Elämää ulkonaliikkumiskiellon alla

Maanantaina tapahtui se, mitä olimme pelänneet seuraavaksi tapahtuvan: suureen osaan Saudi-Arabian kaupunkeja julistettiin täydellinen ulkonaliikkumiskielto. Koska Saudi-Arabiassa tämänkaltaisia päätöksiä voidaan tehdä nopeasti, kielto alkoi jo heti seuraavana päivänä. Meidän kaupunkimme ja alueemme on yksi niistä, joissa alkoi kattava ulkonaliikkumiskielto. Aiemmin meillä oli osittainen ulkonaliikkumiskielto iltaseitsemästä aamukuuteen, jota sitten kiristettiin alkamaan jo kolmelta iltapäivältä, ja sitten tuli tämä. Meidän koronatilanne ei ole mitenkään kaoottinen, tapauksia on joitakin tuhansia ja kuolemista puhutaan sadoissa, mutta otteet epidemian nujertamiseksi ovat olleet tiukkoja heti alusta alkaen Saudi-Arabiassa.

Olimme viime viikon lauantaina vielä ajelemassa autiomaassa. Koska kaikki on ollut täällä kiinni jo useita viikkoja, ovat autiomaaretket olleet niitä yksiä harvoja asioita joita on voinut tehdä. Nyt näyttää siltä että tämä retki oli viimeinen vähään aikaan. Meidän ulkonaliikkumiskieltomme sallii ainoastaan ruokakaupassa tai apteekissa tai lääkärissä käymisen, ja tämän pitää tapahtua aikaikkunassa 06.00 – 15.00 (oletettavasti hätätilanteessa ulos voi lähteä muulloinkin). Asiointi tulee hoitaa oman alueen palveluissa, mahdollisimman lähellä, ja parasta olisi jos ruoan ja lääkkeet tilaisi kotiin. Kaupassa saa käydä yksi ihminen taloudesta, ja ulkona liikkuessa pitää olla valmis selittämään miksi on liikkeellä. Mieheni onkin hoitanut jo viikkoja ruokakaupassa käymisen yksin ja minä ja lapset olemme odottaneet kotona sillä välin, mutta kieltämättä nämä uudet rajoitukset saivat minut oikeastaan ensimmäistä kertaa koko kriisin aikana pohtimaan sitä loppuuko ruoka kaupoista. No, ei ole loppunut, mutta ihan kaikkea mitä olisin halunnut ostaa ei ole aina ollut tarjolla. Tämän kanssa voimme kuitenkin elää, pääasia että jotain syötävää on tarjolla. Jopa tietyt ravintolat toimittavat yhä kotiinkuljetuksena ruokaa (ruokalähetykset eivät kuulu ulkonaliikkumiskiellon pariin), eli emme ole nälkään kuolemassa. Lähetän kuitenkin taas miehen ruokaostoksille heti huomenna aamulla kello 07.00, heti kun kauppa aukeaa, koska silloin on paras mahdollisuus saada niitä tuotteita jotka ovat olleet välillä loppu. Tällaisia tuotteita ovat olleet liha, kana, lohi, tietyt pakasteruoat ja kananmunat, ainakin meidän kokemuksella.

Asumme aika pienessä leirissä, compoundissa, täällä Saudi-Arabiassa. Leirejä on Saudi-Arabiassa joka lähtöön, joissakin on vain muutamia taloja, joissakin taas satoja tai jopa tuhansia. Isoimmat leirit muistuttavatkin omia kaupunkejaan olemukseltaan ja kooltaan. Meillä asukkaita on joitakin satoja emmekä ole minkään tietyn firman leiri. Jotkut isot yhtiöt täällä ovat rakennuttaneet omille työntekijöilleen ja heidän perheilleen omat compoundit, mutta meillä on asukkaita ihan laidasta laitaan, mitä tulee työpaikkaan. Kenties suhteellisen pieni kokomme ja se, ettemme ole minkään firman suorassa alaisuudessa on vaikuttanut siihen että meidän leirissä voi yhä ulkoilla, vaikka alueellamme onkin ulkonaliikkumiskielto. Meilläkin on uima-altaat, kuntosali ja muut yleiset tilat kiinni (ravintola toimii take-awaynä ja pieni kauppa on yhä auki), mutta leirissä voi liikkua ja jopa kaksi leikkipuistoa ovat auki. En ole kyllä päästänyt lapsia enää moneen viikkoon leikkipuistoon, sillä yritämme pitää sosiaalista eristäytymistä muihin yllä ja tämä on vaikea pala tyttärelle purtavaksi. Jos menemme puistoon, siellä on takuuvarmasti kavereita joiden kanssa haluttaisi leikkiä. Eivätkä lapset oikein jaksa muistaa sitä että ei saisi mennä ihan kiinni muihin ihmisiin. Tässä tilanteessa on kuitenkin kullanarvoista se että voimme yhä liikkua ulkona, käydä pyöräilemässä, kävelemässä, leikkiä pikkuautoilla jalkakäytävällä ja jutella muiden ihmisten kanssa, joskin mieluusti pienen etäisyyden päästä.

Lasten päiväkoti/koulu ilmoitti juuri ennen kattavan ulkonaliikkumiskiellon alkua että he jatkavat etäopetusta ja tekevät oppilaille viikottaiset puuhalaatikot sekä virtuaalisia tapaamisia luokan kesken. Laatikot olisi ollut tarkoitus noutaa koululta tai ainakin sen leirin portilta, missä koulu on (kaikki leirit on suljettu ulkopuolisilta, esimerkiksi ruokalähetys pitää noutaa portilta). Nyt tämä suunnitelma ei luonnollisesti toteudu, ja koululta tuli vain viesti että kaikki opetus on nyt tauolla ja koulu on kiinni. Olen tähän mennessä saanut ensin puuhalaatikot molemmille lapsille ja sitten opetusaktiviteetteja sähköpostin kautta, mutta nyt ei ole sitten luvassa mitään. Oletan, että koulullakin mietitään miten tästä jatketaan. Olin itse toivonut että tämä kevätlukukausi (piti alkaa nyt huhtikuun alussa ja kestää kesäkuun alkuun, täällä lukukausia on kolme vuodessa) voitaisiin siirtää kesän aikana pidettäväksi, mutta kukapa sen tietää miten kauan koulut ja lähes koko yhteiskunta pysyvät suljettuna. Pojan suhteen en kauheasti huoli, hän on niin pieni vielä ettei edes ymmärrä mitä oikeastaan tapahtuu, mutta tytär kaipaa kovasti koulua, kavereita, opettajia – ja harrastuksiansa. Baletti jatkuu nyt virtuaaliopetuksena ja yritän keksiä tyttärelle tekemistä täällä kotona.

Eristäytymisen vaikutuksista ihmismieleen on keskusteltu nyt paljon. Käynnissä on sellainen ihmiskoe, jota kukaan meistä ei olisi voinut aavistaa muutama kuukausi sitten. Niin kuin varmaan kaikilla muillakin, minulla on hyviä ja huonoja päiviä asian suhteen. Tänään on ollut hyvä päivä. Olen jaksanut keksiä lapsille tekemistä lähes koko päivän ajan, olemme onnistuneet ulkoilemaan kahdesti (huolehdin jonkin verran siitä, että lasten fyysinen tekeminen jää nyt vähemmälle ja ruutuaika on kyllä lisääntynyt siitä, mitä se yleensä on), meillä oli hyvää lohta ruoaksi pääsiäisen kunniaksi, olemme kaikki terveitä, miehellä on työpaikka, ja ylipäätään fiilis on ihan hyvä. Näen koronakriisin vaikutuksen myös laajemmalti esimerkiksi siinä kuinka luonto on elpynyt ympäri maailmaa näinä viikkoina ja mietin, voisiko yhteiskunta oppia tästä jotakin. Mutta on päiviä jolloin tuntuu että mihinkään ei pääse, en keksi mitään järkevää tekemistä lapsille, lapset huutavat, tappelevat ja riehuvat, ulkoillessa tekisi mieli sosialisoida vapaasti muiden kanssa ja antaa myös lasten leikkiä vapaasti muiden kanssa (koska niin monet muut ihmiset leirissämme niin tekevät). Ja aina välillä tuskastuttaa se, kuinka kauan tässä kaikessa voi kestää, koska pääsisimme seuraavan kerran käymään Suomessa, ja palaako yhteiskunta enää koskaan siihen mitä me joskus pidimme normaalina. Olen jonkin verran myös miettinyt sitä, millaista olisi olla eristyksissä yksin. Monet sanovat että se käy psyykkeen päälle pidemmän päälle. Minun on niin vaikea kuvitella tätä, koska minulla ei juurikaan ole aikaa yksin näinä päivänä. Kello on kohta yhdeksän illalla ja viimeinen tunti on ollut ensimmäinen hetki sitten aamukuuden, jolloin en ole hoitanut lapsia, leikkinyt, askarrellut, siivonnut tai laittanut ruokaa. Itse en toisinaan mitään niin haluaisi kuin saada olla rauhassa. Hieman kateellisena luen kavereiden Facebook-päivityksiä joissa on joogattu tuntikaupalla virtuaalijoogan tahtiin tai aloitettu etänä uuden kielen opiskelu tai luettu älytön kasa uusia kirjoja koska kerrankin on aikaa ja voin hiljentyä tärkeiden asioiden äärelle. Minulla on vähemmän aikaa itselleni kuin varmaan koskaan ennen, ja lisäksi erityisesti tyttären kohdalla tuntuu että minun täytyy olla vakaa ja vahva aikuinen, joka näyttää että ei tässä mitään hätää, kaikesta selvitään, leuka pystyyn vaan. Vaikka itsestäkään ei aina tuntuisi siltä.

Kaunis on luoksesi kaipuu

Juttelin taannoin Skypessä erään ystäväni kanssa, jonka kanssa emme ole pitkään aikaan olleet yhteyksissä. Hän kysyi minulta ja mieheltäni mitä kaipaamme eniten Suomesta. Kysymykseen oli vaikea vastata tyhjentävästi nopeasti Skypessä, mutta jäin miettimään tätä. Mitä kaipaan eniten Suomesta? Olen ollut nyt aika tarkalleen puoli vuotta Saudeissa, joten kysymys on siinäkin mielessä ajankohtainen. Alkuun aika tuntui menevän hitaasti ja kaikki tuntui hirveän uudelta ja oudolta. Erityisesti sen jälkeen kun aloitin työt aika on mennyt nopeaan ja tiettyjä rutiinejakin on alkanut muodostua. Nyt on hyvä hetki katsoa taaksepäin ja miettiä sitä, mitä asioita ikävöin eniten Suomesta.

Itsestäänselvää on se, että kaipaan Suomesta perhettä ja ystäviä, mutta mitä muuta? Tässä joitakin päällimmäisenä mieleen tulleita ajatuksia.

1. Vapaus – vapaus kävellä kauppaan, töihin, pubiin, minne vaan. Tämän sanoin ystävällenikin Skypessä ihan ensimmäisenä asiana. Joku voisi ajatella, että elämä on helppoa kun minnekään ei tarvitse kävellä ja kuski vie ovelta ovelle. Helppoa ehkä, mutta pidemmän päälle myös tylsää. Eikä totta puhuen aina edes niin helppoa: silloin kun mieheni ei pääse minua kuskaamaan, minulla on kaksi vaihtoehtoa, kulkea mieheni firman järjestämillä busseilla tai taksilla, julkista liikennettä kun ei ole eikä juuri minnekään voi kävellä. Bussit eivät kulje kuin tiettyihin paikkoihin, joten aika usein joudun kulkemaan taksilla. Nyt kun olen ollut paljon kipeänä (viime postauksen jälkeen sain korvatulehduksen kaiken hyvän päälle), lääkärissä käynti on ollut jatkuvaa taksin soittelua ja odottelua. Kaipaan sitä, että julkista liikennettä voisi käyttää ja että tarvittaessa lyhyitä matkoja voisi kävellä. Ja kyllä, kaipaan myös pubeja ja sitä, että työpäivän jälkeen voisi mennä siiderille tai parille työkavereiden kanssa ja puhua mistä vaan. Täällä käydään kahvilla, ja sekin on usein miesten hommaa. Osaan kahviloista naiset eivät edes pääse, ja niissäkin kahviloissa joihin naiset ovat tervetulleita on ”family”- ja ”single” -osastot. Miespuolisten työkavereideni kanssa en periaatteessa edes saisi liikkua kaupungilla ilman eli huoltajaa – minun tapauksessani aviomiestäni, isääni tai veljeäni.

2. Luonto. Tämä liittyy oikeastaan myös tuohon ensimmäiseen kohtaan, sillä olen aina tykännyt kävellä luonnossa ja meren äärellä. Täälläkin on meri, jonka rantaa voi (paikoittain) kävellä, mutta päästäkseen meren rantaan pitää taas turvautua johonkuhun, joka minut voi sinne ajaa. Lisäksi useimmiten kaupungilla tai muualla kävellessä minulla pitää olla abaya päällä, mikä ei sinänsä inspiroi mihinkään pitkiin kävelyihin tai urheilusuorituksiin. Luonto on toki myös erilaista Saudeissa. Asumme kaupungissa, mutta kaupungin ulkopuolella alkaa aavikko, joka on kivi- tai hiekka-aavikkoa. Aavikot ovat tosi hienoja ja maisemat henkeäsalpaavia, mutta aavikolle ei kannata lähteä hortoilemaan itsekseen, joten omatoiminen ympäristöön tutustuminen ei ole yhtä helppoa kuin Suomessa. Huomaan kaipaavani sitä, että kesällä voisi mennä mustikkaan lähimetsikköön tai kävellä vaikkapa uimaan, tai talvella nauttia lumesta ja käydä vaikka hiihtämässä.

3. Tietyt ruoat ja ravintolat. Ruoastahan kirjoitin hieman jo vähän aikaa sitten: siitä mitä ruokia täältä on vaikea löytää ja millaisia haasteita kokkailussa tai ulkona syömisessä on. Ruokakaipuuta on onneksi osin helppo tyydyttää, sillä nykyään pystyy tilaamaan netistä ainakin kuivamuonia, kuten jauhoja tai varrasleipää sekä tietysti salmiakkia. Lisäksi meillä on käynyt vieraita Suomesta nyt muutaman kuukauden sisään, joten olemme saaneet tuliaisia jonkin verran. Olen kuitenkin tehnyt jo listaa siitä, mitä haluan syödä seuraavan kerran Suomeen tullessani ja missä paikoissa haluan käydä ulkona syömässä.

IMAG0201

Suomesta tuotuja herkkutuliaisia (kuva saattaa sisältää tuotesijoittelua)

4. Kulttuurisidonnaiset asiat, niin kuin vitsit, televisio-ohjelmat, kirjat, lehdet, musiikki. Elämme jonkinlaisessa kulttuurien sekamelskassa täällä, sillä olemme osa paitsi jossain määrin Saudi-Arabian omaa kulttuuria niin vielä enemmän (länsimaalaisten) expatien omaa kulttuuria. Muita suomalaisia emme ole kauheasti tavanneet, joten meillä ei ole mitään omaa Suomi-jengiä jossa voisi keskustella kulttuurieroista tai siitä, mitä Suomesta kaipaa. Vaikka puhun hyvin englantia, osa asioista menee ohi pelkästään siksi etten ymmärrä kulttuurisesti mistä puhutaan. Huumori on legendaarisesti vaikeaa toisella kielellä, eivätkä vitsit taivu hirveän helposti käännettäviksi. Se, minkä ajattelin suomeksi olevan hauska juttu, voi kuulostaa englanniksi ihan erilaiselta, jopa loukkaavalta. Tietyt kulttuuristereotypiat pitävät myös paikkansa, kuten vaikkapa se etten pysty innostumaan asioista yhtä paljon  kuten vaikkapa amerikkalaiset kollegani, ainakaan näennäisesti. Heille asiat voivat olla ”awesome” tai ”marvellous”, kun taas minä tyydyn hymyilemään ja sanomaan että hyvä juttu. Filippiiniläiset kollegani (naispuoliset) ovat kovia halaaamaan ja haluavat kulkea usein käsikynkkää koulun pihalla – asia, jota en tekisi Suomessa kollegoideni kanssa, sillä Suomessa henkilökohtaisen tilan tarve on paljon suurempi. Omaa käytöstään joutuukin puntaroimaan jonkin verran: mikä on sopivaa, mitä minulta odotetaan? Mistä ylipäätään voi keskustella? (Vinkki: uskonto, politiikka ja naisten asema ovat asioita, joista puhuessa pitää miettiä tarkkaan miten asiansa esittää.) Ymmärtävätkö toiset ihmiset mitä tarkoitan, onko ruumiinkieleni torjuvaa tai etäistä?

Jokapäiväinen leipämme

Kaupungissa, jossa asumme, on runsaasti ravintoloita, paljon enemmän kuin vaikkapa Helsingissä väkilukuun suhteutettuna. Syitä tähän on monia. Työvoima on varmasti halvempaa kuin Suomessa, ja myös ruoka itsessään on halvempaa, mikä houkuttaa syömään ulkona. Monikansalliset ketjuravintolat ovat läsnä myös Saudi-Arabiassa. Kaupungilta löytyy niin McDonals, KFC kuin Burger Kingikin, tai Starbuck, Seattle Coffee ja Joffrey’s. Pikaruoka onkin täällä suosittua, ja se ikävä kyllä näkyy myös paikallisten painoindeksissä. Parempia ravintoloita on myös joka makuun: erityisesti italiainen ja libanonilainen keittiö ovat täällä suosiossa, mutta myös brasilialaisia pihvipaikkoja, sushia ja intialaista ruokaa löytyy. Mieheni oli käynyt hiljattain lounaalla somalialaisessa ravintolassa, jossa sai valita kahdesta annoksesta (molemmat kanaa). Tämä ravintola tosin oli ollut sitä hieman halvempaa hintatasoa ja kuulemma näyttänyt siltä, että sieltä saa ruokamyrkytyksen… mutta ruoka oli ollut  oikein hyvää eikä mitään seuraamuksiakaan ruokailusta tullut. En ole vielä täysin selvillä siitä, mitä nimenomaan saudiarabialainen ruoka on. Tarjolla on kebabia, falafelia ja shawarmoja, jotka ovat eräänlaisia täytettyjä leipiä. Hummusta löytyy monessa muodossa, joista erityisesti pidän moutabalista, eli hummuksesta johon on sekoitettu munakoisoa. Erilaiset jogurttidipit ovat suosittuja, samoin labneh, eräänlainen juotava jugurtti. Usein leivän kanssa tarjotaan myös taboulahia, eräänlaista persiljasalaattia, joka ei ole erityisesti minun makuuni – se on aika kitkerää. Taateleita löytyy kirjaimellisesti satoja erilaisia ja ne maistuvat hyvin erilaisilta kuin ne taatelit, joita Suomesta saa ostettua kaupasta.  Taateleista tehdään myös mitä erilaisempia jälkiruokia, joita sitten tarjoillaan paikallisen kahvin eli kahwan kanssa. Mutta nämä ruoat eivät ole missään tapauksessa vain Saudi-Arabialle tyypillisiä vaan niitä löytää ympäri lähi-itää.

Ruokaa on siis laajalti tarjolla, mutta joskus ruoan saaminen tai valmistaminen voi olla hankalaa. Ensinnäkin ruokakauppaan menoa varten tarvitaan auto. Taloomme on kyllä rakenteilla ruokakauppa, mutta se ei ole avautunut vielä. Ja koska Saudi-Arabiassa leirien ulkopuolella ei oikeastaan kävellä minnekään ja julkinen liikennekin on mitä on, kauppareissuja varten tarvitaan auto ja joku, jota sitä voi käyttää – naisethan eivät saa ajaa Saudi-Arabiassa. Ennen kuin aloitin työskentelyn kävin välillä ruokakaupassa talomme ostosbusseilla, mutta silloin kaikki ostokset piti kantaa takaisin bussissa ja mitään pakasteita ei oikein uskaltanut ostaa, koska koskaan ei tiennyt kauanko bussimatkassa menee. Nyt teemme mieheni kanssa isot ruokaostokset yleensä kerran tai kaksi viikossa. Ruokakaupat ovat periaatteessa ihan hyvin varusteltuja. Alkoholia tai sianlihaa on turha etsiä, mutta kaupoista löytyy monia ihan peruselintarvikkeita ja muutakin. Kaipaan toki monia elintarvikkeita, joita Suomesta sai helposti – esimerkiksi leikkeleet, kermaviili, raejuusto, piimä, valmiiksi putsatut katkaravut, hyvä lehtisalaatti jne. Meille ongelmallisin juttu on oikeastaan ollut hyvän leivän löytäminen. Leipä on yleensä vitivalkoista höttöä, ja vain paremmista kaupoista voi löytää sekaleipää – ja parhaassa tapauksessa joskus maahantuotua ruisleipää. Toinen ongelma on se, että kauppojen valikoima muuttuu jatkuvasti. Jos yhdellä viikolla löysit kaupasta raejuustoa, seuraavalla viikolla sitä ei välttämättä enää olekaan. Ongelma koskee varsinkin tuontitavaroita. Minusta onkin tullut aikomoinen hamstraaja. Jos jotain hyvää ja erikoista näkee, sitä kannattaa ostaa reilusti kaappiin tai pakastimeen. Koskaan ei tiedä milloin saman tavaran löytää seuraavan kerran kaupasta! Osa elintarvikkeista on naurettavan halpoja, esimerkiksi munakoisot ja sipulit, jotka maksavat muutamia kymmeniä senttejä kilohinnaltaan. Puolestaan ulkomailta tuodut, länsimaalaisille ostajille suunnitellut tuotteet voivat olla todella tyyriitä. Paketti luomuteetä Englannista voi olla helposti yli 10 euroa (noin 40 rialia), Yhdysvalloista tuodut mansikat maksavat kirjaimellisesti mansikoita, ja hintaero tuontifetan ja paikallisen välillä voi olla moninkertainen.

IMAG0153

Kaasu-uuni, nemesikseni.

Toinen ruoanlaittoon liittyvä ongelma on sen valmistaminen. Meillä on kotona kaasuliesi (hyvä keksintö) ja kaasu-uuni (ei niin hyvä keksintö). Kaasu-uunimme paistaa todella epätasaisesti, ja olen luopunut toivosta leipoa mitään, mikä vaatii tasalämpöistä uunia. Lisäksi tuorehiivaa ei ole tarjolla, joten leivonnassa ollaan hieman epävarman pussihiivan varassa. Kaasu-uunin saa säädettyä sekä ala- että ylälämmölle, ja molemmat tuppaavat polttamaan ruoan. Niinpä esimerkiksi makaronilaatikkoa tehdessä viritän ylimääräisen pellin uunin alalämmön ja ruoan väliin, ja huolehdin aina siitä että annan uunin lämmitä rauhassa kokonaan. Sitten jossain välissä pitää vaihtaa ruoka matalammalle tasolle ja laittaa hetkeksi (ja todellakin vain hetkeksi) ylälämpö päälle. Parhaita epäonnistumisiani on ollut sellainenkin gourmet-ruoka kuin pakastepitsan laitto. Pitsa paloi pohjasta kivikovaksi, puolet päällisistä kärähti mutta keskeltä pitsa oli yhä pehmeää, puoliksi sulanutta mössöä. Kuinka kaipaankaan kiertoilmauunia! Kaiken hyvän lisäksi uunimme polttaa myös leivinpaperin. Olemme kokeilleet montaa erilaista leivinpaperia, ja aina uunista nousee sankka savu kun leivinpaperi alkaa kärähtää. En ymmärrä miksi näin on, olemme aina tarkistaneet että leivinpaperin pitäisi sopia nimenomaan kaasu-uunille… alan uskoa että koko halvatun uuni on kirottu. No, muutama viikko takaperin teimme pienen läpimurron löytäessämme eräänlaista paistofoliota, joka on tarkoitettu esim. kasvisnyyttien tekoon. Sen voi pienellä kikkailulla levittää myös leivinpaperiksi, ja tadam, se ei pala uunissa! Onnistumisen tunteet ovat välillä pienestä kiinni.

Kolmas ongelma liittyy työpaikkaruokailuun. Olin aiemmin töissä Helsingin keskustassa, ja työpaikan lounasruokaloiden lisäksi saatoin helposti kävellä kauppaan ja ostaa lounasta, tai mennä mihin tahansa ravintolaan lounaalle, jos vain lompakko antoi myöten. Nyt olen töissä koulussa, joka ei järjestä ruokailua oppilailleen tai henkilökunnalleen. Vaihtoehtoina on syödä yhdessä ainoassa leirin sisällä olevassa ravintolassa (jonka ruuat ovat jopa Unicafeeseen tottuneelle aika hirveitä – ja minä syön yleensä mitä vaan), käydä leirin kaupassa (jonka valikoima koostuu lähinnä säilykkeistä) tai tehdä itse eväät. Jostain syystä olen viimeaikoina päätynyt eväslinjalle. On vaan todella tylsää tehdä joka ilta ensin kotona ruokaa ja sitten vielä eväät töihin, jos iltaruoasta ei jää sen verran yli, että sen voi ottaa evääksi. Välillä me tilaamme kotiin valmista ruokaa ja myös työpaikalle olisi periaatteessa mahdollista tilata apetta. Tilaamisessa on vaan usein edessä kielimuuri, varsinkin jos tilauksen tekee puhelimella. Kiireisinä aikoina puhelimeen ei vastata ollenkaan ja koskaan ei voi olla ihan varma, menikö tilaus läpi ja mitä tulikaan tilattua. Ravintoloiden menut saattavat olla ainoastaan arabiaksi, ja jos englanninkielinen menu on, se ei yleensä ole aivan yhtä kattava kuin arabiankielinen menu. Onneksi syön tosiaan melkein kaikkea… Tilausajat voivat myös olla ihan mitä vaan. Kerran odotimme mieheni kanssa pitsaa 2,5 tuntia, eikä tämä ole mitenkään poikkeuksellista varsinkaan viikonloppuna Rukousajat sotkevat tietysti tätäkin kuviota, koska silloin ravintola sulkee ovensa eikä toimita luonnollisesti ruokaakaan. Täsmällisenä suomalaisena en erityisemmin tykkää odottamisesta enkä siitä, ettei voi olla varma, menikö ruokatilaus edes perille ja onko ruokaa tulossa ollenkaan. Olenkin tottunut erityisesti töissä kantamaan mukana omenoita, porkkanoita, jugurttirusinoita (viime viikon löytö, jota olisi pitänyt hamstrata enemmän!) ja muuta pientä naposteltavaa, koska koskaan ei tiedä, milloin saa seuraavan kerran syödäkseen.

Kaikki nämä ongelmat, jotka mainitsin, ovat ärsyttävyydestään huolimatta kuitenkin ns. ensimmäisen maailman ongelmia. Vaikka ruokaa on välillä vaikea saada juuri sillä hetkellä kun sitä tarvitsisi tai vaikka ruoanlaitto välillä epäonnistuu, ruokaa on kuitenkin tarjolla ja minulla on varaa ostaa sitä. Asianlaita ei ole samoin kaikkialla maailmassa, kuten hyvin tiedämme. Itse asiassa minun tarvitsee vain katsoa niitä miehiä, jotka pakkaavat ruokaostokseni kaupassa havaitakseni sen, että he eivät ikimaailmassa ostaisi sitä 10 euron arvoista luomuteetä. Mainittakoon myös se, että näiden kokemusten myötä arvostan aiempaa enemmän sitä, jos saan ruoan valmiina eteeni järkevässä ajassa. Olen täällä ollessani oppinut myös syömään monia sellaisia ruokia, joista en aiemmin edes tiennyt.