Lapsia ja miehiä

Lapsen saamisen jälkeen on joutunut opettelemaan monia uusia taitoja. Tämä oli selvääkin selvempää männä viikolla kun lähdin tyttäreni kanssa otattamaan hänelle passikuvia. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun lähdin kaupungille kahdestaan vauvan kanssa – mieheni oli töissä eikä voinut siksi kyyditä meitä. Suomessa asia olisi varmaan hoitunut niin että olisin laittanut pötkylän vaunuihin ja kävellyt tai mennyt julkisilla liikennevälineillä valokuvaamoon. Mutta koska täällä ei voi kävellä juuri minnekään ja koska ilmasto ei muutenkaan nyt juuri salli pitkää ulkonaoloa, lähdimme valokuvaamoon mieheni firman järjestämällä bussilla (eräänlaista julkista liikennettä sekin, tosin sisään pääsee vain kulkulupaa näyttämällä). Keisarinleikkauksen jälkeen ei saisi kauheasti kanniskella mitään painavaa vähään aikaan, mutta minun oli pakko kantaa bussiin mukaan auton turvaistuin – toinen vaihtoehto olisi toki ollut kantaa vaavia sylissä, niin kuin suurin osa ihmisistä täällä tekee, mutta mahdolliset äkkijarrutukset kauhistuttivat minua siinä määrin että otin mieluummin turvaistuimen mukaan. Olin naurettavan onnellinen siinä vaiheessa kun selvisimme matkasta yhtenä kappaleena perille. En ollut koskaan ajatellut ennen lapsen saamista miten paljon yhtä bussimatkaa varten pitää valmistella tavaraa ja miten moni asia voi potentiaalisesti mennä pieleen lyhyelläkin matkalla!

Passikuvan otto ei ollut mitenkään helppo tehtävä pienen rääkyvän ihmistaimen kanssa, mutta kun siitä oli selvitty, jäimme odottelemaan sisätiloihin kuvien valmistumista. Yllätyksekseni useampi mies tuli juttelemaan kanssani ja kysylemään tyttäreni ikää. Kyseessä ei ollut vain länsimaalaiset miehet vaan myös arabit, mikä oli vielä yllättävämpää. Periaattessahan täällä ei miehet saisi jutella vieraille naisille, mutta päädyin siihen että lapsia koskeva keskustelu täytyy olla jonkinlainen poikkeus tähän sääntöön. Jo raskaana ollessani sain paljon onnitteluja täysin tuntemattomilta miehiltä, ja nyt näyttää siltä että pötkylä kerää kommentointia vielä enemmän. Siinä käytiin sitten läpi rokotusohjelmat, matkustaminen vauvan kanssa, kuuman sään vaikutus pikkulapsiin ja päiviteltiin sitä, kuinka eräänkin saudimiehen vaimo ei suostu poistumaan kotoa ennen kuin lapsi on 40 päivää vanha. Yhtä yllättävää on ollut kotitalossamme se, millä innolla talon miespuolinen henkilökunta suhtautuu lapseemme. Siivoojat haluavat aina tulla juttelemaan ja lirkuttelemaan hänelle, vastaanoton mies tulee usein pöytänsä takaa moikkaamaan tyttöä ja talossamme olevassa kaupassa kassat ja itse manageri kyselevät aina lapsen vointia. Yksi talon korjausmiehistä kävi jopa kanssani pitkähkön keskustelun imettämisen eduista, mikä oli aika absurdi tilanne… suomalaiseen kulttuuriin ei oikein kuulu se, että erityisesti miehet tulevat ihastelemaan vauvaa. Minun olisi vaikea kuvitella vastaavaa tapahtuvan vaikkapa Helsingissä passikuvaa odotellessani. Naiset kyllä voisivat tullakin juttelemaan ja ihailemaan vauvaa, mutta miehet – en oikein tiedä. Se ei ehkä kuulu suomalaisen miehen käytöskoodistoon.

Ihmisten huomio on ihan mukavaa, mutta en oikein tiedä miten suhtautua siihen, että tytärtämme luullaan aina pojaksi. ”It’s a boy, right?” on yleinen keskustelun avaus.Syy on ainakin osin siinä, että meillä on siniset rattaat (ja sininenhän on automaattisesti poikien väri) ja tyttö on puettu usein suomalaisen äitiyspakkauksen vaatteisiin, jotka ovat, kuten lukijat tietävät, sukupuolineutraaleja väreiltään. Lisäksi saimme lahjaksi paljon sekä pojalle että tytölle sopivia vaatteita, koska en suostunut paljastamaan sukupuolta etukäteen. Hänellä ei siis ainakaan vielä ole kauheasti vaaleanpunaisia vaatteita ja hörhelöitä, joten hänen on luonnollisesti oltava poika. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten täällä lapset puetaan pikkuaikuisiksi: pojilla on liiviasua ja tytöillä prinsessamekkoa. Suomalainen, melko käytännöllinen vaatemaku näyttäytyy varmasti aika tylsänä paikallisille. Tyttäremme eroaa myös toisella tapaa pienistä arabitytöistä: hänellä ei nimittäin kasva vielä kovasti hiuksia. Arabilapsilla on tyypillisesti jo pienenä vauvana paksu, monen sentin pituinen musta tukka. Koulussa töissä ollessani ihailin nelivuotiaita arabityttöjä, joilla on puoleen selkään ulottuvat ranteeni paksuiset letit. Sellaista kuontaloa ei tyttäremme tule koskaan saamaan minun ja mieheni geeneillä. Toisaalta hyvänä puolena on ehkä se, että ihokarvoituskin on ehkä hieman maltillisempaa – monella arabitytöllä on sanalla sanoen näyttävät kulmakarvat ja pitkät käsikarvat, ja siksi kauneussalongit ovatkin täällä todella suosittuja.

Mainokset

Vauvakutsuilla

Toukokuu alkaa käydä vähiin, ja tuttavapiirissäni valmistaudutaan jo kesälomille lähtöön. Ramadan alkaa tänä vuonna kesäkuun puolen välin jälkeen, ja silloin onkin hyvä aika lähteä lomailemaan esimerkiksi Eurooppaan – Ramadanin aikana kun kaupat ovat rajoitetusti auki, julkisilla paikoilla ei saa päiväsaikaan syödä tai juoda ja elämä hidastuu muutenkin kaikilla sektoreilla. Lisäksi nyt on niin kuuma, että olisi oikein miellyttävää lähteä kesän viettoon Suomeen, mutta tänä vuonna kesämme kuluu kuitenkin Saudi-Arabiassa. On nimittäin niin, että tämän kesän kuluessa – inshallah – tähän saakka kahden hengen perheemme kasvaa uudella jäsenellä. Jään koulun loputtua suoraan äitiyslomalle, ja aion synnyttää täällä, joten pitkät lentomatkat alkavat olla omalta osaltani ohi tällä erää.

Kun kyseessä on ensimmäinen kerta raskaana ja vielä uudessa maassa, voitte kuvitella että kuluneet kuukaudet ovat olleet omalta osaltaan haastavia. Kaikki on kuitenkin mennyt ihan hyvin ja lääkärillä käyntikin englanniksi on sujunut suuremmitta ongelmitta. Toki nyt loppuraskaudesta erityisesti kuumuus alkaa olla aika tukalaa, mutta onneksi koulua on enää muutama viikko jäljellä, ja olen muutenkin saanut vapautuksen jälkituntien valvonnasta keskipäivällä. Yritänkin viettää päivisin mahdollisimman paljon aikaa ilmastoiduissa sisätiloissa. Saudi-Arabiassa ollaan hyvin lapsirakkaita ja perhe on hyvin tärkeä, joten minuun suhtaudutaan tällä erää erittäin hyväntahtoisesti minne menenkin. Talomme hississä tuntemattomat kommentoivat ”mashallah” (tarkoittaa suunnilleen että onnittelut mutta ilman kateellisuutta onniteltavalle) ja töissä erityisesti filippiinorouvat haluavat kosketella mahaani – se on jokin hyvän onnen merkki hieroa raskaana olevan naisen mahaa. Toisaalta en ole välttynyt erilaisilta neuvoilta ja suoraan sanoen melko taikauskoisilta tarinoilta siitä, mitä pitäisi syödä, miten pitäisi nukkua, onkohan urheilu enää järkevää minun tilassani jne. Kaikki raskaana olevat naiset varmasti kokevat tätä, mutta arabinaiset tuntuvat erityisesti ajattelevan että heidän tehtävänsä on ruokkia minua. Töissä lounasaikaan saan kieltäytyä yhdestä sun toisesta herkusta, joita vieraanvaraiset naispuoliset kollegani minulle mielellään tarjoaisivat. Ei auta sanoa että kiitos, olen jo syönyt ja olen täynnä, koska kuulemma ruoka ei olekaan minulle vaan vauvalle… ei ihmekään että monet arabinaiset lihovat todella paljon raskauden aikana. Lisäksi tosiaan kaikkea urheilua raskauden aikana tunnutaan pidettävän enemmän tai vähemmän haitallisena. Olen yhä yrittänyt edes silloin tällöin harrastaa kävelyä, joogaa ja kuntosalilla käyntiä, ja se on aiheuttanut paljon huolta työkavereideni joukossa. Olen raskaana, en sairaana, yritän yleensä selittää heille.

En ole myöskään suostunut paljastamaan lapsen sukupuolta ystävilleni tai työkavereilleni, ja se on kismittänyt erityisesti monia työkavereitani. Minulle on nimittäin pidetty jo kahdetkin vauvakutsut eli ns. baby showerit. Baby shower on minun mielikuvissani aika amerikkalainen konsepti, vaikka ilmeisesti vauvakutsuja pidetään nykyään Suomessakin enenevässä määrin. Ystäväni täällä kotitalossamme järjestivät minulle kutsut viime viikolla, ja töissä minulla oli kutsut toissapäivänä. Koska en ole tosiaan kertonut onko tulossa poika- vai tyttövauva, työkaverini tuskailivat että mitä ihmettä voi ostaa lahjaksi. Yritin kovasti sanoa etten välttämättä tarvitse lahjoja ollenkaan ja että minulle riittäisi yhdessä kahvittelu, mutta se nyt ei oikein tule täällä kyseeseen. Arabit rakastavat ostaa lahjoja ja lisäksi minulla on paljon amerikkalaisia työkavereita, jotka eivät myöskään tulisi tyhjin käsin vauvakutsuille. Sanoin sitten että sukupuolineutraalit lahjat sopivat oikein hyvin, mutta yksikin arabityökaverini sanoi minulle että enkö halua että lapsi kasvaa alusta lähtien oikeanlaisisissa vaatteissa… ja oikeanlaiset vaatteet nyt tarkoittamassa siis joko poikien tai tyttöjen vaatteita. Täällä lastenvaatteet ovatkin todella sukupuolittuneita, pojille on tarjolla liiviasua ja herrojenhousujua ja tytöille prinsessamekkkoja. Suomalainen käytännöllisyys ja järkevät värit lastenvaatteissa eivät ole niin suurta huutoa. Toinen kummastusta aiheuttanut asia on se, että olemme saaneet joitakin vauvan tavaroita käytettyinä. Erityisesti muslimikaverini eivät voi ymmärtää, miksi ottaa vastaan jotain kierrätettyä kun voisi ostaa täysin uutta. Täällä ei juuri kierrätetä muutenkaan ja asenneilmapiiri on Suomea tässä asiassa ainakin 50 vuotta jäljessä. Vain köyhät joutuvat ottamaan muitten vanhoja tavaroita vastaan, ja kaikki joilla on vähänkin rahaa ostavat tavaransa uutena. Jälleen ihmeteltiin sitä, kuinka en halua että lapseni saisi parhaan mahdollisen alun elämäänsä – ihan niin kuin se nyt olisi kiinni siitä, että vauvalla on kaikki mahdolliset tavarat ja nimenomaan uutena heti syntymästä lähtien… Niinpä ei ole oikeastaan ihme, että sain ihan hirvittävän määrän lahjoja erityisesti työkavereideni järjestämillä vauvakutsuilla. Yksi työkavereistani oli ratkaissut sukupuolta koskevan ongelman siten, että hän oli ostanut lahjaksi sekä poikien asun (lappuhaalarit) että asun tytölle (mekko ja legginsit). Suurin osa tavaroista sentään oli enemmän tai vähemmän sukupuolineutraaleja, ja oikein kivoja lahjoja olivatkin.

IMAG0342 (3)

Jälkimmäisten vauvakutsujen lahjasatoa