Loman jälkeen

Jälleen yksi loma Suomessa takana, ja jälleen takaisin hiekkalaatikolla. Olen itse asiassa ollut takaisin Saudeissa jo kolmisen viikkoa, mutta kirjoitussuoni ei ole varsinaisesti sykkinyt sitten takaisin paluuni. Yksi syy on siinä, että tytär on ollut kanssani kotona nyt koko ajan – päiväkoti olisi ollut avoinna nyt elokuussakin, mutta päädyin pitämään tytön kotona, sillä hän vaihtaa ensi kuussa uuteen päiväkotiin ja en halunnut liikaa muutoksia tälle kesälle. Tyttö nimittäin tottui paremmin kuin hyvin kesänviettoon Suomessa ja nautti suuresti saadessaan touhuta ulkona päivät pitkät ja saadessaan leikkiä isovanhempien kanssa. Mitään sellaista ei ole täällä mahdollista tehdä, ainakaan nyt, sillä ulkona on päivittäin vielä pitkälti yli 40 astetta lämmintä ja on erittäin kosteaa. Elokuussa Saudeissa tulee yleensä korkea ilmankosteus, joka näkyy mm. siinä että aamuisin ikkunat ovat täysin höyrystyneet ja katosta saattaa tihkua vettä sisälläkin. Eikä isovanhempiakaan tietysti ole saatavilla leikkikavereiksi, paitsi Skypen välityksellä. Mutta niin, olemme viettäneet paljon aikaa tytön kanssa sisällä kaksin ja olen yrittänyt kovasti keksiä sisätekemistä näille kolmelle viikolle jotka olemme täällä olleet. Se ei ole aina ollut niin helppoa!

Olemme käyneet jälleen paikallisessa sisäleikkikerhossa kerran tai pari viikossa. Kaupungilla käyminen on aina oma seikkailunsa taksilla kulkemiseen, onneksi meillä on ollut jo pitkään luotettava yksityinen taksikuski apureineen käytössä. Olemme yrittäneet tavata myös kovasti niitä vähiä kavereita joita Saudeissa tällä hetkellä on – suurin osa ihmisistä palaa vasta syyskuun puolessavälissä, jolloin seuraava eid eli uskonnolinen pyhä on ohi. Jotain viimeisen kolmen viikon taksin käytöstä kertoo se, että tyttö ottaa nykyisin kännykkäni ja leikkii soittavansa… ei iskälle, ei mummille, vaan taksikuskille! Taksikuskimme on mukava keski-ikäinen intialainen mies, jonka olemme oppineet tuntemaan melko hyvin tässä muutaman vuoden aikana. Viimeksi kun tulimme leikkikerhosta tytön kanssa hän kysyi minulta ”Madam, same problem in Finland? Very red face, veeery red face!” Vanha kunnon saunanaaman paluu. Tytär on myös alkanut huomioida rukouskutsun, joka kaikaa yhä sen viisi kertaa päivässä ja kuuluu melko hyvin meillekin kotiin. Selitimme, että setä laulaa rukouksen moskeijassa ja sitten ihmiset voivat mennä sinne rukoilemaan. Tyttö kysyy nykyisin että setä ei pääse tänne, eihän? On vaikea selittää, että vaikka rukous kuuluukin meille aika hyvin, setä ei varsinaisesti ole kovin lähellä meitä eikä setä myöskään tule meille sisälle.  Tyttö on myös alkanut ihmetellä abayaani, silloin kun joudun sitä käyttämään. Hän tosin ei osaa sanoa vielä abaya vaan kutsuu sitä apinaksi… no, sinnepäin.

Saudeihin paluu on aina sekä mukavaa että kamalaa, samanaikaisesti. Mukavaa on palata kotiin ja omaan päiväjärjestykseen – niin kivaa kuin lomalla onkin olla, on se aina sellaista matkalaukkuelämää, johon kuuluu paljon siirtymisiä ja yritystä nähdä mahdollisimman monta ihmistä ja tehdä mahdollisimman paljon. On myös mukava nähdä kavereita Saudeissa, sillä heitäkin on kertynyt onneksi aika paljon täällä vuosien saatossa. Mutta Saudeissa on aina omat kommervinkkinsä, ne joista olen kirjoittanut monen monituista kertaa: kuumuus, pölyisyys, se ettei voi kävellä minnekään eikä myöskään ajaa itse autoa, jatkuvat rukoukset ja niiden vaikutus asioiden hoitoon, hälläväliä-mentaliteetti toisinaan asioiden hoidossa, ruokakaupan suppea valikoima, ja niin edelleen. Ensi viikolla minulla tulee kuitenkin jo kolme vuotta täyteen Saudeissa eli ei tämä pelkkää kärsimystä ole voinut olla, eikä olekaan.  Vaikea uskoa että siitä on jo kolme vuotta kun lähdin tänne. Aika on mennyt todella nopeasti!

Mainokset

Operaatio syöttötuoli

Entisessä elämässäni (lue: ennen muuttoa Saudi-Arabiaan ja ennen äidiksi tuloa) pidin shoppailusta. En ollut mikään hullu himoshoppaaja mutta nautin aina välillä kauppojen kiertelystä ja kauniiden tavaroiden tai vaatteiden ostamisesta. Voi olla, että nauttisin ostoksilla käymisestä yhä jos se olisi hieman helpompaa, ja toisaalta jos olosuhteet olisivat erilaiset ostoksilla käymisessä olisi enemmän mieltä. Ensinnäkään minun ei juuri tee mieli ostaa kotiin mitään muuta kuin välttämättömintä, sillä tietoisuus siitä että joskus tästäkin talosta on taas muutettava on koko ajan mielessä. Ulkomaankomennus on luultavasti tietyn määräajan mittainen ja sen jälkeen on pakattava maallinen omaisuus ja päätettävä, mihin maahan muutetaan sitten. Silloin olisi suotavaa että se maallinen omaisuus olisi aika pieni, tai ainakin että suuren osan siitä voisi myydä tai jättää jälkeensä. Sisustuslehdet eivät siis varsinaisesti kuulu tämänhetkiseen elämääni, ja suurin osa tavarasta on paikallisesta Ikeasta hankittua. Toisaalta uusia vaatteitakaan en tarvitse juuri nyt. Vaatekaappi on täynnä mitä ihanempia mekkoja ja toppeja ja ties mitä, jotka odottavat sitä aikaa että saisin loput raskauskilot tiputettua ja että imetys myös vähenisi (tällä hetkellä vaatteiden on pakko olla sellaisia, että imetys onnistuu vaivatta ja usein). Toisaalta täällä ei niin tarvitse lämpimiä vaatteita ja pukeutuminen on aika rentoa – ei siis todellakaan ole tarvetta ostaa uutta jakkupukua tai farkkuja, vaan vanhat vaatteet riittävät oikein hyvin. Ja kun kaupoissa ei edes voi kokeilla vaatteita vaan vaate pitää ensin ostaa ja käydä sitten kauppakeskuksen vessassa tai kotona kokeilemassa sopisiko vaate päälle vai ei, en ole oikein jaksanut innostua uusien vaatteiden ostamisesta. Tytär onkin tällä hetkellä taloudessamme ainoa joka saa  säännöllisesti uusia vaatteita.

Tyttärestä puheen ollen: hän alkaa lähestyä 6 kuukauden ikää, mikä tarkoittaa sitä että pikku hiljaa pitäisi alkaa syödä muutakin ruokaa kuin vain maitoa. Tätä tarkoitusta varten päätimme ostaa hänelle syöttötuolin – tällä tavoin hänkin pääsisi osaksi aterioita ja istumaan ruokapöydän ääreen. Koska olemme mieheni kanssa melko suunnitelmallisia ihmisiä, kävimme katsomassa syöttötuolia jo hyvissä ajoin reilu kuukausi sitten, marraskuun alussa. Kävimme lempilastenvaate ja -tavarakaupassamme (erään brittiläisen ketjun liike täällä Saudeissa), joka on osana isoa ostoskeskusta täällä, ja löysimmekin haluamamme syöttötuolin. Kuten niin usein ennenkin, syöttötuolin ostaminen ei ollut kuitenkaan niin yksinkertaista. Ensinnäkin liikkeessä ei ollut syöttötuolista kuin näytekappale, ja varsinainen syöttötuoli piti tilata jostain muualta. Tämä on muuten harvinaisen usein tilanne täällä, varastot tuntuvat olevan olemattoman pienet ja haluamaansa tuotetta ei usein saa mukaansa kaupasta, mikä on turhauttavaa. Meillä on huonoja kokemuksia tavaroiden tilaamisesta – toimitusajat ovat aina pidemmät kuin luvataan, ja välillä tuote ei ole ollut alkuunkaan sitä mitä olemme halunneet. No, päädyimme kuitenkin tilaamaan syöttötuolin, olihan meillä aikaa odotella sitä. Kaksi viikkoa annettiin toimitusajaksi, inshallah…

Nyt tapahtumasta on kohta kuusi viikkoa aikaa ja yllättäen syöttötuolia ei ole kuulunut eikä näkynyt. Laitoin mieheni asialle selvittämään asiaa, sillä hän on meistä kahdesta se kärsivällisempi. Ongelmana on kuitenkin ollut se, että kyseisessä liikkeessä ei ole vastattu puhelimeen. Missä tahansa muualla maailmassa sen voisi ajatella olevan bisnekselle tärkeää että asiakkaiden puheluiden vastattaisiin, mutta Saudeissa tämä on ihan normaalia. Kaupat, ravintolat tai virastot eivät välttämättä vastaa puhelimeen jos on kiirettä (tai jos ei vaan siltä tunnu). Lisäksi puhelimessa asioiden hoitamisessa voi olla pientä kielimuuria jos toisessa päässä puhutaan lähinnä arabiaa. Päätimme sitten tarttua härkää sarvista ja lähteä ihan paikan päälle kysymään syöttötuolia viime perjantaina. Saavuimme kauppakeskukseen yhdeltä tarkoituksena syödä lounasta ensin ja sitten hoitaa syöttötuoliasia kuntoon. Lounaan saimmekin syötyä, mutta kyseinen kauppa ei ollut vielä auki lopeteltuamme lounasta. Kauppakeskuksessa on tietyt ajat jolloin liikkeiden tulisi olla auki, mutta aukioloaikoja ei tunnuta valvovan vaan liike avaa silloin kun haluaa – jälleen missä tahansa muualla tämä olisi huonoa mainosta bisnekselle, mutta täällä arkipäivää. Päätimme sitten kierrellä muuten vähän kauppoja odotellessamme liikkeen  avautumista, ja löysinkin tyttärelle lämpimän fleecehaalarin tulevaa Suomen reissua varten. Reilun puoli tuntia kierreltyämme lähdimme katsomaan olisiko haluamamme kauppa jo auennut, ja noin 200 metriä ennen kuin pääsimme liikkeen ovelle kuulimme tutun rukoushuudon. Olimme täysin unohtaneet iltapäivän rukouksen, jonka ajaksi kaikki liikkeet ja ravintolat sulkevat tietenkin ovensa. Amatöörimäinen virhe, pitäisi aina tarkistaa rukousajat ennen kuin lähtee hoitamaan asioita! No. lähdimme katsomaan oliko kyseinen liike ollut lainkaan auki ennen rukousta ja olihan se, sillä kaupassa oli valot päällä ja liikkeen ovi oli vain osittain suljettu rukouksen ajaksi. Päätimme sitten jäädä odottamaan sen puolisen tuntia jonka rukous kestää, kun nyt olimme niin lähellä päästä hoitamaan asiaa kasvokkain… arvatenkin tässä kävi niin, että kun muut liikkeet aukesivat 30 minuutin kuluttua, haluamamme liike pysyi kiinni eikä työntekijöitä näkynyt mailla halmeilla. Odotettuamme liikkeen avautumiseta tunnin verran päätimme lopulta luovuttaa ja lähteä kotiin, eikä vähiten sen vuoksi että tyttärellä (ja myös minulla) alkoi palaa käpy.

Laitoin mieheni soittamaan liikkeeseen eilen illalla ja lopulta hän saikin jonkun sieltä kiinni. Harmi vaan että työntekijän englanti ei ollut kovin ymmärrettävää, eikä nyt ole ihan varmaa mikä tilanne on syöttötuolin suhteen. Näyttää siltä, että tuolia ehkä olisi mutta ei siinä värissä minkä olisimme halunneet (tässä vaiheessa aivan sama, kunhan saataisiin se helvatan tuoli!). Ei ole aivan selvää mitä tilauksellemme on tapahtunut ja miksi liikkeestä ei olla oltu meihin yhteydessä. Mieheni menee tänään töiden jälkeen selvittämään asiaa, jos vain ehtii. Auringonlaskun rukous tulee nimittäin vähän ennen viittä tähän aikaan vuodesta ja mieheni pääsee neljältä töistä…

No, tämä ei tietenkään ole universaalilla tasolla mikään suuri asia. Kyseessä nyt vaan on syöttötuoli. Mutta arkisella, henkilökohtaisella tasolla tämä selvittäköön osaltaan sitä, miksi en nauti shoppailusta enää. Jos löydät jotain mitä haluaisit ostaa, et kuitenkaan saa sitä heti mukaasi ja luultavasti joudut selvittelemään kohtuuttoman paljon erilaisia esteitä ennen kuin ehkä, hyvässä tapauksessa, saat haluamasi tuotteen kotiin. Niin ja ensin pitää päästä jotenkin ylipäänsä kaupoilla (naisethan eivät saa ajaa eikä julkista liikennettä ole, ja kävely ei todellakaan ole vaihtoehto) ja muistaa ajoittaa ostosreissu niin, ettei osu paikalle rukouksen aikaan. Saudi-Arabia onkin hyvää mainosta älä osta mitään -päivälle. Toden totta, tämä paikka saa minut harkitsemaan älä osta mitään -vuotta!

Rukouksia ja kärsivällisyyttä

Tuleeko teille koskaan sellaista fiilistä, että universumi nauraa hihaansa käytännön pilalle, jonka uhriksi olette joutuneet? Itse mietin lähes joka päivä Saudi-Arabiassa sitä, kuinka melko kärsimätön ihminen kuten minä olenkin päätynyt asumaan maahan, jossa tarvitaan lehmän – tai ehkä kamelin? – hermoja. Kärsivällisyys ei ole hyveeni, mutta täällä sitä on pakko yrittää haalia itselleen, sillä nyt ei olla enää Suomessa, missä asiat yleensä hoituvat nopeasti ja ajallaan.  Yksi asia joka erityisesti sekoittaa arkipäivän askareita on rukousajat.

Muslimit rukoilevat vähintään viisi kertaa päivässä Mekkaan päin ja rukouksien ajankohta riippuu auringon liikkeistä sekä jonkinverran myös maantieteellisistä seikoista. Rukoukset ovat siis aina hieman eri aikaan riippuen siitä, missä olet ja mikä vaihe vuotta on kyseessä. Ensimmäinen rukous on nimeltään Fajr ja se pidetään ennen auringonnousua – Fajr tarkoittaa ’aamunkoittoa’ tai ’sarastusta’. Tänään Fajr oli täällä kello 4.34, mutta aika vaihtelee siis pitkin vuotta (ja viikkoakin) sen mukaan, milloin aurinko nousee. Seuraava rukous on keskipäivän Dhuhr (tänään kello 11.24) ja iltapäivällä on rukous nimeltään Ash (14.30 tänään). Illalla on vielä kaksi rukousta: auringonlaskun rukous Maghrib (tänään 16.52) ja Isha’a, joka merkitsee yön alkamista (18.22 tänään). Näiden lisäksi perjantaisin on erityinen rukous päivällä, joka korvaa yleensä Dhuhr-rukouksen. Perjantai on täällä pyhin päivä ja viikonloppukin oli aiemmin torstai-perjantai, mutta viime vuonna Saudi-Arabiassa siirryttiin perjantai-lauantai -viikonloppuun.

Rukousajoilla on paljon merkitystä niin muslimeille kuin muillekin Saudi-Arabiassa asuville. Muslimien tulisi rukoilla näinä aikoina joko moskeijassa, kotonaan tai oikeastaan missä vaan. Moskeijoita on tiuhaan ja Saudi-Arabiassa onkin laki, joka määrittelee sen kuinka lähellä moskeijan pitää olla muuta asutusta. Me olemme kahden moskeijan välissä, eli rukoushuuto kuuluu molemmista. Herään aina välillä aamun ensimmäiseen rukoukseen ja hetken aikaa saa ihmetellä, että missäs minä taas olenkaan… rukoushuuto on niin kaihoisan kuuloinen ja tuuli kantaa sitä hieman epätasaisesti, joten se on jopa hieman aavemainen ääni. Ostoskeskuksissa ja työpaikoilla on  aina moskeija, mutta ihmiset saattavat rukoilla ihan missä vaan – olen istuskellut kahvilla ostoskeskuksessa ja todistanut sitä, kuinka joku saattaa ruveta rukoilemaan muina miehinä parin metrin päässä. Rukoilijat huomaa hyvin, sillä rukoiluun kuuluu asettuminen rukousmatolle, kumartuminen koskettamaan mattoa ja välillä seisomaan nouseminen. Ihmiset saattavat myös rukoilla ulkona suurina joukkoina – puistopiknikit ja grillaus ovat täällä suurta huutoa viikonloppuisin, ja jos ja kun rukous sattuu keskelle piknikiä rukoilla voi puistossakin. Kaikki eivät kuitenkaan rukoile rukousaikoina vaan on ilmeisesti myös sallittua rukoilla silloin kun se itselle parhaiten sopii, sillä ainakin ostoskeskuksissa muslimit voivat olla rukousaikaan syömässä tai istuskella vaan käytävillä.

Rukousaikoina suunnilleen kaikki sulkeutuu, eli kaupat, virastot ja ravintolat sulkevat ovensa. Yleensä kauppaan saa jäädä sisälle rukouksen ajaksi, mutta joskus koko kauppa tyhjennetään. Joka tapauksessa kassat sulkevat, eli ulos ei pääse rukouksen aikana. Ravintoloissa saa yleensä jäädä syömään jos on onnistunut jo tilamaan syötävää tai juotavaa, mutta uusia tilauksia tai asiakkaita ei oteta rukouksen aikana. Kun rukouksia on viisi kertaa päivässä, voitte kuvitella millaista on yrittää hoitaa asioita täällä tai saada ostokset tehtyä… yleensä ensimmäinen asia jonka tarkistan kaupungille lähtiessä on se koska on seuraava rukous. Esimerkiksi jos haluaa lähteä aamulla shoppailemaan tai ruokaostoksille, kaupat avaavat yleensä arkipäivinä ovensa 9.30 tai 10.00 (tästä ei kuitenkaan aina ole varmuutta, sillä tuntuu että jokainen kauppa saa itse päättää koska avaa ovensa ja aukioloajatkaan eivät ole niin justiinsa). Kun keskipäivän rukous tulee jo puoli kahdentoista maita, on tehokasta aikaa siis maksimissaan pari tuntia. Kaupat sulkevat yleensä ovensa iltapäiväksi ja avaavat uudestaan neljän maita iltapäivällä – vain sulkeakseen taas auringonlaskun rukoukseen. Rukous kestää yleensä noin 30 minuuttia, mutta siitäkään ei ole koskaan täyttä varmuutta. Odotimme kerran pitserian avautumista nälkäisenä mieheni kanssa ainakin 50 minuuttia, sillä osuimme juuri rukouksen alkuun. Hirveän suuri osa päivästä voikin kulua odotteluun – sen odotteluun, että kauppa tai ravintola tai virasto aukeaa sekä bussin tai taksin odotteluun. Naisethan eivät saa ajaa täällä, joten jos en ole mieheni seurassa vaihtoehtoina on firman bussit tai taksit, ja bussit täällä eivät kulje kuten HSL:n bussit, sen voin kertoa… muutaman (kymmenen) minuutin myöhästyminen ei ole yhtään mitään ja liikenteestä ei muutenkaan koskaan tiedä. Jos osutaan ruuhkaan niin siinä voidaan olla pitkäkin aika.

Loppuun vielä pieni havainnollistava tarina tästä kaikesta. Lähdin viime viikolla käymään Ikeassa. Tarvitsin uusia kahvikuppeja ja jotain muuta pientä kotiin sekä halusin käydä Ikean ruokakaupassa hakemassa glögiä ja lakuja. ”Shopper’s bus” eli shoppailubussi kotoa lähti 9.00 ja olin Ikealla jo 9.15. Koska Ikea avasi ovensa vasta 9.30, kävin hakemassa kahvia ja istuin vaihtamaan kohteliaisuusfraaseja paikallisten rouvien kanssa (arabian opinnoista on siis ollut hyötyä!). No, Ikea aukesi 9.30 mutta vain kahvila aukesi, itse kaupan piti aueta vasta 10.00. Menin sitten istuskelemaan kahvilaan vielä puoleksi tunniksi ja kirosin itseäni, etten ottanut kirjaa mukaan. No, kauppa aukesi ehkä kymmentä yli kymmenen lopulta, ja tiesin että minun piti olla tehokas ehtiäkseni tehdä kaiken seuraavaan rukoukseen mennessä. Hoidinkin ostokset nopeasti mutta tein sen virheen, että jäin ihailemaan jouluvaloja joita ei ollut enää hyllyssä vaan ainoastaan yksi pari näytillä. Yritin etsiä myyjää joka osaisi kertoa onko niitä vielä myynnissä vai ovatko ne täysin loppu, ja minut lähetettiin muutamalle eri infopisteelle asian tiimoilta. Lopulta kun asia selvisi (valoja ei tietenkään ollut) kuulin kuulutuksen, joka kertoi että seuraava rukous tulee 20 minuutin päästä ja jos haluat poistua kaupasta, suuntaa nyt kassoille. Tuulispäänä lähdin sitten kassoille, jossa oli edessä non 15 minuutin odotus. Olin ajatellut käydä lounaalla Ikeassa, mutta siinä vaiheessa kun pääsin ravintolaan se oli juuri suljettu rukouksen ajaksi (”sorry madam”) ja kun yritin sen sijaan käydä Ikean pienessä ruokakaupassa, sekin oli juuri suljettu. Bussi kotiin oli lähdössä 12.00 ja rukouksen piti loppua noin 11.50. Mitään seuraavaa bussia ei ollut vaan vaihtoehtoina oli joko ehtiä tuohon bussiin tai sitten yrittää saada taksi. Odottelin sitten kärsimättömä (ja vähän nälkäisenä) taas puolisen tuntia, sitten todella nopea ryntäys ruokakauppaan (onneksi glögiä löytyi!) ja etsimään bussia, joka oli tietysti myöhässä… Onneksi sain yllättäen kyydin kotiin yhden tutun naisen aviomieheltä, joka oli tullut noutamaan rouvaansa ja hänen ystävättäriä Ikeasta. Aamun kolmen tunnin ostosmatkasta siis ainakin puolitoista tuntia oli vain odottelua ja istuskelua. Jos en tässä maassa opi kärsivällisyyttä niin en tiedä missä sitten!