Maailman reunalla

Viimeksi kerroin siitä, kuinka olin Suomesta Saudeihin lentäessäni joutua ongelmiin passini kanssa, joka on menossa kesällä vanhaksi. Koska passi oli enää alle 6 kk voimassa, paluuni Saudi-Arabiaan sen kanssa ei ollutkaan niin yksiviivaista kuin yleensä. Päätimmekin sitten mieheni kanssa lähteä uusimaan passia mahdollisimman nopeasti, että pääsen jatkossakin liikkumaan maasta toiseen helposti. Suomen passia voi Saudi-Arabiassa anoa tasan yhdestä paikasta, ja se on Suomen suurlähetystö Riadissa. Sinne on tehty useampi matka lasten passeja hoitaessa, ja nyt sitten lähdimme anomaan minulle uutta passia viime viikonloppuna. Riadiin on noin neljän tunnin ajomatka meiltä ja päätimme jäädä viikonlopuksi pääkaupunkiin, sillä ajo on aika raskas lapsille. Kun nyt olisimme joka tapauksessa Riadissa, minä halusin nähdä vähän uusia nähtävyyksiä, ja viime perjantaina lähdimmekin maastoautollamme vähän off-roadaamaan eli ajamaan aavikolle. Suuntanamme oli kalliomuodostelma nimeltä Edge of the World, eli vapaasti suomennettuna maailman reuna. Paikka on keskellä autiomaata ja kallioilta on iso tiputus, ja maisemat ovat hulppeat – autiomaata näkyy silmänkantamattomiin.

Edge of the World oli parin tunnin ajomatkan päässä Riadista. Matkaa ei kilometreissä ollut niin paljoa, mutta maasto oli melko vaikeakulkuista, erityisesti viimeiset 20 km. Kallioille ajettiin laakson läpi, jossa ajettiin hiekalla ja aina välillä ylitettiin kuivia joen- ja puronuomia. En halunnut meidän ajavan kovin kovaa siksikään, että meillä oli lapset kyydissä ja erityisesti huolehdin ettei vauva – joka on kyllä jo 9 kuukauden ikäinen ja aika vanttera poika – joutuisi kovan täristyksen kohteeksi. Joten ajelimme sitten aika rauhakseltaan kohti määränpäätämme. Luonto oli laaksossa hyvin erilaista kuin mihin olemme tottuneet Saudi-Arabiassa. Näimme aika paljon puita ja pensaita ja laaksoa reunusti kukkulat. Toki näimme matkalla myös paljon kameleita, ja koska aika hiljattain oli satanut, myös kukkia.

20190125_114803

Laaksossa matkalla kohti kallioita

Pääsimme perille hyvin ja pidimme pienen piknikin ennen kuin aloimme kavuta ylös kallioille. Siinä auton takakontilla istuessamme luoksemme pysähtyi seurue miehiä ja naisia jotka olivat olleet kapuamassa kallioille ja olivat nyt jo matkalla takaisin autolleen. He pysähtyivät erityisesti ihastelemaan lapsiamme, jotka vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen ovat aina yhtä iso nähtävyys tässä maassa, mutta kiinnitin myös huomiota siihen, että seurueen naiset olivat kiivenneet kallioille t-paidoissa ja trikoissa. Vielä kun selvisi että porukka oli saudeja, päätin minäkin jättää abayan autoon ja kiivetä farkuissa ja pitkähihaisessa paidassa, mikä oli tietysti minulle paljon helpompaa kuin kiivetä kaapu päällä. Täällä on nyt talvi ja jotkin päivät ovat olleet viileitä, mutta kiivetessä t-paita olisi riittänyt varsin hyvin lämpötilan puolesta. Kannoin myös poikaamme kantorepussa ja ylimääräinen 10 kiloa kannettavaa kyllä tuntui jaloissa ja selässä! Kiipesimme aika varovasti ylös lasten vuoksi, mutta tyttäremme kiipesi oikein mallikelpoisesti ja minäkin pääsin perille vauvan kanssa hyvin. Kallioilla ei ole minkäänlaisia kaiteita vaan koko paikka on aika lailla luonnontilassa, joten lasten kanssa piti olla tarkkana koko ajan. Mieheni ja tyttäreni kävelivät koko matkan muodostelman viimeiselle ja jyrkimmälle kukkulalle, mutta minä ja poika jäimme odottamaan toiseksi viimeiselle mäelle. En luottanut omiin jalkoihini kantorepun kanssa tarpeeksi lähteäksi seikkailemaan ihan loppuun saakka reittiä.

20190125_124915

Kuvassa vasemmalla jyrkin ja vaikeakulkuisin kukkula

Paikka oli todella upea, niin kuin kuvista näkyy. Meillä oli muutama muu seurue kiipeämässä kanssamme ja näimme aika paljon autoja tullessamme kallioille. Monet olivat pakanneet teltan ja grillauskamat mukaan ja pitivät leiriä laaksossa. Näin talvella säät ovat mukavat kaikkeen ulkoiluun, kun päivälläkään ei ole liian kuuma. Luimme ennen paikalle menoa esitteen, jossa kerrottiin mm. että kallioille ei pitäisi koskaan lähteä vain yhden auton seurueella (tämä on perusohje kaikessa off-roadauksessa) ja että auton on oltava neliveto, koska maasto on vaikeakulkuista. Menimme kuitenkin vain omalla porukalla, koska näimme niin monta muutakin ajelijaa että olisimme varmasti saaneet nopeasti apua, jos olisimme jääneet kiinni hiekkaan. Laakson portilla oli myös eräälainen tarkastuspiste, jossa saimme neuvoja miten ajaa ja josta olisi varmasti saanut myös apua tarvittaessa. Ja näimme monenlaista autoa laaksossa ajelemassa, ihan pikkuautosta minibussiin, joten tuntuu että kaikki eivät ota ohjeita niin vakavasti… ylipäänsä näimme taas autoja, joissa lukuisat lapset hyppivät ja pomppivat penkeillä ilman turvavöitä ja roikkuvat ulos ikkunoista. Turvallisuus ei ole aina täällä kovin korkealla prioriteissa mitä tulee autoiluun.

20190125_133553

Pääsin minäkin reunalle, ilman lapsia tosin

Saudi-Arabiassa on muitakin hienoja paikkoja joissa olisi kiva käydä. Suurin osa sijaitsee aika vaikeakulkuisen ja/tai pitkän matkan päässä, mutta ehkä lähdemme vielä uudestaan seikkailemaan maastoautollamme ja katselemaan paikallisia nähtävyyksiä. Turismiahan maassa ei juurikaan ole, koska maa on yhä aika lailla suljettu ulkopuolisilta matkailijoilta. Olisi hienoa nähdä maata ja sen eri puolia nyt niin kauan kuin täällä asumme.

Mainokset

Uuden vuoden lennot

Palasimme viime viikolla lomalta Suomesta. Pitkään näytti siltä, että viettäisimme joulua Saudeissa tai enintään lähimaissa, sillä miehelläni oli vaikeuksia saada lomaa jouluksi. Sekin olisi sopinut meille ihan hyvin, olemmehan tähän saakka saaneet aina joululoman onnistumaan ja lasten syntymän jälkeen olemme aina viettäneet joulua Suomessa ja sukulaisten luona. Olisi ollut ihan mielenkiintoista kokea myös Saudi-joulu, joka olisi ollut hyvin paljon vähemmän perinteinen joulu. Mutta miehen loma järjestyi ja suuntasimme kuitenkin Suomeen. Kun teimme paluuta viime viikolla, Helsinki-Vantaan lentokentällä check-in -virkailija halusi ensin katsoa uudemman kerran passiani, sitten iqamaani, Saudi-Arabian oleskelulupaani. Kävi ilmi, että passini vanhenee kesäkuun lopussa, eli minulla oli (ja on) alle 6 kk voimassaoleva passi kädessäni. Heidän piti ottaa kopio passistani ja iqamastani ja lähettää ne kohdelentokentälle Saudi-Arabiaan. Tuhannen taalan kysymys oli se, saanko tulla maahan. Tätä vastausta odotellessani mietin että mitä ihmettä teemme, jos en pääse lennoille. Minun ja lasten olisi pitänyt jäädä Suomeen selvittämään asiaa ja uusimaan passia, ja mietin myös että miten en ollut rekisteröinyt että passini on menossa vanhaksi kesällä. Tiesin kyllä että näin on, mutta tieto asiasta oli jotenkin karannut mielestäni.

Jooga- ja meditaatioperinteessä puhutaan usein monkey mindistä, siitä kuinka ihmisen mieli on apina, joka keikkuu puusta toiseen ja häröilee minkä kerkiää. Viimeisen vuoden aikana mielessäni on temmeltänyt sellainen apinalauma että olen unohtanut ja sekoittanut asioita enemmän kuin koskaan ennen. Passin kanssa käynyt unohdus ei ollut ensimmäinen vakava unohdus, vaan olen sählännyt muun muassa raha-asioideni parissa. Olen perusluonteeltani tarkka ja tunnollinen, joten tällainen tuntuu pelottavalta ja turhauttavalta. Tiedän toki, että suurin yksittäinen syy (toivottovasti hetkelliseen) lobotomiaani on jatkuva univelka. Poika ei ole vielä koskaan nukkunut kokonaista yötä, ja vaikka jotain parannusta uniin on ehkä havaittavissa, herään joka yö useita kertoja. Kaikki tutkimustieto viittaa vahvasti siihen, että jatkuva univaje ei tee hyvää ihmiselle, Ei mielelle eikä keholle.

Palataan vielä lentoihin Suomesta Saudi-Arabiaan. Lupa lentää tuli, ja aika nopeastikin vielä, ja saatoimme huoahtaa helpotuksesta ja siirtyä kohti turvatarkastusta ja lopulta lentokonetta. En ole koskaan pitänyt lentämisestä. Olin vasta 12-vuotias kun lensin ensimmäisen kerran, ja silloin minua pelotti. Minua pelottaa yhä joka kerta kun lennän, mutta sen kanssa on oppinut elämään. En halua lasten oppivan lentopelkoa minulta, joten pidän asiasta suuni supussa lentäessäni. Lentäminen on paitsi pelottavaa myös aika epämukavaa. Yleensä lentokentällä on pitkä odotus, turvatarkastukset voivat olla hyvin tarkkoja (mikä tietysti on vain hyvä), koneessa joku meluaa edessäsi/takanasi, juuri kun olet nukahtamaisillasi kapteeni kuuluttaa terveisensä… no, jokainen joskus lentänyt tietää millaista se on. Kahden pienen lapsen kanssa epämukavuus on jotain ihan omaa luokkaansa. Mieheni kanssa meillä on nykyisin sanomaton sopimus esim. siitä miten ruokailut hoidetaan. Yleensä minä syön viimeisenä, sillä sylissäni matkustaa vajaan vuoden ikäinen kuopus. Mies syö ensin ja katsoo samalla että tytär saa syötyä, sitten poika miehelle ja minä syön. Vaikka täytyy sanoa, että lapsemme ovat yleensä yllättävän hyviä lentäjiä. Ovathan he lentäneet niin usein.

Nykyisin lentäessäni näiden aikaisempien mietteiden lisäksi mielessä velloo syyllisyys. Kirjoitin jo aiemmin ilmaston lämpenemisestä ja siitä tosiasiasta, että lentäminen on yksi suurimpia saastuttavia tekoja, joita yksilö voi tehdä. No, minä palan ilmastohelvetin tulessa tämänhetkisen lentämisemme määrällä. Saudeista ei oikein voi ajaa minnekään, ylhäällä vastaan tulee mm. Syyria ja etelässä Jemen, joten lentäminen on ainoa järkevä vaihtoehto täältä pois pääsyyn. Mieheni matkustaa myös paljon töidensä puolesta.  Olen alkanut vakaasti pohtia, mikä voisi olla lentämisen tulevaisuus. Miten päästöjä voisi saada kuriin ja voitaisiinko keksiä joko täysin uusi tapa saada kone taivaalle (ei siis perinteinen lentobensiini) tai voitaisiinko keksiä joku täysin uusi tapa liikkua paikasta toiseen nopeasti? Suomessa en olisi yksin näiden mietteideni kanssa. Facebook-ystävistänikin löytyy ihmisiä, jotka ovat sitoutuneet olemaan lentämättä, ilmastonmuutoksen vuoksi. Sen sijaan täällä Saudeissa tuntuu usein, etten voisi olla enemmän yksin ajatusteni kanssa. Ketään ei tunnu kiinnostavan ilmastonmuutos, ei edes expateja. Olen kohdannut lähinnä epäuskoista naureskelua kun olen kertonut kokevani syyllisyyttä erityisesti lomalennoistamme. Sen ymmärrän, että vaikkapa bangladeshilainen puutarhuri ei asialle kauheasti painoa aseta, sillä hänellä on paljon muutakin mietittävää – miten ruokkia perhe Bangladeshissa, mitä tehdä jos sairastuu eikä pääse töihin, miten selvitä hengissä Saudi-Arabian kesästä ja ulkotöistä. Noin niin kuin esimerkiksi. Mutta hyvinvoiva länsimaalainen (joka myös lentää elämässään niin monta kertaa enemmän kuin bangladeshilainen) voisi asiaa välillä miettiäkin.

Automatka Riadiin

Molemmat lapsemme ovat syntyneet Saudi-Arabiassa, ja ensimmäisen lapsen jäljiltä oli jo mielessä se, että ulkomailla syntyminen tuottaa jonkin verran ylimääräistä paperityötä. Syntymätodistus pitää kääntää englanniksi (se tulee tietenkin arabiaksi) ja käännös pitää vahvistaa oikeaksi, ja sitten pitää hakea Suomen kansalaisuutta. Vasta tämän jälkeen voi anoa Suomen passia ja passia anotaan Riadin Suomen suurlähetystössä. Passin saatuaan pitää vielä anoa iqamaa, oleskelulupaa, sekä Saudi-Arabian viisumia. Toisin kuin monessa maassa Saudi-Arabiasta tarvitsee voimassaolevan viisumin paitsi maahan tullessa myös maasta poistuessa. Olemme nyt keskellä tätä ruljanssia ja viime viikonloppuna lähdimme automatkalle Riadiin anomaan passia nuoremmalle lapsellemme. Uusimme samalla tyttärenkin passin, sillä tyttären vauvakuvasta on tullut jo muutaman kerran valitusta erityisesti Suomen maahantulossa siitä että kuva ei vastaa enää lapsen ulkonäköä.

Meiltä Riadiin on noin neljän tunnin ajomatka. Tie Riadiin on pitkä ja pölyinen, sillä suurin osa matkasta ollaan aavikolla. Isompaa asutusta tulee vasta sitten Riadin esikaupunkialueella vastaan. Matkalla näkee lähinnä hiekkaa, silloin tällöin kameleita, paljon rekka-autoja ja aina toisinaan huoltoaseman. Matkan voi periaatteessa tehdä yhdessä päivässä – neljä tuntia Riadiin, hoitaa asiat siellä, ja neljä tuntia takaisin – mutta kahden lapsen kanssa tämä ei tuntunut kovin houkuttelevalta idealta. Päätimmekin jäädä yöksi Riadiin ja hoitaa passiasiat vasta sitten seuraavana päivänä. Sitä paitsi edellisestä matkastani Riadiin on jo lähes kolme vuotta, joten oli ihan mukavaa viettää yksi yö pääkaupungissa. Vauvan ja kolmevuotiaan taaperon kanssa kaikessa kestää paljon aikaa – koko ajan jollakulla on vessahätä, tai vaippa pitää vaihtaa, tai on nälkä ja jano, tai päiväuniaika, tai joku itkee… mutta onnistuimme kuitenkin Riadissa käymään vähän ostoksilla ja syömään illalla kivassa ravintolassa. Ja tietenkin hoitamaan asiat suurlähetystössä, mikä oli koko matkan päätarkoitus.

Riad on paljon isompi kaupunki kuin missä asumme nyt, joten ostoskeskuksiakin on joka lähtöön. Kun pubeja tai muita huvituksia ei juuri ole ja ulkonakin on todella kuuma näin kesällä, saudit kokoontuvat mielellään ostareihin pyörimään. Riad on myös konservatiivempi kuin itärannikko missä asumme, koska Riadissa on perinteisesti ollut vahva kuningashuoneen vaikutus ja suhteessa vähemmän länsimaalaisia. Me valkoihoiset, sinisilmäiset ja vaaleahiuksiset suomalaiset (minulla on suomalaisittain tummat hiukset mutta täällä olen lähes blondi, jos paikallisilta kysyy) saimmekin jonkin verran huomiota osaksemme. Matkalla pysähdyimme huoltsikalla jossa jokaisella näkemälläni naisella oli abayan lisäksi kasvot täysin peitetty ja jopa hansikkaat kädessä, ettei käsistä näy ihoa. Minä pyyhälsin paikalle ilman huivia ja abayakin oli rikki niin että siitä puuttui yksi nappi ja polveni vilkkuivat kovassa tuulessa abayan alta…. aika pitkää tuijotusta sain osakseni. Selvästi ainakaan pienemmillä paikkakunnilla ei vielä irroitella pukeutumisen suhteen, vaikka kruununprinssi olikin sitä mieltä että abaya ei olisi pakollinen asu Saudeissakaan (lue lisää esim. täältä). Jonkinmoinen näky olimme myös Riadissa, sillä ostaessani uusia sandaaleita koko kenkäkaupan naisvaltainen henkilökunta hyökkäsi kännykät ojossa ottamaan kuvia pienestä pojastamme ja nipistelemään poskesta että mashallah, he is so cute, look at the eyes! En erityisemmin tykkää siitä että lapsiani tullaan kuvaamaan ja hypistelemään ja yritän aina poistua tilanteesta nopeasti. Suomalaiselle tuollainen käytös tuntuu tungettelevalta, täällä se on normaalia eikä sillä tarkoiteta mitään pahaa.

Suomen suurlähetystössä kävimme sunnuntai-aamuna (sunnuntaihan on täällä viikon ensimmäinen työpäivä) ja saimme paperiasiat nopeasti ja hyvin hoidettua. Tapasimme myös suurlähetystön varapäällikön, joka oli juuri tullut autoilemasta kaupungilta. Muutenhan tässä ei olisi mitään outoa, mutta varapäällikkö on nainen ja naisethan eivät ole pitkään aikaan saaneet ajaa autoa Saudi-Arabiassa. Viime sunnuntai, 24.6., olikin ensimmäinen päivä jolloin naiset pääsivät rattiin. Suomen suurlähetystön naiset olivatkin päättäneet lähteä heti kokeilemaan uusia oikeuksiaan. Uutisiinkin asti he pääsivät Suomessa, samoin kuin suomalaisbloggaaja Blue Abaya, joka oli ensimmäinen eurooppalainen nainen joka läpäisi ajokokeen täällä Saudi-Arabiassa. Naiskuskeja on nyt alkanut näkyä jonkin verran katukuvassa. Itselläni ei ollut edes Suomessa ajokorttia ja mietin, ryhdynkö sitä ajamaan täällä. Juuri tällä hetkellä en ainakaan, vauvaelo vie suurimman osan ajastani nyt. Lisäksi liikenne täällä on aika kaoottista enkä tiedä haluaisinko siksi ajaa ylipäätään Saudeissa. Naisten ajo-oikeuden astuttua voimaan näin somessa uutisen, jossa saudi-miehet valittivat että naiset ajavat niin huonosti, mm. pysähtyvät punaisiin liikennevaloihin ja noudattavat nopeusrajoituksia, ja tällaisella käytöksellä sotkevat koko liikenteen. Uutinen oli pilauutinen ja satiirimielessä tehty, mutta kuten aina, satiirin pitää osua suht lähelle todellisuutta voidakseen todella toimia!