Ison omenan jälkeen

Mish Mushkila pahoittelee taukoa blogin pitämisessä – olemme olleet jälleen lomalla ja paluu arkeen on ollut tällä kertaa erityisen haastavaa. Arabimaissa vietettiin jälleen Eid-juhlaa syyskuun alkupuolella ja miehellänikin oli useampi päivää lomaa tämän vuoksi töistä. Päätimme yhdistää näihin kansallisiin juhlapyhiin muutaman lomapäivän lisää ja suuntasimme koko perheen voimin New Yorkiin reiluksi viikoksi. Olen jo pitkään halunnut käydä New Yorkissa, enkä ollut tätä reissua ennen käynyt ollenkaan Amerikan mantereella. Expat-elämässä suurin osa matkoista joita teemme ei ole täysin meidän valintamme varassa. Esimerkiksi tämän vuoden matkoista muutama tulee suuntautumaan Suomeen, ihan vain sen vuoksi että on mukavaa nähdä perhettä ja ystäviä ja nauttia Suomen luonnosta. Suomen matkojen lisäksi olemme tänä vuonna tavanneet sukulaisia täällä arabimaissa – ei tosin Saudeissa, koska tänne on niin vaikea saada viisumeita, vaan naapurimaissa. Lisäksi keväälle sattui hyvän ystäväni häät Ruotsissa, ja mieheni on työn puolesta käynyt jo kolmesti Kuala Lumpurissa, minä ja tytär mukana. New York olikin pitkästä aikaa loma jolla ei ollut mitään suurempaa tarkoitusta – emme tavanneet sukulaisia, emme osallistuneet häihin, kukaan ei ollut töissä jne. Olimme vain ja ainoastaan lomalla!

Amerikasta on varmaan jokaisella lukijalla oma mielikuvansa, oli siellä käynyt tahi ei. Kyseessä on myös niin valtavan suuri maa, että on vaikea mennä sanomaan yhden kaupungin perusteella mitään ehdottomia totuuksia siitä, millainen maa on kyseessä ja millainen kansanluonne amerikkalaisilla on. New Yorkiin ainakin mahtui monenlaista kulkijaa, siellä tosiaan näki ”all walks of life”, kuten sanonta kuuluu. Ensimmäiset päivät olimme mieheni kanssa ihmetyksen vallassa ihmisten pukeutumisen suhteen. Saudeissa tottuu siihen, että naisilla on yleensä hyvin peittävät vaatteet, ja miehilläkin ns. siisti yleisasu. Täällä on jo villiä jos miehellä on pitkät hiukset – arabimiehillä ei juuri koskaan näe tätä – ja esimerkiksi erikoiset hiusvärit tai lävistykset naamassa voivat aiheuttaa monenlaisia ongelmia, esimerkiksi ostoskeskuksiin ei välttämättä pääse edes sisään. No, ensimmäisenä päivänä New Yorkissa näimme muun muassa naisen soittamassa kitaraa pelkissä mikrosortseissa, eli täysin yläosattomissa. Monenlaista performanssitaiteilijaa tai vaan oman itsensä toteuttajaa näkyi myös. Parhaimpiin kuului keski-ikäinen mies, joka potki vaaleanpunaiset naisten alusvaatteet päällä potkulaudalla pitkin katuja… nämä nyt ovat ääriesimerkkejä, mutta pukeutuminen oli ihan arkitasollakin melko rohkeaa verrattuna siihen mihin olemme nyt tottuneet. Kaupungissa oli intiaanikesä parhaimmillaan, alkuun lämpötila oli 30 astetta joka päivä, ja tämä luonnollisesti heijastui myös pukeutumiseen. Välillä kaipaan sitä että saisi pukeutua ihan niin kuin huvittaa, vaikka harvoin asia on niin Suomessakaan, jossa ilmasto asettaa omat rajoituksensa pukeutumiselle eikä nyt töihinkään voi mennä missä tahansa vaatteessa. Täällä Saudeissa minusta on tullut vähän laiska pukeutuja. Ei ole järkeä laitaa mitään kovin ihmeellistä päälle, kun ei sitä kuitenkaan näe kovin moni ihminen. Kaupungilla pitää olla abaya päällä ja täällä leirissä olen lähinnä salilla, uima-altaalla tai leikkikentällä – tai ihan vaan kotona.

New Yorkissa – niin kuin oikeastaan missä tahansa normaalissa kaupungissa – oli myös ihanaa se, että saattoi kävellä melkein missä vaan, julkinen liikenne toimi, palveluita oli runsaasti ja puistoissakin saattoi viettää aikaa tuntikaupalla. Kaikki nämä normaalit toimet ovat hankalammin toteutettavissa Saudeissa, kuten olen usein ennenkin kirjoittanut. Kävelimme joka päivä kymmeniä kilometrejä ihan siitä ilosta että ulkona saattoi olla ja kävellä. Toki osansa kävelyintoon toi se, että monilla metroasemilla ei ollut hissejä, ja tyttären kärryt piti joka kerta pakata kasaan ja ottaa tytär kainaloon, jos meinasi metroon mennä. Usein oli helpompaa vaan kävellä, ja näkihän siinä samalla hyvin kaupunkia. Tyttö olisi halunnut myös itse kävellä kaupungin katuja, mutta siihen New York on aivan liian hektinen -hirveästi ihmisiä, joilla suurimmalla osalla on kiire, ja paljon liikennettä kaduilla. Ihanaa oli se, että ruokaa saattoi ostaa mistä vaan mukaan. Monessa kulmassa myytiin katuruokaa ja delejä oli paljon. Haimmekin monena päivänä delistä salaatit ja söimme niitä lounaaksi hyvällä ruokahalulla. Täällä Saudeissa en pääse edes kauppaan ilman taksia tai mieheni kyytiä, joten ruokahuolto on mietittävä tarkkaan monta päivää etukäteen, ellei halua joka ilta töiden jälkeen lähteä ruokaostoksille. Leirissämme on kyllä ruokakauppa, mutta sieltä saa vain aivan perustavanlaatuisia tavaroita, niin kuin maitoa, pastaa, riisiä jne. Jos jotain unohtuu kaupasta, sitä ilman on vaan pärjättävä, tai sitten värvättävä mies hakemaan puuttuvat tavarat kotimatkalla töistään. Jotkut rouvat käyvät taksilla tai ostosbussilla (leirin bussit vievät joka aamu naisia ostoskeskuksiin ja isoihin markeitteihin) ostamassa ruokaa, mutta siinä on iso kantaminen ja bussin odottelu voi käydä kohtalokkaaksi tässä säässä ostosten kylmäketjulle.

Matka oli monin tavoin hieno, mutta paluu tänne hiekkalaatikolle on ollut nyt erityisen hankalaa, niin kuin mainitsinkin jo. Ensinnäkin lennot olivat valtavan pitkät. Lensimme ensin Dohaan ja sieltä suora 14 tunnin lento New Yorkiin – ja sama takaisin tullessa. Tytärtä oli vaikea saada nukkumaan paluulennolla ja minä en nukkunut ollenkaan, ja aikaero on paluustamme lähtien vaikeuttanut erityisesti minun ja tyttären nukkumista. Mies on ollut onnekas ja saanut unen päästä kiinni, mutta ensimmäisen viikon tytär heräsi joka yö kymmenen maita ja valvoi kahteen kolmeen. Kun sitten lopulta sain tyton nukkumaan, en itse enää saanut unta. Olemme olleet nyt reilun viikon kotona ja viikkoon on mahtunut kolme yötä, jolloin en ole nukkunut ollenkaan. Olen pärjännyt vain muutaman tunnin päiväunilla. Nyt tyttären unirytmi on onneksi löytynyt ja hän on nukkunut muutaman yön ihan kunnon 10 tunnin yöunet putkeen, mutta minua vaivaa yhä unettomuus. Joka yö on nyt nukuttu mutta aika vähän. Toivon, että uni pikkuhiljaa palaisi, en ole koskaan aiemmin kärsinyt näin pahasta unettomuudesta, päinvastoin olen yleensä ollut hyvä nukkuja ja tykännyt nukkua pitkään silloin milloin se on mahdollista. Olen ilmeisen väsyneen näköinen kun lähikaupassakin tuttu kassa jo kyseli olenko ihan kunnossa, kun näytän kaiketi väsyneeltä ja kalpealta. Moni on lohdutellut että jet lag voi kestää kaksikin viikkoa, joten yritän nyt vain ottaa iisisti vielä tämän viikon. Mutta erityisen mukavaa tämä ei ole, sen voin sanoa.

Mainokset

Lentäen tulee, lentäen menee

En ole koskaan elämässäni matkustanut niin paljon kuin tänä keväänä. Tässä viiden kuukauden aikana olemme käyneet Bahrainissa, Kuwaitissa, Omanissa, kaksi kertaa Malesiassa ja nyt palasimme juuri häistä Ruotsista. Ja ensi viikolla edessä on lentämistä jälleen, kun lähden tyttäreni kanssa kesäloman viettoon Suomeen. En edes erityisemmin pidä lentämisestä, ajoittain jopa pelkään sitä, mutta Saudi-Arabiasta maailmalle pääsyyn nyt sattumoisin tarvii useimmiten lentokonetta – vain lähimaihin voi ajaa. Ja koska täällä on nyt päivittäin yli 40 astetta lämmintä, en voi kuin odottaa pääsyä Suomeen. Tytär lähestyy vuoden ikää ja on erittäin aktiivinen konttaaja, kiipeäjä ja harjoittelee kovasti kävelemistä. Kun päivällä ei voi oikein mennä ulos, olemme molemmat pienen mökkihöperyyden vallassa täällä kotona ja pikkutyypille on vaikea keksiä tarpeeksi tekemistä. Lisäksi ensi viikolla alkaa Ramadan, mikä vaikeuttaa entisestään tekemisen keksimistä nimenomaan päivisin.

Mutta ajattelin tänään kirjoittaa lentämisestä Saudi-Arabiaan – ja täältä pois-, sillä siinä on joitakin ominaispiirteitä, joita ei muualla niin tapaa. Ensinnäkin lentokohteet Saudi-Arabiasta ovat hyvin erilaisia kuin vaikkapa Helsinki-Vantaalta. Täältä on paljon lentoja paitsi muualle lähi-itään myös Pakistaniin, Intiaan, Bangladeshiin ja muualle Aasiaan, ja toisaalta myös Afrikkaan sellaisiin paikkoihin joista en ole koskaan kuullutkaan. Osin tämä selittyy Saudi-Arabian maantieteellisellä sijainnilla, osin sillä mistä maista Saudeihin tulee paljon vierastyöläisiä. Vierastyöläisten määrän huomaa lennolle mennessään, sillä yleensä Saudeista lähtevästä lentokoneesta ainakin 80 % matkustajista on miehiä. Monet vierastyöläiset eivät saa perheviisumia ja ovat maassa yksin, ja he lentävät yksin tai mieskaveriporukassa tapaamaan perhettään. Välillä joukossa on muutama länsimaalainen nainen kuten itseni, tai arabinaisia, ja joskus myös nannyjä tai muita naistyöläisiä. Mutta odotussalin näky on yleensä hyvin miehinen, ja valkoisia naamoja ei yleensä näy kauheasti. Maasta lähtiessä miehillä ja naisilla on erillinen turvatarkastus, ja olen aina miestäni nopeampi, sillä naisten puolella ei koskaan ole jonoa. Lähinnä siellä saattaa kestää siinä, että henkilökunta jää ihastelemaan tytärtämme ja hänen sinisiä silmiään…

Myös matkatavarat ovat erilaisia kuin mihin Suomessa on tottunut. Monet vievät ruokaa mukanaan -riisisäkkejä, kasviksia ja muuta sen sellaista – , ja esimerkiksi Omaniin laskeutuessamme hihittelimme mieheni kanssa matkalaukkahihnalla pyörivälle yksinäiselle bataatille, joka oli selvästi tippunut jonkun paketista. Erityisesti Pakistan-Intia -suunnalle viedään myös mystisiä kanistereita jotain nestettä, jonka koostumuksesta minulla ei ole tietoa, mutta joiden turvatarkastus jumittaa helposti jonon muutenkin vaihtelevasti toimivilla Saudikentillä. Välillä näkee myös mattoja ja jopa jonkinlaisia turkiksia vietävän mukanaan, ja arabit puolestaan saattavat ottaa eväät mukaan lennolle – ei ole yksi tai kaksi kertaa kun lyhyelläkin lennolla naapurilla on ollut paperipussi mäkkäristä tai Starbucksista. Vierastyöläisten joukossa on myös sellainen ilmiö, että vaikuttaa siltä että osa heistä ei välttämättä osaa lukea kovin hyvin, ainakaan länsimaalaisia kirjaimia. Lentokoneessa on aina joku istumassa väärässä paikassa ja ihmisiä ryntäilemässä käytävässä väärään suuntaan yrittäen epätoivoisesti verrata boarding passin numeroa ja paikkoja, siinä onnistumatta. Saudi-Arabiasta lähtevillä lennoilla henkilökunta taluttaakin aina monta matkustajaa paikoilleen, ja olen nähnyt useamman kerran kun erityisesti naiset istuvat pokkana businekseen ja ovat yllättyneitä, kun heille tullaan kertomaan että sinun paikkasi on itse asiassa tuolla vähän kauempana… Niin ja tiedättehän Euroopasta tutut kuulutukset, joissa business class ja lapsiperheet / muut liikkumisvaikeuksiset ihmiset pääsevät ensin koneeseen? Kuulutukset ovat olemassa Saudeissakin, mutta niitä ei joko ymmärretä tai sitten niistä ei vaan välitetä. Koneeseen rynnitään minkä jaloista pääsee ja jonottaminen ei oikein onnistu, vaan koneeseen on pyrkimässä epämääräinen sumppu ihmisiä, kaikki samaan aikaan. Ylipäänsä sääntöjä ei noudateta, koneessa saatetaan nousta seisomaan kesken nousun tai laskeutumisen, käsimatkatavaroita voi olla reippaasti liikaa ja portille voi tulla ihan hyvin 5 minuuttia ennen koneen lähtöä ja ihmetellä että mikäs kiire tässä nyt on.

Itselläni tapahtuu lentokoneessa myös aina pieni metamorfoosi: Saudeista lähtiessä riisun abayan ja pakkaan sen pois (tosin lennän nykyään silti yleensä aika peittävissä vaatteissa, koneessa saa ihan tarpeeksi tuijotusta länsimaalaisena naisena ilman narutoppia ja sortsejakin), ja Saudeihin tullessa laitan abayan päälle kun kone laskeutuu. Jotkut länsimaalaiset naiset tulevat maahankin länkkärivaatteissa, viimeksi näin amerikkalaisen naisen jolla oli alle polven mittainen hame ja t-paita, eikä hänellä näyttänyt olevan ongelmia maahantulossa. Itse tosiaan laitan aina abayan päälle jo lentokoneessa, se on helpompaa niin ja viimeistään lentokentältä poistuessa abayaa tarvitsee joka tapauksessa. Ja näin tosiaan saa vähemmän tuijotusta osakseen. Ilmeisesti myös osa saudinaisista hellittää pukeutumiskoodin suhteen ulkomaille lähtiessään, abaya saattaa muuttua pitkiksi housuiksi ja peittäväksi puseroksi, ja niqab (vain silmät paljastava huntu, ns. ninjalook) voi muuttua hijabiin (huntuun joka peittää pään mutta jättää kasvot paljaiksi). Mutta lentokentillä vallitseva väri on erityisesti naisilla musta, suurimmalla osalla on abaya ja jonkinsortin huntu päällään. Miehet pukeutuvat joko perinneasuun tai sitten länkkärivaatteisiin. Joskus näkee nuoria pariskuntia, joissa arabimiehellä on kunnon ganstakuteet, lököfarkut, joku ”hieno” t-paita ja iso lippis, ja naisella puolestaan on se musta kaapu… Välillä lentokentillä näkee myös muslimipyhiinvaeltajia, joista miehet ovat paljain jaloin ja pukeutuneena eräänlaiseen kangassuikaleeseen – pyhiinvaellusvaatteissa ei saisi olla saumoja, siksi normaalit vaatteet eivät käy.

Maasta poistumisessa ja maahan tulossa on tosiaan molempiin suuntiin passi- ja turvatarkastus, jossa tarkastetaan viisumi ja oleskeluluvan voimassaolo sekä otetaan sormenjäljet. Erityisesti maahantulossa joskus tarkastuksiin voi olla todella pitkät jonot – jonoja on kolme, yksi saudeille ja muille GCC-alueen maiden asukkaille, yksi muille kansallisuuksille ja yksi niille, jotka tulevat maahan ensimmäistä kertaa. Saudi- ja GCC-jono on yleensä lyhyt ja rullaa nopeaan, ja kaksi muuta jonoa puolestaan rullaavat kohtalaisesti tai huonosti vähän riippuen siitä, kuinka paljon tullivirkailija pelaa matopeliä kännykällään tai onko hänellä juuri kahvitauko menossa tai tuttava jonossa, jonka kanssa pitää vaihtaa pakolliset kuulumiset. Koneen laskeuduttua saudit ja muut arabit tallustelevatkin rauhassa portilta kohti tarkastuksia, ja kaikki muut matkustajat yleensä pitävät pientä puolijuoksua, sillä mitä edemmäs pääset jonossa, sitä nopeammin pääset turvatarkastuksista läpi. Onneksi lapsen kanssa pääsee yleensä istumaan aika eteen lentokoneessa ja siten myös nopeasti ulos koneesta, mikä auttaa pääsemään jonossa aika eteen!

Sensuuria ja itsesensuuria

Kun Suomessa on kärvistelty ilmeisen kylmissä ja sateisissa kesäkeleissä, on täällä hikoiltu kuumassa ja pölyisessä säässä. Viime viikolla ylitettiin ainakin hetkellisesti 50 asteen rajapyykki; tätä on tosin vaikea todistaa kotikonstein, sillä lämpömittarit loppuvat tyypillisesti siihen 50 asteeseen… Koska sää on liian kuuma pitkäaikaisia ulkoiluja ajatellen – erityisesti nyt vauvan kanssa -, olen viettänyt paljon aikaa kotona sisällä ja lukenut. Mieheni työkaveri antoi minulle alkukesästä ison kasan naistenlehtiä, joita ei enää tarvinnut. Näitä lehtiä selatessani muistin taas sen, että tässä maassa noudatetaan (ainakin jossain määrin) sensuuria: tietyt aiheet eivät ole sallittuja, ja esimerkiksi lehdissä liian paljastavat kuvat teipataan piiloon tai väritetään mustalla tussilla sopivammaksi, tai sitten lehdistä puuttuu kokonaan sivuja, joilla on ollut sopimatonta materiaalia. Yksi esimerkki tällaisestä kokonaan poistetusta artikkelista oli raskautta käsittelevässä lehdessä juttu siitä, miltä äidin vartalo näyttää synnytyksen jälkeen (sehän onkin varsinaista pornomateriaalia, huh sentään…). IMAG0620Ohessa esimerkki kuvasta, jossa on teipattu sopimattomat kohdat naisvartalosta piiloon – oletan, että kuvassa on raskaana oleva nainen uimapuku tai bikinit päällään. Mahtavintahan tässä on se, että jonkun työ on käydä läpi näitä lehtiä ja päättää, mitkä kuvat peitetään tai poistetaan ja mitkä ei! Joskaan työn jälki ei ole aina johdonmukaista: lehdessä voi olla yksi paljastava kuva tussattu tai leikattu irti, mutta toisaalla myöhemmin sensori on väsähtänyt ja paljastavaa kuvamateriaalia voi löytyäkin lehden sivuilta.

Sensuuri pätee muutenkin Saudi-Arabiassa, sen tietävät varmasti kaikki. Asioita joita ei pidä kritisoiman ovat muun muassa uskonto ja kuningas. Ylipäätänsä yhteiskuntajärjestystä tai lakeja ei kannata liian kovaäänisesti arvostella. Internetiä seurataan eikä maassa toteudu täysin mielipiteen vapaus. Tämä johtaa yksilötasolla siihen, että käyttäydyn hyvin eri tavalla eri ihmisten seurassa ja mietin tarkemmin, mitä kirjoittelen sosiaalisessa mediassa. Muslimiystävieni ja -tuttavieni seurassa pyrin yleensä pysymään erossa uskontoa koskevasta keskustelusta, tai ainakaan en ala kritisoimaan islamia. En yleensä myöskään mainosta sitä, että voi veljet, nyt kyllä maistuisi lasi kylmää valkoviiniä tai pekoni aamupalalla. Saudituttavien kanssa keskustelua ei kannata aloittaa haukkumalla maan byrokraattisuus tai lainsäädäntö pystyyn, vaan ehkä tiedustella varovaisesti keskustelukumppanin omaa mielipidettä asiaan. Varmoja puheenaiheita ovat esimerkiksi perheen kuulumiset, sää (saudit eivät myöskään nauti liian kuumista kesistä) ja työt. Muiden länsimaalaisten kanssa voi sitten päivitellä vapaammin liikenteen kaoottisuutta tai niitä sääntöjä, jotka tekevät elämästä hankalaa täällä. Sosiaaliset suhteet vaativat siis aika paljon pelisilmää sen suhteen, mitä kenellekin voi puhua. Täällä eläessään oppiikin harjoittamaan jossain määrin itsesensuuria. Usein minusta tuntuukin, että ainoa ihminen, jonka kanssa voin puhua todella vapaasti kaikesta siitä mitä täällä tapahtuu, on mieheni. Hän myös ymmärtää turhautumiseni ja koomisetkin tilanteet – vaikka kuinka yritän kuvata tätä yhteiskuntaa suomalaisille ystäville ja sukulaisille, tietyt asiat on vain koettava ymmärtääkseen ne.

Itsesensuuri ei rajoitu pelkästään puheenaiheisiin, vaan julkisilla paikoilla liikkuessaan sitä on kummasti tottunut jo tämän maan pukukoodiin ja olemisen tapaan. Laitan mieluummin abayan päälle kuin olen ihmisjoukon tuijoteltavana (tai parhaassa tapauksessa uskonnollisen poliisin hampaissa), ja kauppakeskuksissa ja kaupungilla liikkuessa en katso ihmisiä silmiin, ainakaan muslimeita. Varsinkaan miehiä ei kannata katsoa liian pitkään, sillä he voivat tulkita sen flirttailuksi. Katseen välttäminen toimii molemmin päin: eilen ruokakaupassa ollessani huomasin, kuinka paikallinen arabimies tuijotti minua. Heti kun katsoin häntä kohti, hän käänsi katseensa häpeillen pois. Miesten ei sovi tuijotella muita naisia kuin enintään perheenjäseniään, mutta toki länsimaalaista naista tuijotetaan, erityisesti koska en pidä huivia ja koska minulla on vaalea iho ja siniset silmät (no, sinivihreänharmaat, mutta jonkin muun väriset kuin ruskeat). Peittäviin vaatteisiin tottuu siinä määrin, että ollessamme ulkomailla reissussa olen nykyään ihan järkyttynyt kun näen naisten päällä napapaitoja tai minisorteja. Vaikka kotona voinkin pukeutua miten haluan ja töissäkin länsimaalaisesti, täällä ei oikein kannata kuitenkaan näyttää liikaa ihoa. Vaatteeni ovatkin suurimmaksi osaksi töihin soveltuvia, eli polven peittäviä hameita ja housuja ja suht säädyllisiä puseroita tai t-paitoja. Ironistahan on se, että täällä jos missä lämpötilan puolesta voisi pukeutua niin paljastavasti kuin vain haluaisi – Suomessa kesävaatteiden kausi on usein harmillisen lyhyt, ja sääolosuhteet vaativat laittamaan peittävämpää vaatetta ylle.

Onko itsesensuuri sitten hyvä asia? Aina joskus mietityttää, pitäisikö epäkohtiin tarttua hanakammin tai protestoida huonoa kohtelua enemmän. Yritän kuitenkin pitää edes oman käyttäytymiseni kunniallisena, eli toteuttaa omia arvoja käytöksessäni: yritän olla tasapuolisesti kaikille ystävällinen ja reilu riippumatta ihonväristä, uskonnosta tai asemasta. En myöskään heitä roskia auton ikkunasta ulos tai etuile jonoissa tai käytä omaa asemaani hyväksi esimerkiksi asioidessani virastoissa. Tällä erää se riittää yhden naisen protestiksi.

Valmistujaiset

Suomessa kouluvuosi on jo loppunut ja oppilaat ovat kirmanneet kesälaitumille, mutta Saudi-Arabiassa ainakin osassa kouluja koulua on jäljellä viikko tai pari. Täällä on monenlaisia kouluja: ensinnäkin on ns. govermental schools, eli valtion ylläpitämät koulut, joissa opetuskieli on arabia. Sitten on erilaisia kansainvälisiä kouluja, esimerkiksi brittiläinen, ranskalainen tai aasialainen koulu, joissa opetuskieli on useimmiten englanti, mutta myös muita kieliä käytetään. Myös isoilla firmoilla saattaa olla omia koulujaan. Kuten olen ennenkin maininnut, minun koulussani käytetään amerikkalaista opetusohjelmaa, tosin Saudi-Arabiaan sovellettuna siten, että pakollisia aineita on arabian ja islamin opiskelu. Kaikkien oppilaiden tulee oppia ainakin jonkinverran arabiaa ennen kuin voivat päättää valitsevatko kieliopinnoissa jatkaa arabiaa vai aloittaa ranskan opiskelun. Islamia opiskellaan kahdessa eri ryhmässä: muslimeille on oma ryhmänsä, mutta islamia opetetaan myös lapsille, jotka eivät ole muslimeita. Painopisteet ovat hieman erilaisia näissä ryhmissä, mutta koska minä en ole muslimi, en oikein voi opettaa islamia – se on haram eli kiellettyä. Ei sillä että minulla olisikaan kompetenssia opettaa tätä ainetta.

Meidän koulumme lopettaa kouluvuoden ensi viikolla, ja minä jään vielä sen jälkeen muutamaksi ylimääräiseksi päiväksi töihin. Suurin osa opettajista lentää melko heti koulun loppumisen jälkeen kotimaihinsa kesän viettoon, mutta minulla on edessä kesän vietto Saudeissa ja voin siksi hyvin auttaa viimeisissä koulun sulkemista koskevissa järjestelyissä. Oppilailla on viimeinen päivä koulua ensi tiistaina, lukuunottamatta senioreita eli 12. luokkalaisia, joilla koulu loppui jo viime viikolla. Meillä olikin lauantaina valmistujaiset eli graduation. Koska olen opettanut jonkin verran senioreita ja koska minua kiinnosti nähdä amerikkalainen/saudiarabialainen valmistujaisseremonia, ilmoittauduimme mieheni kanssa mukaan valmistujaisillalliselle. Täällä tosiaan valmistujaisia vietetään nimenomaan illallisen merkeissä, eli kyseessä on vähän erilainen juhla kuin suomalaisissa kouluissa vietettävä kevätjuhla ja valmistujaiset, jotka ovat tyypillisesti aamulla.

Koska kyseessä on amerikkalaista opetusohjelmaa käyttävä koulu, oli valmistujaisissakin monia amerikkalaisena piirteitä. Ensinnäkin oppilaat pukeutuivat siniseen kaapuun ja valkoiseen lakkiin, jonka tupsu siirrettiin oikealta vasemmalta siinä vaiheessa, kun he olivat saaneet diplominsa eli todistuksensa. Minäkin pääsin kokeilemaan kaapua ja lakkia muutama viikko sitten kun otimme senioreiden valmistujaiskuvia. Kaapu ainakaan ei ole mikään IMAG0353_1mairittelivin vaatekappale maailmassa, mutta monet senioritytöt olivat kompsensoineet vaatteen epäistuvuutta laittamalla jalkaan aikamoiset killer heelsit eli korkoa ja kimallusta löytyi kengissä. Muutenkin juhlapukeutuminen täällä on aina todella näyttävää – arabit rakastavat juhlia ja pukeutua parhaimpiinsa. Amerikkalaista vaikutusta oli myös se, että valedictorian eli luokan paras oppilas piti puheen, ja ylipäänsä kaikenlaisia palkintoja jaettiin runsaasti ja puheita pidettiin paljon. Koska kyseessä oli ns. sekatilaisuus eli paikalla oli sekä miehiä että naisia, pukukoodi oli peittävä mutta kuitenkin länsimaiset vaatteet salliva.  Mitään liian lyhyitä tai paljastavia mekkoja ei olisi oikeastaan saanut olla, tosin osa tyttöoppilaista kyllä venytti pukukoodia jonkin verran vaatevalinnoissaan. Arabivanhemmilla sen sijaan oli naisilla abayat ja miehillä thowbit päällä, mutta länsimaalaisilla vanhemmilla näkyi melko tavallista juhlapukeutumista, jakkupukuja ja coktailmekkoja. Ylipäänsä tilaisuuden tyyli oli suomalaisittain jossain määrin yliampuva: tila oli koristeltu valtavilla ilmapalloilla ja seremoniaan kuului muun muassa ohjelmanumero, jossa seniorit antoivat ruusun vanhemmilleen osoituksena kiitollisuudesta, ja vanhemmat puolestaan sytyttivät kynttilän lastensa tulevaisuuden puolesta. Lavalle seniorit astelivat klassisen musiikin tahdissa kuin häissä ikään, askellus oli hidasta ja juhlallista. Ja koska olemme Saudi-Arabiassa, juhlaan kuului myös uskonnollisia elementtejä. Koko tilaisuus alkoi koraanin lausunnalla, lausujanaan eräs senioripojista – ja kauniisti hän lausuikin tai lähes lauloi. Olette ehkä kuulleet koraanin lausuntaa ja siinä on yleensä kaunis sävel tai nuotti, jonka mukaan lausutaan. Tilaisuudessa kuultiin myös Saudi-Arabian kansallislaulu (lyhyt mutta mahtipontinen) ja koulumme omistaja, saudi-arabialainen nainen, piti pitkän puheen lähinnä arabiaksi.

Suurin osa senioreistamme suuntaa nyt opiskelemaan ulkomaisiin yliopistoihin, etenkin Yhdysvaltoihin. Osa jää lähimaihin tai Saudi-Arabiaan. Saudi-Arabian kansalaisilla on oikeus ilmaiseen tai ainakin halvempaan yliopistokoulutukseen täällä Saudeissa, mutta silti ulkomaalaiset yliopistot houkuttavat – ne ovat yleensä hieman parempitasoisia ja monet nuore hatluavat nähdä maailmaa. Hieman yleistäen voisi sanoa, että suurin osa arabivanhemmista haluaa lapsistaan joko lääkäreitä tai insinöörejä, mutta toki muutkin alat vetävät ainakin jossakin määrin. Työstä saatava rahallinen korvaus tuntuu olevan ainakin osalle nuorista tärkeää: juttelin tänään 8. luokkalaisten tyttöjen kanssa, jotka olivat sitä mieltä että opettajan työ on ihan ok, mutta siitä ei saa tarpeeksi palkkaa. En tiedä olinko itse yhtä palkkatietoinen yläasteella, mutta yritin kovasti tytöille sanoa että maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin raha – ja sitä paitsi opettajathan tienaavat ihan keskipalkkaa niin täällä kuin Suomessakin.

Dubai – kaupunki, jossa kaikki on mahdollista

Mish Mushkila on ollut hyvin ansaitulla joululomalla ja siksi blogissa on ollut hiljaista muutaman viikon ajan. Vietin tänä vuonna joulua mieheni kanssa lomamatkalla, ensin Dubaissa jossa olimme kolme päivää ja sitten Hong Kongissa, jossa tapasimme suomalaisia ystäviä ja vietimme varsinaiset joulunpyhät. Koska Hong Kong on minulle jo ennalta tuttu paikka (tämä oli kolmas ja tuskin viimeinen visiittini Honkkariin), keskityn nyt kertomaan tunnelmiani Dubaista, jossa en ollut aiemmin käynyt. Dubai on suosittu kohde myös suomalaisten turistien keskuudessa ja meilläkin oli samassa hotellissa ainakin yksi suomea puhuva vanhempi herrasmies. Saudeissa on saanut tottua siihen, että suomea voi aika huoletta puhua kaupungilla, kovin suurta vaaraa ei ole että joku ymmärtäisi jotakin, mutta Dubaissa suomea kuuli jonkin verran. Se tuntui oudolta, samoin kuin se vapaus josta Dubaissa sai nauttia. Varoitankin jo nyt etukäteen, että käsitykseni Dubaista voi olla hyvin erilainen siksi että asun nykyisin yhdessä maailman suljetuimmista yhteiskunnista. Suoraan Suomesta tulevalle turistille kaupunki voi näyttäytyä hyvin erilaisena.

Dubaista jäi mieleen päällimmäisenä kaksi asiaa: siellä on paljon vapaampaa ja rennompaa kuin Saudi-Arabiassa, ja toisekseen rahalla saa melkein mitä vaan. Aloitetaan ensin vapaudesta ja rentoudesta. Ensinnäkin pakkasin lentokoneessa abayan reppuun enkä sitä sieltä enää ottanut esiin ennen lentoa kotiin. Dubaissa ei tarvitse siis pukeutua abayaan tai huiviin, vaan naisetkin voivat pukeutua länsimaalaisesti. Toki himpun verran konservatiivisempi pukeutuminen voi olla järkevää naisillakin. Kauppakeskuksissa esimerkiksi neuvottiin, että naisilla ei saisi näkyä olkapäät eivätkä polvet, mutta kyllä siellä näkyi minisortseja, tuubitoppeja ja lyhyempää lyhyempiä hameita eikä niihin tunnuttu puuttuvan. Itse kun on tottunut näkemään naisia lähinnä kokomustissa kaavuissa oli melkein outoa katsoa taas niin paljastavia vaatteita. Toisekseen Dubaissa pystyi kävelemään vapaasti ympäriinsä ja käyttämään julkista liikennettä. Saudeissa julkista liikennettä ei oikeastaan ole, vaan miehet ajavat omilla autoillaan ja  naiset joko miehensä kyydissä tai sitten takseilla ja yksityisten kuskien kuljettamina. Käveleminen ei ole sinänsä mitenkään kiellettyä, mutta se on hankalaa. Jalkakäytäviä ei yleensä ole, vaan kävelijä joutuu tarpomaan autotiellä tai tien pengertä myöten. Liikenne on yleensä aivan järkyttävää, joten kävelijä saa todella varoa autoja. Yleensä on myös todella kuuma ja abaya ei asiaa juuri auta, ja ne kerrat kun olen kävellyt yksin tai naisporukassa pidempiä matkoja olen saanut niin paljon tööttäämistä ja huutelua osakseni miehiltä, että se ei ole kauhean mukavaa. Saudeissa ylipäänsä vain köyhät kävelevät tai pyöräilevät – kaikki, joilla on varaa kulkevat autoilla. Kolmannekseen Dubaissa saa juoda ja syödä mitä huvittaa, mukaan lukien alkoholi ja sianlihasta tehdyt ruoat. Alkoholi oli toki kallista, mutta sitä sai. Kannatan ehdottomasti yksilön valinnan vapautta tässä asiassa. Jos joku ei halua uskonnollisista tai muista syistä juoda alkoholia, se on ihan ok, mutta en menisi kieltämään kaikilta mahdollisuutta nauttia olut tai lasi viiniä silloin tällöin. Sama koskee joulun viettoa. Dubaissa joulu sai näkyä, mutta ketään ei pakotettu sitä viettämään.

Ohessa otos eräästä julkisesta kulkuvälineestä, jolla pääsimme kulkemaan, nimittän abrasta. Abrat ovat – kuten kuvasta näkyy – pieniä veneitä, joilla voi kuljettaa ihmisiä lyhyitä matkoja. Menimme abralla joen yli vanhassa Dubaissa, Bur Dubain ja Deiran alueella. Dubaihan on kasvanut valtavasti viime IMG_1211vuosikymmeninä ja siellä on mitä mielikuvituksellisempia pilvenpiirtäjiä, tekosaaria ja vaikka mitä, mutta osa vanhaakin Dubaita on löydettävissä, jos siellä haluaa käydä. Kävimme katsomassa vanhoja rakennuksia ja souqeja eli katumarketteja. Kuten olen aiemminkin todennut, Saudeissa on se asia paremmin että ostoksilla saa yleensä kulkea rauhassa. Toisin oli Bur Dubain ja Deiran mauste-, tekstiili- ja kultasouqeissa. Olisi ollut ihan mielenkiintoista katsella esimerkiksi mitä erilaisimpia mausteita ja hienoimpia kultakoruja, mutta hetkeksikään ei voinut pysähtyä ilman että joku oli koko ajan kimpussa myymässä jotakin. Myyjät tulivat myös ihan iholle, pakolla yrittivät mallata kopioita perinnepäähineistä mieheni päähän ja minulle ”silkki”huiveja. Kokemus oli oikeastaan aika kauhistuttava emmekä kumpikaan nauttineet souqeista tästä syystä, vaan alueet oli pakko mennä puolijuoksua läpi jotta pääsi rauhaan.

Otsikossa kirjoitin, että Dubai on kaupunki jossa kaikki on mahdollista. Otsikkoon voisi lisätä kuitenkin pienen varauksen: kaikki on mahdollista, jos sinulla on rahaa. Lukijoille ei ole varmaankaan mitenkään uusi asia se, että Dubaissa tuloerot ovat valtavat ja kaupungissa on paljon hyvin köyhiä siirtotyöläisiä. Tilanne ei sinänsä eroa hirveästi Saudi-Arabiasta, mutta Dubaissa loistokkuus ja rahalla pröystäily on vielä aivan eri tasolla kuin Saudeissa. Meillä on onnea saada hyvä tarjous lennoista business-luokassa ja niinpä poikkeuksellisesti lensimmekin busineksessä Dubaihin ja myös Hong Kongiin. Lentoyhtiönä oli Dubain oma Emirates. Dubain kentälle saapuessa näkyi jo selvä nokkimisjärjestys: meillä oli bussikuljetus koneelta asemalle, ja 1.luokan matkustajille oli oma ökybussinsa, jossa oli valtavat kullanväriset nojatuolit. Business-luokkalaisille oli oma, ihan hieno bussinsa, ja loput saivat tyytyä normaaliin bussiin. Samoin metrossa saattoi ostaa tavallisen ”hopea”-tason kortin tai sitten ”kulta”-tason kortin. Kultakorttilaisilla oli omat liukuportaat ja omat metrovaunut, joihin tavallisilla pulliaisilla ei ollut asiaa. Tämä tuntuu suomalaisesta niin oudolta. Suomessa rahalla pröystäilyä ei katsota mitenkään hyvällä, mutta arabimaissa raha saa näkyä ja kuulua. Luksuksella ei ole mitään rajaa. Harkitsimme käymistä Burj Al Arab -luksushotellissa drinksuilla (se maailman ainoa seitsemän tähden hotelli), mutta drinkit olivat sen verran tyyriitä että päätimme jättää tämän toiseen kertaan. Baarista olisi saanut mm. 15 000 dirhamin (eli reilun 3000 euron) drinkin, joka oli tehty osin kultapölystä… Shoppailu on Dubaissakin kansanhuvi ja sieltä löytyykin maailman suurin ostoskeskus Mall of Dubai, jossa on 1200 liikettä, sekä Mall of Emirates, jossa on laskettelukeskus sisällä. Kaikki tuntuu olevan siis mahdollista jos vaan rahaa riittää. Dubai ei tosin ole mitenkään varoissaan tällä hetkellä, sillä Dubain emiraatilla ei ole öljyä, toisin kuin Abu Dhabilla. Osin loisto onkin siis lainarahalla rakennettua ja siksikin hieman epätodellista.

Dubaissa on paljon näkemistä emmekä tällä lomalla ehtineet nähdä kuin murto-osan kaupungista. Alla kaksi kuvaa paikoista, joista pidin kovasti.  Ensimmäinen on otettu Madinat Jumeirahista, joka on eräänlainen souq- ja ravintolakeskus rannalla, jossa on lisäksi huvipuisto ja paljon muuta tekemistä.  Toki alue on rakennettu turisteja ja miksei IMG_1246paikallisiakin varten, ja sitä voisi kutsua hieman muoviseksi (opaskirjassa paikkaa kuvailtiin sanoilla ”Disney does Arabia”), mutta pidin silti alueesta paljon. Siellä oli kaunista, kauppoja sai katsella rauhassa ja ruoka oli hyvää. Alueelta oli myös hyvät näkymät Burj Al Arabiin, jos halusi käydä töllistelemässä luksushotellia pienen välimatkan päästä. Toinen kuva on otettu Burj Khalifasta eli maailman korkeimmasta rakennuksesta. Olimme varanneet liput korkeimmalle näköalatasanteella kello 17.00, jotta ehtisimme ihailla auringonlaskua 555 metrin korkeudesta. Pelkään jonkin verran korkeita paikkoja, mutta mieheni rakastaa niitä – olenkin saanut IMG_1323tottua käymään aika korkeissakin paikoissa viime vuosina, mikä on oikeastaan ihan hyväksi. Ei ole hyvä antaa pelkojen liikaa rajoittaa elämää. Toki tämäkin rakennus on hyvin Dubaille ominainen: tottakai heillä pitää olla maailman korkein rakennus, jossa maailman korkein näköalatasanne. Kokemus oli silti hieno ja maisemat henkeäsalpaavat, ja suosittelisin Burj Khalifaa kelle tahansa Dubain kävijälle. Saudit tosin uhkaavat ohittaa Dubain korkeimpien rakennusten kilpailussa: Jeddahiin rakennetaan tällä hetkellä pilvenpiirtäjää, jonka pitäisi valmistuessaan olla yli kilometrin korkuinen. Jos ja kun rakennusurakka saadaan valmiiksi, Burj Khalifa jää kakkokseksi. Mutta tällä hetkellä Burj Khalifa on maailman korkein rakennus ja varsin näyttävä sellainen.

Paljaan ihon vastustamaton lumo ja turmio

Otsikosta voisi päätellä minun vaihtaneen blogin genreä hieman aiempaa sensuellimpaan suuntaan, mutta lukijoiden ei tarvitse huolestua (tai innostua, sen puoleen!), sillä nyt on luvassa asiaa pukeutumisesta saudityyliin. Naisten pukeutuminen Saudi-Arabiassa oli se suurin yksittäinen kysymys, johon sain ottaa kantaa jo ennen tänne tuloa ja josta ihmiset haluavat kysyä kaikista eniten. Pukeutuminen on myös yhä sellainen asia, joka aiheuttaa minulle päänvaivaa – en ole vielä täysin sisällä pukeutumiseen liittyvissä yksityiskohdissa. Pääperiaatteissaan pukeutuminen menee näin: naiset pukeutuvat julkisilla paikoilla abayaan, eräänlaiseen mustaan mekkoon tai kaapuun, ja suurin osa pitää myös huivia. Ollessaan vain naisten kesken naiset voivat olla vapaammin pukeutuneita. Abayat ovat täällä aina tummia (useimmiten mustia), mutta niissä voi olla kirjailua helmassa ja hihansuussa. Abayan pitäisi olla aika löysä ja muodot peittävä, mutta olen nähnyt myös vartaloa nuolevia abayoja nuorten saudinaisten yllä – näillä naisilla on tyypillisesti myös hurjat korkokengät, merkkilaukku ja paljon koruja yllään.  Lapset ja nuoret tytöt pukeutuvat yleensä länsimaalaisesti, mutta kaikilla aikuisilla naisilla on abaya päällänsä julkisilla paikoilla. Suurin osa saudinaisista käyttää myös huntua ja isolla osalla on myös kasvot peitetty niin, että vain silmät näkyvät. Konservatiivisimmilla on harso koko kasvojen yllä, jolloin ihmisestä ei näe yhtään mitään. Tähän on totuttelemista esimerkiksi ostoskeskuksissa kulkiessa ja asioidessa naisten kanssa. On vaikea jutella ihmisen kanssa, josta ei näy parhaimmassa tapauksessa edes silmiä.

Minä voin pukeutua länsimaalaisesti kotona ja firman omistamilla alueilla ja esimerkiksi autossa, mutta jos lähdemme kaupungille, on abaya oltava mukana. Kävimme ostamassa heti ensimmäisenä päivänäni täällä minulle abayan, ja hyvä niin, sillä etsiessämme abaya-kauppaa paikallisessa ostoskeskuksessa uskonnollinen poliisi tuli huomauttamaan miehelleni siitä, että asuni on sopimaton (asuna oli pitkä mekko ja huivi harteilla). Tilanne olisi ollut aika huvittava ellei se olisi ollut myös hieman järkyttävä – ensinnäkin ajatus siitä, että on olemassa jokin uskonnollinen poliisi tuntuu hyvin erikoiselta, ja lisäksi se että voin aiheuttaa niin paljon järkytystä pelkällä pukeutumisellani tuntuu absurdilta. Se tuntuu myös hyvin henkilökohtaiselta: olenko todella jotenkin niin lumoava tai turmiollinen? Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua jos kulkisin t-paidassa ja sortseissa? Lisäksi tilanteesta teki oudon sekin, että uskonnollinen poliisi ei tietenkään puhunut minulle vaan miehelleni. Miestäni kehoitettiin ihan ystävällisessä sävyssä ostamaan minulle abaya ja ikäänkuin katsomaan vähän vaimonsa perään. Täällä ei ole kohteliasta miehen puhua suoraan toisen miehen vaimolle, joten minä jään usein kuunteluoppilaan osaan.  Tämä ei parantanut varsinaisesti fiilistäni tuossa tilanteessa.

Tässä se paljon puhuttu abaya nyt on. Ostin sellaisen, jossa on pinkkejä kukkia hihansuussa – ajattelin, että jos kaapu pitää hankkia, niin olkoon se sitten edes jostain kohtaa kaunis. Vaatteena se on onneksi aika ilmava ja mukava, ja sen IMG_0326saa auki ja kiinni neppareilla edestä. Tunnen aina itseni varsinaiseksi supermieheksi/-naiseksi, kun muuntaudun abayan alta takaisin normaaleihin vaatteisiini… ja jos vaatteesta pitää yrittää löytää jotain hyviä puolia, niin abaya suojaa auringolta ja se suojaa omia vaatteita sotkeutumasta. Lisäksi olisi aivan mahdotonta liikkua kaupungilla ilman sitä (uskonnollista poliisia näkee onneksi harvoin, mutta luulen että minua tuijotettaisiin vielä enemmän ilman abayaa), joten tähän on nyt vain totuttava. Ostoslistalla onkin toinen abaya, jotta olisi hieman vaihtelua. Huntua en ole pitänyt ja se tuntuu olevan ihan sallittua länsimaalaiselle naiselle, onneksi. En ole varma pystyisinkö olemaan ihan yhtä pragmaattinen hunnun suhteen kuin mitä abayan suhteen olen yrittänyt olla.

Pukeutumiseen liittyy siis monenlaisia käytäntöjä ja sääntöjä täällä. Minun olisi helpompi omaksua tämä naisten pukukoodi jos miehiä koskisi samat säännöt, mutta saudimiehet voivat pukeutua joko omaan perinneasuunsa thawbiin ja siihen liittyvään päähineeseen ghutraan, tai pukeutua halutessaan länsimaalaisesti.  Lisäksi minun mieheni ei saa pukeutua perinneasuun, vaan se koettaisiin loukkauksena. Ilmeisesti vain islamiin kääntyneet länsimaalaiset miehet saavat käyttää perinneasua ja muiden on tyytyminen omiin vaatteisiinsa.

Vielä pieni hauska kertomus pukeutumiseen liittyen: olimme viime viikonloppuna uimassa firman yksityisrannalla. Firman alueilla saa tosiaan pukeutua vapaammin, naisilla  pukukoodina on rannalla kokouimapuku. Emme olleet käyneet tällä rannalla aiemmin ja kun pääsimme perille, mieheni meni uimaan ja minä päätin vain kahlailla rantavedessä bikinihousuissa ja t-paidassa. Rannalla ei ollut paljoa muita ihmisiä, mutta kalassa olevat ukot tuijottivat aika pitkään. Jossain vaiheessa sitten mieheni tajusi, ettemme olleetkaan firman yksityisrannalla vaan ihan julkisella rannalla. Asuni oli siis kaikkea muuta kuin sopiva – efekti olisi varmaan samanmoinen kuin jos kävelisin Stockmannille bikineissä. Siitä sitten vähin äänin hyppäsimme autoon ja ajoimme oikealle rannalle. Kalastajaukoilla saattoi riittää tarinaa tuon päivän päätteeksi!