Ns. paska viikko

Olimme hiljattain syyslomalla Saudi-Arabian ulkopuolella. Lomaviikkomme aikana tuli odotettu ja pelätty weather change, eli säätyypin muutos. Omalta osaltani muutos oli kovastikin odotettu, sillä tänä vuonna kesä oli pitkä ja kuuma, jopa tavanomaista enemmän. Nyt lämpötilat ovat varsin mukavat, sellainen kuin Suomen kesä yleensä on, aamulla voi tarvita pitkähihaista mutta päivät ovat lämpimiä. Weather change on siitäkin kätevä konsepti, että sen piikkiin voi laittaa yhtä sun toista. Yleisesti ottaen kaikki uskovat, että säätyypin muutos tuo mukanaan sairautta, joten jos satun yskäisemäänkin taksissa tai nannymme kuullen, saan kuulla että madam, it’s the weather change. Jos lapset ovat levottomia, syy on säätyypin muutoksen.  Jos vauvalle ilmestyy ihottumaa poskeen, senkin voi selittää sään muuttumisella. Yleensä säätyypin muuttuessa tulee sateita, jopa myrskyjä, ja kuten olen aiemminkin usein kirjoittanut, tätä maata ei ole rakennettu sateita varten. Tälläkin kertaa tiet olivat tulvineet, ostareita kuivateltiin monta päivää sateiden jälkeen, koulut olivat kiinni ja meidän leirissämmekin monen talon katto oli vuotanut tai kadulta oli tulvinut vettä sisään. Infraa ei kuitenkin tunnuta koskaan valmisteltavan jokavuotisia sateita varten, koska kyseessä on vain weather change, ei pysyvä olotila. Mieluummin vain korjataan tuhot – kunnes keväällä sitten taas tulee seuraavat sateet.

Tänä syksynä sateet tulivat varsin rankan myrskyn kera. Leirissämme oli kaatunut puita ja meidänkin takapihalle oli tippunut iso oksa naapurin puolelta. Alakerran kylppäriimme ja sen viereiseen varastohuoneeseen oli tulvinut jätevettä ulkoa, joten haju oli ollut melko miehekäs. Me kuitenkin missasimme tämän kaiken koska olimme ulkomailla, onneksi kuitenkin olimme jättäneet nannymme kotimieheksi ja hän oli hoitanut kaikki tuhot kuntoon sillä välin kun olimme poissa. Ensin ajattelin että olisin antanut nannylle vapaaviikon siksi ajaksi kun olemme poissa, mutta tiedän kuinka tärkeää hänelle on säännöllinen tulonlähde, joten päätimme (onneksi!) pitää hänet kotimiehenä ja nakittaa isompia siivousurakoita sille viikolle, kun olisimme poissa. Laitoin myös viestiä naapurin ranskalaiselle rouvalle kun olimme lomalla josko hän voisi käydä tarkistamassa talon kunnon, sillä nannymme tuskin uskaltaisi tehdä mitään isoja päätöksiä jos esimerkiksi jotain pitää heittää pois sen vuoksi että se on vaurioitunut myrskyssä. Mutta säästyimme onneksi isommilta tuhoilta.

Samaisella naapurin ranskalaisella rouvalla oli myös aikamoinen tarina kerrottavanaan kun palasimme lomalta. Heillä oli alkanut sateiden jälkeen talossa haista pahalta ja hän oli soittanut leirin huoltomiehille että voisitteko tulla katsomaan mikä täällä haisee. Huoltomiehet olivat tarkistaneet talon mutta mitään syytä hajulle ei ollut löytynyt. Löyhkä kuitenkin paheni päivän mittaan niin pahaksi että talon yläkerrassa, missä pahin haju oli, ei voinut enää olla. Lopulta selvisi että talon katto oli niin täynnä linnun paskaa että sateiden myötä katolle oli muodostunut eräänlainen paskajärvi, joka nyt tietysti sitten haisi aikalailla. Ja nyt ei puhuta mistään pienestä määrästä scheissea, vaan katolta oli lapioitu paskaa avolavallisen auton verran pois. Lisää tähän haluamasi kakkaemoji! No, ei siinä vielä kaikki. Kun katto oli tyhjennetty, se vielä pestiin. Naapurin rouva istui alakerran sohvalla ja alkoi kuunnella kuinka yläkerrasta kuuluu tasainen ropina. Hän ajatteli että katto vuotaa, kiva juttu, ja lähti tarkistamaan tuhoja. Katto ei kuitenkaan vuotanut vaan yläkerran ilmastointiluukuista tuli tasainen virta eläviä torakoita, jotka olivat lähteneet karkuun katon pesua. Pikku veijarit olivat eläneet siellä paskassa ja nyt tuli äkkilähtö.

IMG-20181030-WA0012

Paskaa katolta

Eikä tässäkään vielä kaikki. Kun saavuimme lomalta, meille osui vielä yksi sadepäivä ja ukkosta. Sinä päivänä yläkerran kylpyhuoneessamme alkoi haista pistävä haju. Soitin heti huoltomiehille että tulkaapa katsomaan mikä täällä haisee, viemäritukoksen sanoivat syyksi ja kävivät avaamassa sen. Haju ei kuitenkaan lähtenyt, ja seuraavana päivänä näinkin kuinka nosturi kaartoi talon eteen ja kuulin lapioinnin ääniä. Kuultuani naapurin rouvan tarinan ei tarvinnut paljoa arvata mitä meidänkin katolta siivottiin pois… jäin odottamaan torakkasadetta, mutta sitä ei onneksi koskaan tullut meidän talossamme. Mieheni oli juuri silloin vielä työmatkalla ja laitoin hänelle viestiä että jos torakoita alkaa näkyä, otan lapset ja menen läheiseen hotelliin asumaan!

Mainokset

Elämäni madamina

Kuuma heinäkuu soljuu hiljalleen eteenpäin ja olemme yhä Saudi-Arabiassa. Saimme eilen viimein pojan paperiasiat kuntoon ja pääsemme kesälomalle parin viikon päästä. Sitä ennen täytyy vielä hetki kestää kesän kuuminta ja hiljaisinta aikaa. Leirimme on kuin autiokaupunki, sillä kaikki jotka suinkin voivat ovat paenneet maasta kesäloman viettoon. Osa miehistä on yhä täällä ja painaa töitä sillä välin kun vaimot ja lapset lomailevat inhimillisimmissä lämpötiloissa, mutta muuten on tosiaan kovin rauhallista. Eipä sillä, 47 asteen lämpötila ei houkuttele viettämään aikaa paljoa ulkona, joten kukaan ei liiku ainakaan päiväaikaan ulkona sen enempää kuin on pakko – ketään ei näe kaduilla senkään vuoksi.

Tytär on ollut nyt heinäkuun ajan kesäleirillä aamuisin nelisen tuntia, ja se on ollut todella pelastus arjen pyörityksessä. Tyttö näkee kavereitaan (kesäleiri järjestetään samassa päiväkodissa jossa tytär käy normaalisti vuoden mittaan, joten osa lapsista on ryhmätovereita) ja saa vähän ohjattua ohjelmaa, kuten uimista, leipomista, askarteluja ja retkiä. Minä ehdin sillä välin hoitaa vauvaa ja vähän hengähtää aamuisin. Päädyimme myös palkkaamaan meille osa-aika -nannyn, yhden ylimääräisen parin käsiä. Nannymme Susan käy meillä arkisin 12-17 ja auttaa lastenhoidossa ja siivoamisessa. Tai pitäisikö sanoa että hoitaa siivoamisen, hän on nimittäin todella tehokas siivoamaan! Meillä ei ole koskaan ollut niin siistiä kuin nyt kun Susan aloitti meillä! Susan on kotoisin Filippiineiltä ja hänellä on kotona kaksi jo teini-ikää lähestyvää poikaa ja työssäkäyvä mies. Susan on oikein mukava ja tehokas, mutta hänen englanninkielen taitonsa on hieman heikko. Meillä onkin ollut lukuisia hauskoja kommelluksia tässä alkuun kun olen yrittänyt opettaa hänelle talon tapoja. Kerran Susan oli täyttämässä silitysraudan vesisäiliötä mieheni nenäkannulla ja toisen kerran hän oli pessyt kahvinkeittimen suodatinpussin ja kysyi, mihin sen voisi laittaa kuivumaan… ja kun opastin tiskikoneen käytössä ja yritin näyttää kuinka lapsilukko toimii, hän heittäytyi maahan halaamaan polviani sanoen ”slow madam, my English not so good!” En ole eläissäni tuntenut itseäni niin etuoikeutetuksi ja kiusaantuneeksi samaan aikaan!

Mietin todella pitkään nannyn palkkaamista juuri tämän etuoikeutetun länsimaalaisen naisen asemani vuoksi. Aina en ole todellakaan ollut madam. Tulen ihan tavallisesta perheestä Suomessa jossa ei koskaan oltaisi ajateltukaan kotiapulaisen palkkaamista – tosin Suomessa se nyt on muutenkin kallista ja hyvin harvinaista hupia. Lukion jälkeen lähdin itse au pairiksi Irlantiin ja kokemus ei ollut mitenkään auvoinen. Au pair -perheeni äiti kävi töissä ja opiskeli, joten minä hoidin lapsia ja kotia melkein koko ajan. Perheen äiti ei myöskään ollut mukavin tai ymmärtäväisin työnantaja, ja päädyinkin lopulta lähtemään perheestä kesken vuoden. Au pair -aikojen jälkeen tein vuosia töitä kahviloissa ja ravintoloissa samalla kun opiskelin, eli olen tottunut olemaan itse sitä niin sanottua palvelusväkeä – siivoamaan toisten tiskit, tarjoilemaan heille ruoat, kestämään välillä inhottaviakin ihmisiä. Kaikki tämä on vaikuttanut tietysti siihen miten itse haluan muita kohdeltavan, enkä ikimaailmassa haluaisi jotenkin tylyttää toista vain sen vuoksi että voin. Siksi osa-aikainen nanny on varmasti paras vaihtoehto meille, sillä jos meillä asuisi joku koko ajan, ns. live-in nanny, miettisin jatkuvasti onko hänellä kaikki hyvin ja kohtelemmeko häntä reilusti. Yritänkin nyt tarjota silloin tällöin Susanille kahvia tai teetä ja samalla vähän kysellä miten menee. Vastaus on aina ei kiitos, ja Susan porheltaa jo siivoamaan seuraavaa kohdetta tai rauhoittelemaan lapsia. Vettä hän sentään suostuu ottamaan vesiautomaatistamme, siitäkin aina ilmoittaa tosin ensin että madam, täytän nyt vesipulloni. Tyttären syntymäpäiviltä ylijäänyttä kakkua hän suostui ottamaan niin, että samalla touhusi jotain keittiössä ja söi seisten, yhdellä kädellä…

Toinen puoli nannyn palkkaamisessa oli se, että tarvitsemmeko todella apua. Minähän en käy töissä, satunnaisia freelancer-töitä lukuun ottamatta. Suomen opetukseni on nyt tauolla pojan syntymän jälkeen määrittelemättömäksi ajaksi. Tytär käy osa-aikahoidossa, joka ensi vuonna on jo esikoulu, sillä täällä aloitetaan koulunkäynti neljävuotiaana ja tytär on jo kolme. Kaiken kaikkiaan asiat ovat siis varsin hyvin, voin olla kotona vauvan kanssa ja tyttärenkin kanssa suurimman osan päivästä. Täällä nannyn tai siivoojan palkkaaminen on melko edullista, niin edullista että se on varsin mahdollista kaltaisellemme expat-perheelle. Pärjäisimme varmasti ilmankin Susania, mutta pärjäämme paljon paremmin kun hän on meitä auttamassa, ja minun on täytynyt opetella pois luterilaisesta ”ei tarvi auttaa, kyllä minä pärjään yksinkin” -ajattelusta. Sillä miksi emme palkkaisi apua kun meillä kerran on siihen mahdollisuus ja hyvää työvoimaa on tarjolla? Miksi en antaisi jonkun muun siivota taloa sillä välin kun voin itse leikkiä lasten kanssa? Tai jos minun täytyy pistäytyä jossain, miksi en ottaisi vastaan mahdollisuutta jättää lapset lyhyeksi aikaa toisen aikuisen hoitoon?

 

Äitien päivät

Suomessa vietetään äitienpäivää toukokuun toisena sunnuntaina, kuten lukijani varmasti tietävät. Saudi-Arabiassa äitienpäivää vietetään yleensä jo maaliskuussa, samoihin aikoihin kuin britit juhlivat omaa vastaavaa juhlaansa. Meidän perheessä onkin viime vuosina vietetty äitienpäivää kahdesti, ensin maaliskuussa, sitten toukokuussa. Tänä vuonna toukokuun äitienpäivänä oli tavanomaista enemmän aihetta juhlaan, sillä minusta on tullut nyt kahden lapsen äiti. Poikamme syntyi huhtikuun lopussa ja totuttelemme nyt elämään nelihenkisen perheen elämää. Kiirettä ainakin on ihan uudella tavalla ja siksi en ole ehtinyt blogiakaan kauheasti päivittää, mutta kenties arki alkaa taas rullaamaan pikku hiljaa ja löydän enemmän aikaa kirjoittamiselle.

Olen nyt synnyttänyt kaksi lasta Saudi-Arabiassa ja ehkä vielä joskus kirjoitan sairaalakokemuksistani. Tyydyn nyt toteamaan että epäilen suuresti synnyttämisen olevan aika erilaista Suomessa kuin mitä se on täällä… toki vaikea sanoa, kun minulla ei tosiaan ole kokemusta Suomesta. Kaipaisin suuresti Suomen neuvolajärjestelmää. Täällä raskauden aikana tavataan lääkäriä tiuhaan, mutta synnyttämisen jälkeen ei juurikaan ole tarkastuksia, ei niin lapselle kuin äidillekään. Yleensä ottaen suku neuvoo täällä lapsenhoitoon liittyvät jutut kuten syöttämisen tai kylvettämisen, ja lääkärissä keskitytään vain mittaamaan paino, pituus ja tarkistamaan fyysinen puoli. Sama pätee äiteihin – mitään kysymyksiä jaksamisesta tai henkisestä puolesta on turha odottaa, vaan lääkäri keskittyy täysin vain fyysisiin mittauksiin ja tarkastuksiin. Vanha arabitapa on se, että synnyttänyt äiti meneekin asumaan omille vanhemmilleen lapsensa tai lapsiensa kanssa 40 päiväksi synnyttämisen jälkeen. Oma äiti auttaa lastenhoidossa ja toipumisessa raskaudesta. Minulla tietenkään ei ole mahdollisuutta tällaiseen, mutta mieheni vanhemmat olivat auttamassa täällä kolmen viikon ajan, mikä oli suuri helpotus erityisesti kolmevuotiaan tyttäremme kanssa.

Tyttäremme syntyi lähes kolme vuotta sitten mutta keskellä kuuminta kesää, ja silloin olimme pitkään ihan perheen kesken, sillä lähes kaikki ystävämme ja tuttavamme olivat matkoilla silloin. Elimme myös erilaista elämää silloin enkä tuntenut juurikaan muita pienten lasten äitejä, olimmehan tottuneet elämään kaksin mieheni kanssa ja minä kävin töissäkin. Nyt tilanne on ollut dramaattisesti erilainen. Meillä on käynyt paljon vieraita ja tyttäremme kavereita, ja suuri osa vieraista on myös tuonut tullessaan paitsi lahjoja niin myös käytännöllistä apua – olemme saaneet mm. itse tehtyjä smoothieita, tuoretta leipää, ylimääräisen vauvan sängyn/leikkikehän lainaan, ja tyttäreni päiväkotikaverien äidit ovat vieneet tytön aamuisin päiväkotiin ja hakeneet hänet iltapäivällä (minun olisi ollut vaikea ahtautua kimppataksiimme vauvan ja vauvan turvaistuimen kanssa). Yhteisöllisyys on asia josta pidän kovasti expat-elämässä, varsinkin tällaisessa elämänvaiheessa. On ollut huojentavaa tietää että voi saada apua tarvitessaan ja että meillä on tiivis yhteisö, jonka jäsenet tietävät millaista on olla kotona pienen vauvan kanssa. Olen todella arvostanut kaikkea apua, jota olemme saaneet. Välillä riittää sekin, että joku kuuntelee väsyneen äidin huolia ja sanoo että tuo on täysin normaalia, kyllä se siitä helpottaa.

Toinen asia mitä arvostaa uudella tavalla on se, että maksettua lastenhoitoapua on mahdollista saada täällä ihan eri tavalla kuin vaikkapa Suomessa. Työvoiman palkkaaminen on halvempaa ja täällä on totuttu kulttuurisesti siihen, että perheellä voi olla siivooja, nanny tai autonkuljetta apunaan. Suurella osalla expat-perheistä onkin nanny auttamassa, varsinkin jos lapsia on useampia. Mekin olemme miettineet osa-aika -nannyn palkkaamista, mutta asia saa jäädä nyt ainakin syksyyn, sillä pian kaikki pakenevat kesälomille – mukaan lukien me, kunhan saamme pojalle passin ensin hoidettua. Itse mietin vielä tarvitsemmeko nannyä ja kuinka paljon, ja tietysti sitä että miten löytää luotettava ja hyvä tyyppi, ja kuinka paljon ”koulutusta” lastenhoitaja tarvitsisi. Suomalaiset (ja omat) kasvatusperiaatteet eroavat jonkin verran siitä, miten täällä lapsia kasvatetaan, ja suuntaviivat on syytä tehdä selväksi nannyllekin. Mutta katsotaan nyt löydämmekö jonkun joka voisi auttaa meitä osa-aikaisesti, suurin osa nannyistäkin haluaisi tietysti kokopäiväduunin.

Päiväkodissa

Tämä blogikirjoitus on myöhästynyt jo muutaman viikon ensin aikomastani aikataulusta, mutta meillä on ollut viime viikkoina tyypillistä lapsiperheen härdelliä: ensin lapsi oli flunssassa, sitten kovassa yskässä, sitten oksennustaudissa, sitten minä olin oksennustaudissa… nyt juuri kaikki ovat enemmän tai vähemmän terveinä, joten pääsen viimein kirjoittamaan blogia aikomastani aiheesta eli päiväkodista. Niin, lapsi aloitti jo kolmisen viikkoa sitten päiväkodissaan, mutta koska me olemme olleet kipeänä niin paljon, on päiväkotiolo ollut vielä aika rikkonaista. Tyttö oli välissä mm. viikon kotona sairastamassa. Päiväkodin aloittaminen lienee useimmille vanhemmille jännittävä hetki: miten se pärjää, itkeekö se siellä ikäväänsä, ovatko hoitajat kilttejä, poimiiko se sieltä kaikki maailman pöpöt, onko virikkeitä, ja niin edelleen. Jännittävää se on ollut myös meille, ehkä erityisesti minulle. Murehdin jo etukäteen miten lapsi tulee hoidossa viihtymään, sillä viimeisen puoli vuotta tyttö on vierastanut enemmän tai vähemmän kaikkia muita kuin minua tai isäänsä. Lisäksi en tiedä miten hyvin tyttö ymmärtää englantia, ja päiväkodissa puhutaan vain englantia – tosin muut ryhmäläiset puhuvat  ainakin nimiensä perusteella äidinkielenään arabiaa, eli tyttö kuulee myös paikallista puheenpartta varmasti hoitopaikassaan.

Kun ilmoitimme tyttäremme päiväkotiin viime keväänä ajatuksena oli, että minä palaan töihin. Sittemmin töihin paluussa ilmeni ongelmia, ja jäin löysään hirteen odottelemaan että onkohan syksyllä töitä tarjolla vai ei. New Yorkin matkamme jälkeen, kun koulun alkuun oli enää muutama päivä aikaa, aiemmasta työpaikastani kansainvälisestä koulusta otettiinkin yhteyttä että kiinnostaisiko minua vielä palata töihin. Vastasin viestiin varovaisesti kyllä – en erikoisesti pitänyt siitä, että ensin töitä luvattiin ja järjestimme kaiken sitä silmällä pitäen että palaan töihin, sitten sanotaan ettei töitä olekaan, ja sitten taas muutaman päivän varoitusajalla pyydetään töihin. No, töitä olisi ollut tarjolla, mutta vain kokopäiväisesti. Tein yhdessä mieheni kanssa päätöksen viime keväänä etten halua vielä palata töihin kokopäiväisesti, vaan tehdä ainoastaan aamupäiviä, jos se on mahdollista. Tytär on päiväkodissa 7.45 – 12.15, ja sen ajan voin työskennellä. Koulussa tähän järjestelyyn ei tälläkään kertaa kuitenkaan suostuttu, joten nyt tilanne on se, että minä olen kotiäitinä ja lapsi on osa-aikahoidossa.

Olisi ollut ihan mielenkiintoista palata töihin ja se olisi varmasti antanut vähän eri näkökulmaa maailmaan vauvavuoden jälkeen, mutta tällä hetkellä minua ei kauheasti harmita se, ettei työkuvio onnistunutkaan. Kun koko töihinpaluu meni sellaiseksi juupas-eipäs-juupas -väännöksi kuin se meni, minulla meni vähän maku koko hommasta. Luulenkin, että jos Saudeissa vielä palaan töihin niin työpaikka tulee olemaan eri kuin tämä koulu. Lisäksi prioriteettini ovat muuttuneet sillä tavoin, että ensimmäisenä vuotenamme täällä olin kiitollinen melkein mistä tahansa työstä ja minulla riitti virtaa työn opetteluun. Nyt lapsen saannin myötä minusta on tullut itsekkäämpi, luultavasti siitä syystä että aikani on nykyään niin rajallista. Palkka, jota olisin saanut puolipäivätyöstä olisi luultavasti juuri ja juuri riittänyt maksamaan tyttären päiväkotipaikan, jos edes sitä. Opettajien palkat eivät muutenkaan ole täällä niin hyvät kuin esimerkiksi Suomessa, ja koska olen ns. local hire, palkkani on vielä puolet pienempi kuin normaalista (local hire on yleensä henkilö, jonka oleskeluluvan maksaa puoliso, ei työpaikka – minun tapauksessani olen täällä mieheni viisumin ja oleskeluluvan turvin). Ja koska olisin tehnyt vain puolipäivätyötä, olisin saanut neljäsosan normipalkasta. Kun palkka on niin nimellinen, siinä alkaa jo sitten miettiä että haluanko harrastaa töissäkäyntiä, vai kenties jotain muuta? Erityisesti kun ottaa huomioon, että minulla on yhtä tasoa korkeampi korkeakoulututkinto kuin suurimmalla osalla opettajista täällä – esimerkiksi amerikkalaisilla riittää kandidaatin paperit opettajan töihin, Suomessa vaaditaan maisteritasoa, ja vielä pedagogisilla opinnoilla.

Nyt kun lapsi on päiväkodissa, minulla on ollut aikaa muun muuassa urheilla, lukea ja tulevaisuudessa kenties opiskella. Ja se on ollut oikein positiivinen asia. Meillä ei ole täällä Saudeissa perhettä, joten turvaverkko on sillä tavoin ehkä perusperhettä heikompi (tosin ei kaikilla Suomessakaan isovanhemmat tai muu perhe osallistu lastenhoitoon, tiedän). Niinpä meillä ei ole mieheni kanssa juuri ollut kahdenkeskistä aikaa, sillä jompikumpi hoitaa aina lasta. Ja koska mieheni käy töissä, minä olen hoitanut arkisin suurimman osan lastenhoidosta. Nyt on ollut ihanaa, kun on saanut aamuisin esimerkiksi ihan rauhassa kirjoittaa tätä blogia tai käydä uimassa tai käydä kavereiden kanssa kahvilla. Tähän vapaa-aikaan liittyy kuitenkin minun kohdallani myös syyllisyyttä. Suomessa ei luultavammin tulisi sellaista tilannetta, että lapsi olisi hoidossa ja minä kotona, ihan jo siitä syystä että se olisi taloudellisesti kestämätön tilanne. Olenkin kamppaillut itseni kanssa siitä, olenko laiska ja huono äiti, kun laitan lapseni osa-aikahoitoon ja olen itse ”vain” kotona. No, jos kysyy rouvilta täällä mielipidettä asiasta niin en ole, sillä täällä suurimmalla osalla perheitä on oma nanny tai lapset ovat osa-aikahoidossa. Lisäksi aika moni on sitä mieltä että lapselle on hyväksi oppia sosiaalisia taitoja varhain ja että lapsen luonne menee pieleen, jos häntä ei laita tarpeeksi nuorena hoitoon (aika vastakkainen näkemys siihen, mitä Suomessa asiasta ajatellaan…!). Toinen vaihtoehto päiväkodille olisi ollut ottaa nanny tai muu palkattu lastenhoitaja, mutta minä olen melkeinpä kallistumassa sille kannalle, että meidän perheessämme päiväkoti on toimivampi vaihtoehto. Ensinnäkin suurin osa nannyistä haluaa kokopäivätyön, ja me tarvisimme vain muutaman tunnin lastenhoitoapua aamuisin. Vaikka nautin omasta ajastani, haluan kuitenkin suurimman osan päivästä viettää tyttären kanssa, kun siihen kerran on mahdollisuus. Toisekseen luotettavan lastenhoitajan löytäminen voi olla hankalaa. Olen nähnyt niin paljon nannyjä jotka antavat lasten touhuta mitä vaan samalla kun itse räpläävät älypuhelinta että olen vähän epäluuloinen. Täällä ei myöskään ole mikään rikos lyödä lapsia, ja tämänkaltaiset asiat huolestuttaisivat minua. Päiväkodissa on ainakin selkeät säännöt kaikille ja useita aikuisia paikalla. Lisäksi päiväkodissa tyttö oppii sosiaalisia taitoja, saa enemmän virikkeitä kuin lastenhoitajan kanssa (päiväkodissa toteutetaan opetusohjelmaa jo taaperoillekin!) ja oppii luultavasti englannin melko hyvin, joten olen ihan tyytyväinen valintaamme. Mutta jokainen vanhempi varmasti pohtii omia valintojaan ja niiden oikeudellisuutta, ja niin minäkin. Olenko itsekäs halutessani muutaman tunnin omaa aikaa? Kärsiikö lapseni siitä?

Lopuksi vielä sellainen huomio, että kun olen jutellut näistä asioista muutaman suomalaisen äiti-kaverini kanssa, he ovat pitäneet minua lähinnä pimeänä kun murehdin heidän mielestään täydellisestä järjestelystä – eli muutama tunti äidille omaa aikaa, ei pakkoa palata töihin, loppupäivä uudella innolla lapsen kaa touhuamista. Tämä on toden totta first world problem: kuinka monella on mahdollisuus laittaa lapsi osa-aikahoitoon ja jäädä kotiin toteuttamaan itseään? Olen matkoillani tavannut sellaisia äitejä, jotka ovat jättäneet lapsensa toiseen maahan voidakseen työskennellä paremmassa työpaikassa ja lähettääkseen sitten rahaa lapsilleen. Se, miten paljon nämä äidit kaipaavat lapsiaan on todella kouriintuntuvaa, mutta he valitsevat työskentelyn ulkomailla koska heidän on pakko tehdä niin. Kuinka onnekas olenkaan ollessani tässä asemassa – muistaisinpa sen vain useammin.

Palvelusväkeä

Eräs entinen pomoni tapasi kertoa tarinaa, jossa hänen isoäitinsä sai häälahjaksi palvelijan. Tämä palvelija oli erittäin osaava ihminen, ja hän viettikin sitten lähes koko elämänsä isoäidin kanssa. Elettiin aikoja, jolloin Suomessakin oli vielä ainakin tietyissä piireissä tapana käyttää palvelusväkeä. Sittemmin emme enää pitkään aikaan ole puhuneet palvelijoista eikä kellään oikein olisi varaakaan sellaisen palkkaamiseen – osalla ihmisistä käy ehkä siivooja kerran pari viikossa, mutta hekin ovat itsenäisiä ammatinharjoittajia, eivät missään tapauksessa palvelijoita sanan varsinaisessa merkityksessä. Hypätään kuitenkin Saudi-Arabiaan vuonna 2015 ja täällä on varsin tavallista törmätä yhä palvelusväkeen. Monissa lapsiperheissä on ns. live in nanny eli lastenhoitaja, joka asuu perheen kanssa. Järjestely muistuttaa ehkä jossain määrin au pair -systeemiä, paitsi että au paireilla on yleensä enemmän vapautta ja joku takaraja pestin kestossa. Nannyt ovat yleensä filippiiniläisiä tai Afrikasta tulleita naisia, monet keski-ikäisiä, ja pesti voi olla todella pitkä. He eivät ole siis lähteneet ensisijaisesti oppimaan uutta kieltä, tutustumaan kulttuuriin tai tienaamaan taskurahoja, vaan kyseessä on työ, jonka tuotoilla elää yleensä paitsi nanny itse myös perheenjäsenet siellä jossain kaukana.

IMG_2088

Kotiapulaisen huone. Taustalla huoneeseen kuuluva oma, erillinen kylpyhuoneensa.

Palvelusväen olemassaolo näkyy myös siinä, miten talot on rakennettu täällä. Ensinnäkin talot ja asunnot ovat todella suuria. Meillä on mieheni kanssa lähes 200 neliöinen asunto, jossa ei ole todellakaan ole mietitty hukkaneliöiden määrää. Meillä on myös asunnossamme ns. piian huone, eli pieni huone, johon voisi sijoittaa nannyn tai kotiapulaisen. Huone ei todellakaan ole mitenkään suuri ja sinne on sijoitettu myös pyykinpesukone ja kuivausrumpu, mutta tiedän monia perheitä talossamme joilla on pysyvä lasten- ja taloudenhoitaja asumassa tässä tilassa. Omakotitaloissa on usein myös vastaava piianhuone (tai pari), ja usein myös huone autonkuljettajalle – kuljettajiahan tarvitaan, kun naiset eivät saa ajaa autoa. Sekä lastenhoitajia että autonkuljettavia näen sankoin joukoin töissä, erityisesti aamuisin kun lapsia tuodaan kouluun ja iltapäivisin, kun lapset lähtevät kotiin. Koulun porteilla on varsinkin iltapäivisin odottamassa nanny- ja autonkuljettaja-armeija, ja meidän tehtävämme on tarkistaa että kukin lapsi – erityisesti tytöt – löytävät kuljettajansa ja lastenhoitajansa ja pääsevät turvallisesti kotiin. Dismissal eli lasten kotiin lähtö kestää yleensä vähintään puoli tuntia, ja lapset haetaan tyypillisesti kolmessa eri vuorossa, sillä kaikki autot eivät millään mahtuisi kerralla koulumme parkkipaikalle. Tämä on tulosta siitä, että julkista liikennettä ei juuri ole ja lähes kaikki lapset menevät kotiinsa yksityisautoilun voimin. Kävely tai pyöräily julkisilla teillä ei myöskään ole suositeltavaa, joten kaukaiselta tuntuvat omat kouluajat, jolloin kävelin, pyöräilin tai jopa hiihdin kouluun. Täällä mikään näistä ei olisi turvallista, ja hiihtäminen nyt ei mahdollistakaan…

Olen saanut pysyvän aineen opetettavakseni koulussa nyt loppulukuvuoden ajaksi. Opetan 7.- ja 8.-luokkalaisille tytöille Career Guidancea eli jonkinasteisesta oppilaanohjauksesta on kyse. Tämän lisäksi tuuraan yhä tarvittaessa muissa aineissa. Täällä aletaan miettiä yliopistoon menoa jo varsin varhaisessa vaiheessa, ja se on yksi asioista joita tunnilla käydään läpi: mitä haluan opiskella, miten haen yliopistoon, mitkä ovat vahvuuteni. Sen lisäksi opetussuunnitelmaan kuuluu mm. opiskelutaitojen hiomista, keinoja välttää stressiä, käyttäytymissääntöjä ja toisten huomioon ottamisesta, ja niin edelleen. Tämä on jossain määrin lähellä aiempaa työtäni yliopistolla, jolloin ohjasin aikuisopiskelijoita opinnoissaan ja autoin tarvittaessa suunnittelemaan opintoja tai ohjasin heitä eteenpäin ongelmissa, joissa en osannut auttaa. Toki nyt tyttöni ovat paljon nuorempia ja aiheetkin ovat siksi vähemmän aikuismaisia. Erityisesti 8.-luokkalaiseni ovat olleet viime aikoina pistoksissa siitä, etteivät he tiedä vielä mitä lähteä opiskelemaan. Olen yrittänyt lohduttaa heitä kertomalla siitä, että itselläni opinnoissa kesti hieman kauemmin (toki asiaa auttoi se, että Suomessa yliopisto on ilmainen – ylimääräiset vuodet eivät tulleet ihan yhtä kalliiksi kuin vaikka amerikkalaisissa yliopistoissa) ja että tein monenlaisia töitä ennen yliopistoon pääsyä sekä opintojen ohessa, ja pidin välivuodenkin kesken opintojen. Tyttöjen ilme oli hämmentynyt kun kerroin että yhtenä välivuosistani olin Irlannissa au pairina – kokemus, joka opetti minulle paljon, niin hyvässä kuin pahassakin. Tytöt eivät voineet ymmärtää, kuinka valkoihoinen länsimaalainen nainen, joka on kaikenlisäksi nyt heidän opettajansa, on joskus ollut au pair eli oikeastaan vähän niin kuin nanny… luokkayhteiskunta on pesiytynyt jo nuorten mieliin niin vahvasti, etten usko että yksikään ainakaan saudioppilaistani lähtisi koskaan au pairiksi. Se ei vaan olisi sopivaa; päinvastoin, se suorastaan kielisi köyhyydestä.

No, meillä ei ole nannyä eikä autonkuljettajaa, vakituinen taksikuski on jolle soitan silloin kun minun pitää liikkua päiväsaikaan paikasta toiseen eikä mieheni voi minua ajaa. Meillä käy kuitenkin talon puolesta siivoojat kerran viikossa – siivouspalvelu kuuluu vuokraan, eli emme maksa siitä ekstraa. Siivoojat käyvät meillä keskiviikkoaamuisin jolloin olemme molemmat töissä. Onneksi, sillä ne kerrat kun olen ollut kotona siivoojien täällä ollessa ovat olleet kiusallisia. Tuntuu, kuin vahtisin heidän työtään, vaikka siitä ei tosiaan ole kyse. Muutama viikko sitten siivoojien kanssa kävi ajatuksia herättävä välikohtaus. Olin juuri tullut kotiin töistä ja juttelin Skypessä äitini kanssa, kun ovikello soi. Ajattelin mieheni unohtaneen avaimensa kotiin, mutta kun avasin oven siellä seisoikin siivoojamme, kaksi miestä. Toinen heistä yritti hädissään selittää jotain keittiöstämme ja lasipullosta, ja kun pyysin siivoojat sisään, hätäännyksen syy selvisi: siivoojat olivat rikkoneet tiskatessaan yhden vesikarahveistamme. ”Sorry madam, I made a mistake” siivoojaparka toisteli hädissään ja kertoi käyneensä joka tunti soittamassa ovikelloa aamun jälkeen tarkistaakseen, onko joku jo kotona. Vesikarahvi oli Ikeasta ostettu ja parin euron arvoinen, joten minun ei ollut vaikea sanoa siivoojille no problem ja että me kaikki teemme virheitä. Ilmeisesti siivoojat voivat joutua maksamaan omasta pussistaan jos rikkovat jotain, ja parhaassa tapauksessa tulee haukut päälle sekä asunnon asukkailta että pomolta. En erityisemmin nauttinut tilanteesta, jossa miesparka oli koko päivän hermoillut rikkomaansa karahvia. Mikä oikeus minulla olisi raivota ihmiselle, joka tekee vaan työtään – työtä, joka kaikenlisäksi helpottaa omaa arkeani ja josta olen kiitollinen?