Ramadan, korona ja hippusellinen toivoa

Ramadan, muslimien pyhä paastokuukausi, alkoi Saudi-Arabiassa perjantaina (tai torstai-iltana, mutta perjantai oli ensimmäinen paastopäivä). Tämä on nyt jo viides ramadan jonka minä vietän Saudeissa, ja varmasti erikoisin tähän mennessä, kiitos koronan. Ramadanin aikaan muslimit tapaavat paljon sukulaisia ja ystäviä, mikä ei nyt ole niin hyvä idea, kun elämme sosiaalisen eristäytymisen aikaa. Yksi asia mikä on aina ollut hankalaa ramadanin suhteen on ollut ulkona syöminen, ainakin meille ei-muslimeille. Muslimithan paastoavat ramadanina päiväaikaan, eikä kaupungilla sovi meidänkään syödä tai juoda yleisillä paikoilla silloin. No, kaupungille ei nyt niin ole asiaa eikä ravintolatkaan ole auki, olemmehan huhtikuun alusta saakka olleet täyden ulkonaliikkumiskiellon alla, mutta osa ravintolaista on toimittanut yhä ruokaa kotiin. Ruoan tilaaminen ravintolasta saattaa olla nyt sitten vieläkin vaikeampaa kuin aiemmin. Yritimme tilata torstaina vielä pitsaa, juuri ennen ramadanin alkua, mutta emme pääseet millään läpi yhteenkään ravintolaan, vaikka aloitimme tilaamisen yrittämisen jo ennen neljää iltapäivällä. Nyt näyttää siltä että ravintolat toimittaisivat ruokaa ramadanina aikavälillä 15.00 – 03.00, mutta emme ole vielä kokeilleet toimittaako yksikään ravintola meille. No, onneksi ruokaa saa yhä kaupasta ihan hyvin.

Olen paljon miettinyt sitä, miten tilanne vaikuttaa eri lailla eri ihmisiin ympäri maailmaa. Meillä täällä Saudi-Arabiassa luokka- ja tuloerot ovat hyvin näkyviä, ja viime aikoina olen ollut huolissani nannystämme Susanista, personal traineristamme Mohamedista ja taksikuskistamme Aboobackerista. Kaikilla kolmella tulot ovat lakanneet täysin koronan myötä, eikä heille ole mitään avustusta tulossa ainakaan Saudi-Arabian valtion osalta. Olen pitänyt heihin kaikkiin yhteyttä WhatsAppilla, ja Susan kertoi miehensä olevan sairaalassa – hänellä on sydänvaivoja. Mohamed ja hänen vaimonsa ovat molemmat personal trainereita, joten heillä on talous varmasti tiukalla. Aboobackerin perhe on suurimmaksi osaksi Intiassa, mutta en tiedä mitä hän täällä tekee, kun taksia ei saa ajaa. Ylipäätään mietin työläisiä, kuten leirimme puutarhureita. He asuvat varmaan ainakin neljä miestä samassa huoneessa eikä rahaa ole tuhlattavaksi. Epäilen että heillä ei  ole minkäänlaista sairausvakuutusta, joten jos he sairastuvat, lääkärissä käyminen on hyvin kallista eikä sairaalaan lähdetä kovin helposti. Luulen että Saudi-Arabialla tulee olemaan iso työ juuri tällaisen työväestön parissa viruksen nitistämisessä.

Tänään tuli viimein, pitkästä aikaa, vähän hyviäkin uutisia. Saudi-Arabia helpottaa ulkonaliikkumiskieltoa siten, että ulkoilla saa aikavälillä 09.00-17.00. Osa kaupoista avaa jälleen ovensa (viime viikot vain ruokakaupat ja apteekit ovat olleet auki), mutta ravintolat, kahvilat, parturit, kuntosalit ja elokuvateatterit pysyvät yhä kiinni. Aloin heti suunnitella retkeä autiomaahan ensi viikonloppuna, vaikka säät alkavat olla jo liian kuumat autiomaareissuihin – tänään on ollut 41 astetta lämmintä ja ulkona on hiekkamyrsky, ei siis mikään ideaali ulkoilusää. Meillähän on asiat olleet hyvin koko ajan omassa pikku leirissämme, sillä olemme voineet ulkoilla leirin sisällä. Suuri osa ihmisistä alueellamme ei ole voinut poistua kotoaan, koiraakin on saanut käydä ulkoiluttamassa 100 metrin säteellä omasta kodistaan ja vain tiettynä aikana päivästä. Mutta olen silti viettänyt lähes koko huhtikuun kotona ja kotileirissä, lähinnä viihdyttäen ja opettaen lapsia ja kävellen iltaisin ympäri leiriämme kuin hamsteri juoksupyörässä (leirin kävelee reunoja pitkin ympäri muuten noin 12 minuutissa ja askeleita kertyy minun pienillä koivillani noin 1500 per kierros, fyi). Haluaisin ulos, ihan minne vaan, oli kuuma tai hiekkamyrsky.

Koska olemme kaikki olleet enemmän tai vähemmän jumissa pienessä kotileirissämme – osa kriittisten alojen työntekijöistä on käynyt vielä työpaikoillaan täältäkin käsin – täällä näkee koko ajan ihmisiä ulkoilemassa ja yrittämässä pysyä niin henkisesti kuin fyysistestikin kunnossa. Koska kuntosali on suljettu, jotkut treenaavat irtopainoilla ja rekan renkailla jalkapallokentällä. Aamuisin ja iltaisin näkee leiriä ympäri juoksevia ihmisiä, ja naapurikadulla vanhempi pariskunta pelaa jalkapalloa keskenään tiellä (liikennettä ei koskaan ollut valtavasti leirissämme, ja nyt sitä ei ole juurikaan). Tenniskenttä on yhä auki ja siellä mätkitään palloa nyt innolla. Ulkoilen yleensä sään salliessa lasten kanssa aamuisin mahdollisimman aikaisin ja iltapäivällä neljän viiden maita, koska keskellä päivää on niin kuuma. Näemme yleensä aika lailla samoja ihmisiä samoissa kohtaa leiriä ulkoillessamme, ja päivät alkavat muistuttaa suuresti toisiaan – elokuva Groundhog day tulee vahvasti mieleen. Myös aivan tuntemattomat ihmiset ovat alkaneet jutella minulle, erityisesti varmasti lasten vuoksi. He muistelevat yleensä omia, jo aikuisia lapsiaan, jotka ovat jossain muualla kuin täällä Saudeissa. Moni miettii ääneen että ollapa lapsi ja vailla huolia (mikä ei pidä täysin paikkaansa, tytär kyllä ymmärtää yllättävän paljon tilanteesta). Osa päivittelee kuinka korona-virus on jumalan meille lähettämä vitsaus jotta oppisimme elämään ihmisiksi. Monet juovat kahvia talojensa edessä ja tarkastelevat elämää kaduilla. Jotkut naiset ajavat autolla ympäri leiriä hissukseen että ajotaito pysyisi yllä. Muutama päivä sitten näimme miehen, joka ajoi omia hiuksiaan portailla istuen, peili kädessä.

Lasten koulu on yhä kiinni, eikä kouluilla ole ainakaan vielä valtionvallan lupaa avatakaan oviaan. Tyttärellä oli koulun zoom-palaveri viime viikolla, meille hieman epäkätevään ilta-aikaan kello 19.30 (tytär menee yleensä niihin aikoihin jo nukkumaan, mutta arabilapset tuntuvat valvovan myöhään). Oli ihan hauska nähdä tyttären luokkakavereita ja opettajaa sekä koulun omistajaa, mutta joukko neljä-viisivuotiaita ryhmäpuhelussa oli aika kaoottista kuultavaa ja katsottavaa. Kulttuurierot tulivat kyllä taas hyvin esille kun pienet arabilapset kertoivat kuinka I love you and miss you so much, ja myöhemmin tyttären luokan äitien WhatsApp-ryhmässä meno oli aivan samanlaista, höystettynä kymmenillä erilaisilla sydänemojeilla ja tunteikkailla toiveilla siitä kuinka inshallah pian lapset pääsisivät kouluun. Tyttären opettaja päätti zoom-puhelun puheeseen siitä kuinka meidän täytyy muistaa pestä käsiä, pysyä kotona ja rukoilla jumalaa lopettamaan tämän viruksen eteneminen. Epäilen, että Suomessa koulujen zoom-palaverit eivät lopu näihin sanoihin?

Jumissa, kotona

Joka puolella maailmaa ihmiset ovat saman epäuskon vallassa. Voiko näin todella olla tapahtumassa? Kauanko tätä kestää? Miten meidän pitäisi yksilöinä ja kansakuntina suhtautua korona-viruksen aiheuttamaan uhkaan?

Täällä Saudi-Arabiassa valtio on tehnyt alusta alkaen hyvin tiukkoja rajoituksia. Täällä rajat laitettiin kiinni paljon aikaisemmin kuin monessa muussa maassa. Viime viikolla tuli tieto että kaikki leirit, compoundit, sulkevat ovensa ulkopuolisilta. Ennakoin tätä liikettä ja päästin nanny Susanin jo aikaisemmin loppukuun maksetulle lomalle. Olin aivan varma että compoundit suljetaan enkä halunnut tilannetta, jossa nanny Susan jäisi ilman tämän kuun palkkaa. Lisäksi tämän sosiaalisen eristämisen aikana ei ole hyvä idea että nannymme kulkee kotikaupunkinsa ja meidän leirin väliä joka päivä. Luonnollisesti samoin jouduin luopumaan personal trainerista, vaikka leirimme salille en ole halunnut muutenkaan mennä enää. Meillä on vielä kuntosali poikkeuksellisesti auki, luultavasti koska leirimme on pieni ja voimme soveltaa hieman sääntöjä, mutta jos jostain pöpöjä saa tähän maailman aikaan niin se on kuntosali. Nyt uusimpana rajoituksena meillä on ollut osittainen ulkonaliikkumiskielto maanantaista lähtien. Tällä hetkellä meillä se on vain iltaisin ja öisin, 19.00 – 06.00, mutta tänään juuri uutisoitiin että ulkonaliikkumiskielto aikaistetaan alkamaan jo kello 15.00 Riadissa, Mekassa ja Medinassa. Lisäksi liikkumista eri provinssien (alueiden, Suomessa puhuttaisiin maakunnista) välillä rajoitetaan. Myös maahan saapuvia tavarakuljetuksia karsitaan. Ainoastaan lääkkeet ja ruoka liikkuvat rajan yli. Tilasimme juuri viikonloppuna ison paketin kaikenlaisia lasten aktiviteettikirjoja, värikyniä jne. Dubaista, mutta nyt näyttää siltä että paketti tulee seisomaan Dubaissa jonkin aikaa.

Mieheni on ollut sunnuntaista saakka kotitöissä, mistä olen hyvin onnellinen. Hänen työnsä on ylipäätään sellaista että se on hoidettavissa etänä – eri asia olisi jos hän olisi töissä vaikka öljykentällä. Olen hyvin onnellinen myös siitä, että meillä on kolme makuuhuonetta, joista yksi on tähänkin saakka toiminut toimisto/vierashuoneena. Miehellä on ollut yllättävän paljon työpuheluita ja töitö kotona, joten on hyvä että meillä on joku paikka mihin hän voi sulkeutua lapsilta rauhaan. Lasten koulusta tuli alkuviikosta sähköposti, jossa kerrottiin koulun jatkuvan ensi viikolla siten, että he lähettävät tehtäviä sähköisesti. Tämä viikko meillä piti olla ylipäätään kevätlomaa, spring break, ja ensi viikolla piti alkaa kevätlukukausi. Kukaan ei osaa tietenkään tällä hetkellä sanoa kuinka kauan tilanne jatkuu tällaisena ja milloin koulut voisivat avata, mutta tuntuu että huhtikuu varmaan menee ainakin tällaisena kotikouluna. Olen kiitollinen siitä jos koulu lähettää meille aktiviteetteja. Tytär kaipaa kovasti tekemistä ja vaikka olemmekin tehneet yhtä sun toista, ei ole aina helppoa viihdyttää molempia lapsia. Poika on vielä sen verran nuori, ettei hän oikein jaksa keskittyä mihinkään pitkäjänteiseen, eikä poikaa voi oikein yksinkään jättää sillä välin kun opetan tytärtä.

Sosiaalisesta eristäytymisestä on puhuttu täälläkin paljon, ja se toteutuu vaihtelevasti. Olen itse yrittänyt pitää varovaista linjaa itseni ja lasten suhteen. Mies on käynyt viime aikoina ruokakaupassa, me olemme olleet vain kotileirissä. Viime viikonloppuna tosin kävimme päiväseltään autiomaassa ajelemassa. Kovin pitkälle emme uskaltaneet yhdellä autolla ajaa, mutta oli silti ihanaa olla ulkona ja tuntea lämmin aavikon hiekka varpaissa. Nyt odottelemme kielletäänkö autiomaassakin ajelu, tai saammeko kokopäiväisen ulkonaliikkumiskiellon. Täällä meidän leirissä on monenlaista suhtautumista sosiaaliseen eristäytymiseen. Useimmat ajattelevat, että leirin sisällä on yhä turvallista antaa esimerkiksi lasten leikkiä keskenään tai istua yhdessä uima-altaalla. Sitten on niitä, jotka ovat olleet jo useamman viikon täysin omissa poteroissaan. Niin paljon kuin haluaisinkin antaa lasten leikkiä kavereiden kanssa, olen joutunut nyt kieltämään sen sekä leikkikentälle menon. Meidän leiri ei ole mikään kupla. Toivottavasti emme saa virusta tänne, mutta pitäisin sitä melko todennäköisenä että se leviää meillekin. Yritämme pysyä vain oman perheen parissa, mikä ei kyllä ole aina helppoa. Koska niin monet vanhemmat antavat lastensa leikkiä yhä keskenään, ulkoillessa joudun usein muistuttumaan tytärtä siitä että kenenkään lähelle ei saisi mennä. Poika on vielä niin pieni että hän ei sinänsä kaipaa muita lapsia, mutta tyttärelle tämä on vaikeaa. Ja minulle, ulkoilu tuntuu kuin joltain miinakentältä jossa pitää koko ajan tarkkailla ettei kukaan yli-innokas lapsi tai aikuinen hyökkää iholle. En usko että eristäytyminen olisi minulle niin hankalaa jos meillä ei olisi lapsia – minulle kelpaisi oikein hyvin lukea kirjoja, pelata tietokonepelejä, katsoa Netflixiä ja siivota talo lattiasta kattoon – mutta tällä hetkellä lähes kaikki aika menee lapsia viihdyttäessä. Juoksemassa olen sentään onnistunut käymään aamuisin, mikä on ollut henkireikä kiireisissä päivissä.

Kaipaisin hirveästi suomalaista luontoa ja sitä että voisi kotoansa vain mennä metsään tai meren rannalle kävelemään. Sitähän me emme voi täällä tehdä, vaan tosiaan olemme lähinnä pienen leirimme sisällä, yrittäen vältellä muita ihmisiä. Saudivuosinamme olen kyllä oppinut kökkimään sisällä. Kesäisin Saudeissa on niin kuuma, että ulkoilu pitää hoitaa aikaisin aamulla tai illalla. Ramadanin aikaan juuri mikään ei ole auki ennen auringonlaskua, joten silloinkin ollaan lähinnä kotona, ainakin päivisin. Mutta silloinkin on voinut tavata kavereita ja pitää leikkitreffejä, mikä nyt ei ole korteissa. Mutta tästäkin selvitään. Yritän ajatella positiivisia asioita, kuten sitä että olemme kaikki samassa maassa ja perheenä koossa, emme kukaan kuulu riskiryhmään viruksen osalta ja meillä toimii yhä varsin hyvin ruokahuolto. Lisäksi ehkä ihmiskuntana selviämme tästä koettelemuksesta oppien samalla jotain. Toivoisin, että tällä kaikella voisi olla positiivisia vaikutuksia ihmisten kulutushysteriaan ja luonnonsuojeluun. Aika näyttää miten kaikessa käy.

 

Arjen apulaiset

Mieheni matkustaa paljon työnsä puolesta. Tälläkin hetkellä hän on työmatkalla Lontoossa, joskin on palaamassa onneksi kotiin tänään illalla. Kun mieheni on poissa, pyöritän arkea kahden lapsen kanssa yksinhuoltajana, kuten tapaan sanoa puolivakavissani. Mutta en onneksi ole totaalisen yksin vaan minulla on loppujen lopuksi paljon apukäsiä arjessani, vaikka sukulaiset ovatkin kaukana Suomessa eivätkä siten voi auttaa arjessamme.

Arkisin tytär käy esikoulua ja poika käy samassa koulussa hoidossa. Koulubussi lähtee leirimme keskusaukiolta 7.30, ja aamulla kipitämme bussiin enemmän tai vähemmän kiireessä. Yritän laittaa eväät ja koulupuvut jo valmiiksi edellisenä iltana, sillä en ole aamuihmisiä ja inhoan etsiä hukassa olevia tavaroita kiireessä. Kouluun meidät ja naapurin toisen perheen vie pikkubussilla intialainen kuskimme Haris. Haris on iso mies, joka ei paljoa puhele, mutta on luotettava ja ajallaan. Haris myös ajaa meidät vanhemmat takaisin kotileiriin sitten kun lapset on saatu kouluun. Koulureissuilla vaihdan kuulumiset muiden äitien kanssa ja juttelen tyttären ja pojan opettajien kanssa kaikki käytännön asiat – onko vesipullo hukassa, tarviiko poika vaihtovaatteita, kenen synttärit ovat seuraavalla viikolla, ja niin edelleen.

Kun lapset on saatu kouluun, alkaa muutama tunti omaa aikaani. Kolmena aamuna viikossa tapaan personal trainerini Mohamedin. Aloitin treenaamaan Mohamedin kanssa syyskuussa, sillä kahden lapsen synnytyksen ja vauvavuosien jälkeen tuntui että kuntoni on aika huono. En myöskään ollut kauheasti ehtinyt urheilla silloin kun poika oli vielä kotona, nyt aamujen hoitopaikka mahdollistaa sen että voin urheilla – ainakin silloin kun lapset eivät ole kipeänä, mikä aina sekoittaa pakkaa. Mohamed on puoliksi egyptiläinen, puoliksi italialainen, ja hän on asunut mm. Venäjällä ja Saksassa. Hän puhuukin montaa eri kieltä ja treenaa monien eri kansallisuuksien kanssa. Salaa Mohamed haaveilee muutosta takaisin Eurooppaan ja erityisesti pohjoismaihin, sillä hän haluaisi saada tyttärensä kouluun siellä. Minulta hän kyselee silloin tällöin siitä millaista Suomessa on asua. Vastaan aina että olen itsekin ollut jo kohta kuusi vuotta poissa Suomesta, mutta kyllä siellä on monia hyviä asioita, kuten puhdas ilma, hyvä koulutus ja siellä on melko turvallista. Personal trainer tuntuu yhä aika luksukselta. Luultavasti minulla ei ihan pian tule olemaan varaa tai aikaa palkata sellaista sitten jos ja kun palaamme Suomeen, varsinkin jos ajatuksena on että palaan töihin jollain aikataululla. Nyt onkin hyvä aika panostaa omaan hyvänvointiin. Tavoitteena on, että oppisin tekemään painonnosto-ohjelman itse, ja voisin seurata sitä sitten kun en enää treenaa Mohamedin kanssa. Mohamed antaa myös ohjeita ruokavalion suhteen, joita seuraan enemmän tai vähemmän tunnollisesti. Olen kyllä huomannut eron omassa jaksamisessa ja ulkomuodossa sen jälkeen kun aloitin treenaamaan Mohamedin kanssa, ja vaikka treenit ovat rankkoja, tykkään kovasti niistä.

Aamuisin yritän hoitaa myös kaiken muun sellaisen, mikä vaatii aikaa ja keskittymistä. Kuten esimerkiksi tämän blogin kirjoittamisen, mutta myös suomen tuntieni suunnittelun tai jos minulla on muita töitä hoidettavanani. Välillä käyn ostosbussilla kaupungin ostareissa ostoksilla ja tapaan ystäviä, Viime aikoina olen yrittänyt siivota talosta ylimääräisiä tavaroita kierrätykseen.

Lapset pääsevät koulusta puolenpäivän aikaan, ja ajelemme taas bussilla Harisin kyydillä hakemaan lapset ja sitten palaamme kotiin. Puolenpäivän aikaan saapuu myös nannymme Susan, joka on kanssamme arkisin noin 12-17. Susan on reilu 50-vuotias, pieni filippiiniläinen nainen, jonka mies on täällä töissä ja jonka teini-ikäiset lapset käyvät filippiiniläistä koulua täällä. Viime aikoina Susan on kyllä puhunut siitä, että hän aikoo lähettää teini-ikäiset poikansa Filippiineille käymään koulua ja asumaan veljensä kanssa. Saudi-Arabiassa täytyy maksaa nykyään eräänlaista veroa tai maksua perheestä. Esimerkiksi mieheni maksaa minusta ja lapsista maksua, joka tuplaantuu joka vuosi. Filippiiniläiselle perheelle maksut alkavat olla jo aika kalliita, ja ymmärrän että Susan haluaisi poikien palaavan Filippiineille, mutta hän tuntuu myös olevan vähän surullinen asiasta. Täällä on paljon filippiiniläisiä naisia, jotka ovat jättäneet ihan pienetkin lapsensa esimerkiksi oman äitinsä hoitoon ja tulleet paremman elannon perässä tänne, ja se on kyllä todella surullista. Itse saa olla onnekas siinäkin asiassa, että perhe saa olla yhdessä eikä rahan vuoksi lapsia tarvitse erottaa vanhemmistaan.

Susan  siivoaa, tiskaa, pesee pyykit ja silittää. Tarvittaessa Susan katsoo myös lapsia, mikä on iso apu arjessa erityisesti silloin kun mieheni ei ole täällä. Opetan kerran viikkoon suomea iltapäivisin, ja silloin Susan on lasten kanssa. Susan yleensä myös vahtii poikaamme tiistai-iltapäivisin, jolloin tyttärellä on balettitunti. Koska balettitunti on eri leirissä, joudun kulkemaan sinne taksilla (en aja eikä meillä ole kahta autoa), ja käyn yleensä vielä ruokakaupassakin sillä välin kun tytär on tanssimassa. Tämä arkiruljanssi on helpompi hoitaa ilman kohta kaksivuotiasta poikaamme, varsinkin kun minulla on yleensä kiire hoitaa kaikki ostokset ja ehtiä sitten vielä hakemaan tytär tanssitunnilta ajoissa. Jos mieheni ei ole työmatkalla tai ylitöissä, hän pääsee hakemaan minut ja tyttären tanssitunnilta, muuten joudun pyytämään taksikuskia odottamaan ja ajamaan meidät myös takaisin. Vakikuskinamme on ollut jo parin vuoden ajan intialainen Aboobacker, jonka veljet ja veljenpojat ovat myös kuskeina täällä Saudeissa. Aboobacker tuntee meidät hyvin ja kuljettaa mielellään minua ja lapsia, ja tuo välillä meille yllätyksenä intialaista ruokaa kotiovelle. Aboobacker haaveilee paluusta Intiaan perheensä luo. Hän on isosta perheestä ja vanhin poika peri perheyrityksen (leipomo), muut ovat etsineet onneaan mm. täältä Saudi-Arabiasta. Aboobacker on jo itsekin isoisä ja rakennuttaa koko ajan isompaa taloa Intiaan, koska perhe laajenee koko ajan. Hän on harras muslimi ja tykkää keskustella Intian poliittisesta tilanteesta kanssani.

Kun iltapäivän harrastukset ja minun opetukseni on hoidettu, Susan lähtee omaan kotiinsa tai vielä iltatöihin viiden jälkeen, ja minä alan valmistella samaan aikaan iltaruokaa lapsille ja itselleni. Syömme yleensä viimeistään kuuden maita, sillä lapset menevät yleensä nukkumaan jo 19.30 mennessä, aamut ovat sen verran aikaisia. Olen itsekin sängyssä jo yhdeksän maita, ja sitten arki jatkuu suunnilleen samanlaisena seuraavana päivänä, kunnes saapuu viikonloppu tai loma, ja silloin onkin sitten eri jutut.

Tavaramarkkinat

Kotileirissämme alkoi pari viikkoa sitten hyväntekeväisyyskeräys, jossa kerran viikkoon tavarat tullaan hakemaan kotiovelta ja sitten ne lajitellaan eri hyväntekeväisyyskohteisiin. Näin tässä hyvän mahdollisuuden päästä eroon kaikenlaisesta vauvatavarasta jolle ei enää ole käyttöä, ja muutenkin siivota kaappeja. Kun saavuin Saudeihin viisi ja puoli vuotta sitten, mukanani oli reppu ja yksi iso matkalaukku. Olimme mieheni kanssa postittaneet muutaman paketillisen tavaraa Saudeihin, mutta saavuimme maahan aika pienen omaisuuden kanssa. Suomen päässä asunto oli ollut vuokra-asunto ja suurin osa huonekaluista meni myyntiin tai annoimme eteenpäin. Muistan miten ihanalta tuntui jättää kaikki tavara taakseni, ja muistan myös miten helppoa oli pitää ensimmäinen Saudi-asuntomme siistinä, koska meillä ei oikeasti ollut mitään ylimääräistä. Vaikka olemme mielestäni olleet varsin maltillisia kuluttajia koko Saudeissa olomme ajan, on tässä vuosien varrella meille hiipinyt kummasti aika paljon tavaraa. Lasten tavaroita on varmasti eniten, ja ne ovat kaikkein näkyvimpiä – leluja on joka paikassa, pojalla on vielä syöttötuoli ja pinnasänky, ja niin edelleen. Pakkasinkin hyväntekeväisyyteen mm. lasten vaatteita, hyväkuntoisia mutta pieneksi jääneitä kenkiä, vauvasängyn peitteitä ja musiikkimobilen ja niin edelleen.

Olen aiemminkin kertonut siitä, kuinka Saudi-Arabiassa kierrätys ei ole samalla tasolla kuin vaikka pohjoismaissa. Kulttuuri on sellainen, että kaikki ostetaan uutena jos vain voidaan, ja sitä pidetään köyhyyden merkkinä jos joutuu ostamaan tai ottamaan vastaan vaikka käytettyjä vaatteita. Tämä tekee esimerkiksi lastenvaatteiden myymisestä tai kierrättämisestä hankalaa. Joitakin vauvajuttuja olen yrittänyt myydä täällä, ja aika huonolla menestyksellä. Hinta saa olla tosi matala, ja joitakin juttuja ei oteta edes ilmaiseksi. Laitoin myös omia vaatteita kierrätykseen ja tarjosin samalla nanny Susanille mahdollisuuden ottaa ensin parhaat päältä, jos haluaa. Nanny Susan on minua huomattavan paljon pienempi ja lyhyempi, mutta kyllä vaatekassista oli jotain mukaankin lähtenyt. Nanny Susan kävi läpi vaatteitani ja kysyi joka vaatteen kohdalla ”Why madam, why? This is nice!” Susan on sillä lailla vanhan kansan ihminen, että hän ei voinut ymmärtää miksi laitoin ehjiä, suht hyväkuntoisia vaatteita pois (sanalla sanoen en ymmärrä miksi kierrätykseen pitäisi laittaa jotain rytkyjä, ne nyt joutavat roskikseen). Selitin sitten Susanille että minulla on aika paljon vaatteita, osa on liian suuria (hankittu raskausaikana tai heti lasten syntymän jälkeen), osa liian pieniä (Suomen ajoilta) tai muuten vaan eivät ole enää minun tyylisiäni.

Tavaroiden sortteeraminen ja Susan saivat kyllä minut miettimään omaa kulutustani. Olen aina ollut aika säästäväinen, tai no riippuu varmaan keneltä kysytään, kaikki on suhteellista. Mutta olen mielestäni aika järkevä kuluttaja ja en yleensä osta turhaa. Mutta on niitä harhaostoksia kaapissani ja muutenkin tavaraa on kertynyt tosiaan tässä vuosien varrella. Jotkut lapsille ostetut tavarat ovat jälkikäteen tarkasteltuna olleet sellaisia, että ilmankin olisimme pärjänneet. Ylipäätään se, kun tietää että joku päivä tämä maallinen omaisuus täytyy jälleen pakata ja osa siitä lähettää Suomeen… se saa miettimään miten paljon tavaraa ihminen todella tarvitsee. Ja mihin päätyy kaikki tämä roina mitä meilläkin on? Esimerkiksi nyt niin rakkaat lelut jäävät auttamatta pois kun lapset kasvavat, eikä käytetyille leluillekaan meinaa täältä löytyä ottajia. Ja kun miettii mikä on maailman tila ja kun katsoo esimerkiksi täällä Saudeissa tienvarsia jotka ovat täynnä roskaa, tuntuu jotenkin älyttömältä ainakaan itse enää suuresti lisätä roskamäärää. Siksi olisi niin hienoa, jos vaikkapa meidän hyväkuntoisille lastenvaatteille löytyisi vielä joku ottaja ja että niitä voisi pitää ainakin vielä yksi lapsi.

Kotiinpaluu

Kaikelle on aikansa, on myös aika palata kotiin pitkältä lomalta Suomesta. Tänä kesänä minä ja lapset olimme seitsemän viikkoa lomalla Suomessa (ja piipahdimme myös viikon verran Tanskassa moikkaamassa kavereita), ja mieskin lomaili useamman viikon Suomen kamaralla. Kesälomat ovat aina meille yllättävän kiireistä aikaa, sillä lyhyessä ajassa (no, tällä kertaa edes vähän pidemmässä ajassa) pitää yrittää hoitaa kaikenlaisia juoksevia asioita ja yrittää nähdä sukulaisia ja kavereita. Saudi-Arabia tuntuu kovin rauhalliselta hektisen kesäloman jälkeen, ja tällä hetkellä otan mielelläni vastaan rauhallisuuden, mutta tiedän myös että jossain vaiheessa elo täällä alkaa tuntua taas liiankin rutinoituneelta. Täällä on yhä hirvittävän kuuma, mikä rajoittaa kovasti ulkonaoloa, mikä on erityisesti lapsille tylsää. Leirissä on myös vielä aika hiljaista, sillä monet ovat joko yhä lomalla tai sitten muuttaneet kokonaan pois. Tänä vuonna kaveripiirissäni täällä Saudi-Arabiassa on käynyt kato kovalla kädellä, suurin osa läheisimmistä ystävistäni on joko muuttanut kokonaan Saudeista tai sitten vaihtanut leiriä, mikä Saudeissa on iso juttu. Kun en aja autoa ja liikkumiseen menee paljon aikaa, näen luonnollisesti eniten ihmisiä jotka asuvat kanssamme samassa leirissä. Leiriytyminen on vahvaa monella muullakin tapaa, esimerkiksi en halua lähteä juurikaan harrastuksiin (omiin tai lasten) leirin ulkopuolelle, koska taksilla kulkeminen on aikaavievää ja maksaahan se rahaakin.

Ensi viikolla tulee viisi vuotta siitä kun pakkasin matkalaukkuni ja hyppäsin lentokoneeseen kohti Saudi-Arabiaa. En olisi silloin ajatellut, että me olisimme niin pitkään täällä. Tunne siitä, että olemme tosiaan olleet pitkään täällä, on saanut vahvistusta siitä että niin moni tuttava ja kaveri on jo lähtenyt maasta, ja me olemme yhä täällä. Viidessä vuodessa on tapahtunut hirveän paljon, isoin muutos tietysti on ollut se että olen nyt kahden lapsen äiti. Tänä kesänä Suomessa onnistuin tapaamaan muutamia ystäviä yliopistoajoiltani Suomessa, ja se sai minut mietteisiin siitä millaiseen positioon palaan jos ja kun palaamme Suomeen. Aika moni ystäväni ja tuttavani on varsin hyvässä työssä, vakituisissa työpaikoissa, tekemässä sellaisia juttuja joita olen aina ajatellut oikeiden aikuisten tekevän – ja minusta ei aina vieläkään tunnu kovin aikuiselta…! Nyt olen ollut (melko) tyytyväinen kotiäiti, joka harrastaa töissäkäymistä, mutta haluaisin kyllä palata jollain aikataululla töihin.  Viidessä vuodessa on myös Suomessa ehtinyt tapahtua paljon, ne kontaktit jotka minulla olivat vahvoina lähtiessäni ovat haalistuneet, ja moni kanssasiskoni- ja veljeni on ehtinyt viidessä vuodessa kartuttaa työkokemustaan ihan eri tavalla kuin minä. Okei, minä olen kartuttanut elämänkokemusta, mutta en tiedä miten paljon potentiaaliset työnantajat sitä arvostavat.

Joskus elämä Saudi-Arabiassa tuntuu kuin unelta. Siihen vaikuttaa varmasti osaltaan se, että me kaikki tiedämme ajan täällä päättyvän lopulta, ja sitä ajan loppumista sekä odottaa että pelkää samaan aikaan. Koska kaikki on aina täällä niin epävarmaa, elämä on koko ajan sellaista yksi jalka oven välissä -elämää – koskaan ei tiedä, milloin pitää lähteä vaikka työtilanteen tai maan turvallisuustilanteen vuoksi. Ja koska talo on vuokralla ja huonekalut leirin omaisuutta, ei oma kotikaan ole täysin sellainen kuin se olisi jos sisustaisi itse alusta alkaen. Kulttuuri on kovin erilainen kuin Suomessa, vaikka minähän elän jossain kulttuurissa kulttuurin sisällä, expat-elämä ei ole samanlaista kuin mitä elämä saudeilla on Saudi-Arabiassa vaan jälleen joku omanlaisensa, outo jaettu kokemus. Otetaan esimerkiksi se, kuinka ihmisiä tulee ja menee koko ajan. Se vaikuttaa omalta osaltaan ystäväsuhteiden solmimiseen, useimmat ihmiset ovat vain hyvän päivän tuttuja, joiden huomaa jossain vaiheessa vaihtavan taas paikkaa.

Yksi asia, jota tiedän tulevani kaipaamaan Saudi-Arabiasta, sitten kun lähdön aika tulee, on nannymme Susan. Maassa, jossa ei ole sukulaisia auttamassa ja jossa mieheni on säännöllisesti poissa maasta työmatkoillaan, en voi olla kuin kiitollinen Susanista joka ilmestyy meille joka arkipäivä 12.00, hoitaa tiskit, pyykit, imuroi, pesee lattiat, järjestää tavarat ja leikkii lasten kanssa, kunnes lähtee 17.00 kotiinsa tai seuraavaan työpaikkaansa. Minulla ja Susanilla ei ole aina sama näkemys esimerkiksi lasten kasvatuksesta – Susan on aivan liian hellämielinen ja hemmottelisi lapsemme pilalle, jos antaisin -, mutta arvostan todella paljon apua lapsiperhearjessa ja tiedän sen olevan luksusta. Susan oli kesän meillä eräänlaisena talonmiehenä, kävi pari kertaa viikossa kastelemassa kukat ja katsomassa että talossa on kaikki hyvin. Emme olisi varsinaisesti tarvinneet tällaista palvelua, mutta en raaskinut laskea Susania täysin ilman töitä seitsemäksi viikoksi, kun tiedän hänen tarvitsevan palkkaa. Susan oli tosin poissaollessamme onnistunut haalimaan yhtä sun toista tavaraa taloomme, täältä löytyi mm. polkupyörä pojallemme, erinäisiä leluja, työnnettävä auto ja pari jalkapalloa. Susan oli ollut siivoamassa yhdellä leirimme perheellä joka oli muuttanyt maasta pois kesän aikana ja ottanut sieltä meille yhtä sun toista, tietenkään kysymättä haluammeko tavaroita… ja ei siinä vielä mitään, mutta kaiken kruunasi kilpikonna, jonka Susan oli myös adoptoinut ja antanut asustella vapaana puutarhassamme. Sain aikamoisen slaagin kun heräsimme ensimmäiseen aamuun loman jälkeen kotona ja puutarhan ovelta näin kilpikonnan lattialaatoilla! Luulin ensin sen karanneen joltakulta, mutta sitten selvisi että Susan oli sen ottanyt meille, yllätykseksi lapsille. Meillä olikin sitten miehen kanssa pieni työ selittää Susanille, ettemme halua kilpikonnaa – tai oikeastaan mitään lemmikkieläintä – tähän elämäntilanteeseen, mitä Susan ei oikein ymmärtänyt. Hänen mielestään oli ihan ok antaa kilpparin elellä vapaana puutarhassa ja syöttää sille mitä nyt sattuu keittiöstä löytymään, kyllähän se pärjää itsekseenkin. Kilpikonna-gate selvisi kuitenkin parhain päin kun Susan otti kilpikonnan kotiinsa, jossa se nyt viihdyttää Susanin kahta poikaa.

20190823_133953

Susanin yllätys

Ns. paska viikko

Olimme hiljattain syyslomalla Saudi-Arabian ulkopuolella. Lomaviikkomme aikana tuli odotettu ja pelätty weather change, eli säätyypin muutos. Omalta osaltani muutos oli kovastikin odotettu, sillä tänä vuonna kesä oli pitkä ja kuuma, jopa tavanomaista enemmän. Nyt lämpötilat ovat varsin mukavat, sellainen kuin Suomen kesä yleensä on, aamulla voi tarvita pitkähihaista mutta päivät ovat lämpimiä. Weather change on siitäkin kätevä konsepti, että sen piikkiin voi laittaa yhtä sun toista. Yleisesti ottaen kaikki uskovat, että säätyypin muutos tuo mukanaan sairautta, joten jos satun yskäisemäänkin taksissa tai nannymme kuullen, saan kuulla että madam, it’s the weather change. Jos lapset ovat levottomia, syy on säätyypin muutoksen.  Jos vauvalle ilmestyy ihottumaa poskeen, senkin voi selittää sään muuttumisella. Yleensä säätyypin muuttuessa tulee sateita, jopa myrskyjä, ja kuten olen aiemminkin usein kirjoittanut, tätä maata ei ole rakennettu sateita varten. Tälläkin kertaa tiet olivat tulvineet, ostareita kuivateltiin monta päivää sateiden jälkeen, koulut olivat kiinni ja meidän leirissämmekin monen talon katto oli vuotanut tai kadulta oli tulvinut vettä sisään. Infraa ei kuitenkin tunnuta koskaan valmisteltavan jokavuotisia sateita varten, koska kyseessä on vain weather change, ei pysyvä olotila. Mieluummin vain korjataan tuhot – kunnes keväällä sitten taas tulee seuraavat sateet.

Tänä syksynä sateet tulivat varsin rankan myrskyn kera. Leirissämme oli kaatunut puita ja meidänkin takapihalle oli tippunut iso oksa naapurin puolelta. Alakerran kylppäriimme ja sen viereiseen varastohuoneeseen oli tulvinut jätevettä ulkoa, joten haju oli ollut melko miehekäs. Me kuitenkin missasimme tämän kaiken koska olimme ulkomailla, onneksi kuitenkin olimme jättäneet nannymme kotimieheksi ja hän oli hoitanut kaikki tuhot kuntoon sillä välin kun olimme poissa. Ensin ajattelin että olisin antanut nannylle vapaaviikon siksi ajaksi kun olemme poissa, mutta tiedän kuinka tärkeää hänelle on säännöllinen tulonlähde, joten päätimme (onneksi!) pitää hänet kotimiehenä ja nakittaa isompia siivousurakoita sille viikolle, kun olisimme poissa. Laitoin myös viestiä naapurin ranskalaiselle rouvalle kun olimme lomalla josko hän voisi käydä tarkistamassa talon kunnon, sillä nannymme tuskin uskaltaisi tehdä mitään isoja päätöksiä jos esimerkiksi jotain pitää heittää pois sen vuoksi että se on vaurioitunut myrskyssä. Mutta säästyimme onneksi isommilta tuhoilta.

Samaisella naapurin ranskalaisella rouvalla oli myös aikamoinen tarina kerrottavanaan kun palasimme lomalta. Heillä oli alkanut sateiden jälkeen talossa haista pahalta ja hän oli soittanut leirin huoltomiehille että voisitteko tulla katsomaan mikä täällä haisee. Huoltomiehet olivat tarkistaneet talon mutta mitään syytä hajulle ei ollut löytynyt. Löyhkä kuitenkin paheni päivän mittaan niin pahaksi että talon yläkerrassa, missä pahin haju oli, ei voinut enää olla. Lopulta selvisi että talon katto oli niin täynnä linnun paskaa että sateiden myötä katolle oli muodostunut eräänlainen paskajärvi, joka nyt tietysti sitten haisi aikalailla. Ja nyt ei puhuta mistään pienestä määrästä scheissea, vaan katolta oli lapioitu paskaa avolavallisen auton verran pois. Lisää tähän haluamasi kakkaemoji! No, ei siinä vielä kaikki. Kun katto oli tyhjennetty, se vielä pestiin. Naapurin rouva istui alakerran sohvalla ja alkoi kuunnella kuinka yläkerrasta kuuluu tasainen ropina. Hän ajatteli että katto vuotaa, kiva juttu, ja lähti tarkistamaan tuhoja. Katto ei kuitenkaan vuotanut vaan yläkerran ilmastointiluukuista tuli tasainen virta eläviä torakoita, jotka olivat lähteneet karkuun katon pesua. Pikku veijarit olivat eläneet siellä paskassa ja nyt tuli äkkilähtö.

IMG-20181030-WA0012

Paskaa katolta

Eikä tässäkään vielä kaikki. Kun saavuimme lomalta, meille osui vielä yksi sadepäivä ja ukkosta. Sinä päivänä yläkerran kylpyhuoneessamme alkoi haista pistävä haju. Soitin heti huoltomiehille että tulkaapa katsomaan mikä täällä haisee, viemäritukoksen sanoivat syyksi ja kävivät avaamassa sen. Haju ei kuitenkaan lähtenyt, ja seuraavana päivänä näinkin kuinka nosturi kaartoi talon eteen ja kuulin lapioinnin ääniä. Kuultuani naapurin rouvan tarinan ei tarvinnut paljoa arvata mitä meidänkin katolta siivottiin pois… jäin odottamaan torakkasadetta, mutta sitä ei onneksi koskaan tullut meidän talossamme. Mieheni oli juuri silloin vielä työmatkalla ja laitoin hänelle viestiä että jos torakoita alkaa näkyä, otan lapset ja menen läheiseen hotelliin asumaan!

Elämäni madamina

Kuuma heinäkuu soljuu hiljalleen eteenpäin ja olemme yhä Saudi-Arabiassa. Saimme eilen viimein pojan paperiasiat kuntoon ja pääsemme kesälomalle parin viikon päästä. Sitä ennen täytyy vielä hetki kestää kesän kuuminta ja hiljaisinta aikaa. Leirimme on kuin autiokaupunki, sillä kaikki jotka suinkin voivat ovat paenneet maasta kesäloman viettoon. Osa miehistä on yhä täällä ja painaa töitä sillä välin kun vaimot ja lapset lomailevat inhimillisimmissä lämpötiloissa, mutta muuten on tosiaan kovin rauhallista. Eipä sillä, 47 asteen lämpötila ei houkuttele viettämään aikaa paljoa ulkona, joten kukaan ei liiku ainakaan päiväaikaan ulkona sen enempää kuin on pakko – ketään ei näe kaduilla senkään vuoksi.

Tytär on ollut nyt heinäkuun ajan kesäleirillä aamuisin nelisen tuntia, ja se on ollut todella pelastus arjen pyörityksessä. Tyttö näkee kavereitaan (kesäleiri järjestetään samassa päiväkodissa jossa tytär käy normaalisti vuoden mittaan, joten osa lapsista on ryhmätovereita) ja saa vähän ohjattua ohjelmaa, kuten uimista, leipomista, askarteluja ja retkiä. Minä ehdin sillä välin hoitaa vauvaa ja vähän hengähtää aamuisin. Päädyimme myös palkkaamaan meille osa-aika -nannyn, yhden ylimääräisen parin käsiä. Nannymme Susan käy meillä arkisin 12-17 ja auttaa lastenhoidossa ja siivoamisessa. Tai pitäisikö sanoa että hoitaa siivoamisen, hän on nimittäin todella tehokas siivoamaan! Meillä ei ole koskaan ollut niin siistiä kuin nyt kun Susan aloitti meillä! Susan on kotoisin Filippiineiltä ja hänellä on kotona kaksi jo teini-ikää lähestyvää poikaa ja työssäkäyvä mies. Susan on oikein mukava ja tehokas, mutta hänen englanninkielen taitonsa on hieman heikko. Meillä onkin ollut lukuisia hauskoja kommelluksia tässä alkuun kun olen yrittänyt opettaa hänelle talon tapoja. Kerran Susan oli täyttämässä silitysraudan vesisäiliötä mieheni nenäkannulla ja toisen kerran hän oli pessyt kahvinkeittimen suodatinpussin ja kysyi, mihin sen voisi laittaa kuivumaan… ja kun opastin tiskikoneen käytössä ja yritin näyttää kuinka lapsilukko toimii, hän heittäytyi maahan halaamaan polviani sanoen ”slow madam, my English not so good!” En ole eläissäni tuntenut itseäni niin etuoikeutetuksi ja kiusaantuneeksi samaan aikaan!

Mietin todella pitkään nannyn palkkaamista juuri tämän etuoikeutetun länsimaalaisen naisen asemani vuoksi. Aina en ole todellakaan ollut madam. Tulen ihan tavallisesta perheestä Suomessa jossa ei koskaan oltaisi ajateltukaan kotiapulaisen palkkaamista – tosin Suomessa se nyt on muutenkin kallista ja hyvin harvinaista hupia. Lukion jälkeen lähdin itse au pairiksi Irlantiin ja kokemus ei ollut mitenkään auvoinen. Au pair -perheeni äiti kävi töissä ja opiskeli, joten minä hoidin lapsia ja kotia melkein koko ajan. Perheen äiti ei myöskään ollut mukavin tai ymmärtäväisin työnantaja, ja päädyinkin lopulta lähtemään perheestä kesken vuoden. Au pair -aikojen jälkeen tein vuosia töitä kahviloissa ja ravintoloissa samalla kun opiskelin, eli olen tottunut olemaan itse sitä niin sanottua palvelusväkeä – siivoamaan toisten tiskit, tarjoilemaan heille ruoat, kestämään välillä inhottaviakin ihmisiä. Kaikki tämä on vaikuttanut tietysti siihen miten itse haluan muita kohdeltavan, enkä ikimaailmassa haluaisi jotenkin tylyttää toista vain sen vuoksi että voin. Siksi osa-aikainen nanny on varmasti paras vaihtoehto meille, sillä jos meillä asuisi joku koko ajan, ns. live-in nanny, miettisin jatkuvasti onko hänellä kaikki hyvin ja kohtelemmeko häntä reilusti. Yritänkin nyt tarjota silloin tällöin Susanille kahvia tai teetä ja samalla vähän kysellä miten menee. Vastaus on aina ei kiitos, ja Susan porheltaa jo siivoamaan seuraavaa kohdetta tai rauhoittelemaan lapsia. Vettä hän sentään suostuu ottamaan vesiautomaatistamme, siitäkin aina ilmoittaa tosin ensin että madam, täytän nyt vesipulloni. Tyttären syntymäpäiviltä ylijäänyttä kakkua hän suostui ottamaan niin, että samalla touhusi jotain keittiössä ja söi seisten, yhdellä kädellä…

Toinen puoli nannyn palkkaamisessa oli se, että tarvitsemmeko todella apua. Minähän en käy töissä, satunnaisia freelancer-töitä lukuun ottamatta. Suomen opetukseni on nyt tauolla pojan syntymän jälkeen määrittelemättömäksi ajaksi. Tytär käy osa-aikahoidossa, joka ensi vuonna on jo esikoulu, sillä täällä aloitetaan koulunkäynti neljävuotiaana ja tytär on jo kolme. Kaiken kaikkiaan asiat ovat siis varsin hyvin, voin olla kotona vauvan kanssa ja tyttärenkin kanssa suurimman osan päivästä. Täällä nannyn tai siivoojan palkkaaminen on melko edullista, niin edullista että se on varsin mahdollista kaltaisellemme expat-perheelle. Pärjäisimme varmasti ilmankin Susania, mutta pärjäämme paljon paremmin kun hän on meitä auttamassa, ja minun on täytynyt opetella pois luterilaisesta ”ei tarvi auttaa, kyllä minä pärjään yksinkin” -ajattelusta. Sillä miksi emme palkkaisi apua kun meillä kerran on siihen mahdollisuus ja hyvää työvoimaa on tarjolla? Miksi en antaisi jonkun muun siivota taloa sillä välin kun voin itse leikkiä lasten kanssa? Tai jos minun täytyy pistäytyä jossain, miksi en ottaisi vastaan mahdollisuutta jättää lapset lyhyeksi aikaa toisen aikuisen hoitoon?