Valkoisen naisen taakka

Yksi lempisarjoistani on Downton Abbey, tiedättehän, se 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva sarja jossa kerrotaan englantilaisen aatelisperheen ja heidän palvelijoidensa elämästä. Yksi kantava teema sarjassa on se, miten palvelusväki ja aateliset välillä unohtavat paikkansa – noina aikoina luokkayhteiskunta oli vielä voimissaan ja kunkin tuli esiintyä asemansa edellyttämällä tavalla. Usein sanotaan, että Suomessa ei ole luokkayhteiskuntaa, ei ainakaan samalla tavalla kuin Briteissä, mutta luokittelisin itse itseni melko keskinkertaiseksi suomalaiseksi mitä tulee asemaan, koulutukseen tai varallisuuteen. Asiat ovat kuitenkin hyvin eri tavalla täällä Saudi-Arabiassa – täällä minä kuulun valkoisen länsimaalaisen naisen luokkaan, ja se on ihan oma luokkansa.

Valkoisen länsimaalaisen naisen elämään täällä kuuluu se, että useimmilla on palvelusväkeä. Meillä käy ”vain”siivooja, mutta monella on vakituinen autonkuljettaja, nanny tai kotiapulainen. Pidän kovasti siivoojastamme G:stä, josta olen kirjoittanut toisaalla, vaikka hänen rajallinen englanninkielentaitonsa (tai minun erittäin rajallinen taitoni hänen äidinkielessään, ei sen puoleen) tekee keskustelusta välillä hankalaa. Nyt G on pitkällä lomalla käymässä kotimaassaan Nepalissa, ja meillä on ollut tuuraava siivooja nyt jo muutaman viikon. Tuuraava siivooja on ihan ok, mutta ei G:n veroinen, ja hänellä on ollut hämmentävä tapa pestä lattiat niin runsaalla määrällä pesuainetta, että lattiat ovat olleet todella liukkaat pesun jälkeen ja talossa on leijaillut hyvin vahva pesuaineen tuoksu – niin vahva, ettei se voi tehdä hyvää meille eikä varsinkaan yksivuotiaalle tyttärellemme. Niinpä edessä olikin uuden siivoojan puhuttelu, tehtävä jota en todellakaan odottanut. Koska mieheni on töissä niinä aikoina kun siivooja käy meillä, tehtävä lankesi minulle ja hermoilin sitä jo etukäteen. Minun piti nimittäin myös samalla tarkkailla ettei siivooja tee mitään muita hölmöyksiä, esim. pese tiskejä ikkunanpesuaineella tai muuta vastaavaa. On erittäin kuumottavaa vahtia toisen työntekemistä 1,5 tuntia, voin kertoa! Mieheni kiusasi minua että miten voisin koskaan olla minkäänsortin työnjohtaja jos ohjeiden antaminen ottaa minulle niin koville, mutta ehkä suurin ongelma minulla oli se, että siiivoojaparkamme tuskin osaa edes lukea englantia, miten voisimme odottaa että hän osaisi annostella oikein siivousainetta? Tuntuu, ettemme ole millään tavalla samalla viivalla, minä ja hän, ja siksi minun pitäisi olla ymmärtäväisempi ja humaamimpi osapuoli. Mutta tässä ajattelussa on se vaara, että ryhdyn pitämään siivoojan palkkaamista hyväntekeväisyytenä, eli maksan hänelle palkan vaikken olisikaan tyytyväinen siivouksen jälkeen. Ehkä kuitenkin olisi parempi, että molemmat osapuolet olisivat suunnilleen tyytyväisiä työn ja työolosuhteiden laatuun. Mutta sanonpa vaan, että palvelusväen ohjeistaminen ei ole ainakaan minulle helppoa. En voi kuvitellakaan, että meillä asuisi nanny tai muu kotiapulainen. Tuntisin koko ajan, että minun pitäisi huolehtia että hänellä on kaikki hyvin…

Saattaa tuntua alentavalta että ajattelen ettei siivoojamme osaa lukea, ainakaan englanniksi, mutta tämä ajatus ei ole täysin tuulesta temmattu. Olimme muutama viikko sitten jälleen mieheni työmatkalla mukana Kuala Lumpurissa ja en voinut kuin ihmetellä jälleen kerran millaista porukkaa lentää erityisesti Saudi-Arabiaan. Tänne lentää paljon yksinäisiä miehiä, vierastyöläisiä Pakistanista, Bangladeshista, Filippiineiltä jne., ja heistä moni ei osaa juurikaan englantia. Sen huomaa esimerkiksi siinä, että he eivät löydä paikkaansa lentokoneessa ilman apua, ja heille pitää kertoa suullisesti mitä ruokavaihtoehtoja lennolla on, he eivät osaa lukea paperisesta menusta vaihtoehtoja. Lentokentillä koetaan myös usein lähes absurdeja tilanteita, kun kaikki koneeseen matkalla olevat ihmiset (joista usein 70-80 % on näitä vierastyöläisiä) tunkevat yhtäaikaa koneeseen. Ei auta, vaikka henkilökunta yrittää fyysisesti työntää heitä takaisin kertoen että ei, nyt ei ole vielä teidän vuoronne, nyt menee ensin businessluokka ja sitten lapsiperheet ja sitten loput pääsevät koneeseen. Koska matkustamme tyttäremme kanssa meidän tulisi päästä etujoukoissa koneeseen, mutta inhoan tunkemista ja etuilua ja sitä että paikastaan pitää taistella. Viimeksi lentokentällä mieheni myös huomautti miesjoukolle siirtotyöläisiä siitä että he olivat vallanneet pienten lasten kanssa matkustaville varatut penkit – me emme nimittäin mahtuneet enää istumaan minnekään odotusaulassa. Tiesin jo etukäteen että tämä huomautus tulisi olemaan aika hedelmätön, sillä nämä miehet tulevat luultavasti yhteiskunnasta jossa on pakko etuilla, varata paikkansa ja olla häikäilemätön jos aikoo päästä yhtään minnekään. Lisäksi he tuskin osasivat lukea tuolissa ollutta tekstiä ”priority seat”, eikä se heille olisi mitään tarkoittanutkaan. Lopulta he kyllä nousivat, mutta epäilen suuresti ymmärsivätkö he miksi mieheni huomautti asiasta. Meille molemmille jäi epäilys, että heidän mielessään joku valkoinen äijä tuli vaan mahtailemaan ja näyttämään valtaansa häätäen heidät paikoiltaan.

Tuollainen tunkeminen, etuilu ja heikompien syrjään jättäminen saattaa meistä tuntua huonolta käytökseltä ja sitähän se onkin meidän mittapuullamme. Meille on opetettu lapsesta lähtien, että bussissa pitää antaa paikka vanhukselle ja että pitää jonottaa nätisti, ei saa etuilla. Mutta jälleen minusta tuntuu että en tiedä onko reilua arvostella kaikkia maailman ihmisiä samalla mitta-asteikolla. Käytöstapoja ei ole ilman koulutusta, ja hyvin usein koulutusta ei ole ilman rahaa ja vakaita olosuhteita yhteiskunnassa. Minä, joka kuulun varmasti maailman varakkaisiimpiin ihmisiin globaalilla mittakaavalla ja jolla on vielä onnekseen valkoinen naama, olen niin eri asemassa näiden siirtotyöläismiesten kanssa että sitä on vaikea edes käsittää. Ja suomalaiselle se on vaikeaa, sillä me olemme tottuneet siihen että kaikki ovat enemmän tai vähemmän yhdenvertaisia, mutta emme me ole.

Mainokset

Siivoojapalvelua

Kun muutimme toissa vuonna Saudi-Arabiaan, asunnon vuokraan kuului automaattisesti siivooja. Meidän tapauksessamme siivoojia oli kaksi, ja he kävivät kerran viikossa. Suomessa meillä ei mieheni kanssa koskaan ollut siivoojaa vaan siivosimme aina omat sotkut – tosin meitä oli silloin vain kaksi ja asuntokin oli pienempi, muutimmehan 65 neliön kaksiosta Suomesta lähes 200 neliön kolmioon tänne Saudeihin. Nyt kun muuttaminen tuli jälleen ajankohtaiseksi viime vuoden lopulla, uuden asunnon vuokrasopimukseen ei automaattisesti kuulunutkaan enää siivouspalvelua. Sitä kuitenkin on tässäkin leirissä tarjolla ja varsin kohtuulliseen hintaan, joten palkkasimme siivoojan käymään meillä kaksi kertaa viikossa, tunnin kerrallaan. Siivoojat, niin kuin muutkin työmiehet, liikkuvat vanhoilla polkupyörillä täällä leirissä ympäriinsä. Siivoojapoikamme – kutsutaan häntä vaikka etunimensä alkukirjaimella G – parkkeeraakin fillarillaan kahdesti viikossa ovellemme, siinä hieman ennen yhdeksää aamulla.

Edellisessä asunnossa siivoojien tuloon oli sillä tavalla tottunut, että heitä ei ollut erikseen palkattu juuri meitä varten eivätkä he myöskään tehneet kaikkia siivoukseen liittyviä juttuja (he eivät esim. pesseet ikkunoita tai vaihtaneet lakanoita). Nyt kun otimme ”oman” siivoojan tuntisopimuksella tilanne muuttui sillä tavoin, että häntä pystyi pyytämään tekemään oikeastaan mitä vaan siivoukseen liittyvää, mitä nyt tunnin aikana ehtii tehdä. Ensimmäisen kerran kun G tuli meille tuntui hieman hassulta selventää hänelle, mitä haluaisimme hänen siivoavan ja miten. Miehestäni ei välttämättä tunnu tältä, mutta minusta tuntuu kiusalliselta ohjeistaa ”palvelusväkeä”. En ole tottunut siihen, että joku siivoaa puolestani ja meillä on joku passuutettavana. Etuoikeutettua oloani ei vähennä se, että G kutsuu minua aina nimellä madam ja miestäni sir, vaikka mieheni ei yleensä olekaan kotona päiväsaikaan vaan on töissä. Yritän aina olla siivoojallemme mukava – annamme yleensä hänelle hieman tippiä, sillä palkka on oikeasti aika surkea. Siivouspalvelu maksaa 20 rialia/tunti, eli noin 5 euroa, ja siitä iso osa päätyy varmasti muualle kuin siivoojamme taskuun (20 rialia on summa, jonka voin helposti käyttää kaupassa esimerkiksi pieneen rasiaan tuontimustikoita!). Silti näyttää siltä, että tänne Saudi-Arabiaan kannattaa tulla vaikkapa siivoojaksi töihin. G on kotoisin Nepalista ja olen ymmärtänyt, että hänellä on vaimo siellä, jolle hän lähettää rahaa. Kyseessä on aika nuori poika, ehkä noin 25-vuotias. Täällä siivoojat ovat yleensä muuten aina miehiä. Naisia on lähinnä töissä lastenhoitajina, nannyinä, muuten miehet hoitavat suurimman osan töistä. Esimerkiksi ravintoloissa on aina miestarjoilijat ja kahviloissa kassalla on yleensä mies.

Aina välillä mietin, että mitäköhän G miettii meillä siivotessaan. Ajatteleekohan hän että vitsit, onpa epäreilua että jotkut elävät kuin kroisokset (sillä siltä meidän elämämme täytyy näyttää hänen silmiinsä), tai että onpa talon rouva homssuinen tänään, tai että vitsit vaipparoskis taas pursuaa, voisivat tyhjentää itsekin sitä… siivoojat ja muut ”palvelijat” ovat nimittäin aina superkohteliaita ja hymyileviä. G:llä on yleensä päällä kestohymy ja hän on lähinnä kiusaantunut, jos joutuu kysymään minulta jotain (esim. joku siivousaine on loppu). Kiusaantuminen on kyllä molemminpuolista. Paitsi että yritän siivota pahimmat sotkut pois ennen siivoojan tuloa, pyrin kävelemään tyttäremme kanssa vaunulenkin sen tunnin aikana kun siivooja on täällä. Tuntuu etten halua olla vahtimassa kun toinen siivoaa. Tosin vaikka maksamme siivoojalle vain tunnista kaksi kertaa viikossa, hän on täällä yleensä lähes kaksi tuntia kerrallaan ja tekee hirveästi ylimääräistä. En tiedä johtuuko se antamastamme tipistä vai siitä, että luppoaikoina (siis silloin kun siivoojaa ei ole palkattu johonkin taloon) siivoojat joutuvat tekemään töitä leirin yleisissä tiloissa. Ehkäpä meillä on viihtyisämpää. G on supertehokas ja säntillinen. Ennen joulua leivoin pipareita, jotka laitoin keittiön pöydälle astiaan, jonka puolestaan peitin liinalla. G oli taitellut liinan reunat kauniisti vuoan alle sillä pieteetillä että minusta ei olisi koskaan siihen. Joululomamme aikana hän oli mm. pessyt omatoimisesti pyykkikoppaamme jääneet pyykit ja laskostanut ne kauniisti kolmeen kasaan – tyttäremme, minun ja mieheni vaatteisiin. Toisin sanoen, olemme olleet tyytyväisiä siivoojaan ja on iso helpotus pikkulapsiarjessa että joku käy siivoamassa kaksi kertaa viikossa. Välillä vaan mietityttää se kuinka etuoikeutettuja olemme häneen verrattuna, mutta ainakin olemme mukavia ja autamme häntä työllistämällä hänet. Eri asia on kuitenkin se, että onko oikein että yhteiskunnassa on niin valtavan isot tuloerot, että toisen tuntipalkka on minulle pikkuraha, jonka käyttö ei tunnu oikein missään.

IMAG2667

Työmiehen fillari

 

Palvelusväkeä

Eräs entinen pomoni tapasi kertoa tarinaa, jossa hänen isoäitinsä sai häälahjaksi palvelijan. Tämä palvelija oli erittäin osaava ihminen, ja hän viettikin sitten lähes koko elämänsä isoäidin kanssa. Elettiin aikoja, jolloin Suomessakin oli vielä ainakin tietyissä piireissä tapana käyttää palvelusväkeä. Sittemmin emme enää pitkään aikaan ole puhuneet palvelijoista eikä kellään oikein olisi varaakaan sellaisen palkkaamiseen – osalla ihmisistä käy ehkä siivooja kerran pari viikossa, mutta hekin ovat itsenäisiä ammatinharjoittajia, eivät missään tapauksessa palvelijoita sanan varsinaisessa merkityksessä. Hypätään kuitenkin Saudi-Arabiaan vuonna 2015 ja täällä on varsin tavallista törmätä yhä palvelusväkeen. Monissa lapsiperheissä on ns. live in nanny eli lastenhoitaja, joka asuu perheen kanssa. Järjestely muistuttaa ehkä jossain määrin au pair -systeemiä, paitsi että au paireilla on yleensä enemmän vapautta ja joku takaraja pestin kestossa. Nannyt ovat yleensä filippiiniläisiä tai Afrikasta tulleita naisia, monet keski-ikäisiä, ja pesti voi olla todella pitkä. He eivät ole siis lähteneet ensisijaisesti oppimaan uutta kieltä, tutustumaan kulttuuriin tai tienaamaan taskurahoja, vaan kyseessä on työ, jonka tuotoilla elää yleensä paitsi nanny itse myös perheenjäsenet siellä jossain kaukana.

IMG_2088

Kotiapulaisen huone. Taustalla huoneeseen kuuluva oma, erillinen kylpyhuoneensa.

Palvelusväen olemassaolo näkyy myös siinä, miten talot on rakennettu täällä. Ensinnäkin talot ja asunnot ovat todella suuria. Meillä on mieheni kanssa lähes 200 neliöinen asunto, jossa ei ole todellakaan ole mietitty hukkaneliöiden määrää. Meillä on myös asunnossamme ns. piian huone, eli pieni huone, johon voisi sijoittaa nannyn tai kotiapulaisen. Huone ei todellakaan ole mitenkään suuri ja sinne on sijoitettu myös pyykinpesukone ja kuivausrumpu, mutta tiedän monia perheitä talossamme joilla on pysyvä lasten- ja taloudenhoitaja asumassa tässä tilassa. Omakotitaloissa on usein myös vastaava piianhuone (tai pari), ja usein myös huone autonkuljettajalle – kuljettajiahan tarvitaan, kun naiset eivät saa ajaa autoa. Sekä lastenhoitajia että autonkuljettavia näen sankoin joukoin töissä, erityisesti aamuisin kun lapsia tuodaan kouluun ja iltapäivisin, kun lapset lähtevät kotiin. Koulun porteilla on varsinkin iltapäivisin odottamassa nanny- ja autonkuljettaja-armeija, ja meidän tehtävämme on tarkistaa että kukin lapsi – erityisesti tytöt – löytävät kuljettajansa ja lastenhoitajansa ja pääsevät turvallisesti kotiin. Dismissal eli lasten kotiin lähtö kestää yleensä vähintään puoli tuntia, ja lapset haetaan tyypillisesti kolmessa eri vuorossa, sillä kaikki autot eivät millään mahtuisi kerralla koulumme parkkipaikalle. Tämä on tulosta siitä, että julkista liikennettä ei juuri ole ja lähes kaikki lapset menevät kotiinsa yksityisautoilun voimin. Kävely tai pyöräily julkisilla teillä ei myöskään ole suositeltavaa, joten kaukaiselta tuntuvat omat kouluajat, jolloin kävelin, pyöräilin tai jopa hiihdin kouluun. Täällä mikään näistä ei olisi turvallista, ja hiihtäminen nyt ei mahdollistakaan…

Olen saanut pysyvän aineen opetettavakseni koulussa nyt loppulukuvuoden ajaksi. Opetan 7.- ja 8.-luokkalaisille tytöille Career Guidancea eli jonkinasteisesta oppilaanohjauksesta on kyse. Tämän lisäksi tuuraan yhä tarvittaessa muissa aineissa. Täällä aletaan miettiä yliopistoon menoa jo varsin varhaisessa vaiheessa, ja se on yksi asioista joita tunnilla käydään läpi: mitä haluan opiskella, miten haen yliopistoon, mitkä ovat vahvuuteni. Sen lisäksi opetussuunnitelmaan kuuluu mm. opiskelutaitojen hiomista, keinoja välttää stressiä, käyttäytymissääntöjä ja toisten huomioon ottamisesta, ja niin edelleen. Tämä on jossain määrin lähellä aiempaa työtäni yliopistolla, jolloin ohjasin aikuisopiskelijoita opinnoissaan ja autoin tarvittaessa suunnittelemaan opintoja tai ohjasin heitä eteenpäin ongelmissa, joissa en osannut auttaa. Toki nyt tyttöni ovat paljon nuorempia ja aiheetkin ovat siksi vähemmän aikuismaisia. Erityisesti 8.-luokkalaiseni ovat olleet viime aikoina pistoksissa siitä, etteivät he tiedä vielä mitä lähteä opiskelemaan. Olen yrittänyt lohduttaa heitä kertomalla siitä, että itselläni opinnoissa kesti hieman kauemmin (toki asiaa auttoi se, että Suomessa yliopisto on ilmainen – ylimääräiset vuodet eivät tulleet ihan yhtä kalliiksi kuin vaikka amerikkalaisissa yliopistoissa) ja että tein monenlaisia töitä ennen yliopistoon pääsyä sekä opintojen ohessa, ja pidin välivuodenkin kesken opintojen. Tyttöjen ilme oli hämmentynyt kun kerroin että yhtenä välivuosistani olin Irlannissa au pairina – kokemus, joka opetti minulle paljon, niin hyvässä kuin pahassakin. Tytöt eivät voineet ymmärtää, kuinka valkoihoinen länsimaalainen nainen, joka on kaikenlisäksi nyt heidän opettajansa, on joskus ollut au pair eli oikeastaan vähän niin kuin nanny… luokkayhteiskunta on pesiytynyt jo nuorten mieliin niin vahvasti, etten usko että yksikään ainakaan saudioppilaistani lähtisi koskaan au pairiksi. Se ei vaan olisi sopivaa; päinvastoin, se suorastaan kielisi köyhyydestä.

No, meillä ei ole nannyä eikä autonkuljettajaa, vakituinen taksikuski on jolle soitan silloin kun minun pitää liikkua päiväsaikaan paikasta toiseen eikä mieheni voi minua ajaa. Meillä käy kuitenkin talon puolesta siivoojat kerran viikossa – siivouspalvelu kuuluu vuokraan, eli emme maksa siitä ekstraa. Siivoojat käyvät meillä keskiviikkoaamuisin jolloin olemme molemmat töissä. Onneksi, sillä ne kerrat kun olen ollut kotona siivoojien täällä ollessa ovat olleet kiusallisia. Tuntuu, kuin vahtisin heidän työtään, vaikka siitä ei tosiaan ole kyse. Muutama viikko sitten siivoojien kanssa kävi ajatuksia herättävä välikohtaus. Olin juuri tullut kotiin töistä ja juttelin Skypessä äitini kanssa, kun ovikello soi. Ajattelin mieheni unohtaneen avaimensa kotiin, mutta kun avasin oven siellä seisoikin siivoojamme, kaksi miestä. Toinen heistä yritti hädissään selittää jotain keittiöstämme ja lasipullosta, ja kun pyysin siivoojat sisään, hätäännyksen syy selvisi: siivoojat olivat rikkoneet tiskatessaan yhden vesikarahveistamme. ”Sorry madam, I made a mistake” siivoojaparka toisteli hädissään ja kertoi käyneensä joka tunti soittamassa ovikelloa aamun jälkeen tarkistaakseen, onko joku jo kotona. Vesikarahvi oli Ikeasta ostettu ja parin euron arvoinen, joten minun ei ollut vaikea sanoa siivoojille no problem ja että me kaikki teemme virheitä. Ilmeisesti siivoojat voivat joutua maksamaan omasta pussistaan jos rikkovat jotain, ja parhaassa tapauksessa tulee haukut päälle sekä asunnon asukkailta että pomolta. En erityisemmin nauttinut tilanteesta, jossa miesparka oli koko päivän hermoillut rikkomaansa karahvia. Mikä oikeus minulla olisi raivota ihmiselle, joka tekee vaan työtään – työtä, joka kaikenlisäksi helpottaa omaa arkeani ja josta olen kiitollinen?