Kotiinpaluu

Kaikelle on aikansa, on myös aika palata kotiin pitkältä lomalta Suomesta. Tänä kesänä minä ja lapset olimme seitsemän viikkoa lomalla Suomessa (ja piipahdimme myös viikon verran Tanskassa moikkaamassa kavereita), ja mieskin lomaili useamman viikon Suomen kamaralla. Kesälomat ovat aina meille yllättävän kiireistä aikaa, sillä lyhyessä ajassa (no, tällä kertaa edes vähän pidemmässä ajassa) pitää yrittää hoitaa kaikenlaisia juoksevia asioita ja yrittää nähdä sukulaisia ja kavereita. Saudi-Arabia tuntuu kovin rauhalliselta hektisen kesäloman jälkeen, ja tällä hetkellä otan mielelläni vastaan rauhallisuuden, mutta tiedän myös että jossain vaiheessa elo täällä alkaa tuntua taas liiankin rutinoituneelta. Täällä on yhä hirvittävän kuuma, mikä rajoittaa kovasti ulkonaoloa, mikä on erityisesti lapsille tylsää. Leirissä on myös vielä aika hiljaista, sillä monet ovat joko yhä lomalla tai sitten muuttaneet kokonaan pois. Tänä vuonna kaveripiirissäni täällä Saudi-Arabiassa on käynyt kato kovalla kädellä, suurin osa läheisimmistä ystävistäni on joko muuttanut kokonaan Saudeista tai sitten vaihtanut leiriä, mikä Saudeissa on iso juttu. Kun en aja autoa ja liikkumiseen menee paljon aikaa, näen luonnollisesti eniten ihmisiä jotka asuvat kanssamme samassa leirissä. Leiriytyminen on vahvaa monella muullakin tapaa, esimerkiksi en halua lähteä juurikaan harrastuksiin (omiin tai lasten) leirin ulkopuolelle, koska taksilla kulkeminen on aikaavievää ja maksaahan se rahaakin.

Ensi viikolla tulee viisi vuotta siitä kun pakkasin matkalaukkuni ja hyppäsin lentokoneeseen kohti Saudi-Arabiaa. En olisi silloin ajatellut, että me olisimme niin pitkään täällä. Tunne siitä, että olemme tosiaan olleet pitkään täällä, on saanut vahvistusta siitä että niin moni tuttava ja kaveri on jo lähtenyt maasta, ja me olemme yhä täällä. Viidessä vuodessa on tapahtunut hirveän paljon, isoin muutos tietysti on ollut se että olen nyt kahden lapsen äiti. Tänä kesänä Suomessa onnistuin tapaamaan muutamia ystäviä yliopistoajoiltani Suomessa, ja se sai minut mietteisiin siitä millaiseen positioon palaan jos ja kun palaamme Suomeen. Aika moni ystäväni ja tuttavani on varsin hyvässä työssä, vakituisissa työpaikoissa, tekemässä sellaisia juttuja joita olen aina ajatellut oikeiden aikuisten tekevän – ja minusta ei aina vieläkään tunnu kovin aikuiselta…! Nyt olen ollut (melko) tyytyväinen kotiäiti, joka harrastaa töissäkäymistä, mutta haluaisin kyllä palata jollain aikataululla töihin.  Viidessä vuodessa on myös Suomessa ehtinyt tapahtua paljon, ne kontaktit jotka minulla olivat vahvoina lähtiessäni ovat haalistuneet, ja moni kanssasiskoni- ja veljeni on ehtinyt viidessä vuodessa kartuttaa työkokemustaan ihan eri tavalla kuin minä. Okei, minä olen kartuttanut elämänkokemusta, mutta en tiedä miten paljon potentiaaliset työnantajat sitä arvostavat.

Joskus elämä Saudi-Arabiassa tuntuu kuin unelta. Siihen vaikuttaa varmasti osaltaan se, että me kaikki tiedämme ajan täällä päättyvän lopulta, ja sitä ajan loppumista sekä odottaa että pelkää samaan aikaan. Koska kaikki on aina täällä niin epävarmaa, elämä on koko ajan sellaista yksi jalka oven välissä -elämää – koskaan ei tiedä, milloin pitää lähteä vaikka työtilanteen tai maan turvallisuustilanteen vuoksi. Ja koska talo on vuokralla ja huonekalut leirin omaisuutta, ei oma kotikaan ole täysin sellainen kuin se olisi jos sisustaisi itse alusta alkaen. Kulttuuri on kovin erilainen kuin Suomessa, vaikka minähän elän jossain kulttuurissa kulttuurin sisällä, expat-elämä ei ole samanlaista kuin mitä elämä saudeilla on Saudi-Arabiassa vaan jälleen joku omanlaisensa, outo jaettu kokemus. Otetaan esimerkiksi se, kuinka ihmisiä tulee ja menee koko ajan. Se vaikuttaa omalta osaltaan ystäväsuhteiden solmimiseen, useimmat ihmiset ovat vain hyvän päivän tuttuja, joiden huomaa jossain vaiheessa vaihtavan taas paikkaa.

Yksi asia, jota tiedän tulevani kaipaamaan Saudi-Arabiasta, sitten kun lähdön aika tulee, on nannymme Susan. Maassa, jossa ei ole sukulaisia auttamassa ja jossa mieheni on säännöllisesti poissa maasta työmatkoillaan, en voi olla kuin kiitollinen Susanista joka ilmestyy meille joka arkipäivä 12.00, hoitaa tiskit, pyykit, imuroi, pesee lattiat, järjestää tavarat ja leikkii lasten kanssa, kunnes lähtee 17.00 kotiinsa tai seuraavaan työpaikkaansa. Minulla ja Susanilla ei ole aina sama näkemys esimerkiksi lasten kasvatuksesta – Susan on aivan liian hellämielinen ja hemmottelisi lapsemme pilalle, jos antaisin -, mutta arvostan todella paljon apua lapsiperhearjessa ja tiedän sen olevan luksusta. Susan oli kesän meillä eräänlaisena talonmiehenä, kävi pari kertaa viikossa kastelemassa kukat ja katsomassa että talossa on kaikki hyvin. Emme olisi varsinaisesti tarvinneet tällaista palvelua, mutta en raaskinut laskea Susania täysin ilman töitä seitsemäksi viikoksi, kun tiedän hänen tarvitsevan palkkaa. Susan oli tosin poissaollessamme onnistunut haalimaan yhtä sun toista tavaraa taloomme, täältä löytyi mm. polkupyörä pojallemme, erinäisiä leluja, työnnettävä auto ja pari jalkapalloa. Susan oli ollut siivoamassa yhdellä leirimme perheellä joka oli muuttanyt maasta pois kesän aikana ja ottanut sieltä meille yhtä sun toista, tietenkään kysymättä haluammeko tavaroita… ja ei siinä vielä mitään, mutta kaiken kruunasi kilpikonna, jonka Susan oli myös adoptoinut ja antanut asustella vapaana puutarhassamme. Sain aikamoisen slaagin kun heräsimme ensimmäiseen aamuun loman jälkeen kotona ja puutarhan ovelta näin kilpikonnan lattialaatoilla! Luulin ensin sen karanneen joltakulta, mutta sitten selvisi että Susan oli sen ottanyt meille, yllätykseksi lapsille. Meillä olikin sitten miehen kanssa pieni työ selittää Susanille, ettemme halua kilpikonnaa – tai oikeastaan mitään lemmikkieläintä – tähän elämäntilanteeseen, mitä Susan ei oikein ymmärtänyt. Hänen mielestään oli ihan ok antaa kilpparin elellä vapaana puutarhassa ja syöttää sille mitä nyt sattuu keittiöstä löytymään, kyllähän se pärjää itsekseenkin. Kilpikonna-gate selvisi kuitenkin parhain päin kun Susan otti kilpikonnan kotiinsa, jossa se nyt viihdyttää Susanin kahta poikaa.

20190823_133953

Susanin yllätys

Takaisin hiekkalaatikolla

Viisi viikkoa lomaa Suomessa meni yhdessä hujauksessa ja olemme koko perhe palanneet Saudeihin jo kohta kaksi viikkoa sitten. Tällä kertaa en todella olisi halunnut palata, totta puhuakseni. Suomessa oli niin mukavaa. Oli kiva nähdä kavereita ja sukulaisia, kävellä luonnossa, syödä hyvää ruokaa, uida ja saunoa. Suomessa oli myös niin paljon mahdollisuuksia harrastaa aktiivisen yksivuotiaan kanssa – oletteko helsinkiläiset esimerkiksi koskaan tulleet miettineeksi, miten valtavan hienoja leikkipuistoja teillä on kaupunki täynnä? Eikä tämä rajoitu vain pääkaupunkiseutuun, vaan pienemmilläkin paikkakunnilla on panostettu ulkoilumahdollisuuksiin ja puistoihin. Totean tämän keskellä Saudi-Arabian kuuminta kesää, kun lämpötila kapuaa joka päivä yli 40 asteen ja useimmiten yli 45 asteen. Vaikka leirissämme on kaksi leikkipuistoa, ei niissä voi leikkiä ennen kuin aurinko alkaa laskea. Ylipäänsä ulos meneminen on aika minimissä, mikä aiheuttaa pientä päänvaivaa sen suhteen mitä minä ja touhutaapero voimme täällä tehdä. Suomalainen puhdas luonto on klisee, mutta klisee jonka allekirjoitan täysin ja josta suomalaisten pitäisi muistaa olla ylpeitä. Saudi-Arabia tuntuu minusta nyt nimittäin lähinnä asumiskelvottomalta hiekkalaatikolta, jossa ihminen on täysin ilmastoinnin armoilla.

Ilmastoinnista tuleekin mieleen, että paluu Saudeihin ei ole ollut täysin kommelluksia vailla. Koska täällä on niin kuuma joka ikinen päivä, sähkönkulutus on ollut huipussaan. Siitä johtuen meillä on ollut sähkökatkoja. Viime viikolla ensin yhtenä päivänä sähköt olivat koko leiristämme poissa 2,5 tuntia, ja sitten seuraavana päivänä meidän talomme läheinen sähkögeneraattori tai mikä lie sähkökaappi pamahti niin, että meidän talostamme ja muutamalta naapurilta oli sähköt pois melkein 10 tuntia. No, 10 tuntia ilman sähköjä ja erityisesti ilman ilmastointia alkaa olla terveydelle vaarallinen tilanne näissä lämpötiloissa, joten ensin mieheni tuli töistä pelastamaan minut ja tyttäremme lounaalle (ruokaakaan ei tietysti voinut laittaa kun hella ei toiminut) ja sitten leirimme sisällä pääsimme evakkoon tyhjänä olleeseen taloon, jossa ilmastointi toimi. Sähkökatkoja on ollut nyt laajemminkin kaupungilla, esimerkiksi ensimmäinen ravintola johon yritimme mennä lounaalle tuona pitkän sähkökatkon päivänä ei voinut meitä palvella, sillä heilläkään ei ollut sähköjä. Mieheni työpaikalla on myös ohjeistettu että esimerkiksi pyykkikonetta tai tiskikonetta ei pitäisi laittaa pyörimään päivän kuumimpina tunteina, jolloin sähkönkulutus on huipussaan. Ongelma on siis laajamittainen. Täytyy toivoa, että säästyisimme jatkossa ainakin pitkäaikaisilta sähkökatkoilta, sillä tämä kuumuus on niin uuvuttavaa. Olemme kyllä mieheni kanssa ihmetelleet sitä, miten arabit kestivät näitä lämpötiloja ennen vanhaan, kun elämä oli vielä sellaista nomadielämää, eli kameli ja teltta -eloa. Ja nykypäivänä ihmettelemme siirtotyöläisiä, jotka tekevät ulkona töitä oli kuuma tahi ei. Meidänkin leiriin rakennetaan jotain uutta yhteisötilaa kaupan viereen ja siellä äijät muuraavat joka päivä, 45 asteen lämmössä ja suorassa auringonpaisteessa. Huh!

Paitsi että meillä on ollut sähköjen kanssa ongelmia, on luonto tunkeutunut pieneen taloomme poissaollessamme. Meillä on ollut pitkin vuotta jonkinverran muurahaisia, hämähäkkejä ja satunnaisia muita ötököitä, mutta poissaollessamme ötökköpopulaatiot ovat räjähtäneet käsiin. Muurahaisiakin on ainakin kolmea eri sorttia, meillä on useampi (pieni) gekko täällä sisällä – mieheni yrittää niitä jahdata ulos pyynnöstäni – ja hämähäkki on tehnyt ison verkon vierasvessaan. Vähän sellainen ”welcome to the jungle” -fiilis… No, olemme olleet muurahaisjahdissa erityisesti keittiössä, sillä keittiön muurahaispopulaatio hyökkää heti pienimmänkin ruoanmurenen kimppuun joka pöydälle tai lattialle tipahtaa. Ja kun talossa on myös yksivuotias sormiruokaileva taapero sitä ruokaa tuppaa tippumaan aina välillä lattialle… onneksi sentään hämähäkit ovat myrkytöntä sorttia eikä käärmeitä ole näkynyt. Saudeissa on käärmeitä, myrkyllisiäkin, mutta ne tulevat aniharvoin keskellä kaupunkia, joten niiden suhteen olemme turvassa. Toinen muistutus saudielon erityispiirteistä on myös tämä kaamea liikennekulttuuri ja ihmisten piittaamattomuus omasta tai muiden turvallisuudesta. Olimme viime viikonloppuna ostoksilla Ikeassa ja mieheni lähti vielä ostosreissun jälkeen käymään läheisessä kirjakaupassa. Minä ja tyttäremme istuimme kaksin autossa kun yht’äkkiä joku peruutti meitä päin. Sain kauhean slaagin ja kun pääsin autosta ulos, syyllinen oli jo lähtemässä äkkiä pois paikalta. Ikean parkkipaikalla nähtiinkin erään abaya-asuisen raivopäänaisen kohtaus, suutuin niin paljon lähinnä siitä ettei kuski jäänyt edes katsomaan mitä kävi. Tämä on ikävä kyllä hyvin tyypillistä täällä. Onneksi miehenikin tuli siihen selvittämään asiaa, eikä autollekaan käynyt sitten suurempia vahinkoja.

Konsulttikielellä sanoen paluu Saudeihin on siis ehkä ollut hieman haastavaa. Mutta ei tämä nyt täysin tuskaa ole ollut – muuten tuskin olisimme palanneetkaan. On mukavaa olla taas omassa talossa (vaikka siellä onkin ötököitä ja kuuma), Suomessa lomaillessamme asuimme lähinnä sukulaisten nurkissa. Jatkuva matkalaukkuelämä alkaa väsyttää pitkän päälle sekin. On ollut kiva nähdä niitä vähiä kavereita jotka täällä ovat nyt kesällä – suurin osa ihmisistä lomailee muualla niin suuren osan kesää kuin pystyy, mikä on järkevää. Olen ilmoittanut tyttären paikalliseen sisäleikkikerhoon, jota hän rakasti ainakin ensimmäisellä kerralla, ja suunnitelmissa on muidenkin harrasteiden aloittaminen. Sellainenkin huomio on tullut mieleen, että missä tahansa olenkin ollut täällä tässä muutaman viikon aikana – leikkikerhossa, ulkona syömässä, ruokakaupassa, ostoksilla, sairaalassa (tyttären 1v rokotteet) – olen aina nähnyt tuttuja, joiden kanssa vaihtaa pari sanaa. Nämä ovat olleet joko ihmisiä jotka tunnen ystävien kautta tai naapureita edellisestä tai nykyisestä talostamme, ja lisäksi jonkinverran olen nähnyt myös entisiä oppilaitani siltä ajalta kun opetin koulussa täällä. Verrattuna siihen millaista elämä oli lähes kaksi vuotta sitten kun saavuin tänne enkä tuntenut ketään muuta kuin mieheni, on tämä aika iso juttu, kun sitä oikein miettii. Kaupunki on sillä tavoin muuttunut omakseni, että tunnen jo aika hyvin paikkoja. Tunnen myös niin paljon ihmisiä täältä, että kavereita ja hyvänpäivän tuttuja löytyy aina. Kaltaiselleni sosiaaliselle eläimelle se on tärkeää.

Takaisin hiekkalaatikolla

Mish Mushkila on pitänyt yli kuukauden hiljaiseloa siitä syystä, että olimme koko perheen voimin lomailemassa Suomessa. Loma tuli todella tarpeeseen: olimme molemmat mieheni kanssa kyllästyneitä kuumaan ja pölyiseen Saudi-Arabiaan ja kaipasimme päästä käymään jossain muualla. Ja koska emme olleet olleet Suomessa yli vuoteen, oli todella mukavaa päästä käymään viimein isiemme maalla, tavata sukulaisia ja ystäviä, syödä tuttuja ruokia ja saunoa.

Suomeen tulo tuntui monella tapaa turvalliselta. Ensinnäkin Suomi on turvallinen maa, vaikka sielläkin on ollut omat kuohuntansa viime aikoina. Silti sitä ei voi verratakaan Saudi-Arabiaan, joka on tällä hetkellä sodassa Jemenin kanssa ja jossa esimerkiksi liikenneturvallisuus on mitä on. Turvallista oli myös se, että tiesimme miten asiat toimivat ja se, että virkamiehiin ja ihmisiin yleensä voi luottaa. Täällä ongelmana on usein se, että virkamiehet tai esimerkiksi postin tai kauppojen työntekijät eivät välttämättä kerro totuutta, jos heiltä kysyy jotain. Kielimuuri vaikeuttaa asioita entisestään, ja asioiden toimivuus on vähän niin ja näin. Olen jo ehtinyt tässä muutaman päivän aikana, jonka olemme olleet takaisin täällä, polttaa päreeni muun muassa kaupassa ja siivoojillemme. Täytynee taas totutella inshallah-moodiin…

Toinen asia mitä olin todella kaivannut (ja mitä kaipaan jo nyt uudelleen) oli mahdollisuus kävellä ulkona. Ja se raikas ilma ja luonto! Miehestäni ja minusta oli suorastaan psykedeelistä kävellä vaikkapa metsässä, värien ja tuoksujen määrä oli kuin toisesta maailmasta – ja nyt puhutaan kuitenkin lokakuisesta Suomesta. Saudi-Arabiassa vallitseva väri on beige, sillä luonto koostuu lähinnä hiekasta. Kuten olen useasti aiemminkin maininnut, täällä on myös vaikeaa kävellä ulkona sekä lämpötilan (nyt sellainen +37), asustuksen (naisilla abaya) että infrastruktuurin (ei jalkakäytäviä) vuoksi. Vain köyhimmät kävelevät minnekään, ja naisena voi saada jonkin verran huutelua osakseen jos päättää yrittää kävellä kaduilla. Lisäksi nyt kun kuvioissa on lapsi ja lastenvaunut, yhtälö on entisestään monimutkaistunut.

Lapsesta päästäänkin kätevästi seuraavaan asiaan. Vaikka arabimaissa ollaan yleensä todella lapsirakkaita, yksi asia oli helpompaa vauvan kanssa Suomessa, ja se on (julki)imettäminen. Voitte ehkä kuvitella kuinka vaikeaa julki-imettäminen täällä on, kun ulkona ollessa naisen pitää ylipäänsä pukeutua kaapuun… mikä riemu siitä repeäisikään, jos julki-imettäisi ja siinä samalla vilahtaisi vaikka nänni! En osaa edes kuvitella millainen haloo siitä nousisi, kenties kirjoittaisin seuraavan blogini vankilasta… En siis ole julki-imettänyt täällä, vaan olen yrittänyt etsiä jonkin tilan jossa voi imettää katseilta piilossa. Kauppakeskuksissa se on ikävä kyllä usein vessa, vaikkakin eräs muslimikaverini vinkkasi, että naisten moskeijassa voisi imettää. Koska en ole muslimi, en ole kuitenkaan uskaltautunut tätä kokeilemaan. Jopa sairaalassa jossa käyn on hyvin huononlaisesti paikkoja imetykseen. Olen tähän mennessä löytänyt yhden huoneen koko isosta sairaalasta, joka tähän soveltuu. Kun lisää julki-imetyksen vaikeuden kuumaan säähän, siihen ettei minnekään voi kävellä ja siihen ettei takseissa ole turvaistuimia, ei ehkä ole ihmekään että minusta on tuntunut ajoittain kuin olisin vankilassa kotona. Suomessa oli niin helppoa kulkea julkisilla ja sään puolestakin saattoi olla ulkona. Ei ole ollut kaikista helpointa olla vauvan kanssa täällä, se myönnettäköön.

No, säät kylmenevät täälläkin pikkuhiljaa ja tytär kasvaa kovaa vauhtia. Onkin aika yrittää löytää jotain vauva-aktiviteettia meille molemmille täältä ennen kuin tulen mökkihöperöksi! Suomesta vielä sen verran, että eräs asia mihin kiinnitin huomioita oli design ja muotoilu. Olimme osan lomasta hotellissa Helsingin keskustassa ja täytyy sanoa, että Saudien jälkeen Helsinki näytti oikeasti (ainakin osittain) tyylikkäältä! En tiedä johtuiko se ulkosuomalaisuudesta vai mistä, mutta kiinnitin paljon huomiota esimerkiksi kahviloiden sisustukseen ja pieniin putiikkeihin. Reissulta tulikin mukaan kliseisesti Marimekkoa ja Muumi-kirjoja. Oli myös virkistävää asioida kaupoissa, joissa henkilökunta on kanssani samalla viivalla. Täällä asiakaspalvelijat kohtelevat asiakkaita nöyrän alistuvasti ja lähes liehakoiden, Suomessa on turha odottaa vastaavaa. Toki suomalaisesta palvelukulttuurista voi olla montaa mieltä, mutta ainakin kaupan kassoilla ja tarjoilijoilla on itseluottamusta ja ihmisarvo. Huomasin kyllä tottuneeni Saudien palvelukulttuuriin parissakin kohtaa, esimerkiksi kun kaupassa piti itse pakata ostokset ja kun itse piti asetella luottokortti lukulaitteeseen. En enää edes muistanut, onko kortissani siru vai magneettijuova vai molemmat, koska täällä kassa tekee kaiken tällaisen puolestani. Mahdoin näyttää aika toopelta pyöritellessäni luottokorttia että mitenkäs tämä tähän laitteeseen laitetaankaan…

Eroja siis löytyy suurenlaisesti Suomen ja Saudi-Arabian väliltä, se nyt on aika selvää. En kuitenkaan palannut tänne (kotiin?) täysin vastentahtoisesti. Minulla oli ikävä ystäviä ja työkavereita täällä, ja tuntuu hyvältä että vain reilun vuoden maassaolon jälkeen minulla on ystäviä ja jokin sosiaalinen piiri, johon palata. Odotan myös talvea täällä, sillä lämpötilat alkavat tosiaan olla miellyttävämmät. Suomen talvi on usein ollut kuitenkin hiukan liian pitkä, kylmä ja pimeä omaan makuuni. Lisäksi tunnen vahvasti, että ihan vielä ei ole aika jättää Arabian niemimaata. Niin paljon on vielä nähtävää ja koettavaa täällä!