Kauppareissut

Tervehdys toukokuisesta Saudi-Arabiasta! Alamme olla taas siinä vaiheessa vuotta, että päivälämpötilat nousevat 40 asteeseen ja yli. Arjessa tämä tarkoittaa tällä hetkellä erityisesti hankaluuksia keksiä taaperolle tekemistä – leikkipuistoon ja uimaan voi mennä vasta lähempänä auringon laskua, ja iltapäivät ovat pitkiä leikkiä sisällä… onneksi nykyisessä talossamme on varjoisa takapiha, jonne hankimme tänä keväänä kahluualtaan. Lisäksi leirissä on monia muitakin äitejä samassa tilanteessa, ja olemme mm. perustaneet sisäleikkikerhon, joka kokoontuu kerran viikkoon. Lisäksi paljon vieraillaan muiden luona leikkimässä ns. play dateilla.

Tänään ajattelin kirjoittaa niinkin arkisesta asiasta kuin ruokakaupassa käymisestä. Kuten kaikki tietävät, Saudi-Arabiassa naiset eivät saa autoa, joten päivisin kun mieheni on töissä en voi vain suhauttaa autolla tekemään ruokaostokset – en kyllä voinut tehdä niin Suomessakaan, sillä minulla ei ole ajokorttia. Suuri ero Suomeen on kuitenkin siinä, että täällä en voi kävellä kauppaan (paitsi leirin omaan minikauppaan, josta saa lähinnä maitoa, mehua ja säilykkeitä) eikä täällä ole julkista liikennettä, jota voisi käyttää apuna kauppareissuilla. Busseja kyllä on, sillä suurin osa leireistä tarjoaa joka aamu erilaisia ostosbusseja eli shopper’s buses. Ne kulkevat suurimpiin ostoskeskuksiin ja marketteihin. Osa rouvista tekeekin koko perheen ruokaostokset näillä busseilla, mutta itse käytän niitä harvoin tähän tarkoitukseen (olen valmis kyllä muuten shoppailemaan ja käymään aamupalalla kaupungilla :)). Ostosbusseissa on muutama ongelma ruokakaupassa käymisen suhteen. Ensinnäkin ne lähtevät jo ennen yhdeksää aamulla ja ovat takaisin noin kahdeltatoista, eli pikaisesta pistäytymisestä ruokakauppaan ei ole kyse. Busseilla on harvoin vain yksi määränpää vaan ne kiertävät usein kaksi kolme ostaria tai isoa ruokakauppaa, ja niinpä bussilla liikkumiseen liittyy paljon odottelua. Ja kun ulkona on niin kuuma kuin on, en halua odotella pitkiä aikoja busseja esimerkiksi pakasteiden kanssa ja sitten vielä istua 30-40 minuuttia bussissa ennen kuin pääsen kotiin. Toinen ongelma on ruokien kantaminen, sillä vaikkapa muutamankin päivän ruoat meidän taloudessa painavat jo aika lailla. Joillain rouvilla on sellaisia pyörillä vedettäviä ”mummokärryjä”, mikä ei ole hassumpi idea jos kannettavaa on paljon.

Naapurustossamme asuu rouva, joka on ratkaissut asian niin että hän tekee viikon ruokaostokset kerralla, viikonloppuisin. Meillä tämä ei toimisi millään, sillä haluan syödä ainakin sillöin tällöin tuoretta salaattia, kalaa ja lihaa. Tällaiset ainekset eivät säily kuin muutaman päivän hyvinä emmekä juurikaan syö eineksiä. En ollut suuri einesten ystävä Suomessakaan, mutta Suomessa on sentään melko laadukkaitakin eineksiä – vaikkapa hernekeitto – mutta täällä einekset ja pakasteruoka ovat usein aika huonoja. Suomessa salainen paheeni oli silloin tällöin pakastepitsa, mutta niitäkään ei täällä oikein uskalla ostaa. Olen kokeillut pari kertaa ja ne ovat olleet molemmilla kerroilla jo kertaalleen sulaineita – makuelämys ei ollut kummoinen. Ylipäänsä yritämme taaperon kanssa välttää kovin suolaisia tai sokerisia elintarvikkeita, ja eineksissä tunnetusti tuppaa olemaan jompaa kumpaa tai molempia aika reilusti. Joten ainoa vaihtoehto meillä on käydä kaupassa 2-3 kertaa viikossa. Aina välillä teen ruokaostoksia taksilla, esimerkiksi jos mieheni on työmatkalla, mutta yleensä käymme kaupassa kun mieheni pääsee töistä. Tai lähetän miehelleni listan kännykällä ja hän käy kaupassa, niin on yleensä nopeampaa kuin että hän lähtisi hakemaan meitä kotoa ensin.

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miten Saudi-Arabiassa silloin tällöin vain loppuu joku tuote ja sitä ei sitten ole saatavilla pitkään aikaan. Ylipäänsä valikoimat eivät ole yhtä kattavat kuin vaikkapa Suomessa, ja jos kauppaan tulee jotain länsimaalaista harvinaisuutta tuontitavarana, se saattaa hävitä nopeasti hyllyltä. Meillä tämä on johtanut radikaaleihin muutoksiin siinä, miten ostamme ruokaa: kaikkea, mitä voi varastoida pitkiä aikoja, kannattaa ostaa varastoon runsaasti. Jos hyllyssä on Weetabixiä (juuri tällä hetkellä sitä on vaikea saada ja mieheni syö sitä joka aamu aamupalaksi), ostamme sitä 6-8 pakettia. Jos sattuu löytämään wasabia (toinen ongelmallinen tuote juuri nyt), sitä kannattaa ostaa kerralla useampi tuubi. Tummaa leipää meillä on pakkanen täynnä siltä varalta että tuore loppuu taas yht’äkkiä – niin on käynyt ennenkin – ja länsimaalaisia teemerkkejäkin meiltä löytyy yli kymmentä sorttia. Tulemme taas yllättymään kesälomalla siitä, miten hyvin varusteltuja kaupat ovat Suomessa, jopa pienemmätkin marketit. Ja niissä lukee hyllyssä pahoittelut jos joku tuote on päässyt loppumaan…!

Ruoan ja elintarvikkeiden saatavuuden vaihtelu johtaa mielenkiintoisiin lieveilmiöihin. Hamstraus on yksi, mutta toinen on se että Facebook-ryhmissä ja WhatsAppissa keskustellaan siitä, onko joku nähnyt jotain tiettyä tuotetta jossain kaupassa ja jaetaan kuvia harvinaisista löydöistä. Teen itsekin tätä nykyään, naapurin ranskalainen rouva on yrittänyt etsiä minulle wasabia, ja minä olen puolestani ostanut meille molemmille vähäsokerista lasten jogurttia, kun sitä on saatavilla (jogurtit ja maitotuotteet täällä… jogurttimakuina on esim. creme brulee tai coffee!). Toinen kaveri yritti etsiä minulle fenkolia viime viikonloppuna kun en löytänyt sitä kaupasta jossa kävimme, heikoin tuloksin tosin. Ruoan ostaminen onkin muuttunut omalla kohdallani aiempaa sosiaalisemmaksi tapahtumaksi, jossa yhteistyö on voimaa.

Mainokset

Jokapäiväinen leipämme

Kaupungissa, jossa asumme, on runsaasti ravintoloita, paljon enemmän kuin vaikkapa Helsingissä väkilukuun suhteutettuna. Syitä tähän on monia. Työvoima on varmasti halvempaa kuin Suomessa, ja myös ruoka itsessään on halvempaa, mikä houkuttaa syömään ulkona. Monikansalliset ketjuravintolat ovat läsnä myös Saudi-Arabiassa. Kaupungilta löytyy niin McDonals, KFC kuin Burger Kingikin, tai Starbuck, Seattle Coffee ja Joffrey’s. Pikaruoka onkin täällä suosittua, ja se ikävä kyllä näkyy myös paikallisten painoindeksissä. Parempia ravintoloita on myös joka makuun: erityisesti italiainen ja libanonilainen keittiö ovat täällä suosiossa, mutta myös brasilialaisia pihvipaikkoja, sushia ja intialaista ruokaa löytyy. Mieheni oli käynyt hiljattain lounaalla somalialaisessa ravintolassa, jossa sai valita kahdesta annoksesta (molemmat kanaa). Tämä ravintola tosin oli ollut sitä hieman halvempaa hintatasoa ja kuulemma näyttänyt siltä, että sieltä saa ruokamyrkytyksen… mutta ruoka oli ollut  oikein hyvää eikä mitään seuraamuksiakaan ruokailusta tullut. En ole vielä täysin selvillä siitä, mitä nimenomaan saudiarabialainen ruoka on. Tarjolla on kebabia, falafelia ja shawarmoja, jotka ovat eräänlaisia täytettyjä leipiä. Hummusta löytyy monessa muodossa, joista erityisesti pidän moutabalista, eli hummuksesta johon on sekoitettu munakoisoa. Erilaiset jogurttidipit ovat suosittuja, samoin labneh, eräänlainen juotava jugurtti. Usein leivän kanssa tarjotaan myös taboulahia, eräänlaista persiljasalaattia, joka ei ole erityisesti minun makuuni – se on aika kitkerää. Taateleita löytyy kirjaimellisesti satoja erilaisia ja ne maistuvat hyvin erilaisilta kuin ne taatelit, joita Suomesta saa ostettua kaupasta.  Taateleista tehdään myös mitä erilaisempia jälkiruokia, joita sitten tarjoillaan paikallisen kahvin eli kahwan kanssa. Mutta nämä ruoat eivät ole missään tapauksessa vain Saudi-Arabialle tyypillisiä vaan niitä löytää ympäri lähi-itää.

Ruokaa on siis laajalti tarjolla, mutta joskus ruoan saaminen tai valmistaminen voi olla hankalaa. Ensinnäkin ruokakauppaan menoa varten tarvitaan auto. Taloomme on kyllä rakenteilla ruokakauppa, mutta se ei ole avautunut vielä. Ja koska Saudi-Arabiassa leirien ulkopuolella ei oikeastaan kävellä minnekään ja julkinen liikennekin on mitä on, kauppareissuja varten tarvitaan auto ja joku, jota sitä voi käyttää – naisethan eivät saa ajaa Saudi-Arabiassa. Ennen kuin aloitin työskentelyn kävin välillä ruokakaupassa talomme ostosbusseilla, mutta silloin kaikki ostokset piti kantaa takaisin bussissa ja mitään pakasteita ei oikein uskaltanut ostaa, koska koskaan ei tiennyt kauanko bussimatkassa menee. Nyt teemme mieheni kanssa isot ruokaostokset yleensä kerran tai kaksi viikossa. Ruokakaupat ovat periaatteessa ihan hyvin varusteltuja. Alkoholia tai sianlihaa on turha etsiä, mutta kaupoista löytyy monia ihan peruselintarvikkeita ja muutakin. Kaipaan toki monia elintarvikkeita, joita Suomesta sai helposti – esimerkiksi leikkeleet, kermaviili, raejuusto, piimä, valmiiksi putsatut katkaravut, hyvä lehtisalaatti jne. Meille ongelmallisin juttu on oikeastaan ollut hyvän leivän löytäminen. Leipä on yleensä vitivalkoista höttöä, ja vain paremmista kaupoista voi löytää sekaleipää – ja parhaassa tapauksessa joskus maahantuotua ruisleipää. Toinen ongelma on se, että kauppojen valikoima muuttuu jatkuvasti. Jos yhdellä viikolla löysit kaupasta raejuustoa, seuraavalla viikolla sitä ei välttämättä enää olekaan. Ongelma koskee varsinkin tuontitavaroita. Minusta onkin tullut aikomoinen hamstraaja. Jos jotain hyvää ja erikoista näkee, sitä kannattaa ostaa reilusti kaappiin tai pakastimeen. Koskaan ei tiedä milloin saman tavaran löytää seuraavan kerran kaupasta! Osa elintarvikkeista on naurettavan halpoja, esimerkiksi munakoisot ja sipulit, jotka maksavat muutamia kymmeniä senttejä kilohinnaltaan. Puolestaan ulkomailta tuodut, länsimaalaisille ostajille suunnitellut tuotteet voivat olla todella tyyriitä. Paketti luomuteetä Englannista voi olla helposti yli 10 euroa (noin 40 rialia), Yhdysvalloista tuodut mansikat maksavat kirjaimellisesti mansikoita, ja hintaero tuontifetan ja paikallisen välillä voi olla moninkertainen.

IMAG0153

Kaasu-uuni, nemesikseni.

Toinen ruoanlaittoon liittyvä ongelma on sen valmistaminen. Meillä on kotona kaasuliesi (hyvä keksintö) ja kaasu-uuni (ei niin hyvä keksintö). Kaasu-uunimme paistaa todella epätasaisesti, ja olen luopunut toivosta leipoa mitään, mikä vaatii tasalämpöistä uunia. Lisäksi tuorehiivaa ei ole tarjolla, joten leivonnassa ollaan hieman epävarman pussihiivan varassa. Kaasu-uunin saa säädettyä sekä ala- että ylälämmölle, ja molemmat tuppaavat polttamaan ruoan. Niinpä esimerkiksi makaronilaatikkoa tehdessä viritän ylimääräisen pellin uunin alalämmön ja ruoan väliin, ja huolehdin aina siitä että annan uunin lämmitä rauhassa kokonaan. Sitten jossain välissä pitää vaihtaa ruoka matalammalle tasolle ja laittaa hetkeksi (ja todellakin vain hetkeksi) ylälämpö päälle. Parhaita epäonnistumisiani on ollut sellainenkin gourmet-ruoka kuin pakastepitsan laitto. Pitsa paloi pohjasta kivikovaksi, puolet päällisistä kärähti mutta keskeltä pitsa oli yhä pehmeää, puoliksi sulanutta mössöä. Kuinka kaipaankaan kiertoilmauunia! Kaiken hyvän lisäksi uunimme polttaa myös leivinpaperin. Olemme kokeilleet montaa erilaista leivinpaperia, ja aina uunista nousee sankka savu kun leivinpaperi alkaa kärähtää. En ymmärrä miksi näin on, olemme aina tarkistaneet että leivinpaperin pitäisi sopia nimenomaan kaasu-uunille… alan uskoa että koko halvatun uuni on kirottu. No, muutama viikko takaperin teimme pienen läpimurron löytäessämme eräänlaista paistofoliota, joka on tarkoitettu esim. kasvisnyyttien tekoon. Sen voi pienellä kikkailulla levittää myös leivinpaperiksi, ja tadam, se ei pala uunissa! Onnistumisen tunteet ovat välillä pienestä kiinni.

Kolmas ongelma liittyy työpaikkaruokailuun. Olin aiemmin töissä Helsingin keskustassa, ja työpaikan lounasruokaloiden lisäksi saatoin helposti kävellä kauppaan ja ostaa lounasta, tai mennä mihin tahansa ravintolaan lounaalle, jos vain lompakko antoi myöten. Nyt olen töissä koulussa, joka ei järjestä ruokailua oppilailleen tai henkilökunnalleen. Vaihtoehtoina on syödä yhdessä ainoassa leirin sisällä olevassa ravintolassa (jonka ruuat ovat jopa Unicafeeseen tottuneelle aika hirveitä – ja minä syön yleensä mitä vaan), käydä leirin kaupassa (jonka valikoima koostuu lähinnä säilykkeistä) tai tehdä itse eväät. Jostain syystä olen viimeaikoina päätynyt eväslinjalle. On vaan todella tylsää tehdä joka ilta ensin kotona ruokaa ja sitten vielä eväät töihin, jos iltaruoasta ei jää sen verran yli, että sen voi ottaa evääksi. Välillä me tilaamme kotiin valmista ruokaa ja myös työpaikalle olisi periaatteessa mahdollista tilata apetta. Tilaamisessa on vaan usein edessä kielimuuri, varsinkin jos tilauksen tekee puhelimella. Kiireisinä aikoina puhelimeen ei vastata ollenkaan ja koskaan ei voi olla ihan varma, menikö tilaus läpi ja mitä tulikaan tilattua. Ravintoloiden menut saattavat olla ainoastaan arabiaksi, ja jos englanninkielinen menu on, se ei yleensä ole aivan yhtä kattava kuin arabiankielinen menu. Onneksi syön tosiaan melkein kaikkea… Tilausajat voivat myös olla ihan mitä vaan. Kerran odotimme mieheni kanssa pitsaa 2,5 tuntia, eikä tämä ole mitenkään poikkeuksellista varsinkaan viikonloppuna Rukousajat sotkevat tietysti tätäkin kuviota, koska silloin ravintola sulkee ovensa eikä toimita luonnollisesti ruokaakaan. Täsmällisenä suomalaisena en erityisemmin tykkää odottamisesta enkä siitä, ettei voi olla varma, menikö ruokatilaus edes perille ja onko ruokaa tulossa ollenkaan. Olenkin tottunut erityisesti töissä kantamaan mukana omenoita, porkkanoita, jugurttirusinoita (viime viikon löytö, jota olisi pitänyt hamstrata enemmän!) ja muuta pientä naposteltavaa, koska koskaan ei tiedä, milloin saa seuraavan kerran syödäkseen.

Kaikki nämä ongelmat, jotka mainitsin, ovat ärsyttävyydestään huolimatta kuitenkin ns. ensimmäisen maailman ongelmia. Vaikka ruokaa on välillä vaikea saada juuri sillä hetkellä kun sitä tarvitsisi tai vaikka ruoanlaitto välillä epäonnistuu, ruokaa on kuitenkin tarjolla ja minulla on varaa ostaa sitä. Asianlaita ei ole samoin kaikkialla maailmassa, kuten hyvin tiedämme. Itse asiassa minun tarvitsee vain katsoa niitä miehiä, jotka pakkaavat ruokaostokseni kaupassa havaitakseni sen, että he eivät ikimaailmassa ostaisi sitä 10 euron arvoista luomuteetä. Mainittakoon myös se, että näiden kokemusten myötä arvostan aiempaa enemmän sitä, jos saan ruoan valmiina eteeni järkevässä ajassa. Olen täällä ollessani oppinut myös syömään monia sellaisia ruokia, joista en aiemmin edes tiennyt.