Äitien päivät

Suomessa vietetään äitienpäivää toukokuun toisena sunnuntaina, kuten lukijani varmasti tietävät. Saudi-Arabiassa äitienpäivää vietetään yleensä jo maaliskuussa, samoihin aikoihin kuin britit juhlivat omaa vastaavaa juhlaansa. Meidän perheessä onkin viime vuosina vietetty äitienpäivää kahdesti, ensin maaliskuussa, sitten toukokuussa. Tänä vuonna toukokuun äitienpäivänä oli tavanomaista enemmän aihetta juhlaan, sillä minusta on tullut nyt kahden lapsen äiti. Poikamme syntyi huhtikuun lopussa ja totuttelemme nyt elämään nelihenkisen perheen elämää. Kiirettä ainakin on ihan uudella tavalla ja siksi en ole ehtinyt blogiakaan kauheasti päivittää, mutta kenties arki alkaa taas rullaamaan pikku hiljaa ja löydän enemmän aikaa kirjoittamiselle.

Olen nyt synnyttänyt kaksi lasta Saudi-Arabiassa ja ehkä vielä joskus kirjoitan sairaalakokemuksistani. Tyydyn nyt toteamaan että epäilen suuresti synnyttämisen olevan aika erilaista Suomessa kuin mitä se on täällä… toki vaikea sanoa, kun minulla ei tosiaan ole kokemusta Suomesta. Kaipaisin suuresti Suomen neuvolajärjestelmää. Täällä raskauden aikana tavataan lääkäriä tiuhaan, mutta synnyttämisen jälkeen ei juurikaan ole tarkastuksia, ei niin lapselle kuin äidillekään. Yleensä ottaen suku neuvoo täällä lapsenhoitoon liittyvät jutut kuten syöttämisen tai kylvettämisen, ja lääkärissä keskitytään vain mittaamaan paino, pituus ja tarkistamaan fyysinen puoli. Sama pätee äiteihin – mitään kysymyksiä jaksamisesta tai henkisestä puolesta on turha odottaa, vaan lääkäri keskittyy täysin vain fyysisiin mittauksiin ja tarkastuksiin. Vanha arabitapa on se, että synnyttänyt äiti meneekin asumaan omille vanhemmilleen lapsensa tai lapsiensa kanssa 40 päiväksi synnyttämisen jälkeen. Oma äiti auttaa lastenhoidossa ja toipumisessa raskaudesta. Minulla tietenkään ei ole mahdollisuutta tällaiseen, mutta mieheni vanhemmat olivat auttamassa täällä kolmen viikon ajan, mikä oli suuri helpotus erityisesti kolmevuotiaan tyttäremme kanssa.

Tyttäremme syntyi lähes kolme vuotta sitten mutta keskellä kuuminta kesää, ja silloin olimme pitkään ihan perheen kesken, sillä lähes kaikki ystävämme ja tuttavamme olivat matkoilla silloin. Elimme myös erilaista elämää silloin enkä tuntenut juurikaan muita pienten lasten äitejä, olimmehan tottuneet elämään kaksin mieheni kanssa ja minä kävin töissäkin. Nyt tilanne on ollut dramaattisesti erilainen. Meillä on käynyt paljon vieraita ja tyttäremme kavereita, ja suuri osa vieraista on myös tuonut tullessaan paitsi lahjoja niin myös käytännöllistä apua – olemme saaneet mm. itse tehtyjä smoothieita, tuoretta leipää, ylimääräisen vauvan sängyn/leikkikehän lainaan, ja tyttäreni päiväkotikaverien äidit ovat vieneet tytön aamuisin päiväkotiin ja hakeneet hänet iltapäivällä (minun olisi ollut vaikea ahtautua kimppataksiimme vauvan ja vauvan turvaistuimen kanssa). Yhteisöllisyys on asia josta pidän kovasti expat-elämässä, varsinkin tällaisessa elämänvaiheessa. On ollut huojentavaa tietää että voi saada apua tarvitessaan ja että meillä on tiivis yhteisö, jonka jäsenet tietävät millaista on olla kotona pienen vauvan kanssa. Olen todella arvostanut kaikkea apua, jota olemme saaneet. Välillä riittää sekin, että joku kuuntelee väsyneen äidin huolia ja sanoo että tuo on täysin normaalia, kyllä se siitä helpottaa.

Toinen asia mitä arvostaa uudella tavalla on se, että maksettua lastenhoitoapua on mahdollista saada täällä ihan eri tavalla kuin vaikkapa Suomessa. Työvoiman palkkaaminen on halvempaa ja täällä on totuttu kulttuurisesti siihen, että perheellä voi olla siivooja, nanny tai autonkuljetta apunaan. Suurella osalla expat-perheistä onkin nanny auttamassa, varsinkin jos lapsia on useampia. Mekin olemme miettineet osa-aika -nannyn palkkaamista, mutta asia saa jäädä nyt ainakin syksyyn, sillä pian kaikki pakenevat kesälomille – mukaan lukien me, kunhan saamme pojalle passin ensin hoidettua. Itse mietin vielä tarvitsemmeko nannyä ja kuinka paljon, ja tietysti sitä että miten löytää luotettava ja hyvä tyyppi, ja kuinka paljon ”koulutusta” lastenhoitaja tarvitsisi. Suomalaiset (ja omat) kasvatusperiaatteet eroavat jonkin verran siitä, miten täällä lapsia kasvatetaan, ja suuntaviivat on syytä tehdä selväksi nannyllekin. Mutta katsotaan nyt löydämmekö jonkun joka voisi auttaa meitä osa-aikaisesti, suurin osa nannyistäkin haluaisi tietysti kokopäiväduunin.

Mainokset

Pikku-bint

Sitten viime kirjoitukseni perheemme on kasvanut yhdellä uudellä jäsenellä. Meille syntyi tytär reilu viikko sitten, ja nyt ihmettelemme elämää pienen vauvan vanhempina. Tarkoituksenani ei ole varsinaisesti alkaa pitää vauvablogia vaan kirjoittaa yhä kaikesta mahdollisesta mitä täällä näen ja koen. Toki lapsen saaminen on iso asia ja ehkä vielä hiukan isompi asia kaukana omasta perheestä ja ulkomailla. Ajattelinkin tänään kirjoittaa vähän siitä, millainen kokemus oli synnyttää ulkomailla, ja kaikista maailman paikoista vieläpä Saudi-Arabiassa.

Koko raskauden ajan paikallinen terveydenhuolto oli stressannut minua jonkin verran. Ei siksi, että hoito itsessään olisi huonoa, vaan siksi että lääkäriaikojen varaaminen oli niin vaikeaa ja ylipäänsä terveydenhuollon hallinnollinen puoli tuntuu olevan vähän niin ja näin. Usein vastaanottovirkailijat eivät puhu hirveän hyvää englantia ja välillä heitä ei myöskään juuri kiinnosta auttaa – minuakin pompoteltiin monelle eri lääkärille, käskettiin soittamaan päivittäin peruutusaikojen perään, ja lopulta kun pääsin sairaalaan, lääkäri olikin sairaana ja jouduin palaamaan tyhjin käsin kotiin. Saudeissa on yleensäkin kaikkien asioiden hoitaminen tällaista, mutta kun kyseessä on oma ja lapsen terveys, se stressaa. Täällä on myös valtavan suosittua synnyttää lapsi keisarinleikkauksella – sitä pidetään helppona tapana synnyttää, kun päivänkin voi valita itse. Kieltämättä täällä ei myöskään juuri tunneta kotisynnytyksiä tai luonnollisia tapoja lievittää synnytyskipuja, joten sektio saattaa vaikuttaa siksikin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Omassa sairaalassani ei esimerkiksi ollut mahdollista kävellä edes normaalin synnytyksen aikana (jatkuva tarkkailu vuoteessa), eikä mistään vesisynnytyksistä tai jumppapalloista ollut puhettakaan. Eipä olekaan siksi ihme, että yli 90 % synnyttäjistä täällä valitsee epiduraalipuudutuksen ja suuri osa tosiaan haluaisi myös saada lapsensa sektiolla.

Tyttäremme oli sen verran itsepäinen tyyppi ettei halunnut kääntyä millään oikein päin kohdussa. Kääntämistäkin yritettiin, mutta tyyppi istua jäpitti tiukasti paikallaan. Niinpä omalla kohdallani synnytys oli kuin olikin se keisarinleikkaus eli sektio. Itse olisin paljon mieluummin synnyttänyt niin sanotusti normaalisti, joten erosin tässä useasta arabinaisesta. En ollut koskaan ollut aiemmin leikkauksessa, joten sektio jännitti aika lailla etukäteen. Onneksi sain sektioajan niin viime tingassa, etten juuri ehtinyt panikoida: edellisenä päivänä lääkäri arvioi, että huomenna aamulla leikkaukseen ja that’s it. Aamu alkoi kuitenkin perussekoilulla: sektioaika oli kahdeksaksi, mutta jostain syystä anestesialääkäri ei suostunut leikkaukseen ennen puoltapäivää. Niinpä vietin sairaalassa useamman tunnin leikkaukseen valmisteltuna  (joka tosin on hyvin lyhyt aika verrattuna normaaliin synnytykseen, joka voi kestää päiviä, tiedän). Lisäksi kun anestesialääkärini lopulta paikalle saapui, hän haukkui hoitajani aivan pystyyn, ”she’s new and she doesn’t know what she is doing”. Juuri se mitä haluat kuulla ennen leikkausta… Täällä muutenkin lääkärit saattavat olla todella tylyjä hoitajia kohtaan. No, itse sektio meni niin hyvin kuin leikkaus voi mennä, mutta säästän lukijoitani graafisimmilta yksityiskohdilta. En edes pyörtynyt, vaikka koko tapahtuma oli surrealistisin – ja samalla myös hienoin – kokemus jossa olen koskaan ollut osana, saimmehan tyttäremme turvallisesti maailmaan sen avulla. Epiduraalipuudutus ei jostain syystä meinannut heti toimia ja sen vaikutusta jouduttiin odottamaan pitkään. Lisäksi sen vaikutus katosi minulla nopeammin kuin normaalisti, joten siinä vaiheessa kun mahaa karsittiin kokoon sain morfiinia. Morfiinista ja sen tuottamasta välittömästä hyvänolon tunteesta sanottakoon sen verran, että ei ihmekään että ihmiset jäävät siihen koukkuun…

Vietimme sairaalassa kolme vuorokautta, sillä sektion jälkeen äitiä ja lasta tarkkaillaan hieman pidempään. Tytärtämme kutsuttiin sairaalassa nimellä bint + mieheni sukunimi. Bint tarkoittaa arabiaksi tyttöä tai tytärtä. Koska syntymätodistukseen tarvittiin nimi jo sairaalassa, meillä oli kyllä jo nimi hänelle mietittynä. Suurin osa sairaalan muista synnyttäneistä oli arabeja, joten meidän sinisilmäinen tyttäremme sai aikaan hurmioituneita huokauksia hoitajissa (joista suurin osa on kotoisin Filippiineiltä, Etelä-Afrikasta ja muista arabimaista). Vietimme sairaala-ajan jaetussa huoneessa, sillä perhehuoneita ei täällä oikein tunneta. Periaatteessa miestäni koski sairaalan vierailuajat, mutta niistä kyllä joustettiin, koska hän oli ainoa vierailijani. Saudisynnyttäjillä vierailuajoissa oltiin tarkempia, sillä perheet ovat niin valtavan suuria, että vierailijoita voi helposti olla kymmenenkin paikalla. Ensimmäisenä yönä huonetoverinani oli hyvin nuori saudinainen, joka oli juuri saanut esikoisensa, ja mitä ilmeisemmin myös keisarinleikkauksella, koska hän liikkui niin huonosti. Hänellä oli mielenkiintoinen asenne koko hommaan: aina kun kuulin hänen soittavan hoitajille, hän halusi lisää särkylääkettä. Hoitajat joutuivatkin taistelemaan hänen kanssaan paljon siitä, että loputtomiin särkylääkkeitä ei voi ottaa ja parasta toipumisen kannalta olisi se, jos hän vain lähtisi liikkeelle. Varsinkin filippiinohoitajien oli vaikea sanoa vastaan saudinaiselle luokkayhteiskunnan rakenteiden vuoksi, joten näitä keskusteluja oli mielenkiintoista seurata. Toisen yön sain viettää onneksi yksin, sillä se oli vaikein yö tähän mennessä pikku-bintin kanssa. Olin yhä todella kipeä leikkauksesta ja sängystä ylösnousu oli tuskaa, mutta lasta piti kuitenkin hoitaa ja tytär oli todella kärttyinen koko yön (hänen puolustuksekseen sanottakoon että sen jälkeen yöt ovat sujuneet paljon rauhallisemmin). Kolmantena päivänä kävely jo luonnistui ja silloin sain huonetoveriksi vähän vanhemman saudinaisen, joka otti homman aika rennosti, nukkui lähinnä koko ajan. Sinänsä tämä ei ollut ihme, sillä kuulin hänen miehensä selittävän hoitajalle, että kyseessä on heidän 9. lapsensa. Siinä vaiheessa ehkä olo vastasyntyneen kanssa sairaalassa tuntuu lomalta verrattuna kotona odottavaan lapsipesueeseen!