Kuvausreissulla autiomaassa

Viime viikonloppuna pakkasimme retkieväät, viltin ja tulentekotarvikkeet autoon ja lähdimme ajelemaan autiomaahan. Autiomaahan ei varsinaisesti ole täällä Saudi-Arabiassa missään kohtaa kovin kaukana – noin tunnin ajomatkan jälkeen olimme jo täysin ulkona kaupungista ja jo jonkinasteisten dyynien partaalla. Autiomaata on periaatteessa kahdenlaista, hiekka-autiomaata ja kiviautiomaata. Hiekka-autiomaa on se mistä meillä kaikilla on romanttinen kuva, kamelit vaeltamassa dyynien päällä, oranssi hiekka lentää tuulessa jne. Kiviautiomaa ei ole ihan yhtä näyttävää, ja siksi halusimme löytää hyviä dyynejä. Meillä oli nimittäin retken suhteen kaksi tavoitetta: ottaa valokuvia ja grillata. Mukana oli naapuriperheemme, joiden poika on hieman tytärtämme nuorempi ja tytön kavereita, ja jossa vaimo on freelancer-valokuvaaja. Heillä oli myös hieman paremmin autiomaahan soveltuva ajoneuvo, tosin olisimme kyllä tarvinneet kunnon nelivedon. Autiomaassa ajaminen vaatii kunnon auton ja jonkin verran taitoa, ja me jäimmekin jo ensi yrittämällä jumiin muutaman metrin päähän tiestä… löysimme onneksi sitten hiekkatien, jota pitkin pääsimme lähelle hyviä kuvauspaikkoja.  Ja jota pitkin pääsimme myös takaisin isolle tielle, kun oli aika pakata kamppeet autoon ja suunnata kotiin!

Sillä välin kun naapuriperheemme vaimo kuvasi minua, miehet (ja lapset) virittivät nuotion suojaisaan paikkaan ja aloittivat grillaamisen. Päivä oli hyvin tuulinen ja hiekka lensi. Olimme tosiaan lähinnä kuvaamassa minua, sillä halusin ottaa tällä kertaa kuvia raskausajasta. Kyllä, meille on tulossa tänä keväänä toinen lapsi inshallah – jos kaikki sujuu hyvin! Tällä kertaa en ole ehtinyt hirveästi pohtia sitä miten kaikki tulee menemään, 2,5-vuotias taapero vie tehokkaasti aikaa ja energiaa, mutta ehkä niin onkin hyvä. En ole ehtinyt stressata ollenkaan samassa mittakaavassa kuin viime kerralla. Aion synnyttää samassa sairaalassa missä tyttäremme syntyi, joten monet asiat ovat jo tuttuja edelliseltä kerralta, vaikka paljon on ehtinyt kyllä unohtuakin tässä välissä. Olokin on ollut ihan hyvä lukuunottamatta sitä, että leirissämme kiertää sitkeä flunssavirus jonka kourissa olemme olleet koko perhe. Minullakin on taas korvatulehdus ja antibioottikuuri päällä.  Raskaus on yksi syy siihen, miksi en ole halunnut palata töihin täysipäiväisesti. Edessä on taas ainakin vuosi kotieloa vauvan kanssa, tosin aion jatkaa freelancer-töitäni (opetusta ja lehden tekoa) siinä määrin kuin vain pystyn ja jaksan.

Mutta takaisin autiomaahan. Kuvista tuli hienoja ja lapsilla oli varsin hauskaa – iltapäivä isolla hiekkalaatikolla, mikäs sen parempaa! Olimme sen verran syrjässä että me naisetkin uskalsimme olla ilman abayaa, mikä oli tietysti kuvia ajatellen tarpeenkin. Ison, tumman abayan alta se raskausmaha ei olisi näkynyt ihan yhtä hyvin. Vanhemmillakin oli oikein hauskaa, mitä nyt grillaamisessa kesti kauemmin kuin ajateltiin ja hiekkaa on löytynyt koko viikon mitä ihmeellisimmistä paikoista, mm. korvista…  tämä oli ensimmäinen kerta kun lähdimme ilman opasta autiomaahan, emmekä siksi menneet kovin kauas isosta tiestä. En halunnut että eksymme tai jäämme jumiin porukalla, johon kuuluu kaksi taaperoa ja yksi raskaana oleva nainen. Mutta oikein hyvin kaikki meni ja lähdemme varmaan pian uudelleenkin retkelle, tällä kertaa ilman kuvauksia joihin meni yllättävän paljon aikaa ja energiaa. Näin talvella monilla saudeilla on enemmän tai vähemmän pysyvä teltta autiomaassa, jossa he viettävät iltaa perheen ja ystävien kanssa. Esimerkiksi meiltä matkalla lentokentälle (joka on keskellä autiomaata) näkee näitä telttoja sadoittain. Monet on valaistu hienosti ja jos laskeutuu lentokoneella pimeällä, teltat loistavat kauniisti autiomaassa. Luulen, että monissa näissä teltoissa on monia mukavuuksia, esimerkiksi lämmitin tai jopa sähköt. Meidän grillaamisemme ulkosalla oli varsin kotikutoista siihen verrattuna. Tarkoituksena ei ollutkaan viettää yötä aavikolla, siihen meillä ei ollut sopivia varusteita tällä kertaa varattuna. Lähdimme kotia kohden hieman auringonlaskun jälkeen, jolloin ilma kylmeni nopeasti, mutta oli hienoa istuskella iltaa retkituolilla, nauttia autiomaan hiljaisuudesta ja katsella upeaa tähtitaivasta.

FB_IMG_1518073507982

Aurinko laskee ja kuvaukset pulkassa

 

Mainokset

Pikku-bint

Sitten viime kirjoitukseni perheemme on kasvanut yhdellä uudellä jäsenellä. Meille syntyi tytär reilu viikko sitten, ja nyt ihmettelemme elämää pienen vauvan vanhempina. Tarkoituksenani ei ole varsinaisesti alkaa pitää vauvablogia vaan kirjoittaa yhä kaikesta mahdollisesta mitä täällä näen ja koen. Toki lapsen saaminen on iso asia ja ehkä vielä hiukan isompi asia kaukana omasta perheestä ja ulkomailla. Ajattelinkin tänään kirjoittaa vähän siitä, millainen kokemus oli synnyttää ulkomailla, ja kaikista maailman paikoista vieläpä Saudi-Arabiassa.

Koko raskauden ajan paikallinen terveydenhuolto oli stressannut minua jonkin verran. Ei siksi, että hoito itsessään olisi huonoa, vaan siksi että lääkäriaikojen varaaminen oli niin vaikeaa ja ylipäänsä terveydenhuollon hallinnollinen puoli tuntuu olevan vähän niin ja näin. Usein vastaanottovirkailijat eivät puhu hirveän hyvää englantia ja välillä heitä ei myöskään juuri kiinnosta auttaa – minuakin pompoteltiin monelle eri lääkärille, käskettiin soittamaan päivittäin peruutusaikojen perään, ja lopulta kun pääsin sairaalaan, lääkäri olikin sairaana ja jouduin palaamaan tyhjin käsin kotiin. Saudeissa on yleensäkin kaikkien asioiden hoitaminen tällaista, mutta kun kyseessä on oma ja lapsen terveys, se stressaa. Täällä on myös valtavan suosittua synnyttää lapsi keisarinleikkauksella – sitä pidetään helppona tapana synnyttää, kun päivänkin voi valita itse. Kieltämättä täällä ei myöskään juuri tunneta kotisynnytyksiä tai luonnollisia tapoja lievittää synnytyskipuja, joten sektio saattaa vaikuttaa siksikin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Omassa sairaalassani ei esimerkiksi ollut mahdollista kävellä edes normaalin synnytyksen aikana (jatkuva tarkkailu vuoteessa), eikä mistään vesisynnytyksistä tai jumppapalloista ollut puhettakaan. Eipä olekaan siksi ihme, että yli 90 % synnyttäjistä täällä valitsee epiduraalipuudutuksen ja suuri osa tosiaan haluaisi myös saada lapsensa sektiolla.

Tyttäremme oli sen verran itsepäinen tyyppi ettei halunnut kääntyä millään oikein päin kohdussa. Kääntämistäkin yritettiin, mutta tyyppi istua jäpitti tiukasti paikallaan. Niinpä omalla kohdallani synnytys oli kuin olikin se keisarinleikkaus eli sektio. Itse olisin paljon mieluummin synnyttänyt niin sanotusti normaalisti, joten erosin tässä useasta arabinaisesta. En ollut koskaan ollut aiemmin leikkauksessa, joten sektio jännitti aika lailla etukäteen. Onneksi sain sektioajan niin viime tingassa, etten juuri ehtinyt panikoida: edellisenä päivänä lääkäri arvioi, että huomenna aamulla leikkaukseen ja that’s it. Aamu alkoi kuitenkin perussekoilulla: sektioaika oli kahdeksaksi, mutta jostain syystä anestesialääkäri ei suostunut leikkaukseen ennen puoltapäivää. Niinpä vietin sairaalassa useamman tunnin leikkaukseen valmisteltuna  (joka tosin on hyvin lyhyt aika verrattuna normaaliin synnytykseen, joka voi kestää päiviä, tiedän). Lisäksi kun anestesialääkärini lopulta paikalle saapui, hän haukkui hoitajani aivan pystyyn, ”she’s new and she doesn’t know what she is doing”. Juuri se mitä haluat kuulla ennen leikkausta… Täällä muutenkin lääkärit saattavat olla todella tylyjä hoitajia kohtaan. No, itse sektio meni niin hyvin kuin leikkaus voi mennä, mutta säästän lukijoitani graafisimmilta yksityiskohdilta. En edes pyörtynyt, vaikka koko tapahtuma oli surrealistisin – ja samalla myös hienoin – kokemus jossa olen koskaan ollut osana, saimmehan tyttäremme turvallisesti maailmaan sen avulla. Epiduraalipuudutus ei jostain syystä meinannut heti toimia ja sen vaikutusta jouduttiin odottamaan pitkään. Lisäksi sen vaikutus katosi minulla nopeammin kuin normaalisti, joten siinä vaiheessa kun mahaa karsittiin kokoon sain morfiinia. Morfiinista ja sen tuottamasta välittömästä hyvänolon tunteesta sanottakoon sen verran, että ei ihmekään että ihmiset jäävät siihen koukkuun…

Vietimme sairaalassa kolme vuorokautta, sillä sektion jälkeen äitiä ja lasta tarkkaillaan hieman pidempään. Tytärtämme kutsuttiin sairaalassa nimellä bint + mieheni sukunimi. Bint tarkoittaa arabiaksi tyttöä tai tytärtä. Koska syntymätodistukseen tarvittiin nimi jo sairaalassa, meillä oli kyllä jo nimi hänelle mietittynä. Suurin osa sairaalan muista synnyttäneistä oli arabeja, joten meidän sinisilmäinen tyttäremme sai aikaan hurmioituneita huokauksia hoitajissa (joista suurin osa on kotoisin Filippiineiltä, Etelä-Afrikasta ja muista arabimaista). Vietimme sairaala-ajan jaetussa huoneessa, sillä perhehuoneita ei täällä oikein tunneta. Periaatteessa miestäni koski sairaalan vierailuajat, mutta niistä kyllä joustettiin, koska hän oli ainoa vierailijani. Saudisynnyttäjillä vierailuajoissa oltiin tarkempia, sillä perheet ovat niin valtavan suuria, että vierailijoita voi helposti olla kymmenenkin paikalla. Ensimmäisenä yönä huonetoverinani oli hyvin nuori saudinainen, joka oli juuri saanut esikoisensa, ja mitä ilmeisemmin myös keisarinleikkauksella, koska hän liikkui niin huonosti. Hänellä oli mielenkiintoinen asenne koko hommaan: aina kun kuulin hänen soittavan hoitajille, hän halusi lisää särkylääkettä. Hoitajat joutuivatkin taistelemaan hänen kanssaan paljon siitä, että loputtomiin särkylääkkeitä ei voi ottaa ja parasta toipumisen kannalta olisi se, jos hän vain lähtisi liikkeelle. Varsinkin filippiinohoitajien oli vaikea sanoa vastaan saudinaiselle luokkayhteiskunnan rakenteiden vuoksi, joten näitä keskusteluja oli mielenkiintoista seurata. Toisen yön sain viettää onneksi yksin, sillä se oli vaikein yö tähän mennessä pikku-bintin kanssa. Olin yhä todella kipeä leikkauksesta ja sängystä ylösnousu oli tuskaa, mutta lasta piti kuitenkin hoitaa ja tytär oli todella kärttyinen koko yön (hänen puolustuksekseen sanottakoon että sen jälkeen yöt ovat sujuneet paljon rauhallisemmin). Kolmantena päivänä kävely jo luonnistui ja silloin sain huonetoveriksi vähän vanhemman saudinaisen, joka otti homman aika rennosti, nukkui lähinnä koko ajan. Sinänsä tämä ei ollut ihme, sillä kuulin hänen miehensä selittävän hoitajalle, että kyseessä on heidän 9. lapsensa. Siinä vaiheessa ehkä olo vastasyntyneen kanssa sairaalassa tuntuu lomalta verrattuna kotona odottavaan lapsipesueeseen!

Vauvakutsuilla

Toukokuu alkaa käydä vähiin, ja tuttavapiirissäni valmistaudutaan jo kesälomille lähtöön. Ramadan alkaa tänä vuonna kesäkuun puolen välin jälkeen, ja silloin onkin hyvä aika lähteä lomailemaan esimerkiksi Eurooppaan – Ramadanin aikana kun kaupat ovat rajoitetusti auki, julkisilla paikoilla ei saa päiväsaikaan syödä tai juoda ja elämä hidastuu muutenkin kaikilla sektoreilla. Lisäksi nyt on niin kuuma, että olisi oikein miellyttävää lähteä kesän viettoon Suomeen, mutta tänä vuonna kesämme kuluu kuitenkin Saudi-Arabiassa. On nimittäin niin, että tämän kesän kuluessa – inshallah – tähän saakka kahden hengen perheemme kasvaa uudella jäsenellä. Jään koulun loputtua suoraan äitiyslomalle, ja aion synnyttää täällä, joten pitkät lentomatkat alkavat olla omalta osaltani ohi tällä erää.

Kun kyseessä on ensimmäinen kerta raskaana ja vielä uudessa maassa, voitte kuvitella että kuluneet kuukaudet ovat olleet omalta osaltaan haastavia. Kaikki on kuitenkin mennyt ihan hyvin ja lääkärillä käyntikin englanniksi on sujunut suuremmitta ongelmitta. Toki nyt loppuraskaudesta erityisesti kuumuus alkaa olla aika tukalaa, mutta onneksi koulua on enää muutama viikko jäljellä, ja olen muutenkin saanut vapautuksen jälkituntien valvonnasta keskipäivällä. Yritänkin viettää päivisin mahdollisimman paljon aikaa ilmastoiduissa sisätiloissa. Saudi-Arabiassa ollaan hyvin lapsirakkaita ja perhe on hyvin tärkeä, joten minuun suhtaudutaan tällä erää erittäin hyväntahtoisesti minne menenkin. Talomme hississä tuntemattomat kommentoivat ”mashallah” (tarkoittaa suunnilleen että onnittelut mutta ilman kateellisuutta onniteltavalle) ja töissä erityisesti filippiinorouvat haluavat kosketella mahaani – se on jokin hyvän onnen merkki hieroa raskaana olevan naisen mahaa. Toisaalta en ole välttynyt erilaisilta neuvoilta ja suoraan sanoen melko taikauskoisilta tarinoilta siitä, mitä pitäisi syödä, miten pitäisi nukkua, onkohan urheilu enää järkevää minun tilassani jne. Kaikki raskaana olevat naiset varmasti kokevat tätä, mutta arabinaiset tuntuvat erityisesti ajattelevan että heidän tehtävänsä on ruokkia minua. Töissä lounasaikaan saan kieltäytyä yhdestä sun toisesta herkusta, joita vieraanvaraiset naispuoliset kollegani minulle mielellään tarjoaisivat. Ei auta sanoa että kiitos, olen jo syönyt ja olen täynnä, koska kuulemma ruoka ei olekaan minulle vaan vauvalle… ei ihmekään että monet arabinaiset lihovat todella paljon raskauden aikana. Lisäksi tosiaan kaikkea urheilua raskauden aikana tunnutaan pidettävän enemmän tai vähemmän haitallisena. Olen yhä yrittänyt edes silloin tällöin harrastaa kävelyä, joogaa ja kuntosalilla käyntiä, ja se on aiheuttanut paljon huolta työkavereideni joukossa. Olen raskaana, en sairaana, yritän yleensä selittää heille.

En ole myöskään suostunut paljastamaan lapsen sukupuolta ystävilleni tai työkavereilleni, ja se on kismittänyt erityisesti monia työkavereitani. Minulle on nimittäin pidetty jo kahdetkin vauvakutsut eli ns. baby showerit. Baby shower on minun mielikuvissani aika amerikkalainen konsepti, vaikka ilmeisesti vauvakutsuja pidetään nykyään Suomessakin enenevässä määrin. Ystäväni täällä kotitalossamme järjestivät minulle kutsut viime viikolla, ja töissä minulla oli kutsut toissapäivänä. Koska en ole tosiaan kertonut onko tulossa poika- vai tyttövauva, työkaverini tuskailivat että mitä ihmettä voi ostaa lahjaksi. Yritin kovasti sanoa etten välttämättä tarvitse lahjoja ollenkaan ja että minulle riittäisi yhdessä kahvittelu, mutta se nyt ei oikein tule täällä kyseeseen. Arabit rakastavat ostaa lahjoja ja lisäksi minulla on paljon amerikkalaisia työkavereita, jotka eivät myöskään tulisi tyhjin käsin vauvakutsuille. Sanoin sitten että sukupuolineutraalit lahjat sopivat oikein hyvin, mutta yksikin arabityökaverini sanoi minulle että enkö halua että lapsi kasvaa alusta lähtien oikeanlaisisissa vaatteissa… ja oikeanlaiset vaatteet nyt tarkoittamassa siis joko poikien tai tyttöjen vaatteita. Täällä lastenvaatteet ovatkin todella sukupuolittuneita, pojille on tarjolla liiviasua ja herrojenhousujua ja tytöille prinsessamekkkoja. Suomalainen käytännöllisyys ja järkevät värit lastenvaatteissa eivät ole niin suurta huutoa. Toinen kummastusta aiheuttanut asia on se, että olemme saaneet joitakin vauvan tavaroita käytettyinä. Erityisesti muslimikaverini eivät voi ymmärtää, miksi ottaa vastaan jotain kierrätettyä kun voisi ostaa täysin uutta. Täällä ei juuri kierrätetä muutenkaan ja asenneilmapiiri on Suomea tässä asiassa ainakin 50 vuotta jäljessä. Vain köyhät joutuvat ottamaan muitten vanhoja tavaroita vastaan, ja kaikki joilla on vähänkin rahaa ostavat tavaransa uutena. Jälleen ihmeteltiin sitä, kuinka en halua että lapseni saisi parhaan mahdollisen alun elämäänsä – ihan niin kuin se nyt olisi kiinni siitä, että vauvalla on kaikki mahdolliset tavarat ja nimenomaan uutena heti syntymästä lähtien… Niinpä ei ole oikeastaan ihme, että sain ihan hirvittävän määrän lahjoja erityisesti työkavereideni järjestämillä vauvakutsuilla. Yksi työkavereistani oli ratkaissut sukupuolta koskevan ongelman siten, että hän oli ostanut lahjaksi sekä poikien asun (lappuhaalarit) että asun tytölle (mekko ja legginsit). Suurin osa tavaroista sentään oli enemmän tai vähemmän sukupuolineutraaleja, ja oikein kivoja lahjoja olivatkin.

IMAG0342 (3)

Jälkimmäisten vauvakutsujen lahjasatoa