Pikku-bint

Sitten viime kirjoitukseni perheemme on kasvanut yhdellä uudellä jäsenellä. Meille syntyi tytär reilu viikko sitten, ja nyt ihmettelemme elämää pienen vauvan vanhempina. Tarkoituksenani ei ole varsinaisesti alkaa pitää vauvablogia vaan kirjoittaa yhä kaikesta mahdollisesta mitä täällä näen ja koen. Toki lapsen saaminen on iso asia ja ehkä vielä hiukan isompi asia kaukana omasta perheestä ja ulkomailla. Ajattelinkin tänään kirjoittaa vähän siitä, millainen kokemus oli synnyttää ulkomailla, ja kaikista maailman paikoista vieläpä Saudi-Arabiassa.

Koko raskauden ajan paikallinen terveydenhuolto oli stressannut minua jonkin verran. Ei siksi, että hoito itsessään olisi huonoa, vaan siksi että lääkäriaikojen varaaminen oli niin vaikeaa ja ylipäänsä terveydenhuollon hallinnollinen puoli tuntuu olevan vähän niin ja näin. Usein vastaanottovirkailijat eivät puhu hirveän hyvää englantia ja välillä heitä ei myöskään juuri kiinnosta auttaa – minuakin pompoteltiin monelle eri lääkärille, käskettiin soittamaan päivittäin peruutusaikojen perään, ja lopulta kun pääsin sairaalaan, lääkäri olikin sairaana ja jouduin palaamaan tyhjin käsin kotiin. Saudeissa on yleensäkin kaikkien asioiden hoitaminen tällaista, mutta kun kyseessä on oma ja lapsen terveys, se stressaa. Täällä on myös valtavan suosittua synnyttää lapsi keisarinleikkauksella – sitä pidetään helppona tapana synnyttää, kun päivänkin voi valita itse. Kieltämättä täällä ei myöskään juuri tunneta kotisynnytyksiä tai luonnollisia tapoja lievittää synnytyskipuja, joten sektio saattaa vaikuttaa siksikin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Omassa sairaalassani ei esimerkiksi ollut mahdollista kävellä edes normaalin synnytyksen aikana (jatkuva tarkkailu vuoteessa), eikä mistään vesisynnytyksistä tai jumppapalloista ollut puhettakaan. Eipä olekaan siksi ihme, että yli 90 % synnyttäjistä täällä valitsee epiduraalipuudutuksen ja suuri osa tosiaan haluaisi myös saada lapsensa sektiolla.

Tyttäremme oli sen verran itsepäinen tyyppi ettei halunnut kääntyä millään oikein päin kohdussa. Kääntämistäkin yritettiin, mutta tyyppi istua jäpitti tiukasti paikallaan. Niinpä omalla kohdallani synnytys oli kuin olikin se keisarinleikkaus eli sektio. Itse olisin paljon mieluummin synnyttänyt niin sanotusti normaalisti, joten erosin tässä useasta arabinaisesta. En ollut koskaan ollut aiemmin leikkauksessa, joten sektio jännitti aika lailla etukäteen. Onneksi sain sektioajan niin viime tingassa, etten juuri ehtinyt panikoida: edellisenä päivänä lääkäri arvioi, että huomenna aamulla leikkaukseen ja that’s it. Aamu alkoi kuitenkin perussekoilulla: sektioaika oli kahdeksaksi, mutta jostain syystä anestesialääkäri ei suostunut leikkaukseen ennen puoltapäivää. Niinpä vietin sairaalassa useamman tunnin leikkaukseen valmisteltuna  (joka tosin on hyvin lyhyt aika verrattuna normaaliin synnytykseen, joka voi kestää päiviä, tiedän). Lisäksi kun anestesialääkärini lopulta paikalle saapui, hän haukkui hoitajani aivan pystyyn, ”she’s new and she doesn’t know what she is doing”. Juuri se mitä haluat kuulla ennen leikkausta… Täällä muutenkin lääkärit saattavat olla todella tylyjä hoitajia kohtaan. No, itse sektio meni niin hyvin kuin leikkaus voi mennä, mutta säästän lukijoitani graafisimmilta yksityiskohdilta. En edes pyörtynyt, vaikka koko tapahtuma oli surrealistisin – ja samalla myös hienoin – kokemus jossa olen koskaan ollut osana, saimmehan tyttäremme turvallisesti maailmaan sen avulla. Epiduraalipuudutus ei jostain syystä meinannut heti toimia ja sen vaikutusta jouduttiin odottamaan pitkään. Lisäksi sen vaikutus katosi minulla nopeammin kuin normaalisti, joten siinä vaiheessa kun mahaa karsittiin kokoon sain morfiinia. Morfiinista ja sen tuottamasta välittömästä hyvänolon tunteesta sanottakoon sen verran, että ei ihmekään että ihmiset jäävät siihen koukkuun…

Vietimme sairaalassa kolme vuorokautta, sillä sektion jälkeen äitiä ja lasta tarkkaillaan hieman pidempään. Tytärtämme kutsuttiin sairaalassa nimellä bint + mieheni sukunimi. Bint tarkoittaa arabiaksi tyttöä tai tytärtä. Koska syntymätodistukseen tarvittiin nimi jo sairaalassa, meillä oli kyllä jo nimi hänelle mietittynä. Suurin osa sairaalan muista synnyttäneistä oli arabeja, joten meidän sinisilmäinen tyttäremme sai aikaan hurmioituneita huokauksia hoitajissa (joista suurin osa on kotoisin Filippiineiltä, Etelä-Afrikasta ja muista arabimaista). Vietimme sairaala-ajan jaetussa huoneessa, sillä perhehuoneita ei täällä oikein tunneta. Periaatteessa miestäni koski sairaalan vierailuajat, mutta niistä kyllä joustettiin, koska hän oli ainoa vierailijani. Saudisynnyttäjillä vierailuajoissa oltiin tarkempia, sillä perheet ovat niin valtavan suuria, että vierailijoita voi helposti olla kymmenenkin paikalla. Ensimmäisenä yönä huonetoverinani oli hyvin nuori saudinainen, joka oli juuri saanut esikoisensa, ja mitä ilmeisemmin myös keisarinleikkauksella, koska hän liikkui niin huonosti. Hänellä oli mielenkiintoinen asenne koko hommaan: aina kun kuulin hänen soittavan hoitajille, hän halusi lisää särkylääkettä. Hoitajat joutuivatkin taistelemaan hänen kanssaan paljon siitä, että loputtomiin särkylääkkeitä ei voi ottaa ja parasta toipumisen kannalta olisi se, jos hän vain lähtisi liikkeelle. Varsinkin filippiinohoitajien oli vaikea sanoa vastaan saudinaiselle luokkayhteiskunnan rakenteiden vuoksi, joten näitä keskusteluja oli mielenkiintoista seurata. Toisen yön sain viettää onneksi yksin, sillä se oli vaikein yö tähän mennessä pikku-bintin kanssa. Olin yhä todella kipeä leikkauksesta ja sängystä ylösnousu oli tuskaa, mutta lasta piti kuitenkin hoitaa ja tytär oli todella kärttyinen koko yön (hänen puolustuksekseen sanottakoon että sen jälkeen yöt ovat sujuneet paljon rauhallisemmin). Kolmantena päivänä kävely jo luonnistui ja silloin sain huonetoveriksi vähän vanhemman saudinaisen, joka otti homman aika rennosti, nukkui lähinnä koko ajan. Sinänsä tämä ei ollut ihme, sillä kuulin hänen miehensä selittävän hoitajalle, että kyseessä on heidän 9. lapsensa. Siinä vaiheessa ehkä olo vastasyntyneen kanssa sairaalassa tuntuu lomalta verrattuna kotona odottavaan lapsipesueeseen!

Mainokset

Sosiaaliturvatonta elämää

Keskellä kuuminta kesää, hiekan ja pölyn täyttämiä 45 asteen päiviä, sekä Ramadanin ja äitiysloman aikaan on hyvä lueskella kirjoja oman asunnon hiljaisuudessa ja viileydessä. Sattuneesta syystä tässä viime aikoina on tullut lueskeltua vauvalehtiä ja oppaita vastasyntyneen hoitoon. Osa kirjallisuudestani on Suomesta, ja en ole voinut välttyä lukemasta siitä, millaisia tukia äiti ja vastasyntynyt saavat Suomessa, miten ja milloin niitä haetaan ja mihin kenelläkin on oikeuksia. Kovin tarkalla kammalla en kuitenkaan ole näitä juttuja lukenut, sillä emme kuulu enää Suomen sosiaaliturvan pariin ja näin ollen minulla tai lapsella ei myöskään ole oikeuksia saada mitään tukia Suomesta. Emme esimerkiksi saaneet äitiyspakkausta, vaan päädyimme tilaamaan sen maksullisena erään suomalaisen firman kautta, joka kokoaa samanlaista pakettia kun mitä Kela tarjoaa. Tämä on toki ihan oikeuttettua, emmehän maksa verojakaaan Suomeen enkä siten odotakaan saavani mitään tukia. Tässä on tullut selväksi se, että asun nyt yhteiskunnassa, jossa asia hoituu varsin vanhakantaisella tavalla: mieheni käy töissä, jotta hän voi elättää vaimon ja lapsen, ja siinä kaikki rahallinen tuki mitä on tulossa. Jokainen on siis oman onnensa seppä täällä.

Olen äitiyslomalla, mutta oikeammin sanottuna olen jälleen työtön. Työsopimukseni nimittäin loppui kesäkuun loppuun, ja vaikka työpaikkani olisi ollut halukas jatkamaan sopimusta, päätin olla kirjoittamatta työsopimusta alkavalle kouluvuodelle. Päädyin tähän ratkaisuun siksi, että oikea äitiysloma on täällä niin lyhyt – minun tapauksessani se olisi ollut 3 kuukautta, joka on kai aika normaali pituus. Töihin olisi pitänyt palata jo lokakuussa, ja se tuntui minusta liian lyhyeltä ajalta. Olen kuitenkin poikkeus työskentelevien naisten joukossa: minulla oli koulussa vaikka kuinka monta kollegaa, jotka olivat töissä kolme kuukautta synnytyksen jälkeen, ja jotka myös aloittivat äitiyslomansa suoraan sairaalasta, eli painoivat töitä aina ihan synnytykseen saakka. Täällä onkin ihan normaalia laittaa jo nelikuukautinen vauva hoitoon ja toki monella perheellä on myös lastenhoitaja, nanny, huolehtimassa lapsista. Ja esimerkiksi usealle filippiinikollegalleni pidempi äitiysloma ei vain olisi taloudellisesti mahdollista, työnantaja maksaa kolmen kuukauden palkan mutta sen jälkeen ei tule latin latia mistään, joten töihin on palattava. Tunsinkin oloni etuoikeutetuksi voidessani jättäytyä töistä pois määräämättömäksi ajaksi ja olla samaan aikaan huolehtimatta rahasta – tämä ei olisi muuten hoitunut läheskään yhtä kivuttomasti Suomessa, mutta täällä mieheni saa vaan niin paljon parempaa palkkaa kuin minä että uhraus ei ollut rahallisesti suuri. Toki minulle suurin menetys voi olla se, että jos ja kun haluan joskus palata töihin, tällä samalla koululla ei välttämättä ole juuri sillä hetkellä tarjota minulle mitään, mutta tämän riskin olen valmis ottamaan. Toisaalta emme myöskään tiedä kauan täällä viihdymme, eli pitkän aikavälin suunnitelmia on vaikea tehdä. Mutta niin, nyt olen jälleen vapaa agentti, tosin veikkaan että pian varsin kiireinen sellainen kotona.

Minulla olisi siis ollut mahdollisuus kolmen kuukauden äitiyslomaan, mikä on ruhtinaallista siihen verrattuna, mitä mieheni saa: hänelle on tulossa yksi päivä isyyslomaa. Yksi päivä! Onneksi tässä on pian kansallisia juhlapyhiä tulossa viikon verran ja mieheni voi ottaa myös hieman omaa lomaa, sillä olisi toki kiva että isäkin näkisi lastaan ensipäivinä. Täällä yhteiskunta ei vain toimi niin, että isät pitäisivät lomaa lapsen synnyttyä. Synnytys ja lastenhoito on naisten maailmaa, miehet käyvät töissä ja tuovat perheelle leivän. Ihanan 50-lukulaista ajatusmaailmaa… Onneksi sentään kävin aiemmin töissä, muuten voisi olla vielä vaikeampi hyväksyä tätä kotiäidin roolia. Samaan aikaan yhteiskunta toki arvostaa äitejä ja lapsia, sillä täällä ollaan hirvittävän lapsirakkaita. Lapset ovat Allahin lahja ja mitä suurempi lapsikatras, sitä parempi. Tähän ajatteluun liittyy se, että kun tosiaan sosiaaliturva on aika olematon myös saudeilla itsellään, niin lapset pitävät sitten huolta vanhoilla päivillä. Saudi-Arabian kansalaiset saavat jonkinlaista eläkettä, mutta se ei ole paljoa, eli säästöjä ja tukiverkko on paras olla vanhuuden varalle. Lapsemme muuten ei tule saamaan Saudi-Arabian kansalaisuutta, vaikka täällä syntyykin. Jomman kumman vanhemman pitäisi olla saudi jotta kansalaisuutta voisi anoa, ja meitä nyt ei ihan hirveästi harmita vaikka pikkuinen saa ”vain” Suomen kansalaisuuden. Tosin nyt on ollut puhetta siitä että Saudi-Arabiassa syntyneet ja täällä koko elämänsä eläneet expatit voisivat anoa jossain vaiheessa kansalaisuutta, jos niin haluavat. Tämä tarkoittaisi kuitenkin lähinnä niitä vierastyöläisiä, jotka ovat asuneet täällä vuosikymmeniä.

Lapsista ja kansalaisuuksista tulee vielä mieleen se, että moni työkaverini käy synnyttämässä ulkomailla saadakseen lapsille useamman kansalaisuuden. Yksi kollegoistani suuntasi taannoin Yhdysvaltoihin synnyttämään, hän itse on Syyrian ja Yhdysvaltojen kansalainen, ja halusi lapselleen samaa. Myös Iso-Britannian, Australian ja Kanadan kansalaisuus on haluttua kauraa. Olenkin aika outolintu kun jään tänne Saudeihin synnyttämään. Yleinen kysymys onkin se että koska lennät takaisin kotimaahasi synnyttämään, ja kun kerron että aion synnyttää täällä, ihmiset ovat aina yhtä yllättyneitä. Toki tässä on tullut koettua monenlaisia puolia paikallisesta sairaanhoidosta ja kärsivällisyys on ollut useamman kerran koetuksella. Hoito itsessään on ihan hyvää mutta se tapa, millä asioita täällä hoidetaan… mikään ei koskaan toimi ja mistään ei voi varma, mikä on on omiaan lisäämään stressiä kun on kyse terveyteen liittyvistä asioista. Lisäksi on ihan normaalia, että sairaanhoitaja tai kätilö kehottaa rukoilemaan lapsen tulevaisuuden puolesta, mikä aina särähtää vähän korvaan, vaikka tarkoitus on toki hyvä. Suomessa ei sekoitettaisi sairaanhoitoa ja uskontoa keskenään, mutta täällä ne käyvät käsi kädessä. Tämä aihe vaatisi oikeastaan oman blogikirjoituksensa tai ehkä jopa pidemmän jutun, niin monenmoisia käänteitä on tullut tässä yhdeksän kuukauden aikana koettua. Sanonkin aina että minun täälläolollani on se tarkoitus, että oppisin kärsivällisemmäksi ihmiseksi!