Koulu ja koulutus

Olemme asuneet nyt Saudi-Arabiassa reilut neljä vuotta ja yhtäkkiä olemme tilanteessa, jossa pitäisi tehdä päätöksiä tyttären koulupaikan suhteen. Täällä koulu alkaa jo neljävuotiaana ja tytär on nyt 3,5-vuotias. Tällä hetkellä tytär käy esikoulua viereisessä leirissä ja sekä tytär että vanhemmat ovat olleet hyvin tyytyväisiä tähän kouluun. Tyttö pääsee kotiin jo puolen päivän aikaan ja koulussa tehdään paljon kaikkea hauskaa, kuten leivotaan, maalataan ja leikitään ulkona. Toki myös opetellaan asioita, tyttärellä on joka päivä matematiikkaa, englantia ja arabiaa, ja lukujärjestyksessä on myös ”practical life skills”, joka pitää sisällään kaikenlaista tapakasvatuksesta siivoamiseen. Onkin ollut hauska seurata kuinka tytär on kehittynyt valtavasti englannin kielessä ja arabiaakin ymmärtää jonkin verran, ja monenlaiset kädentaidot ovat kehittyneet myös tässä syksyn aikana lisää. Täällä ei kuitenkaan ole pakko mennä kouluun, vaan lasta voi myös kotiopettaa, mutta minulla ei ole siihen minkäänlaista paloa enkä edes usko että se olisi tyttärellemme parhaaksi. Hänelle tekee hyvää oppia olemaan muiden lasten seurassa, ottaa ohjeita vastaan muilta aikuisilta ja oppia asioita varhaiskasvatuksen ammattilaisten johdolla.

Haluaisimmekin tyttären jatkavan samassa koulussa ensi vuonnakin – jos yhä olemme silloin täällä, Saudi-Arabiassa ei koskaan oikein tiedä tuleeko lähtö nopeasti jos vaikkapa poliittinen tilanne muuttuu, mutta tällä hetkellä suunnitelmissa olisi olla täällä vielä ensi lukuvuonnakin. Ongelmana tässä koulussa on se, että mieheni työpaikka ei maksa sitä. Mieheni työpakettiin kuuluu ilmainen koulutus lapsille, ja kyseessä ei ole mikään pieni etu, sillä koulut ovat täällä kalliita. Tyypillisesti kouluvuosi kansainvälisessä koulussa per lapsi per vuosi maksaa noin 10 000 dollaria, ja osa kouluista on vielä kalliimpia. Päiväkoti tai esikoulu ei kuulu mieheni työn tarjoamaan pakettiin, joten tähän saakka olemme maksaneet itse tyttären hoitopaikan. Kaupungissa jossa asumme on useampi kansainvälinen koulu, ja meille realistisin valinta olisi joko amerikkalaisen tai brittiläisen systeemin välillä. Kysymys koulupaikasta ja opetusohjelmasta on täällä elämää suurempi kysymys: useassa koulussa on pääsykokeet (kyllä, pääsykoe noin 3,5-vuotiaalle!) ja monet koulut valitsevat oppilaansa myös kansallisuuden mukaan. Esimerkiksi brittiläinen koulu, jota olemme harkinneet, asettaa etusijalle britit, muita kansallisuuksia otetaan vain jos on tilaa (ja jos läpäisee pääsykokeen). Kyseiseen kouluun on jo alkanut haku tämän kuun alussa ja useampi tuntemani äiti oli jonottamassa papereiden kanssa koulun oven takana jo heti ensimmäisenä ilmoittautumispäivänä, koska he todella haluavat lapsensa oikeaan kouluun. Tätä voi Suomen näkövinkkelistä olla vaikea ymmärtää, mutta esimerkiksi Iso-Britanniassa jo esikoulun valinta on usein määrittävä tekijä sille, mihin kouluun lapsi menee – ja miten hyvin lapsi menestyy maailmassa, sillä kouluissa todella on eroja.

Me emme ole vielä ilmoittaneet tytärtä mihinkään kouluun, ja se on aiheuttanut hämmästyneitä ilmeitä useammassa leirimme äidissä. Olemme luultavasti päätymässä jatkamaan samassa koulussa missä tytär on nyt, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että joudumme maksamaan kouluvuoden itse. Syitä tähän on kaksi: ensinnäkin tytär viihtyy hyvin tässä koulussa enkä halua välttämättä siirtää häntä kouluun, jossa olisi pitkät päivät ja jossa akateeminen menestys on tärkeää jo neljävuotiaalla. Olen kuullut kauhutarinoita siitä, kuinka paljon kotitehtäviä joissakin kouluissa annetaan. Lapsi ei ehdi tehdä juuri mitään muuta kuin käydä koulua ja tehdä läksyjä, enkä näe sellaisessa tilanteessa juuri mitään oppimisen iloa noin pienelle lapselle. Toisekseen haluaisin ehkä aloittaa pojan päiväkodin ensi syksynä. Poika olisi silloin 1,5-vuotias ja voisi käydä ainakin muutaman aamun viikossa hoidossa. Olen ollut niin tyytyväinen tyttären päiväkotiin/esikouluun, että mielellään laittaisin pojankin samaan paikkaan hoitoon. Koska en aja, joutuisin luultavasti kuitenkin viemään molemmat lapset taksilla hoitoon ja kouluun, missä ikinä he ovatkin. Mahdollisesti tytär voisi mennä koulubussilla yksin, mutta neljävuotias on vielä niin kovin pieni kulkemaan koulumatkat ilman vanhempiaan, vaikka bussissa joku aikuinen olisikin vahtimassa. En millään haluaisi viettää useaa tuntia päivässä istumalla taksissa viemässä tai hakemassa lapsia hoidosta ja koulusta, eikä se olisi taloudellisestikaan kovin järkevää. Mielellään veisinkin lapset siis samaan paikkaan ja lähelle kotia hoitoon ja kouluun. Mutta ennen kaikkea valintaan vaikuttaa se, että mitä luultavammin haluaisin että tytär menisi kouluun Suomessa, kun sen aika on. Vaikka pidän expat-elämästä (ainakin suurimman osan ajasta), olemme miehen kanssa suunnitelleet paluuta Suomeen jossain vaiheessa. Olemme tosiaan olleet täällä jo neljä vuotta enkä näe, että olisimme enää toista neljää vuotta täällä, vaan jossain vaiheessa joko palaamme Suomeen tai vaihdamme maata. Toki jos muutamme jonnekin muualle ulkomaille asumaan on kouluongelma yhä edessä, mutta mietitään sitä sitten uudemman kerran.

Täällä muuten useat päiväkodit ja koulut vaativat oppilailta todistuksen siitä, että he ovat saaneet tarvittavat rokotukset, muuten kouluun ei ole asiaa. Tämähän on aika kuuma peruna mm. Suomessa, jossa vastaavaa ei vaadita. Tyttären päiväkodissa terveyteen suhtaudutaan muutenkin vakavasti: paitsi että heillä on oma hoitaja, kaikenlaisiin sairausepidemioihin varaudutaan yleensä huolella. Koulussa oli ollut viime viikolla enterorokkoa, ja koska tapauksia oli useampia, koulu suljettiin viideksi päiväksi. Sinä aikana lelut, matot jne. desinfioitiin, ja nyt aamuisin lasten kädet tarkistetaan rokon varalta ja heiltä mitataan myös kuume hoitoon saapuessa. Sairastapauksissa vaaditaan lääkärintodistus ennen kuin voi palata kouluun. Toki täällä on myös isompi kirjo sairauksia kuin vaikkapa Suomessa. Muistan elävästi kuinka ensimmäisenä tyttären hoitotalvena päiväkodissa oli lavantautitapaus!

Mainokset

Vuoden kiertoa

Syksy on jälleen saapunut, vaikka lämpotilasta sitä ei oikein vielä huomaakaan – Saudeissa on yhä kuumaa ja todella kosteata. Kaikki odottavat kuumeisina ensimmäistä oikeaa syyspäivää, sellaista jolloin ikkunat eivät olisi aamulla kosteina höyrystä ja jolloin aurinkolasit eivät höyrystyisi heti kun astut ulos oman kodin mukavasta ilmastoinnista. Mutta pian se koittaa, ja sen jälkeen sää onkin varsin mukavaa seuraavat puoli vuotta. Jälkimmäinen eid-pyhä (ja sen mukanaan tuoma loma) on takana ja koulut ovat alkaneet, joten leirimme kuhisee elämää hiljaisen kesän jälkeen. Tyttäremme aloitti uudessa päiväkodissa nyt sunnuntaina, joten minäkin olen saanut jälleen nauttia muutaman tunnin rauhasta ja hiljaisuudesta aamuisin. Aikaisemmin tytär kävi oman leirimme päiväkodissa joka oli ihan ok, mutta viime keväänä huomasimme että naapurileiriin on avattu uusi Montessori-päiväkoti. Minä ja muutama muu rouva leiristämme kävimme tutustumassa uuteen päiväkotiin ja olimme siinä määrin vaikuttuneita, että siirsimme lapsemme tähän uuteen päiväkotiin – vaikka se tarkoittaakin joka päivä taksilla ajelua viemään ja hakemaan lapset. On oikeastaan ihan naurattavaa ajaa reilun kilometrin matka taksilla, mutta kävelin kerran keskikesällä ramadanin aikaan uuteen päiväkotiin ja matka oli tuskaisen kuuma, abaya päällä tottakai. Lisäksi matkalla on silloin tällöin villejä koiria ja tiet ovat täynnä roskia ja rakennusjätettä, joten taksi on parempi vaihtoehto. Saimme järjestettyä ison tilataksin 4-5 perheelle, joten kustannuksetkin pysyvät suht matalina.

Tyttären päiväkodin aloittaminen on kyllä ollut taas oppikirjaesimerkki siitä, miten asiat hoituvat – tai eivät hoidu – Saudi-Arabiassa. Olen yhä vaikuttunut päiväkodin opetus- ja hoivataidoista ja itse tiloista, mutta hallintopuoli jättää paljon toivomisen varaa. Sunnuntaina kävi ilmi, että tytär on laitettu vuotta nuorempien ryhmään. Yritin sitä sitten selvitellä että miksi näin on, ja sain vastaukseksi että tytär pitää arvioida sen suhteen onko hänestä oman ikäryhmänsä joukkoon. Aloin jo hiiltyä ja mietin pitävätkö he päiväkodissa tytärtäni jotenkin vajaana, kunnes selvisi että tyttären ikä oli merkitty väärin heidän järjestelmäänsä. Hänen pitäisi ensi viikolla siirtyä oikeaan ryhmään, inshallah… lisäksi olen pyytänyt laskua useamman kerran ja kun sen lopulta sain, siitä puuttui tilitiedot ja nimeni ja osoitteemme oli väärin. Olen yrittänyt nyt tämän viikon saada laskun tiedot korjattua oikein. Eli hyvin menee mutta menköön. Olin ehtinyt jo vähän unohtaa kesän aikana että Saudeissa mikään ei koskaan mene oikein ensimmäisellä yrittämällä. Kärsivällisyys on hyve tässä maassa!

Nyt kun tyttö on neljä aamua viikossa päiväkodissa, minun piti aloittaa opiskella arabiaa uudestaan. Ensimmäisenä syksynä täällä (eli kolme vuotta sitten!!) kävin arabian peruskurssin mieheni kanssa, mutta en koskaan jatkanut arabian opiskelua koska olin niin kiireinen päivätyöni ja sitten myöhemmin vauvan kanssa. Mutta nyt ajattelin että olisi sopiva aika jatkaa opintoja, tytär on jo vähän vanhempi ja opetan suomea tällä erää vain tunnin tai pari viikossa, joten aikaa jää muuhunkin. Ilmoittauduin arabian jatkokurssille joka olisi ollut sopivasti kahtena aamuna viikossa, ja minun piti aloittaa opiskelut eilen, mutta maanantai-iltana sain viestin, että kurssi on peruttu alhaisen ilmoittautujamäärän vuoksi. Vähän harmi, sillä keskitason arabian kursseja ei ole kauheasti tarjolla – suurin osa länkkäreistä käy vain alkeiskurssin, jos sitäkään – ja ne harvat muut saman tason kurssit olisivat olleet iltaisin. Yksi tunti kestää 1,5 h ja siihen ainakin tunnin matkat päälle… en yksinkertaisesti kerkiä iltaisin kurssille, sillä tytär pitäisi saada siksi aikaan hoitoon miehelleni, joka käy tietysti päivisin töissä. Joten ei arabian opintoja minulle sitten ainakaan tänä syksynä.  Tytär sen sijaan aloittaa ensi viikolla tanssikurssin ja mieheni myöhemmin seinäkiipeilyn, joten uusia harrastuksia on luvassa heille. Meillä on nyt ollut myös puhetta siitä, että leirissämme alkaisi jalkapallokerho lapsille. Jo 1,5-vuotiaat voisivat osallistua, joten tytärkin pääsisi potkimaan palloa, jos kerho toteutuu. Onneksi leirissämme on niin paljon aktiviteetteja ja ihmisiä, jotka ovat valmiita järjestämään toimintaa! Tässä maassa se on todella tärkeää, varsinkin meille rouville jotka olemme yleensä kotona lasten kanssa.

Luin juuri viimeisen kappaleen ja mietin, kuinka paljon elämäni on muuttunut kolmessa vuodessa. Kolme vuotta sitten olin ollut monta vuotta aktiivisesti työelämässä, hoitanut päivätyön lisäksi kirjaprojekteja ja opettanut iltaisin suomea. Nyt olen kotiäiti jonka aika menee suurimmaksi osaksi tyttären hoitoon ja erinäisten asioiden järjestelyyn… en ole tyytymätön tilanteeseen, mutta tiedän myös ettei tätä kestä loputtomiin. Ja ehkä ihan hyvä niin.

Loman jälkeen

Jälleen yksi loma Suomessa takana, ja jälleen takaisin hiekkalaatikolla. Olen itse asiassa ollut takaisin Saudeissa jo kolmisen viikkoa, mutta kirjoitussuoni ei ole varsinaisesti sykkinyt sitten takaisin paluuni. Yksi syy on siinä, että tytär on ollut kanssani kotona nyt koko ajan – päiväkoti olisi ollut avoinna nyt elokuussakin, mutta päädyin pitämään tytön kotona, sillä hän vaihtaa ensi kuussa uuteen päiväkotiin ja en halunnut liikaa muutoksia tälle kesälle. Tyttö nimittäin tottui paremmin kuin hyvin kesänviettoon Suomessa ja nautti suuresti saadessaan touhuta ulkona päivät pitkät ja saadessaan leikkiä isovanhempien kanssa. Mitään sellaista ei ole täällä mahdollista tehdä, ainakaan nyt, sillä ulkona on päivittäin vielä pitkälti yli 40 astetta lämmintä ja on erittäin kosteaa. Elokuussa Saudeissa tulee yleensä korkea ilmankosteus, joka näkyy mm. siinä että aamuisin ikkunat ovat täysin höyrystyneet ja katosta saattaa tihkua vettä sisälläkin. Eikä isovanhempiakaan tietysti ole saatavilla leikkikavereiksi, paitsi Skypen välityksellä. Mutta niin, olemme viettäneet paljon aikaa tytön kanssa sisällä kaksin ja olen yrittänyt kovasti keksiä sisätekemistä näille kolmelle viikolle jotka olemme täällä olleet. Se ei ole aina ollut niin helppoa!

Olemme käyneet jälleen paikallisessa sisäleikkikerhossa kerran tai pari viikossa. Kaupungilla käyminen on aina oma seikkailunsa taksilla kulkemiseen, onneksi meillä on ollut jo pitkään luotettava yksityinen taksikuski apureineen käytössä. Olemme yrittäneet tavata myös kovasti niitä vähiä kavereita joita Saudeissa tällä hetkellä on – suurin osa ihmisistä palaa vasta syyskuun puolessavälissä, jolloin seuraava eid eli uskonnolinen pyhä on ohi. Jotain viimeisen kolmen viikon taksin käytöstä kertoo se, että tyttö ottaa nykyisin kännykkäni ja leikkii soittavansa… ei iskälle, ei mummille, vaan taksikuskille! Taksikuskimme on mukava keski-ikäinen intialainen mies, jonka olemme oppineet tuntemaan melko hyvin tässä muutaman vuoden aikana. Viimeksi kun tulimme leikkikerhosta tytön kanssa hän kysyi minulta ”Madam, same problem in Finland? Very red face, veeery red face!” Vanha kunnon saunanaaman paluu. Tytär on myös alkanut huomioida rukouskutsun, joka kaikaa yhä sen viisi kertaa päivässä ja kuuluu melko hyvin meillekin kotiin. Selitimme, että setä laulaa rukouksen moskeijassa ja sitten ihmiset voivat mennä sinne rukoilemaan. Tyttö kysyy nykyisin että setä ei pääse tänne, eihän? On vaikea selittää, että vaikka rukous kuuluukin meille aika hyvin, setä ei varsinaisesti ole kovin lähellä meitä eikä setä myöskään tule meille sisälle.  Tyttö on myös alkanut ihmetellä abayaani, silloin kun joudun sitä käyttämään. Hän tosin ei osaa sanoa vielä abaya vaan kutsuu sitä apinaksi… no, sinnepäin.

Saudeihin paluu on aina sekä mukavaa että kamalaa, samanaikaisesti. Mukavaa on palata kotiin ja omaan päiväjärjestykseen – niin kivaa kuin lomalla onkin olla, on se aina sellaista matkalaukkuelämää, johon kuuluu paljon siirtymisiä ja yritystä nähdä mahdollisimman monta ihmistä ja tehdä mahdollisimman paljon. On myös mukava nähdä kavereita Saudeissa, sillä heitäkin on kertynyt onneksi aika paljon täällä vuosien saatossa. Mutta Saudeissa on aina omat kommervinkkinsä, ne joista olen kirjoittanut monen monituista kertaa: kuumuus, pölyisyys, se ettei voi kävellä minnekään eikä myöskään ajaa itse autoa, jatkuvat rukoukset ja niiden vaikutus asioiden hoitoon, hälläväliä-mentaliteetti toisinaan asioiden hoidossa, ruokakaupan suppea valikoima, ja niin edelleen. Ensi viikolla minulla tulee kuitenkin jo kolme vuotta täyteen Saudeissa eli ei tämä pelkkää kärsimystä ole voinut olla, eikä olekaan.  Vaikea uskoa että siitä on jo kolme vuotta kun lähdin tänne. Aika on mennyt todella nopeasti!

Leirielämää

Kuten olen useasti ennenkin kertonut, elämme Saudi-Arabiassa suljetulla asuinalueella, compoundissa, eli vapaasti suomennettuna leirissä. Tämä nykyinen asuinpaikkamme on jo kolmas leiri jossa asumme täällä, ja tähän astisista asuinpaikoistamme paitsi mukavin myös kaikista tiivein. Täällä on hyvin aktiivinen (nais)asujien ryhmä, jotka järjestävät monenlaista toimintaa – olen itse asiassa tulossa juuri rouvien aamupalalta, jossa tarkoituksena oli lähinnä tutustua uusiin ihmisiin ja nauttia leirin tarjoamasta ilmaisesta aamupalasta.  Leirissämme on esimerkiksi ryhmäliikuntatunteja todella runsaasti – on pilatesta, bodypumppia, uimatunteja, kickboxingiä, spinningiä, hiit-tunteja, joogaa ja niin edelleen. Monet rouvista ovat yritteliäitä myös muilla saroilla. Leirissämme myydään ruokaa ja leivonnaisia useamman rouvan toimesta, eräs rouva pitää taidetunteja lapsille, toinen vaate- ja sisustusputiikkia, ja nyt uutuutena leirin ravintolassa on tietovisa kerran kuukaudessa (!). Olen itsekin nyt osa tätä yritteliäiden rouvien joukkoa kun opetan suomea 0-3 kertaa viikossa. Määrä vaihtelee siksi, että opetettavina on kaksi kouluikäistä lasta ja yksi kahden nuoren lapsen äiti – todennäköisyys siihen, että joku lapsista ja/tai aikuisista on sairaana on aika suuri. Ja koska tyttäreni on kotona kanssani suurimman osan päivästä joudun vähän sumplimaan milloin suunnittelen opetuksen ja milloin itse asiassa opetan. Esimerkiksi lapsioppilaani käyvät yleensä iltapäivisin koulun jälkeen suomen tunnilla ja yritän opettaa tyttäreni päiväuniaikaan, mutta kaikki taaperoiden vanhemmat tietävät että joskus lapsia ei vaan huvita nukkua päiväunia tai ne jäävät jostain syystä lyhyeksi. Mutta jos siis ihmettelette miksen ole kirjoittanut blogia taas vähän aikaan niin se johtuu yksinkertaisesti siitä että olen ollut melko kiireinen! Ei ole ihan helppoa räätälöidä suomen yksityisopetusta useampi tunti viikossa. Siihen menee minulla yllättävän paljon aikaa – mutta mukavaa on silti pitää yllä edes jonkinlaista ammattitaitoa.

Aina välillä leirissämme tuntuu kuin olisi palannut ajassa taaksepäin jonkinlaiseen 50-lukulaiseen idylliin (tai dystopiaan, riippuen näkökannasta!). Ensinnäkin suurin osa naisista on tosiaan kotirouvina, varsinkin jos heillä on (pieniä) lapsia. Saudi-Arabiassa työllistyminen naisena ei ole aina helppoa, ja jotkut rouvista eivät myöskään puhu niin hyvin englantia että voisivat työllistyä esimerkiksi kansainvälisiin kouluihin.  Toisekseen lähes kaikki leirin asujat edustavat ydinperheitä – talot ja asunnot leirissämme on suunnattu perheille, ja ymmärrettävästi täällä on todella paljon lapsia. Tämä tarkoittaa puolestaan sitä että suurin osa porukasta viettää iltansa rauhallisesti kotona ruokaa perheen kanssa syöden eikä suurempia järjestyshäiriöitä ole. Koska alkoholi on laitonta, pubiinkaan ei voi lähteä, joten iltaisin lähinnä porukka saattaa käydä kuntosalilla tai uima-altaassa iltauinnilla. Elämä on siis hyvin rauhallista ja puhtoista. Miesten työt alkavat aikaisin, esimerkiksi oma mieheni lähtee kotoa jo 6.30 mennessä, joten täällä mennään myös verrattain aikaisin nukkumaan. Täällä on myös hyvin turvallista, sillä kyseessä on aidattu alue jonne sisälle pääsyyn vaaditaan kahden eri turvatarkastuksen läpikäynti. En esimerkiksi lukitse kotimme ulko-ovea lähtiessäni viemään tytärtäni päiväkotiin aamulla, varsinkin jos tiedän että olen vai 5-10 minuuttia poissa kotoa. Ensinnäkin päiväkoti on oikeasti noin 100 metrin päässä kotoamme, ja toisekseen kuka meille nyt menisi sisälle sillä välin? Tunnen kaikki naapurit eikä meillä edes ole mitään kovin arvokasta varastettavaa. Lähinnä lapset voisivat uteliaisuuttaan käydä meillä sisällä. Mutta missä muualla maailmassa voisin jättää ulko-oven auki ja luottaa siihen, ettei kukaan varastaisi meiltä mitään?

Leirissä näkee myös samoja ihmisiä aina samaan aikaan. Tyttäremme on tosiaan aamupäivät 8-12 hoidossa (tällä hetkellä tosin pohdin vähentäisimmekö päiväkotikertoja niin, että hän olisi vain kolmena aamuna viikossa hoidossa), ja kun vien tytön hoitoon näen aina samat äidit ja lapset. Vaikka olemme olleet täällä leirissä vain kolme kuukautta, tunnen jo todella paljon ihmisiä. Päiväkoti on pieni ja siinä käy lähinnä leirin omia lapsia hoidossa, muutama lapsi tulee myös ulkopuolelta. Kun tytär on jätetty päiväkotitätien huomaan yleensä suuntaan suoraan leirin kuntosalille tai erilaisille ryhmäliikuntatunneille, ja siellä tapaa tähän aikaan erityisesti muita äitejä, jotka nauttivat aamupäivän muutamasta vapaatunnistaan. Vaihtoehtoisesti voi hypätä leirin omaan ostosbussiin ja ajella ostoskeskukseen aamupalalle ja shoppailemaan. Yritän aamuisin tehdä myös töitä, eli suunnitella opetuksen valmiiksi ja hoitaa kotitöitä alta pois, ja sitten kahdeltatoista haen tytön hoidosta. Iltapäivällä neljän maita samat äidit ja lapset kokoontuvat taas leirin leikkipuistossa, kunnes koittaa aika lähteä kotiin laittamaan ruokaa ja tapaamaan töistä saapunutta miestä. Olemmekin nauraneet muitten äitien kanssa että me olemme The Real Housewives of Saudi Arabia… Sanotaan että lapsille rutiinit ovat hyvästä ja kyllä ne omassa arjessakin helpottavat elämää, mutta välillä leirielämä tuntuu puuduttavan samanlaiselta päivästä toiseen. Missä tahansa normaalissa paikassa voisi esimerkiksi kävellä tai mennä julkisilla liikennevälineillä minne haluaa, ja käydä vaikka joka päivä eri leikkipuistossa tai eri kahvilassa. Mutta elämä on nyt tällaista ja onneksi leirissämme on paljon muita ihmisiä samassa tilanteessa. Viihdymme täällä olosuhteisiin nähden oikein hyvin, minä, mieheni ja tyttäremme.

Uuden vuoden aatoksia

Joulu ja uusi vuosi on lusittu, pitkä loma Suomessa on takana ja yhtäkkiä olemme taas koko perhe Saudi-Arabian auringon alla totuttelemassa arkeen. Tytär aloitti uudessa päiväkodissa toissapäivänä, muuten elämä ei ole kovin paljoa muuttunut sitten viime syksyn. Siirsimme tytön tähän uuden leirimme päiväkotiin, sillä jokapäiväiset taksimatkat edelliseen päiväkotiin olivat koettelemus niin äidille kuin tyttärellekin – paitsi että siirtymisiin kului paljon aikaa, se ei ollut kovin halpaa hupia ja ennenkaikkea se ei ollut kovin mukavaa. Viimeisellä viikolla ennen lomaamme tyttö oksensi kolmena aamuna taksiin matkapahoinvoinnin vuoksi. Mikä olisikaan sen ihanampi tapa aloittaa aamu kun kuuraamalla lapsi, itsensä ja taksin penkki oksennuksesta…  olimme ylipäätään koko perhe sairaana ennen joulua (ja minä joulun yli), minkä vuoksi blogin joulutervehdyskin jäi lähettämättä. Taaperon kanssa tuntuu olevan vähissä ne viikot, jolloin joku meistä ei olisi sairaana…!

Lähtökohtaisesti en hirveästi välitä asenteesta jonka mukaan muualla on aina paremmin, ja se missä itse asuu on kaamea paikka, jossa ei ole mitään hyvää. On toki inhimillistä verrata eri paikkoja ja etsiä niiden hyvät ja huonot puolet, ja pohdiskella niitä realistisesti. On vielä syytä ottaa huomioon sekin, että se mikä itselle on huono puoli jossain paikassa voi toiselle olla hyvä puoli, ja toisinpäin. Tämän pitkällisen pohjustuksen myötä aion nimittäin tänään kirjoittaa muutamasta asiasta, joita ihmettelin tällä kertaa Suomen lomallamme. Olemme nyt asuneet 2,5 vuotta Saudi-Arabiassa ja kyllä kutsun tätä(kin) paikkaa kodikseni. Olemme asettuneet aika hyvin aloillemme ja tosiaan arki rullaa täälläkin samaan tapaan kuin missä tahansa muualla, toki omilla erikoismausteillaan jos niin voisi sanoa. Suomessa on kuitenkin tullut käytyä aika tiuhaan, onhan siellä suku ja ystävät, ja se on kuitenkin ainakin minun mielessäni se oikea kotimaa, maa johon luultavasti palaamme jossain vaiheessa. Tällä kertaa minä ja tytär olimme Suomessa kolme viikkoa, mieheni hieman lyhyemmän tovin, koska joulun aikaan täällä ei ole mitään virallisia lomapäiviä – kaikki loma, mitä pidät jouluna, on pois omista lomapäivistä. Lomamme alkoi vauhdikkaasti heti ensimmäisenä päivänä pistokeikalla Kampin kauppakeskukseen Helsingissä. Majoittauduimme sillä erää toisaalla kuin Helsingissä, mutta lähdimme hakemaan tyttärelle talvivaatteita Kampista. Emme kuitenkaan ostaneet hänelle tätä kolmea viikkoa varten uusia talvivaatteita, koska ne olisivat jääneet auttamattomasti pieneksi ensi talveen mennessä, vaan lainasimme vaatteet ystävältäni, joka ystävällisesti toi ne Kampin keskukseen. No, kyseessä oli yksi kiireisimpiä ostospäiviä koko vuonna, olihan joulu ihan ovella, mutta katselin suu auki suomalaisten kiireistä ja vihaista touhotusta ympäriinsä. Rullaportaissa mentiin ohi passiivisagressiivisella ”anteeksi mutta voisitko väistää” -murjaisulla ja -mulkaisulla, ja porukka oli sanalla sanoen aika kireän oloista. Olin unohtanut sen, että suomalaisilla (ja varsinkin pääkaupunkiseutulaisilla) on aina kiire jonnekin. Mutta minne on niin kiire? Esimerkiksi Helsingissä on erittäin toimiva julkinen liikenne, siellä ei tule rukousta viidesti päivässä joka sulkisi kaupat tiettömiksi ajoiksi, siellä et (ainakaan tietääkseni) törmää virastossa siihen että virkailijaa ei nyt vaan kiinnosta hoitaa työtään vaan hän on lähtenyt kahville / nukahtanut / palvelee vain kavereitaan, ja niin edelleen. Saudeissa tilanne on täysin päinvastoin, koskaan et voi tietää saatko asiasi hoidettua, ovatko kaupat auki, onko kaupassa sitä mitä lähdit ostamaan, onko liikenne kaaosta ja pääsetkö perille. Silti – ja ehkä juuri siksi- ostareissa notkutaan hyvin rennosti, vaihdetaan kuulumisia, vaellellaan välillä jopa mateluvauhtia ja hymyillään iloisesti tuttaville. Ainoa paikka missä saudeilla on kiire on liikenne – ja Suomessa taas kaikki ajoivat niin lainkuuliaisesti että olimme jo tuskastua puolestaan siihen mieheni kanssa.

Olin myös ehtinyt unohtaa miten pimeää Suomessa on tähän aikaan vuodesta. Joo, tiedän, kaikki on aina valittavat Suomen pimeydestä ja kaipaavat aurinkoon, mutta kun siellä oikeasti ON perkeleen pimeää juuri nyt. Asiaa ei auta suomalainen talvivaatemuoti, joka on lähinnä mustan, ruskean ja harmaan eri sävyjä. Toisaalta jos on niin pimeää kuin on, niin ehkä ei tee mieli pukeutuakaan mihinkään riikinkukon väreihin, mutta kyllähän se katukuva nyt suoraan sanoen näyttää vähän masentavalta. Olen Saudeihin paluumme jälkeen vain nauttinut auringosta ja kauniista kukkaistutuksista (jotka tosin on keinotekoisesti kastelemalla saatu aikaan, mutta kauniita ne ovat silti). On täälläkin talvi, mutta lämpötilat ovat silti yleensä yli 10 astetta, usein lähempänä 20 astetta keskipäivällä, ja ei ole tarvetta pukeutua paksuihin toppavaatteisiin. Tytärkin pärjää pitkillä housuilla, hupparilla ja ohuella pipolla. Tyttö ei nimittäin juurikaan arvostanut toppakenkiä, haalareita, kaulureita, paksuja pipoja ja hansikkaita, joilla oli vaikea tarttua kiinni mihinkään. Ensimmäiset kerrat talvivaatteissa tyttö vain kellahti nurin ja jäi masentuneena makaamaan maahan. Ilme oli sellainen ”äiti oletko sä tosissasi näiden kamppeiden kanssa”, ja tytär haki useamman kerran toiveikkaasti omat tennarinsa matkalaukustaan että eikö voitaisi lähteä mieluummin näillä liikkeelle. No ei voitu, varsinkin kun eräässä vaiheessa lomaa pakkasta oli lähempänä -30 astetta… täytyy kyllä sanoa että yksi asia mitä en kaipaa Suomesta on tuo talvivaatteiden puku lapselle. Kauhea show saada ne päälle, ja sitten taas sisällä kaupassa tms. ne pitää ottaa pois. Ja niissä on tosiaan paljon vaikeampi liikkua kuin kevyemmissä vaatteissa. Ylipäänsä pidän itsekin enemmän lämpimistä säistä ja auringonvalosta, vaikka kieltämättä nyt oli kiva kokea ihan kunnon talvi lomalla – lunta, pakkasta ja pulkkamäkeä. Tytärkin pikkuhiljaa lämpeni talvelle kun päästiin pulkkailemaan ja tekemään lumiukkoa.

On Saudeissakin ne omat huonot puolensa, ja niistä olen kirjoittanut usein ja tulen varmasti kirjoittamaan vielä useasti uudelleenkin, mutta juuri nyt nautin auringosta, valosta ja kauniista väreistä.

20170114_155024

Aurinkoenergiaa keräämässä

 

Päiväkodissa

Tämä blogikirjoitus on myöhästynyt jo muutaman viikon ensin aikomastani aikataulusta, mutta meillä on ollut viime viikkoina tyypillistä lapsiperheen härdelliä: ensin lapsi oli flunssassa, sitten kovassa yskässä, sitten oksennustaudissa, sitten minä olin oksennustaudissa… nyt juuri kaikki ovat enemmän tai vähemmän terveinä, joten pääsen viimein kirjoittamaan blogia aikomastani aiheesta eli päiväkodista. Niin, lapsi aloitti jo kolmisen viikkoa sitten päiväkodissaan, mutta koska me olemme olleet kipeänä niin paljon, on päiväkotiolo ollut vielä aika rikkonaista. Tyttö oli välissä mm. viikon kotona sairastamassa. Päiväkodin aloittaminen lienee useimmille vanhemmille jännittävä hetki: miten se pärjää, itkeekö se siellä ikäväänsä, ovatko hoitajat kilttejä, poimiiko se sieltä kaikki maailman pöpöt, onko virikkeitä, ja niin edelleen. Jännittävää se on ollut myös meille, ehkä erityisesti minulle. Murehdin jo etukäteen miten lapsi tulee hoidossa viihtymään, sillä viimeisen puoli vuotta tyttö on vierastanut enemmän tai vähemmän kaikkia muita kuin minua tai isäänsä. Lisäksi en tiedä miten hyvin tyttö ymmärtää englantia, ja päiväkodissa puhutaan vain englantia – tosin muut ryhmäläiset puhuvat  ainakin nimiensä perusteella äidinkielenään arabiaa, eli tyttö kuulee myös paikallista puheenpartta varmasti hoitopaikassaan.

Kun ilmoitimme tyttäremme päiväkotiin viime keväänä ajatuksena oli, että minä palaan töihin. Sittemmin töihin paluussa ilmeni ongelmia, ja jäin löysään hirteen odottelemaan että onkohan syksyllä töitä tarjolla vai ei. New Yorkin matkamme jälkeen, kun koulun alkuun oli enää muutama päivä aikaa, aiemmasta työpaikastani kansainvälisestä koulusta otettiinkin yhteyttä että kiinnostaisiko minua vielä palata töihin. Vastasin viestiin varovaisesti kyllä – en erikoisesti pitänyt siitä, että ensin töitä luvattiin ja järjestimme kaiken sitä silmällä pitäen että palaan töihin, sitten sanotaan ettei töitä olekaan, ja sitten taas muutaman päivän varoitusajalla pyydetään töihin. No, töitä olisi ollut tarjolla, mutta vain kokopäiväisesti. Tein yhdessä mieheni kanssa päätöksen viime keväänä etten halua vielä palata töihin kokopäiväisesti, vaan tehdä ainoastaan aamupäiviä, jos se on mahdollista. Tytär on päiväkodissa 7.45 – 12.15, ja sen ajan voin työskennellä. Koulussa tähän järjestelyyn ei tälläkään kertaa kuitenkaan suostuttu, joten nyt tilanne on se, että minä olen kotiäitinä ja lapsi on osa-aikahoidossa.

Olisi ollut ihan mielenkiintoista palata töihin ja se olisi varmasti antanut vähän eri näkökulmaa maailmaan vauvavuoden jälkeen, mutta tällä hetkellä minua ei kauheasti harmita se, ettei työkuvio onnistunutkaan. Kun koko töihinpaluu meni sellaiseksi juupas-eipäs-juupas -väännöksi kuin se meni, minulla meni vähän maku koko hommasta. Luulenkin, että jos Saudeissa vielä palaan töihin niin työpaikka tulee olemaan eri kuin tämä koulu. Lisäksi prioriteettini ovat muuttuneet sillä tavoin, että ensimmäisenä vuotenamme täällä olin kiitollinen melkein mistä tahansa työstä ja minulla riitti virtaa työn opetteluun. Nyt lapsen saannin myötä minusta on tullut itsekkäämpi, luultavasti siitä syystä että aikani on nykyään niin rajallista. Palkka, jota olisin saanut puolipäivätyöstä olisi luultavasti juuri ja juuri riittänyt maksamaan tyttären päiväkotipaikan, jos edes sitä. Opettajien palkat eivät muutenkaan ole täällä niin hyvät kuin esimerkiksi Suomessa, ja koska olen ns. local hire, palkkani on vielä puolet pienempi kuin normaalista (local hire on yleensä henkilö, jonka oleskeluluvan maksaa puoliso, ei työpaikka – minun tapauksessani olen täällä mieheni viisumin ja oleskeluluvan turvin). Ja koska olisin tehnyt vain puolipäivätyötä, olisin saanut neljäsosan normipalkasta. Kun palkka on niin nimellinen, siinä alkaa jo sitten miettiä että haluanko harrastaa töissäkäyntiä, vai kenties jotain muuta? Erityisesti kun ottaa huomioon, että minulla on yhtä tasoa korkeampi korkeakoulututkinto kuin suurimmalla osalla opettajista täällä – esimerkiksi amerikkalaisilla riittää kandidaatin paperit opettajan töihin, Suomessa vaaditaan maisteritasoa, ja vielä pedagogisilla opinnoilla.

Nyt kun lapsi on päiväkodissa, minulla on ollut aikaa muun muuassa urheilla, lukea ja tulevaisuudessa kenties opiskella. Ja se on ollut oikein positiivinen asia. Meillä ei ole täällä Saudeissa perhettä, joten turvaverkko on sillä tavoin ehkä perusperhettä heikompi (tosin ei kaikilla Suomessakaan isovanhemmat tai muu perhe osallistu lastenhoitoon, tiedän). Niinpä meillä ei ole mieheni kanssa juuri ollut kahdenkeskistä aikaa, sillä jompikumpi hoitaa aina lasta. Ja koska mieheni käy töissä, minä olen hoitanut arkisin suurimman osan lastenhoidosta. Nyt on ollut ihanaa, kun on saanut aamuisin esimerkiksi ihan rauhassa kirjoittaa tätä blogia tai käydä uimassa tai käydä kavereiden kanssa kahvilla. Tähän vapaa-aikaan liittyy kuitenkin minun kohdallani myös syyllisyyttä. Suomessa ei luultavammin tulisi sellaista tilannetta, että lapsi olisi hoidossa ja minä kotona, ihan jo siitä syystä että se olisi taloudellisesti kestämätön tilanne. Olenkin kamppaillut itseni kanssa siitä, olenko laiska ja huono äiti, kun laitan lapseni osa-aikahoitoon ja olen itse ”vain” kotona. No, jos kysyy rouvilta täällä mielipidettä asiasta niin en ole, sillä täällä suurimmalla osalla perheitä on oma nanny tai lapset ovat osa-aikahoidossa. Lisäksi aika moni on sitä mieltä että lapselle on hyväksi oppia sosiaalisia taitoja varhain ja että lapsen luonne menee pieleen, jos häntä ei laita tarpeeksi nuorena hoitoon (aika vastakkainen näkemys siihen, mitä Suomessa asiasta ajatellaan…!). Toinen vaihtoehto päiväkodille olisi ollut ottaa nanny tai muu palkattu lastenhoitaja, mutta minä olen melkeinpä kallistumassa sille kannalle, että meidän perheessämme päiväkoti on toimivampi vaihtoehto. Ensinnäkin suurin osa nannyistä haluaa kokopäivätyön, ja me tarvisimme vain muutaman tunnin lastenhoitoapua aamuisin. Vaikka nautin omasta ajastani, haluan kuitenkin suurimman osan päivästä viettää tyttären kanssa, kun siihen kerran on mahdollisuus. Toisekseen luotettavan lastenhoitajan löytäminen voi olla hankalaa. Olen nähnyt niin paljon nannyjä jotka antavat lasten touhuta mitä vaan samalla kun itse räpläävät älypuhelinta että olen vähän epäluuloinen. Täällä ei myöskään ole mikään rikos lyödä lapsia, ja tämänkaltaiset asiat huolestuttaisivat minua. Päiväkodissa on ainakin selkeät säännöt kaikille ja useita aikuisia paikalla. Lisäksi päiväkodissa tyttö oppii sosiaalisia taitoja, saa enemmän virikkeitä kuin lastenhoitajan kanssa (päiväkodissa toteutetaan opetusohjelmaa jo taaperoillekin!) ja oppii luultavasti englannin melko hyvin, joten olen ihan tyytyväinen valintaamme. Mutta jokainen vanhempi varmasti pohtii omia valintojaan ja niiden oikeudellisuutta, ja niin minäkin. Olenko itsekäs halutessani muutaman tunnin omaa aikaa? Kärsiikö lapseni siitä?

Lopuksi vielä sellainen huomio, että kun olen jutellut näistä asioista muutaman suomalaisen äiti-kaverini kanssa, he ovat pitäneet minua lähinnä pimeänä kun murehdin heidän mielestään täydellisestä järjestelystä – eli muutama tunti äidille omaa aikaa, ei pakkoa palata töihin, loppupäivä uudella innolla lapsen kaa touhuamista. Tämä on toden totta first world problem: kuinka monella on mahdollisuus laittaa lapsi osa-aikahoitoon ja jäädä kotiin toteuttamaan itseään? Olen matkoillani tavannut sellaisia äitejä, jotka ovat jättäneet lapsensa toiseen maahan voidakseen työskennellä paremmassa työpaikassa ja lähettääkseen sitten rahaa lapsilleen. Se, miten paljon nämä äidit kaipaavat lapsiaan on todella kouriintuntuvaa, mutta he valitsevat työskentelyn ulkomailla koska heidän on pakko tehdä niin. Kuinka onnekas olenkaan ollessani tässä asemassa – muistaisinpa sen vain useammin.

Voiko kaiken saada?

Oikea vastaus otsikon kysymykseen on ”ei”, mutta se ei estä ihmisiä tavoittelemasta monenmoista. Itse olen pohtinut tätä kysymystä paljon viime aikoina miettiessäni sitä, miten yhdistää työelämä ja äitiys. Kun mieheni sai töitä Saudi-Arabiasta pari vuotta sitten oli meillä suuri pohdinta siitä, voimmeko jättää elämämme Suomessa taakse ja aloittaa uuden vaiheen täällä Saudeissa. Yksi pohdittava asia oli minun työni ja työllistymiseni. Lähtöhetkellä olin määräaikaisessa työsuhteessa Helsingin yliopistossa työssä, josta halusinkin liikkua eteenpäin, joten päätös ei ollut siltä osin vaikea (ja näyttää siltä että Helsingin yliopiston jättäminen oli oikea ratkaisu, sillä yt:t ovat nyt iskeneet kovasti myös entisiin työtovereihini). Se sen sijaan mietitytti mitä Saudi-Arabiassa voisi tehdä naisena ja expat-vaimona. Mieheni olisi töissä joka päivä 07.00-16.00, mutta mitä minä tekisin? Onneksi sain oletettua nopeammin töitä kansainvälisessä koulussa ja suurimmalta osin nautinkin työstäni. Minulle oli kuitenkin selvää, että tyttäremme syntyessä pidän välivuoden ja jään hoitamaan lasta kotiin. Halusin nauttia vauvavuodesta ja opetella rauhassa uutta rooliani vanhempana – eikä ajatus siitä, että joku vieras hoitaisi koko päivän lastamme tuntunut hyvältä. Minun kotiinjäämiseni oli meille myös taloudellisesti mahdollista, mikä ei ole aina tilanne muualla maailmassa tai edes täällä Saudeissa, joten tiedostan miten etuoikeutettuja me olemme.

Toisaalta minulla oli myös selvästi mielessä se, että vuoden jälkeen haluaisin palata töihin. Vaikka olen nauttinut vauvavuodesta kotona, kaipaan myös aikuisten seuraa ja mahdollisuutta toteuttaa itseäni muullakin tapaa kuin äitinä. Koska tyttäremme on vielä niin pieni, olin ajatellut palata osa-aikatöihin ensi syksynä. Tällä tavoin tytär olisi hoidossa vain puoli päivää, jolloin minun mielessäni tämä olisi ollut sellainen tilanne josssa saan kaiken: minä saisin työhaasteita mutta vähän vähemmän kuin aiemmin, ja tytär oppisi sosiaalisten suhteiden taitoja ja englantia, mutta ehtisi myös olla kotona. Niinpä lähdinkin ehdottamaan edelliseen työpaikkaani sellaista järjestelyä, että palaisin töihin osa-aikaisesti. Suhtautuminen tähän oli myönteistä, kaikki näytti järjestyvän haluamallani tavalla ja niinpä ilmoitimme tyttären hoitoon ensi lukuvuodelle aamupäiviksi ja maksoimme jo hoidon ennakkomaksunkin. Mutta nyt sitten muutama viikko sitten selvisi, että koululla ei olekaan tarjota minulle töitä – ainakaan näillä näkymin. En tiedä mikä on muuttunut, sillä olen koko kevään käynyt keskusteluja tulevasta työstä koulun rehtorin kanssa ja kaiken piti olla jo selvää. Tiesin kyllä, että osa-aikaisen työn pyytäminen oli riskialttiimpaa kuin hakea normaalia kokopäivätyötä, mutta en ollut – enkä ole vieläkään – halukas laittamaan tytärtäni näin nuorena hoitoon koko päiväksi, kun minun ei ole pakko niin tehdä. Jos kyseessä olisi unelmatyöni niin ehkä harkitsisin sitten asiaa uudelleen, mutta tämä on kuitenkin vain väliaikainen työ maassa jossa en aio asua loppuelämääni. Joten vaikka yritin saada kaiken, tällä kertaa perheen etu ajoi työn edelle.

Nyt on sitten harkittavana se, mitä teemme päivähoitopaikan suhteen. Olemme jo maksaneet sen osin ja hyvät hoitopaikat ovat täällä kiven alla – jos luovumme paikasta, jonossa on varmasti monta ottajaa. Ulkomailla perheen perustamisessa on se huono puoli, että sukulaiset ovat kaukana ja (luotettavaa) lastenhoitoapua ei ole niin helppo saada. Jos minä haluan tehdä jotain, vaikka käydä kuntosalilla, mieheni katsoo lasta sen aikaa. Yhteistä aikaa kaksin mieheni kanssa ei tästä syystä juuri ole. Kaipaan ylipäänsä suuresti sitä, että saisi edes tunnin pari viikossa  tehdä ihan mitä lystää, ja siksi en haluaisi täysin luopua hoitopaikasta. Mutta tarvitsemmeko hoitopaikkaa viideksi aamuksi viikossa jos minä en ole töissä? Yritän jälleen saada kaiken ja olen käynyt päiväkodin kanssa neuvotteluja siitä, jos tyttö olisi hoidossa kolme aamua viikossa. Tällä tavoin minä saisin edes hiukan omaa aikaa ja tyttö oppisi yhä sosiaalisia suhteita ja englantia, mutta ehtisi olla kotonakin runsaasti. Päiväkoti ei kuitenkaan tähän suostu, he pitävät kiinni ajatuksesta että kyseessä on koulu (!) johon osallistuminen on pakollista joka päivä. Minä taas en pääse yli ajatuksesta että täällä jo yksivuotiaat käyvät koulua ja seuraavat opetusohjelmaa… no, uusin käänne tässä draamassa on se, että kun kävin viimeksi juttelemassa asiasta päiväkodissa minulle kerrottiin että heillä olisi itse asiassa päiväkotiopettajan paikka vapaana, laitapa CV tulemaan ja palaamme asiaan. En tiedä yhtään mitä nyt tapahtuu, sillä lähdimme tätä tapahtumaa heti seuraavana päivänä mieheni työmatkalle mukaan Kuala Lumpuriin ja palasimme nyt vasta Saudeihin. En edes tiedä haluanko päiväkotiin opettajaksi, se on aika rankka työ paimentaa isoa ryhmää taaperoita!

No, lapsen saamisen jälkeen on tapahtunut sellainenkin muutos, että en ehdi stressaamaan työkuviosta niin paljon kuin ennen. Se tapahtuu mitä on tapahtuakseen, ja kävi tässä mitä tahansa, asiat järjestyvät jollakin tavalla. Ehkäpä olen oppimassa viimein arabimentaliteettia. Inshallah…