa. Brittisysteemissä tytär olisi aloittanut jo ensimmäisen luokan, ja häneltä odotettiin että hän osaisi jo mm. lukea ja kirjoittaa lyhyitä sanoja englanniksi. Vaikka tyttö osaa kirjaimet ja joitakin sanoja kirjoittaa ja lukea, tuntui vaatimuslista kovalta. Tähän kyseiseen kouluun etusijalla ovat myös brittipassin haltijat, ja meillä suomalaisina on pienemmät mahdollisuudet siksi päästä kouluun, jos sinne on paljon hakijoita.

Elokuussa alkoi näyttää jo aika varmalta että koulut avaavat täällä ovensa ainakin syyslukukauden alkuun täysin virtuaalisena. Kontaktiopetus on kielletty. Alkoi tuntua älyttömältä lähettää tytärtä niin vaativaan kouluun, joka kaiken lisäksi alkaisi vielä online-opetuksella. Ne teistä lukijoista jotka ovat korona-kriisin aikana kotiopettaneet lapsiaan tietävät että virtuaalinen opetus kotona ei todellakaan ole helppoa. Päädyimme lopulta ottamaan tyttären pois jonosta tähän brittikouluun (saimme ilmoittautumismaksun myös takaisin) ja olin valmistautunut siihen, että tytär on syksyn kanssani kotona. Koska meillä on toiveena palata lopulta suomalaiseen koulujärjestelmään, ei haittaa vaikka tytär jättäisikin nyt kouluvuoden väliin. Suomessahan ekaluokalle mennään vasta 7-vuotiaana, eli tässä olisi vielä pari vuotta aikaa.

Kun maanlaajuisesta virtuaaliopetuksesta ilmoitettiin, monet vanhemmat alkoivat miettiä vaihtoehtojaan, ja ainakin osa vanhemmista oli kanssani samoilla linjoilla siitä että he eivät haluaisi lähettää pieniä lapsiaan uuteen kouluun, joka alkaisi online-opetuksena. Niinpä monen mutkan kautta tyttären vanha esikoulu suostui ottamaan näitä jo yli-ikäisiä lapsia tänä vuonna uudelleen opetukseen, ja nyt yli viisivuotiaita lapsia on jo sen verran paljon että heillä on täysin oma ryhmänsä. Esikoulut ja päiväkodit nimittäin saavat olla auki, tosin tiukin rajoituksin. Ryhmäkokoa on rajoitettu, kouluun mennään ja koulusta lähdetään maskit päällä, ja joka päivä mitataan ruumiinlämpö niin lapsilta kuin aikuisiltakin. Tämä järjestely on ollut varsin toimiva, ja lisäksi kyseinen esikoulu on meille velkaa viime vuodesta, jolloin kouluvuosi jäi kesken molemmilla lapsilla. Olimme maksaneet molemmista lapsista koko lukuvuoden, ja jos voisimme saada edes jotain alennusta nyt syksystä, se olisi hyvä juttu. Emme tosin ole vieläkään saaneet laskua vaikka lapset ovat olleet jo kohta kuukauden koulussa… tällä viikolla ilmoitettiin että koulujen virtuaaliopetus jatkuu vuoden 2020 loppuun saakka. Päätös ottaa tytär pois brittikoulusta tuntuu aina vaan oikeammalta ratkaisulta.

Vielä lopuksi asiaa koulukyydistä. Aikaisempina vuosina olen jakanut taksin tai kulkenut leirimme bussilla kotileirin ja esikoululeirin väliä. Matka ei ole pitkä, ehkä reilu kilometri linnuntietä, mutta sää on aika julma puolet vuodesta ulkoiluun eikä täällä tyypillisesti kävele kuin köyhistä köyhimmät. Tänä vuonna minulla ei ole ketään kenen kanssa jakaa taksia (täältä on lähtenyt paljon lapsiperheitä) eikä koulubussikaan kulje, joten päätin kuitenkin alkaa kävellä kouluun ja takaisin. Vien poikaa rattailla ja tytär seisoo takana laudalla, ja sitä yli 30 kilon vankkuria työnnän sitten kahdesti päivässä, aamulla kun vien lapset ja keskipäivällä kun haen heidät kotiin. Ensimmäiset viikot olivat tuskaisen kuumia, varsinkin kun en voi kulkea sortseissa ja t-paidassa ihmisten ilmoilla maan kulttuuri-ilmapiirin vuoksi, vaan tarvitsen pitkät housut tai hameen ja pitkähihaisen puseron. Nyt lämpötila on alkanut onneksi laskea ja aamuisin on jo tosi mukava sää. Tytär haaveili että saisi ajaa matkan potkulaudallaan ja kokeillaan sitä huomenna. Olen kyllä ilmeisesti aikamoinen nähtävyys, sillä ihmiset todella tuijottavat meidän menoamme. Taksit tööttäilevät ja yksi aamu joku hyypiö kuvasi meikäläistä autostaan kännykällään. Paikalliset poliisitkin kerran tööttäsivät ja ajoivat viereen, mutta he halusivat ilmeisesti vain tarkistaa että minulla on kaikki kunnossa.

Vuoden kiertoa

Syksy on jälleen saapunut, vaikka lämpotilasta sitä ei oikein vielä huomaakaan – Saudeissa on yhä kuumaa ja todella kosteata. Kaikki odottavat kuumeisina ensimmäistä oikeaa syyspäivää, sellaista jolloin ikkunat eivät olisi aamulla kosteina höyrystä ja jolloin aurinkolasit eivät höyrystyisi heti kun astut ulos oman kodin mukavasta ilmastoinnista. Mutta pian se koittaa, ja sen jälkeen sää onkin varsin mukavaa seuraavat puoli vuotta. Jälkimmäinen eid-pyhä (ja sen mukanaan tuoma loma) on takana ja koulut ovat alkaneet, joten leirimme kuhisee elämää hiljaisen kesän jälkeen. Tyttäremme aloitti uudessa päiväkodissa nyt sunnuntaina, joten minäkin olen saanut jälleen nauttia muutaman tunnin rauhasta ja hiljaisuudesta aamuisin. Aikaisemmin tytär kävi oman leirimme päiväkodissa joka oli ihan ok, mutta viime keväänä huomasimme että naapurileiriin on avattu uusi Montessori-päiväkoti. Minä ja muutama muu rouva leiristämme kävimme tutustumassa uuteen päiväkotiin ja olimme siinä määrin vaikuttuneita, että siirsimme lapsemme tähän uuteen päiväkotiin – vaikka se tarkoittaakin joka päivä taksilla ajelua viemään ja hakemaan lapset. On oikeastaan ihan naurattavaa ajaa reilun kilometrin matka taksilla, mutta kävelin kerran keskikesällä ramadanin aikaan uuteen päiväkotiin ja matka oli tuskaisen kuuma, abaya päällä tottakai. Lisäksi matkalla on silloin tällöin villejä koiria ja tiet ovat täynnä roskia ja rakennusjätettä, joten taksi on parempi vaihtoehto. Saimme järjestettyä ison tilataksin 4-5 perheelle, joten kustannuksetkin pysyvät suht matalina.

Tyttären päiväkodin aloittaminen on kyllä ollut taas oppikirjaesimerkki siitä, miten asiat hoituvat – tai eivät hoidu – Saudi-Arabiassa. Olen yhä vaikuttunut päiväkodin opetus- ja hoivataidoista ja itse tiloista, mutta hallintopuoli jättää paljon toivomisen varaa. Sunnuntaina kävi ilmi, että tytär on laitettu vuotta nuorempien ryhmään. Yritin sitä sitten selvitellä että miksi näin on, ja sain vastaukseksi että tytär pitää arvioida sen suhteen onko hänestä oman ikäryhmänsä joukkoon. Aloin jo hiiltyä ja mietin pitävätkö he päiväkodissa tytärtäni jotenkin vajaana, kunnes selvisi että tyttären ikä oli merkitty väärin heidän järjestelmäänsä. Hänen pitäisi ensi viikolla siirtyä oikeaan ryhmään, inshallah… lisäksi olen pyytänyt laskua useamman kerran ja kun sen lopulta sain, siitä puuttui tilitiedot ja nimeni ja osoitteemme oli väärin. Olen yrittänyt nyt tämän viikon saada laskun tiedot korjattua oikein. Eli hyvin menee mutta menköön. Olin ehtinyt jo vähän unohtaa kesän aikana että Saudeissa mikään ei koskaan mene oikein ensimmäisellä yrittämällä. Kärsivällisyys on hyve tässä maassa!

Nyt kun tyttö on neljä aamua viikossa päiväkodissa, minun piti aloittaa opiskella arabiaa uudestaan. Ensimmäisenä syksynä täällä (eli kolme vuotta sitten!!) kävin arabian peruskurssin mieheni kanssa, mutta en koskaan jatkanut arabian opiskelua koska olin niin kiireinen päivätyöni ja sitten myöhemmin vauvan kanssa. Mutta nyt ajattelin että olisi sopiva aika jatkaa opintoja, tytär on jo vähän vanhempi ja opetan suomea tällä erää vain tunnin tai pari viikossa, joten aikaa jää muuhunkin. Ilmoittauduin arabian jatkokurssille joka olisi ollut sopivasti kahtena aamuna viikossa, ja minun piti aloittaa opiskelut eilen, mutta maanantai-iltana sain viestin, että kurssi on peruttu alhaisen ilmoittautujamäärän vuoksi. Vähän harmi, sillä keskitason arabian kursseja ei ole kauheasti tarjolla – suurin osa länkkäreistä käy vain alkeiskurssin, jos sitäkään – ja ne harvat muut saman tason kurssit olisivat olleet iltaisin. Yksi tunti kestää 1,5 h ja siihen ainakin tunnin matkat päälle… en yksinkertaisesti kerkiä iltaisin kurssille, sillä tytär pitäisi saada siksi aikaan hoitoon miehelleni, joka käy tietysti päivisin töissä. Joten ei arabian opintoja minulle sitten ainakaan tänä syksynä.  Tytär sen sijaan aloittaa ensi viikolla tanssikurssin ja mieheni myöhemmin seinäkiipeilyn, joten uusia harrastuksia on luvassa heille. Meillä on nyt ollut myös puhetta siitä, että leirissämme alkaisi jalkapallokerho lapsille. Jo 1,5-vuotiaat voisivat osallistua, joten tytärkin pääsisi potkimaan palloa, jos kerho toteutuu. Onneksi leirissämme on niin paljon aktiviteetteja ja ihmisiä, jotka ovat valmiita järjestämään toimintaa! Tässä maassa se on todella tärkeää, varsinkin meille rouville jotka olemme yleensä kotona lasten kanssa.

Luin juuri viimeisen kappaleen ja mietin, kuinka paljon elämäni on muuttunut kolmessa vuodessa. Kolme vuotta sitten olin ollut monta vuotta aktiivisesti työelämässä, hoitanut päivätyön lisäksi kirjaprojekteja ja opettanut iltaisin suomea. Nyt olen kotiäiti jonka aika menee suurimmaksi osaksi tyttären hoitoon ja erinäisten asioiden järjestelyyn… en ole tyytymätön tilanteeseen, mutta tiedän myös ettei tätä kestä loputtomiin. Ja ehkä ihan hyvä niin.

Loman jälkeen

Jälleen yksi loma Suomessa takana, ja jälleen takaisin hiekkalaatikolla. Olen itse asiassa ollut takaisin Saudeissa jo kolmisen viikkoa, mutta kirjoitussuoni ei ole varsinaisesti sykkinyt sitten takaisin paluuni. Yksi syy on siinä, että tytär on ollut kanssani kotona nyt koko ajan – päiväkoti olisi ollut avoinna nyt elokuussakin, mutta päädyin pitämään tytön kotona, sillä hän vaihtaa ensi kuussa uuteen päiväkotiin ja en halunnut liikaa muutoksia tälle kesälle. Tyttö nimittäin tottui paremmin kuin hyvin kesänviettoon Suomessa ja nautti suuresti saadessaan touhuta ulkona päivät pitkät ja saadessaan leikkiä isovanhempien kanssa. Mitään sellaista ei ole täällä mahdollista tehdä, ainakaan nyt, sillä ulkona on päivittäin vielä pitkälti yli 40 astetta lämmintä ja on erittäin kosteaa. Elokuussa Saudeissa tulee yleensä korkea ilmankosteus, joka näkyy mm. siinä että aamuisin ikkunat ovat täysin höyrystyneet ja katosta saattaa tihkua vettä sisälläkin. Eikä isovanhempiakaan tietysti ole saatavilla leikkikavereiksi, paitsi Skypen välityksellä. Mutta niin, olemme viettäneet paljon aikaa tytön kanssa sisällä kaksin ja olen yrittänyt kovasti keksiä sisätekemistä näille kolmelle viikolle jotka olemme täällä olleet. Se ei ole aina ollut niin helppoa!

Olemme käyneet jälleen paikallisessa sisäleikkikerhossa kerran tai pari viikossa. Kaupungilla käyminen on aina oma seikkailunsa taksilla kulkemiseen, onneksi meillä on ollut jo pitkään luotettava yksityinen taksikuski apureineen käytössä. Olemme yrittäneet tavata myös kovasti niitä vähiä kavereita joita Saudeissa tällä hetkellä on – suurin osa ihmisistä palaa vasta syyskuun puolessavälissä, jolloin seuraava eid eli uskonnolinen pyhä on ohi. Jotain viimeisen kolmen viikon taksin käytöstä kertoo se, että tyttö ottaa nykyisin kännykkäni ja leikkii soittavansa… ei iskälle, ei mummille, vaan taksikuskille! Taksikuskimme on mukava keski-ikäinen intialainen mies, jonka olemme oppineet tuntemaan melko hyvin tässä muutaman vuoden aikana. Viimeksi kun tulimme leikkikerhosta tytön kanssa hän kysyi minulta ”Madam, same problem in Finland? Very red face, veeery red face!” Vanha kunnon saunanaaman paluu. Tytär on myös alkanut huomioida rukouskutsun, joka kaikaa yhä sen viisi kertaa päivässä ja kuuluu melko hyvin meillekin kotiin. Selitimme, että setä laulaa rukouksen moskeijassa ja sitten ihmiset voivat mennä sinne rukoilemaan. Tyttö kysyy nykyisin että setä ei pääse tänne, eihän? On vaikea selittää, että vaikka rukous kuuluukin meille aika hyvin, setä ei varsinaisesti ole kovin lähellä meitä eikä setä myöskään tule meille sisälle.  Tyttö on myös alkanut ihmetellä abayaani, silloin kun joudun sitä käyttämään. Hän tosin ei osaa sanoa vielä abaya vaan kutsuu sitä apinaksi… no, sinnepäin.

Saudeihin paluu on aina sekä mukavaa että kamalaa, samanaikaisesti. Mukavaa on palata kotiin ja omaan päiväjärjestykseen – niin kivaa kuin lomalla onkin olla, on se aina sellaista matkalaukkuelämää, johon kuuluu paljon siirtymisiä ja yritystä nähdä mahdollisimman monta ihmistä ja tehdä mahdollisimman paljon. On myös mukava nähdä kavereita Saudeissa, sillä heitäkin on kertynyt onneksi aika paljon täällä vuosien saatossa. Mutta Saudeissa on aina omat kommervinkkinsä, ne joista olen kirjoittanut monen monituista kertaa: kuumuus, pölyisyys, se ettei voi kävellä minnekään eikä myöskään ajaa itse autoa, jatkuvat rukoukset ja niiden vaikutus asioiden hoitoon, hälläväliä-mentaliteetti toisinaan asioiden hoidossa, ruokakaupan suppea valikoima, ja niin edelleen. Ensi viikolla minulla tulee kuitenkin jo kolme vuotta täyteen Saudeissa eli ei tämä pelkkää kärsimystä ole voinut olla, eikä olekaan.  Vaikea uskoa että siitä on jo kolme vuotta kun lähdin tänne. Aika on mennyt todella nopeasti!

Kun yksi ovi sulkeutuu

…niin toinen aukeaa, tuttu sanonta sanoo. Tämä sanonta on ollut mielessäni tässä viime viikkoina kun olemme jälleen kerran muuttaneet ja yksi ovi on todella konkreettisesti sulkeutunut sen myötä. Vanha kotimme oli juuri sitä, vanha, ja talossa oli monenlaisia ongelmia mm. ilmastoinnin kanssa. Kesällä viimeistään alkoi käydä selväksi että meidän tulisi muuttaa jonnekin – joka uudempaan taloon samassa leirissä tai sitten muuttaa ihan kokonaan uuteen leiriin. Ja kun töihinpaluuni ei onnistunutkaan, meillä ei ollut enää mitään pakottavaa syytä pysytellä samassa leirissä kuin missä vanha työpaikkani oli. Toki yhtenä mahdollisuutena olisi ollut vuokrata asunto vapailta markkinoilta ja muuttaa ns. kansan keskelle, mutta en oikein näe että asuisimme täällä Saudeissa muualla kuin länsimaisissa leireissä eli compoundeissa – näillä asuinalueilla on sentään vapaus pukeutua kuten haluaa, tavata muita ulkomaalaisia samassa tilanteessa ja mahdollisuus hoitaa asioita englanniksi. No, niinpä lokakuun loppupuolella pakkasimme pienen maallisen omaisuutemme (joka on kyllä suuresti lisääntynyt sitten tyttären syntymän) pakettiautoon ja muutimme jälleen kerran. Tämä on jo kolmas asuntomme Saudi-Arabiassa, ja toivon suuresti että tämä nykyinen talo jää myös viimeisimmäksi majapaikaksemme täällä. Haluaisin olla vähän aikaa ihan paikallani!

Uusi talo on oikein hyvä ja kaunis: kaksikerroksinen villa jossa on oma pieni piha, ja myös leiri on erittäin hyvin varusteltu. Meillä on kaksi uima-allasta käytössämme, tennis- ja squash-kenttä, ravintola, keilahalli, kuntosali, ryhmäliikuntatunteja (bodypump-tuntejakin, joilla olen viimeksi käynyt Suomessa ollessani!) ja lapsille on kaksi ulkoleikkikenttää ja leikkihuone sisällä pölyisiä ja/tai kuumia päiviä varten. Täällä on paljon lapsiperheitä joissa on suunnilleen samanikäisiä lapsia kuin tyttäremme, ja kalenteri onkin täyttynyt nopeaan erilaisista play dateistä eli sovituista leikkituokioista. Tunsin täältä uudesta leiristä etukäteen erään suomalaisen naisen jonka kanssa olemme kaverusteneet viimeisen vuoden aikana – hän onkin ainoa suomalainen mieheni lisäksi jonka tunnen täältä – joten Suomi-yhteydetkin ovat vahvistuneet tänne muuton myötä. Suomeen liittyy myös se, että sain ihan yllättäen uuden suomen oppilaan. Kun asuimme vielä Suomessa, opetin suomea yliopistossa ulkomaalaisille opiskelijoille. Myöhemmin minulla oli myös chileläinen yksityisoppilas, jota opetin vuoden verran. Tapasin täällä uudessa leirissä hieman yllättäen tsekkiläisen naisen, joka on naimisissa virolaisen miehen kanssa. Hänen miehensä on elänyt melkein koko elämänsä Suomessa ja puhuu suomea. Pariskunnan lapset puhuvatkin suomea, tsekkiä ja englantia – tai no nuorimmainen on vasta 11 kk vanha, joten hän ei vielä paljoa puhu. Tämä tsekkiläinen nainen haluaa opiskella suomea jotta voisi puhua miehensä ja lastensa kanssa tätäkin kieltä, ja näin ollen sain uuden yksityisoppilaan. On hienoa päästä jälleen opettamaan, vaikka vain muutama tunti viikossa! Vaikka en päässytkään takaisin töihin kouluun opettamaan, jotain järjestyi kuitenkin – tätäkin tarkoitin ajatuksella siitä, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa jossain.

Tällä hetkellä tosin tuntuu että olen lähinnä jossain pyöröovissa joissa vauhti vain kiihtyy ja joista on vaikea päästä ulos yhtenä palana… Koko vuosi on ollut vauhdikas, paljon matkustamista, paljon opettelua lapsen kanssa oloon ja vanhemmuuteen, tänä syksynä paljon sairastelua, ja nyt muutto. Touhukas taaperotyttäremme tuo todella oman lisänsä vauhdin tuntuun – hänen seurassaan on harvoin rauhallista hetkeä, ainakaan valveillaoloaikana. Mieheni lähti työmatkalle Singaporeen melkein heti muuton jälkeen, joten ehdimme juuri saada tavarat edes suurinpiirtein paikalleen kun hän jo lähti viikoksi muille maille vierahille. Tyttären päiväkoti jäi vanhaan leiriin, mikä tarkoittaa sitä että kuljemme taksilla päiväkotiin ja sieltä takaisin. Onneksi päiväkoti vanhassa leirissä on maksettu vain jouluun saakka, sillä en voi sietää tätä taksilla ajelua. Niin paljon sähläystä ja hukkaanheitettyä aikaa! Päiväkotiin on matkaa vain noin 5 kilometriä, mutta aamuruuhkassa minulla kestää yleensä melkein tunnin viedä tyttö päiväkotiin ja palata taksilla takaisin. Meillä on ollut vakikuski nyt muutaman viikon ajan ja hän on ihan mukava, mutta ei puhu kauhean hyvin englantia. Tyttäremme on ollut taas kipeänä tällä viikolla ja olen joutunut perumaan taksikyytejä, ja vaikka kuskille laittaa tekstarin aamulla ettei tarvitse tulla ja kuski vastaa viestiin että ok, sama mies on ollut soittamassa ovikelloamme 7.15 että nytkö lähdetään… taksilla tuli käytyä myös ruokakaupassa sillä välin kun mieheni oli työmatkallaan. Voisipa kävellä! Tai olisipa edes toimiva julkinen liikenne, tai naisilla mahdollisuus ajaa itse!