Kun yksi ovi sulkeutuu

…niin toinen aukeaa, tuttu sanonta sanoo. Tämä sanonta on ollut mielessäni tässä viime viikkoina kun olemme jälleen kerran muuttaneet ja yksi ovi on todella konkreettisesti sulkeutunut sen myötä. Vanha kotimme oli juuri sitä, vanha, ja talossa oli monenlaisia ongelmia mm. ilmastoinnin kanssa. Kesällä viimeistään alkoi käydä selväksi että meidän tulisi muuttaa jonnekin – joka uudempaan taloon samassa leirissä tai sitten muuttaa ihan kokonaan uuteen leiriin. Ja kun töihinpaluuni ei onnistunutkaan, meillä ei ollut enää mitään pakottavaa syytä pysytellä samassa leirissä kuin missä vanha työpaikkani oli. Toki yhtenä mahdollisuutena olisi ollut vuokrata asunto vapailta markkinoilta ja muuttaa ns. kansan keskelle, mutta en oikein näe että asuisimme täällä Saudeissa muualla kuin länsimaisissa leireissä eli compoundeissa – näillä asuinalueilla on sentään vapaus pukeutua kuten haluaa, tavata muita ulkomaalaisia samassa tilanteessa ja mahdollisuus hoitaa asioita englanniksi. No, niinpä lokakuun loppupuolella pakkasimme pienen maallisen omaisuutemme (joka on kyllä suuresti lisääntynyt sitten tyttären syntymän) pakettiautoon ja muutimme jälleen kerran. Tämä on jo kolmas asuntomme Saudi-Arabiassa, ja toivon suuresti että tämä nykyinen talo jää myös viimeisimmäksi majapaikaksemme täällä. Haluaisin olla vähän aikaa ihan paikallani!

Uusi talo on oikein hyvä ja kaunis: kaksikerroksinen villa jossa on oma pieni piha, ja myös leiri on erittäin hyvin varusteltu. Meillä on kaksi uima-allasta käytössämme, tennis- ja squash-kenttä, ravintola, keilahalli, kuntosali, ryhmäliikuntatunteja (bodypump-tuntejakin, joilla olen viimeksi käynyt Suomessa ollessani!) ja lapsille on kaksi ulkoleikkikenttää ja leikkihuone sisällä pölyisiä ja/tai kuumia päiviä varten. Täällä on paljon lapsiperheitä joissa on suunnilleen samanikäisiä lapsia kuin tyttäremme, ja kalenteri onkin täyttynyt nopeaan erilaisista play dateistä eli sovituista leikkituokioista. Tunsin täältä uudesta leiristä etukäteen erään suomalaisen naisen jonka kanssa olemme kaverusteneet viimeisen vuoden aikana – hän onkin ainoa suomalainen mieheni lisäksi jonka tunnen täältä – joten Suomi-yhteydetkin ovat vahvistuneet tänne muuton myötä. Suomeen liittyy myös se, että sain ihan yllättäen uuden suomen oppilaan. Kun asuimme vielä Suomessa, opetin suomea yliopistossa ulkomaalaisille opiskelijoille. Myöhemmin minulla oli myös chileläinen yksityisoppilas, jota opetin vuoden verran. Tapasin täällä uudessa leirissä hieman yllättäen tsekkiläisen naisen, joka on naimisissa virolaisen miehen kanssa. Hänen miehensä on elänyt melkein koko elämänsä Suomessa ja puhuu suomea. Pariskunnan lapset puhuvatkin suomea, tsekkiä ja englantia – tai no nuorimmainen on vasta 11 kk vanha, joten hän ei vielä paljoa puhu. Tämä tsekkiläinen nainen haluaa opiskella suomea jotta voisi puhua miehensä ja lastensa kanssa tätäkin kieltä, ja näin ollen sain uuden yksityisoppilaan. On hienoa päästä jälleen opettamaan, vaikka vain muutama tunti viikossa! Vaikka en päässytkään takaisin töihin kouluun opettamaan, jotain järjestyi kuitenkin – tätäkin tarkoitin ajatuksella siitä, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa jossain.

Tällä hetkellä tosin tuntuu että olen lähinnä jossain pyöröovissa joissa vauhti vain kiihtyy ja joista on vaikea päästä ulos yhtenä palana… Koko vuosi on ollut vauhdikas, paljon matkustamista, paljon opettelua lapsen kanssa oloon ja vanhemmuuteen, tänä syksynä paljon sairastelua, ja nyt muutto. Touhukas taaperotyttäremme tuo todella oman lisänsä vauhdin tuntuun – hänen seurassaan on harvoin rauhallista hetkeä, ainakaan valveillaoloaikana. Mieheni lähti työmatkalle Singaporeen melkein heti muuton jälkeen, joten ehdimme juuri saada tavarat edes suurinpiirtein paikalleen kun hän jo lähti viikoksi muille maille vierahille. Tyttären päiväkoti jäi vanhaan leiriin, mikä tarkoittaa sitä että kuljemme taksilla päiväkotiin ja sieltä takaisin. Onneksi päiväkoti vanhassa leirissä on maksettu vain jouluun saakka, sillä en voi sietää tätä taksilla ajelua. Niin paljon sähläystä ja hukkaanheitettyä aikaa! Päiväkotiin on matkaa vain noin 5 kilometriä, mutta aamuruuhkassa minulla kestää yleensä melkein tunnin viedä tyttö päiväkotiin ja palata taksilla takaisin. Meillä on ollut vakikuski nyt muutaman viikon ajan ja hän on ihan mukava, mutta ei puhu kauhean hyvin englantia. Tyttäremme on ollut taas kipeänä tällä viikolla ja olen joutunut perumaan taksikyytejä, ja vaikka kuskille laittaa tekstarin aamulla ettei tarvitse tulla ja kuski vastaa viestiin että ok, sama mies on ollut soittamassa ovikelloamme 7.15 että nytkö lähdetään… taksilla tuli käytyä myös ruokakaupassa sillä välin kun mieheni oli työmatkallaan. Voisipa kävellä! Tai olisipa edes toimiva julkinen liikenne, tai naisilla mahdollisuus ajaa itse!

Mainokset

Jatkuvat jäähyväiset

Kun kerron asuvani Saudi-Arabiassa, ihmiset kysyvät yleensä ainakin kahta asiaa: millaista täällä on asua (kysymys, johon on vaikea vastata tyhjentävästi yhdellä tai kahdella lauseella) ja kauanko meinaamme täällä asua. Jälkimmäiseenkään kysymykseen ei ole aina niin helppo vastata. Olemme nyt olleet täällä kaksi vuotta ja kolmas vuosi pyörähtää käyntiin, eli näyttää vahvasti että olemme täällä ainakin sen kolme vuotta. Paljon riippuu siitä, pysyykö alue turvallisena – jos tulisi jotain levottomuuksia, voisimme lähteä hyvin nopeallakin aikataululla. Mutta nyt täällä on ollut rauhallista. Toinen tärkeä asia täällä olomme suhteen on mieheni työ. Jos mieheni jostain syystä saisi potkut, se tarkoittaisi myös melko välitöntä poistumista maasta koko perheellemme. Potkuja ei ole tiettävästi näköpiirissä, mutta koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua. Monissa pienemmissä firmoissa öljyn hinnan lasku on näkynyt myös irtisanomisina. Joka tapauksessa suunnitelma ei ole olla täällä hamaan ikuisuuteen, vaan jossain vaiheessa joko palata Suomeen tai lähteä jonnekin muualla. Vaikka tähän saakka elämä täällä on ollut mielenkiintoista (joskaan ei aina helppoa), on meille ollut aina selvää ettemme jää tänne loppuelämäksemme. Täällä on plussansa ja miinuksensa, suurimpana plussana ehkä hyvä palkka ja verovapaus, ja ainakin minulle suurimpana miinuksena se että ulkona on vaikea liikkua ja ylipäänsä naisten liikkuminen on niin rajoitettua.

Kun muutimme tänne, asuimme ensimmäisen vuoden (ja vähän päälle) korkeassa tornitalossa. Tornitalo oli loppujen lopuksi melko tiivis yhteisö: lähes kaikki asukkaat olivat uusia maahantulijoita ja saman firman työntekijöitä. Tapasin tornissa suuren määrän expat-vaimoja, joilla oli aikaa ja intoa tutustua uusiin naapureihin ja oppia elämää Saudi-Arabiassa. Ensimmäisen vuoden minäkin olin energinen, lapseton nainen, joka teki päivätöitä ja opiskeli illalla vielä arabiaa tai opetti suomen kurssilla (nyt juuri minua ei ehkä kuvaa adjektiivi ”energinen” niin hyvin, säästän tämän adjektiivin sen sijaan tyttärelleni…). Suurin osa tuttavistani ja ystävistäni täällä onkin tornitalon ajoilta, tai sitten koulusta jossa olin töissä. Toki olen tavannut ihmisiä ensimmäisen vuodenkin jälkeen, mutta vähemmässä määrin. Nyt kahden vuoden jälkeen sekä tornituttavistani että koulun kollegoistani osa kuitenkin on jo lähtenyt pois maasta. Erityisesti tämä kesä on ollut minulle jatkuvien jäähyväisten aikaa. Erityisesti kaipaan koulusta pomoni vaimoa, jonka kanssa teimme tiiviisti töitä silloin kun olin töissä ja jonka kanssa vietin paljon aikaa töiden päätyttyäkin. Mutta sellaista on expat-elämä: pomoni ja hänen vaimonsa olivat olleet täällä jo kuusi vuotta, oli aika vaihtaa paikkaa ja saada uusia työkokemuksia (he lähtivät Shanghaihin kansainväliseen kouluun töihin). Ylipäänsä koulussani työsopimukset ovat yleensä kahden vuoden mittaisia, ja varsinkin nuoret haluavat kahden vuoden jälkeen vaihtaa maisemaa, ja sen ymmärrän täysin. Mutta olen tosiaan joutunut sanomaan hyvästit monelle kaverille tänä kesänä. Osa on lähtenyt myös henkilökohtaisten syiden vuoksi: kaikki eivät kestä expat- elämää, tai kotona on sairas äiti tai isä, tai lapset sanovat haluavansa palata kotimaahan, tai mitä vaan.

Olen asunut kahdesti ulkomailla, tosin en koskaan niin kauan kuin nyt täällä. Expat-elämä on vähän kuin hiekalle rakentamista: koskaan ei tiedä, milloin tulee muutto tai lähtö koko maasta, talo jossa asut ei ole omasi joten sitä ei kannata kauheasti sisustaa, ystävät joita tapaat voivat olla kahden viikon päästä muuttaneet pois, ja niin edelleen. Kaikki on koko ajan liikkeessä ja muutoksiin on oltava koko ajan varautunut. Toisaalta elämä on myös jännittävää: expatit yleensä matkustavat paljon, meillä on mahdollisuus tutustua ihmisiin todella erilaisista kulttuureista – expat-elämä on myös jatkuvaa tervetuliaisten sanomista, sillä ihmisiä tulee lisää sitä myötä kun toiset lähtevät-  ja maallinen omaisuuskaan ei liikaa paina, ellei sitä sitten haali. Tunnen täältä muutamankin perheen, jotka saapuivat maahan kaikkine huonekaluineen ja taulu-tv:neen (nämä toki rahdissa). Olen yhä todella tyytyväinen siihen, että me saavuimme vain matkalaukkujen kanssa, tosin nyt tavaraa on kerääntynyt sen verran – erityisesti lapsen huonekaluja ja leluja – että jonkinlainen rahti meidänkin on otettava kun täältä lähdemme. Toki esteettistä silmääni rasittaa se käytettyjen huonekalujen tunkkaisuus joka meitä kodissamme tällä hetkellä ympäröi, mutta en myöskään pidä järkevänä sisustaa tätä taloa oman makuni mukaan, kun tiedän ettei oleskelumme täällä tule olemaan kuitenkin niin pitkäaikaista. Välillä huomaan kuitenkin haaveilevani siitä, että meillä olisi ihan oma talo tai asunto, emmekä asuisi näissä valmiiksi kalustetuissa väliaikaisissa ratkaisuissa.

Välillä mietin myös jatkuvan muuttamisen, matkustamisen ja maiseman vaihdon merkitystä lapsemme elämään. Nyt hän on yhä pieni, mutta huomasimme kyllä kesällä sen kuinka pitkä loma Suomessa oli ensin hänelle outo kokemus, sitten mieluinen. Kaikki oli erilaista: isovanhemmat olivat unohtuneet ja hän vierasti kovasti, sää oli outo, yhtäkkiä kaikki puhuivat suomea eikä englantia jne. Samoin paluu tänne oli hänelle muutaman päivän ajan hämmentävä kokemus. Toki hänkin oppii tässä joustavaksi pikku maailmankansalaiseksi ja oppii myös hyvin englantia, jos olemme täällä tarpeeksi pitkään, mutta verrattuna vaikkapa omaan lapsuuteeni hänen elämänsä on koko ajan aika vauhdikasta. Lapset tarvitsevat myös pysyvyyttä ja rutiineja, ja meillä niitä ei ole ihan niin paljon kuin perheellä joka pysyisi aloillaan.

 

 

Siivoojapalvelua

Kun muutimme toissa vuonna Saudi-Arabiaan, asunnon vuokraan kuului automaattisesti siivooja. Meidän tapauksessamme siivoojia oli kaksi, ja he kävivät kerran viikossa. Suomessa meillä ei mieheni kanssa koskaan ollut siivoojaa vaan siivosimme aina omat sotkut – tosin meitä oli silloin vain kaksi ja asuntokin oli pienempi, muutimmehan 65 neliön kaksiosta Suomesta lähes 200 neliön kolmioon tänne Saudeihin. Nyt kun muuttaminen tuli jälleen ajankohtaiseksi viime vuoden lopulla, uuden asunnon vuokrasopimukseen ei automaattisesti kuulunutkaan enää siivouspalvelua. Sitä kuitenkin on tässäkin leirissä tarjolla ja varsin kohtuulliseen hintaan, joten palkkasimme siivoojan käymään meillä kaksi kertaa viikossa, tunnin kerrallaan. Siivoojat, niin kuin muutkin työmiehet, liikkuvat vanhoilla polkupyörillä täällä leirissä ympäriinsä. Siivoojapoikamme – kutsutaan häntä vaikka etunimensä alkukirjaimella G – parkkeeraakin fillarillaan kahdesti viikossa ovellemme, siinä hieman ennen yhdeksää aamulla.

Edellisessä asunnossa siivoojien tuloon oli sillä tavalla tottunut, että heitä ei ollut erikseen palkattu juuri meitä varten eivätkä he myöskään tehneet kaikkia siivoukseen liittyviä juttuja (he eivät esim. pesseet ikkunoita tai vaihtaneet lakanoita). Nyt kun otimme ”oman” siivoojan tuntisopimuksella tilanne muuttui sillä tavoin, että häntä pystyi pyytämään tekemään oikeastaan mitä vaan siivoukseen liittyvää, mitä nyt tunnin aikana ehtii tehdä. Ensimmäisen kerran kun G tuli meille tuntui hieman hassulta selventää hänelle, mitä haluaisimme hänen siivoavan ja miten. Miehestäni ei välttämättä tunnu tältä, mutta minusta tuntuu kiusalliselta ohjeistaa ”palvelusväkeä”. En ole tottunut siihen, että joku siivoaa puolestani ja meillä on joku passuutettavana. Etuoikeutettua oloani ei vähennä se, että G kutsuu minua aina nimellä madam ja miestäni sir, vaikka mieheni ei yleensä olekaan kotona päiväsaikaan vaan on töissä. Yritän aina olla siivoojallemme mukava – annamme yleensä hänelle hieman tippiä, sillä palkka on oikeasti aika surkea. Siivouspalvelu maksaa 20 rialia/tunti, eli noin 5 euroa, ja siitä iso osa päätyy varmasti muualle kuin siivoojamme taskuun (20 rialia on summa, jonka voin helposti käyttää kaupassa esimerkiksi pieneen rasiaan tuontimustikoita!). Silti näyttää siltä, että tänne Saudi-Arabiaan kannattaa tulla vaikkapa siivoojaksi töihin. G on kotoisin Nepalista ja olen ymmärtänyt, että hänellä on vaimo siellä, jolle hän lähettää rahaa. Kyseessä on aika nuori poika, ehkä noin 25-vuotias. Täällä siivoojat ovat yleensä muuten aina miehiä. Naisia on lähinnä töissä lastenhoitajina, nannyinä, muuten miehet hoitavat suurimman osan töistä. Esimerkiksi ravintoloissa on aina miestarjoilijat ja kahviloissa kassalla on yleensä mies.

Aina välillä mietin, että mitäköhän G miettii meillä siivotessaan. Ajatteleekohan hän että vitsit, onpa epäreilua että jotkut elävät kuin kroisokset (sillä siltä meidän elämämme täytyy näyttää hänen silmiinsä), tai että onpa talon rouva homssuinen tänään, tai että vitsit vaipparoskis taas pursuaa, voisivat tyhjentää itsekin sitä… siivoojat ja muut ”palvelijat” ovat nimittäin aina superkohteliaita ja hymyileviä. G:llä on yleensä päällä kestohymy ja hän on lähinnä kiusaantunut, jos joutuu kysymään minulta jotain (esim. joku siivousaine on loppu). Kiusaantuminen on kyllä molemminpuolista. Paitsi että yritän siivota pahimmat sotkut pois ennen siivoojan tuloa, pyrin kävelemään tyttäremme kanssa vaunulenkin sen tunnin aikana kun siivooja on täällä. Tuntuu etten halua olla vahtimassa kun toinen siivoaa. Tosin vaikka maksamme siivoojalle vain tunnista kaksi kertaa viikossa, hän on täällä yleensä lähes kaksi tuntia kerrallaan ja tekee hirveästi ylimääräistä. En tiedä johtuuko se antamastamme tipistä vai siitä, että luppoaikoina (siis silloin kun siivoojaa ei ole palkattu johonkin taloon) siivoojat joutuvat tekemään töitä leirin yleisissä tiloissa. Ehkäpä meillä on viihtyisämpää. G on supertehokas ja säntillinen. Ennen joulua leivoin pipareita, jotka laitoin keittiön pöydälle astiaan, jonka puolestaan peitin liinalla. G oli taitellut liinan reunat kauniisti vuoan alle sillä pieteetillä että minusta ei olisi koskaan siihen. Joululomamme aikana hän oli mm. pessyt omatoimisesti pyykkikoppaamme jääneet pyykit ja laskostanut ne kauniisti kolmeen kasaan – tyttäremme, minun ja mieheni vaatteisiin. Toisin sanoen, olemme olleet tyytyväisiä siivoojaan ja on iso helpotus pikkulapsiarjessa että joku käy siivoamassa kaksi kertaa viikossa. Välillä vaan mietityttää se kuinka etuoikeutettuja olemme häneen verrattuna, mutta ainakin olemme mukavia ja autamme häntä työllistämällä hänet. Eri asia on kuitenkin se, että onko oikein että yhteiskunnassa on niin valtavan isot tuloerot, että toisen tuntipalkka on minulle pikkuraha, jonka käyttö ei tunnu oikein missään.

IMAG2667

Työmiehen fillari

 

Oma tupa ja perunamaa

Kirjoittelen paraikaa uuden kotimme pihalla tätä postausta. Tytär nukkuu vaunuissa päiväuniaan, linnut laulavat, lämpötila on sellainen mukava +29 astetta ja juon kahvia. Hetken vallitsee ihana rauha! Olemme siis muuttaneet ja pienistä alkuhankaluuksista huolimatta olemme pikkuhiljaa pääsemässä normaaliin päiväjärjestykseen. Talo, johon muutimme, on aika vanha, ja se näkyy joissakin asioissa: ensimmäinen pyykinpesu päättyi siihen, että kodinhoitohuone lainehti (jokin johto oli huonosti kiinni) ja tiskikone ei toimi kunnolla – paljon käsintiskausta siis tällä hetkellä, uusi kone on tulossa toivottavasti pian. Talo on myös hieman pienempi kuin edellinen asuntomme, ja haluaisimme yrittää vaihtaa/poistaa osan talon mukana tulleista huonekaluista. Huonekalujen tyyli on nimittäin hieman 70-lukua henkivää emmekä edes tarvitse kaikkia huonekaluja. Nauroimmekin eilen mieheni kanssa, että olo on kuin olisi mökillä tai jossakin loma-asunnossa, käsintiskauksineen ja vanhoine huonekaluineen kaikkineen. Lisäksi keittiössä kävelee yksittäisiä muurahaisia (puutarhan läheisyys) ja talo on muutenkin rakennettu paljon kevyemmin kuin mitä Suomessa voisi ikinä rakentaa. Meillä onkin nyt oma mökkimme!

Lomatunnelmaa lisää tämän alueen (”leirin”) rento tunnelma. Täällä on hyvin rauhallista, erityisesti näin päivällä kun suurin osa ihmisistä on töissä. Toisaalta öisinkään ei kuulu juuri mitään ääniä, mitä nyt rukous läheisestä moskeijasta kuuluu aikas hyvin. Meillä on toki iso puutarha ja asumme rauhallisen tien varressa, mikä vähentää entisestään melua. Täällä voi pukeutua länsimaalaisesti, joten tänäkin aamuna lompsin ympäri leiriä vaunulenkillä varvassandaaleissa, sortseissa ja hihattomassa topissa. Puutarhurit ja muut leirin työmiehet vain huikkailivat ”good morning madam”. Kuten sanottua, olo on kuin olisi jossain lomakohteessa! Mahtavaa on se, että täällä on melko vihreää ja kukkia on paljon, ja voin tosiaan käydä kävelemässä tyttären kanssa. Jos leirin kävelee reunoja pitkin ympäri, on edessä noin puolen tunnin lenkki, eli mikään valtavan iso alue ei ole kyseessä. Mutta silti on ihanaa pystyä olemaan ulkona! Tällaista elämää meille oikeastaan luvattiin kun ensin muutimme Saudi-Arabiaan reilu vuosi sitten. Mieheni firma kertoi silloin ihan viime hetkillä, ettemme pääsekään leiriin omakotitaloon vaan muutamme asumaan kerrostaloon. Kerrostaloasumista kestikin sitten sen reilun vuoden verran ennen kuin päätimme muuttaa tähän leiriin. Varsinkin lapsen kanssa on kyllä mukavaa asua nyt omassa talossa, vaikka se onkin vanha ja kaipaa pientä kunnostusta vielä.

Talossa on eteisen yhteydessä kodinhoitohuone ja pieni vessa. Olohuone ja keittiö ovat yhteistä tilaa, ja ruokailutilan yhteydessä on ovet pihalle. Makuuhuoneita on kolme, joista ns. master bedroom on tietysti isoin ja sen yhteydessä on oma kylpyhuoneensa. Lisäksi meillä on vielä toinen kylpyhuone, eli suihkuvuoroista ei tarvitse ainakaan vielä tapella. Kaksi muuta makuuhuonetta ovat selkeästi pienempiä. Toisesta tuli tyttären leikkihuone ja toisesta työhuone, ja sinne viritettiin pöytätietokone. Pihalla on pieni patio ja aika paljon nurmikkoa ja erilaisia kasveja ja puita. Tänään juuri saapui grilli ja puutarhakalusteet, jotka kävimme viikonloppuna ostamassa – nyt kun meillä on oma piha, mieheni halusi ehdottomasti päästä grillaamaan! Edelliset asukkaat ovat selkeästi tykänneet pitää puutarhaa, sillä pihana tämä on alueen vehreämpiä ja samalla suojaisimpia. Olen haaveillut että kokeilisin kasvattaa omia tomaatteja ja muita kasviksia, mutta täytyy nyt katsoa miten tämä puutarhanhoito lähtee käyntiin. Meillä käy nimittäin oma puutarhuri, joka pitää huolta täällä jo olevista kasveista ja kytkee sadettajat päälle aamuisin. Ensimmäisenä aamuna uudessa kodissa olinkin saada sätkyn kun kahvia laittamaan mennessäni näin jonkun miehen pesemässä pation lattiaa… täytyy siis vähän ensin selvittää, mitä kaikkea puutarhuri tekee.

Alueella on jonkin verran palveluja, esimerkiksi koulu – entinen ja ehkä taas tuleva työpaikkani -, lastentarha, kauppa, ravintola, hyvin pieni kirjasto,kuntosali, iso uima-allas ja lastenallas, juoksurata, tenniskenttä, jalkapallokenttä, koripallokenttä ja niin edelleen. Shoppailubusseja menee useita päivittäin kaupungille, eli niillä voi kulkea halutessaan. Kauppa ei ole yhtä hyvä kuin mitä meillä oli kerrostalossa asuessamme vaan muistuttaa enemmän juuri jotain mökkikauppaa, siellä on aika vähän tuoretta tavaraa, enemmänkin lähinnä säilykkeitä, maitoa, mehua ja sen sellaista. Täällä asuu paljon koulun opettajia ja tunnenkin jo jonkin verran ihmisiä täältä. Entisestä talostamme on myös muuttamassa muutama muu perhe tähän samaan leiriin, eli jonkinlaista sosiaalista verkostoa on jo olemassa. Se voi toki olla huonokin puoli – täällä ei sovi töppäillä, muuten siitä tietää pian koko leiri ja työkaverini..! Mieheni työmatka lyheni muuton myötä hieman matkallisesti ja vielä enemmän ajallisesti. Meillä oli edellisessä kodissamme parkkipaikka parkkihallin 4. kerroksessa, ja mieheni piti joka aamu ajaa neljän kerroksen rampit päästäkseen ulos. Nyt auto on pihalla, joka tarkoittaa nopeaa pääsyä ulos leiristä, mutta myös hyvin likaista autoa…

Tällä hetkellä muutto tuntuu olleen voittopuoleinen kokemus. Talon kuntoa pitää tarkkailla ettei vain tule mitään sisäilma- tai homeongelmia. Ötökkätilannetta pitää myös seurata ettei meille muuta mikään muurahaisyhdyskunta taloon – tai pahempaa, täällä on varmasti monenlaista hyönteistä ja jyrsijää. Alueella on myös paljon kulkukissoja, eli ihan yksin ei tytärtä uskalla vaunuihin jättää nukkumaan pitkäksi aikaa. Mutta jäämme siis seuraamaan miten elo uudessa kodissa lähtee käyntiin!

Missä palmupuut on puita vaan

Oma piha ja sateenkaari

Muutto ja muutos

Aloin tuossa laskea että olen muuttanut elämäni aikana 11 kertaa. Näistä muutoista suurin osa on tapahtunut aikuisiällä: kolme kertaa olen muuttanut ulkomaille ja sitten opiskeluaikoina kimppakämpässä asuminen aiheutti usein muuttoja, sillä aina joku kämppiksistä oli muuttamassa pois tai tilanteet muuttuivat muuten niin, että muutto oli edessä. Muuttaminen on aina ollut iso juttu minulle. Olen sen tyyppinen ihminen, joka kiintyy helposti paikkoihin ja esineisiin, ja joka kokee ympäristön muutoksen vahvasti. Usein minulla on muuttoihin liittynyt myös hyvin vahva muutoksen tunne, se että nyt elämässä alkaa jokin uusi vaihe ja suunta muuttuu. Tämä on toki ollut usein tottakin, erityisesti ulkomaille muuttaessani jolloin elämä on todella muuttunut merkittävästi siitä, mitä se oli aiemmin.

Syy muuttokertojen laskuun on siinä, että pientä perhettämme kohtaa muutto täällä Saudi-Arabiassa. Mieheni firma, joka on maksanut karhunosan nykyisen asuntomme vuokrasta, siirtää kaikki työntekijänsä pois tästä talosta josta nyt asumme. Ja varsin nopealla aikataululla: vuoden loppuun mennessä talosta pitäisi olla ulkona. Me olimme joka tapauksessa miettineet muuttoa jo aiemmin muutamastakin syystä. Ensinnäkin minä kaipaisin päästä asumaan jonnekin, missä voi kävellä ulkona. Nykyisessä asunnossamme on pieni piha, jonka kiertää 5 minuutissa ympäri, ja kaipaisin päästä vaunulenkeille tyttäremme kanssa. Toisekseen viereisissä kerrostaloissa ollut tulipalo säikäytti meidän pahanpäiväisesti, kuten monet muutkin tässä talossa. Sitä alkaa miettiä miten itse pääsisi alas täältä 30. kerroksesta jos talossamme syttyisi tulipalo, ja siksikin maanpinnalla asuminen alkoi tuntua houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Seuraava pohdinta muuttoa koskien oli se, minne muuttaa. Mieheni firma tarjoaa asumista myös maantasossa ja isoissa ”leireissä” eli aidatuilla alueilla, joilla voi kävellä, naiset voivat pukeutua normaalisti ja ajaa autoa jne. Leireistä parhain ja suurin on täynnä, sillä firma on palkannut viime vuosina enemmän ihmisiä kuin pystyy majoittamaan. Äskettäinen tulipalo ja sen mukana sadat kodittomiksi jääneet ihmiset eivät varsinaisesti auta asiaa… toinen vaihtoehto on etsiä itse asunto ja ottaa vastaan mieheni firmalta rahallinen korvaus siitä, ettemme asu enää heidän rahoittamassaan asunnossa. Hetken aikaa leikittelimme ajatuksella muuttaa tämän rahan turvin Bahrainiin, sillä elämä olisi paljon vapaampaa rajan toisella puolella. Päätimme kuitenkin ainakin vielä haudata tämän haaveen, sillä mieheni työmatkasta tulisi ajallisesti pitkä – koskaan ei tiedä kuinka kauan tulli- ja rajamuodollisuudet vievät Saudi-Arabian ja Bahrainin rajalla. Lisäksi jos sattuisi jotain suurta levottomuutta aiheuttavaa ja rajat laitettaisiin kiinni, olisi mahdollisuus että mieheni ja minä ja tyttäremme jäisimme eri puolille rajaa.

Suunnilleen tähän saakka pääsimme pohdinnoissamme kun tuli tieto siitä, että koko rakennuksemme tyhjennetään mieheni firman työntekijöistä. Ei meitä sentään kadulle heitetä, vaan firma tarjoaa ihmisille muuta majoitusta perheen koosta riippuen. Kaikki yksilapsiset perheet (kuten me) ovat saaneet saman tarjouksen: muutto leiriin noin puolentoista tunnin ajomatkan päähän tai toiseen kerrostalokompleksiin noin 10 minuutin ajomatkan päähän. No, puolentoista tunnin ajomatka töihin tai tähän lähimpään suurempaan kaupunkiin ei meitä houkutellut, joten tälle vaihtoehdolle sanoimme heti ei. Ja kerrostalo johon meitä oltaisiin siirtämässä on yhä kerrostalo, eli pihaa on yhtä vähän kuin nytkin ja asuisimme korkealla, tosin emme yhtä korkealla kuin nyt. Talo ei myöskään ole tasoltaan yhtä hyvä kuin tämä jossa asumme nyt, emmekä halua muuttaa yhdestä kerrostaloasunnosta huonompaan. Kieltäydyimme siis molemmista tarjouksista ja päätimme etsiä rahan turvin oman talon vuokrattavaksi. Yksi mahdollisuus olisi tietenkin ollut pakata kamppeet ja kimpsut ja suunnata takaisin Suomeen. Emme kuitenkaan halunneet palata Suomeen ainakaan ihan vielä. Tuntuu, että täällä on vielä nähtävää ja koettavaa, ainakin joksikin aikaa.

Talo löytyi oletettua nopeammin ja nyt näyttää siltä, että pääsemme muuttamaan jo ensi viikolla. Muutamme leiriin, jossa entinen työpaikkani oli, eli se kansainvälinen koulu jossa olin opettamassa. Siellä voi kävellä (vaikkei leiri nyt suuren suuri olekaan) ja meillä on talossamme puutarha, josta olen haaveillut jo jonkin aikaa. Talo itsessään on aika vanha ja saatammekin muuttaa vielä leirin sisällä uudempaan huvilaan, jos sellainen vapautuu. Lisäksi tunnen leiristä jo jonkin verran ihmisiä, mikä on hyvä juttu. Minulla tulee nimittäin ikävä montaa ihmistä, joiden kanssa olen ystävystynyt tässä talossa asuessani. Nyt porukka leviää kuka minnekin ja tiedän, että yhteydenpito tulee olemaan vaikeampaa kuin ennen. No, nopea muutto tarkoittaa sitä, että meidän pitää alkaa piakkoin pakata maallista omaisuuttamme kokoon. Vaikka tulimme Saudi-Arabiaan aika vähällä tavaramäärällä – lähinnä parin matkalaukun turvin – tavaraa on nyt kuitenkin jo kertynyt. On tullut ostettua kahvinkeitintä ja ilmanpuhdistuslaitetta, ja tyttärellä on pinnasänky ja aika paljon jo leluja ja leikkimattoa ja niin edelleen. Olen lukenut viimeaikoina Muumi-kirjoja tyttärellemme ja en voi olla ajattelematta, että Nuuskamuikkunen on ehkä oikeassa lausuessaan ”Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää omanaan. Minä vain katselen niitä, ja kun lähden tieheni, ne ovat minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.”