Kun yksi ovi sulkeutuu

…niin toinen aukeaa, tuttu sanonta sanoo. Tämä sanonta on ollut mielessäni tässä viime viikkoina kun olemme jälleen kerran muuttaneet ja yksi ovi on todella konkreettisesti sulkeutunut sen myötä. Vanha kotimme oli juuri sitä, vanha, ja talossa oli monenlaisia ongelmia mm. ilmastoinnin kanssa. Kesällä viimeistään alkoi käydä selväksi että meidän tulisi muuttaa jonnekin – joka uudempaan taloon samassa leirissä tai sitten muuttaa ihan kokonaan uuteen leiriin. Ja kun töihinpaluuni ei onnistunutkaan, meillä ei ollut enää mitään pakottavaa syytä pysytellä samassa leirissä kuin missä vanha työpaikkani oli. Toki yhtenä mahdollisuutena olisi ollut vuokrata asunto vapailta markkinoilta ja muuttaa ns. kansan keskelle, mutta en oikein näe että asuisimme täällä Saudeissa muualla kuin länsimaisissa leireissä eli compoundeissa – näillä asuinalueilla on sentään vapaus pukeutua kuten haluaa, tavata muita ulkomaalaisia samassa tilanteessa ja mahdollisuus hoitaa asioita englanniksi. No, niinpä lokakuun loppupuolella pakkasimme pienen maallisen omaisuutemme (joka on kyllä suuresti lisääntynyt sitten tyttären syntymän) pakettiautoon ja muutimme jälleen kerran. Tämä on jo kolmas asuntomme Saudi-Arabiassa, ja toivon suuresti että tämä nykyinen talo jää myös viimeisimmäksi majapaikaksemme täällä. Haluaisin olla vähän aikaa ihan paikallani!

Uusi talo on oikein hyvä ja kaunis: kaksikerroksinen villa jossa on oma pieni piha, ja myös leiri on erittäin hyvin varusteltu. Meillä on kaksi uima-allasta käytössämme, tennis- ja squash-kenttä, ravintola, keilahalli, kuntosali, ryhmäliikuntatunteja (bodypump-tuntejakin, joilla olen viimeksi käynyt Suomessa ollessani!) ja lapsille on kaksi ulkoleikkikenttää ja leikkihuone sisällä pölyisiä ja/tai kuumia päiviä varten. Täällä on paljon lapsiperheitä joissa on suunnilleen samanikäisiä lapsia kuin tyttäremme, ja kalenteri onkin täyttynyt nopeaan erilaisista play dateistä eli sovituista leikkituokioista. Tunsin täältä uudesta leiristä etukäteen erään suomalaisen naisen jonka kanssa olemme kaverusteneet viimeisen vuoden aikana – hän onkin ainoa suomalainen mieheni lisäksi jonka tunnen täältä – joten Suomi-yhteydetkin ovat vahvistuneet tänne muuton myötä. Suomeen liittyy myös se, että sain ihan yllättäen uuden suomen oppilaan. Kun asuimme vielä Suomessa, opetin suomea yliopistossa ulkomaalaisille opiskelijoille. Myöhemmin minulla oli myös chileläinen yksityisoppilas, jota opetin vuoden verran. Tapasin täällä uudessa leirissä hieman yllättäen tsekkiläisen naisen, joka on naimisissa virolaisen miehen kanssa. Hänen miehensä on elänyt melkein koko elämänsä Suomessa ja puhuu suomea. Pariskunnan lapset puhuvatkin suomea, tsekkiä ja englantia – tai no nuorimmainen on vasta 11 kk vanha, joten hän ei vielä paljoa puhu. Tämä tsekkiläinen nainen haluaa opiskella suomea jotta voisi puhua miehensä ja lastensa kanssa tätäkin kieltä, ja näin ollen sain uuden yksityisoppilaan. On hienoa päästä jälleen opettamaan, vaikka vain muutama tunti viikossa! Vaikka en päässytkään takaisin töihin kouluun opettamaan, jotain järjestyi kuitenkin – tätäkin tarkoitin ajatuksella siitä, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa jossain.

Tällä hetkellä tosin tuntuu että olen lähinnä jossain pyöröovissa joissa vauhti vain kiihtyy ja joista on vaikea päästä ulos yhtenä palana… Koko vuosi on ollut vauhdikas, paljon matkustamista, paljon opettelua lapsen kanssa oloon ja vanhemmuuteen, tänä syksynä paljon sairastelua, ja nyt muutto. Touhukas taaperotyttäremme tuo todella oman lisänsä vauhdin tuntuun – hänen seurassaan on harvoin rauhallista hetkeä, ainakaan valveillaoloaikana. Mieheni lähti työmatkalle Singaporeen melkein heti muuton jälkeen, joten ehdimme juuri saada tavarat edes suurinpiirtein paikalleen kun hän jo lähti viikoksi muille maille vierahille. Tyttären päiväkoti jäi vanhaan leiriin, mikä tarkoittaa sitä että kuljemme taksilla päiväkotiin ja sieltä takaisin. Onneksi päiväkoti vanhassa leirissä on maksettu vain jouluun saakka, sillä en voi sietää tätä taksilla ajelua. Niin paljon sähläystä ja hukkaanheitettyä aikaa! Päiväkotiin on matkaa vain noin 5 kilometriä, mutta aamuruuhkassa minulla kestää yleensä melkein tunnin viedä tyttö päiväkotiin ja palata taksilla takaisin. Meillä on ollut vakikuski nyt muutaman viikon ajan ja hän on ihan mukava, mutta ei puhu kauhean hyvin englantia. Tyttäremme on ollut taas kipeänä tällä viikolla ja olen joutunut perumaan taksikyytejä, ja vaikka kuskille laittaa tekstarin aamulla ettei tarvitse tulla ja kuski vastaa viestiin että ok, sama mies on ollut soittamassa ovikelloamme 7.15 että nytkö lähdetään… taksilla tuli käytyä myös ruokakaupassa sillä välin kun mieheni oli työmatkallaan. Voisipa kävellä! Tai olisipa edes toimiva julkinen liikenne, tai naisilla mahdollisuus ajaa itse!

Mainokset

Ison omenan jälkeen

Mish Mushkila pahoittelee taukoa blogin pitämisessä – olemme olleet jälleen lomalla ja paluu arkeen on ollut tällä kertaa erityisen haastavaa. Arabimaissa vietettiin jälleen Eid-juhlaa syyskuun alkupuolella ja miehellänikin oli useampi päivää lomaa tämän vuoksi töistä. Päätimme yhdistää näihin kansallisiin juhlapyhiin muutaman lomapäivän lisää ja suuntasimme koko perheen voimin New Yorkiin reiluksi viikoksi. Olen jo pitkään halunnut käydä New Yorkissa, enkä ollut tätä reissua ennen käynyt ollenkaan Amerikan mantereella. Expat-elämässä suurin osa matkoista joita teemme ei ole täysin meidän valintamme varassa. Esimerkiksi tämän vuoden matkoista muutama tulee suuntautumaan Suomeen, ihan vain sen vuoksi että on mukavaa nähdä perhettä ja ystäviä ja nauttia Suomen luonnosta. Suomen matkojen lisäksi olemme tänä vuonna tavanneet sukulaisia täällä arabimaissa – ei tosin Saudeissa, koska tänne on niin vaikea saada viisumeita, vaan naapurimaissa. Lisäksi keväälle sattui hyvän ystäväni häät Ruotsissa, ja mieheni on työn puolesta käynyt jo kolmesti Kuala Lumpurissa, minä ja tytär mukana. New York olikin pitkästä aikaa loma jolla ei ollut mitään suurempaa tarkoitusta – emme tavanneet sukulaisia, emme osallistuneet häihin, kukaan ei ollut töissä jne. Olimme vain ja ainoastaan lomalla!

Amerikasta on varmaan jokaisella lukijalla oma mielikuvansa, oli siellä käynyt tahi ei. Kyseessä on myös niin valtavan suuri maa, että on vaikea mennä sanomaan yhden kaupungin perusteella mitään ehdottomia totuuksia siitä, millainen maa on kyseessä ja millainen kansanluonne amerikkalaisilla on. New Yorkiin ainakin mahtui monenlaista kulkijaa, siellä tosiaan näki ”all walks of life”, kuten sanonta kuuluu. Ensimmäiset päivät olimme mieheni kanssa ihmetyksen vallassa ihmisten pukeutumisen suhteen. Saudeissa tottuu siihen, että naisilla on yleensä hyvin peittävät vaatteet, ja miehilläkin ns. siisti yleisasu. Täällä on jo villiä jos miehellä on pitkät hiukset – arabimiehillä ei juuri koskaan näe tätä – ja esimerkiksi erikoiset hiusvärit tai lävistykset naamassa voivat aiheuttaa monenlaisia ongelmia, esimerkiksi ostoskeskuksiin ei välttämättä pääse edes sisään. No, ensimmäisenä päivänä New Yorkissa näimme muun muassa naisen soittamassa kitaraa pelkissä mikrosortseissa, eli täysin yläosattomissa. Monenlaista performanssitaiteilijaa tai vaan oman itsensä toteuttajaa näkyi myös. Parhaimpiin kuului keski-ikäinen mies, joka potki vaaleanpunaiset naisten alusvaatteet päällä potkulaudalla pitkin katuja… nämä nyt ovat ääriesimerkkejä, mutta pukeutuminen oli ihan arkitasollakin melko rohkeaa verrattuna siihen mihin olemme nyt tottuneet. Kaupungissa oli intiaanikesä parhaimmillaan, alkuun lämpötila oli 30 astetta joka päivä, ja tämä luonnollisesti heijastui myös pukeutumiseen. Välillä kaipaan sitä että saisi pukeutua ihan niin kuin huvittaa, vaikka harvoin asia on niin Suomessakaan, jossa ilmasto asettaa omat rajoituksensa pukeutumiselle eikä nyt töihinkään voi mennä missä tahansa vaatteessa. Täällä Saudeissa minusta on tullut vähän laiska pukeutuja. Ei ole järkeä laitaa mitään kovin ihmeellistä päälle, kun ei sitä kuitenkaan näe kovin moni ihminen. Kaupungilla pitää olla abaya päällä ja täällä leirissä olen lähinnä salilla, uima-altaalla tai leikkikentällä – tai ihan vaan kotona.

New Yorkissa – niin kuin oikeastaan missä tahansa normaalissa kaupungissa – oli myös ihanaa se, että saattoi kävellä melkein missä vaan, julkinen liikenne toimi, palveluita oli runsaasti ja puistoissakin saattoi viettää aikaa tuntikaupalla. Kaikki nämä normaalit toimet ovat hankalammin toteutettavissa Saudeissa, kuten olen usein ennenkin kirjoittanut. Kävelimme joka päivä kymmeniä kilometrejä ihan siitä ilosta että ulkona saattoi olla ja kävellä. Toki osansa kävelyintoon toi se, että monilla metroasemilla ei ollut hissejä, ja tyttären kärryt piti joka kerta pakata kasaan ja ottaa tytär kainaloon, jos meinasi metroon mennä. Usein oli helpompaa vaan kävellä, ja näkihän siinä samalla hyvin kaupunkia. Tyttö olisi halunnut myös itse kävellä kaupungin katuja, mutta siihen New York on aivan liian hektinen -hirveästi ihmisiä, joilla suurimmalla osalla on kiire, ja paljon liikennettä kaduilla. Ihanaa oli se, että ruokaa saattoi ostaa mistä vaan mukaan. Monessa kulmassa myytiin katuruokaa ja delejä oli paljon. Haimmekin monena päivänä delistä salaatit ja söimme niitä lounaaksi hyvällä ruokahalulla. Täällä Saudeissa en pääse edes kauppaan ilman taksia tai mieheni kyytiä, joten ruokahuolto on mietittävä tarkkaan monta päivää etukäteen, ellei halua joka ilta töiden jälkeen lähteä ruokaostoksille. Leirissämme on kyllä ruokakauppa, mutta sieltä saa vain aivan perustavanlaatuisia tavaroita, niin kuin maitoa, pastaa, riisiä jne. Jos jotain unohtuu kaupasta, sitä ilman on vaan pärjättävä, tai sitten värvättävä mies hakemaan puuttuvat tavarat kotimatkalla töistään. Jotkut rouvat käyvät taksilla tai ostosbussilla (leirin bussit vievät joka aamu naisia ostoskeskuksiin ja isoihin markeitteihin) ostamassa ruokaa, mutta siinä on iso kantaminen ja bussin odottelu voi käydä kohtalokkaaksi tässä säässä ostosten kylmäketjulle.

Matka oli monin tavoin hieno, mutta paluu tänne hiekkalaatikolle on ollut nyt erityisen hankalaa, niin kuin mainitsinkin jo. Ensinnäkin lennot olivat valtavan pitkät. Lensimme ensin Dohaan ja sieltä suora 14 tunnin lento New Yorkiin – ja sama takaisin tullessa. Tytärtä oli vaikea saada nukkumaan paluulennolla ja minä en nukkunut ollenkaan, ja aikaero on paluustamme lähtien vaikeuttanut erityisesti minun ja tyttären nukkumista. Mies on ollut onnekas ja saanut unen päästä kiinni, mutta ensimmäisen viikon tytär heräsi joka yö kymmenen maita ja valvoi kahteen kolmeen. Kun sitten lopulta sain tyton nukkumaan, en itse enää saanut unta. Olemme olleet nyt reilun viikon kotona ja viikkoon on mahtunut kolme yötä, jolloin en ole nukkunut ollenkaan. Olen pärjännyt vain muutaman tunnin päiväunilla. Nyt tyttären unirytmi on onneksi löytynyt ja hän on nukkunut muutaman yön ihan kunnon 10 tunnin yöunet putkeen, mutta minua vaivaa yhä unettomuus. Joka yö on nyt nukuttu mutta aika vähän. Toivon, että uni pikkuhiljaa palaisi, en ole koskaan aiemmin kärsinyt näin pahasta unettomuudesta, päinvastoin olen yleensä ollut hyvä nukkuja ja tykännyt nukkua pitkään silloin milloin se on mahdollista. Olen ilmeisen väsyneen näköinen kun lähikaupassakin tuttu kassa jo kyseli olenko ihan kunnossa, kun näytän kaiketi väsyneeltä ja kalpealta. Moni on lohdutellut että jet lag voi kestää kaksikin viikkoa, joten yritän nyt vain ottaa iisisti vielä tämän viikon. Mutta erityisen mukavaa tämä ei ole, sen voin sanoa.

Jatkuvat jäähyväiset

Kun kerron asuvani Saudi-Arabiassa, ihmiset kysyvät yleensä ainakin kahta asiaa: millaista täällä on asua (kysymys, johon on vaikea vastata tyhjentävästi yhdellä tai kahdella lauseella) ja kauanko meinaamme täällä asua. Jälkimmäiseenkään kysymykseen ei ole aina niin helppo vastata. Olemme nyt olleet täällä kaksi vuotta ja kolmas vuosi pyörähtää käyntiin, eli näyttää vahvasti että olemme täällä ainakin sen kolme vuotta. Paljon riippuu siitä, pysyykö alue turvallisena – jos tulisi jotain levottomuuksia, voisimme lähteä hyvin nopeallakin aikataululla. Mutta nyt täällä on ollut rauhallista. Toinen tärkeä asia täällä olomme suhteen on mieheni työ. Jos mieheni jostain syystä saisi potkut, se tarkoittaisi myös melko välitöntä poistumista maasta koko perheellemme. Potkuja ei ole tiettävästi näköpiirissä, mutta koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua. Monissa pienemmissä firmoissa öljyn hinnan lasku on näkynyt myös irtisanomisina. Joka tapauksessa suunnitelma ei ole olla täällä hamaan ikuisuuteen, vaan jossain vaiheessa joko palata Suomeen tai lähteä jonnekin muualla. Vaikka tähän saakka elämä täällä on ollut mielenkiintoista (joskaan ei aina helppoa), on meille ollut aina selvää ettemme jää tänne loppuelämäksemme. Täällä on plussansa ja miinuksensa, suurimpana plussana ehkä hyvä palkka ja verovapaus, ja ainakin minulle suurimpana miinuksena se että ulkona on vaikea liikkua ja ylipäänsä naisten liikkuminen on niin rajoitettua.

Kun muutimme tänne, asuimme ensimmäisen vuoden (ja vähän päälle) korkeassa tornitalossa. Tornitalo oli loppujen lopuksi melko tiivis yhteisö: lähes kaikki asukkaat olivat uusia maahantulijoita ja saman firman työntekijöitä. Tapasin tornissa suuren määrän expat-vaimoja, joilla oli aikaa ja intoa tutustua uusiin naapureihin ja oppia elämää Saudi-Arabiassa. Ensimmäisen vuoden minäkin olin energinen, lapseton nainen, joka teki päivätöitä ja opiskeli illalla vielä arabiaa tai opetti suomen kurssilla (nyt juuri minua ei ehkä kuvaa adjektiivi ”energinen” niin hyvin, säästän tämän adjektiivin sen sijaan tyttärelleni…). Suurin osa tuttavistani ja ystävistäni täällä onkin tornitalon ajoilta, tai sitten koulusta jossa olin töissä. Toki olen tavannut ihmisiä ensimmäisen vuodenkin jälkeen, mutta vähemmässä määrin. Nyt kahden vuoden jälkeen sekä tornituttavistani että koulun kollegoistani osa kuitenkin on jo lähtenyt pois maasta. Erityisesti tämä kesä on ollut minulle jatkuvien jäähyväisten aikaa. Erityisesti kaipaan koulusta pomoni vaimoa, jonka kanssa teimme tiiviisti töitä silloin kun olin töissä ja jonka kanssa vietin paljon aikaa töiden päätyttyäkin. Mutta sellaista on expat-elämä: pomoni ja hänen vaimonsa olivat olleet täällä jo kuusi vuotta, oli aika vaihtaa paikkaa ja saada uusia työkokemuksia (he lähtivät Shanghaihin kansainväliseen kouluun töihin). Ylipäänsä koulussani työsopimukset ovat yleensä kahden vuoden mittaisia, ja varsinkin nuoret haluavat kahden vuoden jälkeen vaihtaa maisemaa, ja sen ymmärrän täysin. Mutta olen tosiaan joutunut sanomaan hyvästit monelle kaverille tänä kesänä. Osa on lähtenyt myös henkilökohtaisten syiden vuoksi: kaikki eivät kestä expat- elämää, tai kotona on sairas äiti tai isä, tai lapset sanovat haluavansa palata kotimaahan, tai mitä vaan.

Olen asunut kahdesti ulkomailla, tosin en koskaan niin kauan kuin nyt täällä. Expat-elämä on vähän kuin hiekalle rakentamista: koskaan ei tiedä, milloin tulee muutto tai lähtö koko maasta, talo jossa asut ei ole omasi joten sitä ei kannata kauheasti sisustaa, ystävät joita tapaat voivat olla kahden viikon päästä muuttaneet pois, ja niin edelleen. Kaikki on koko ajan liikkeessä ja muutoksiin on oltava koko ajan varautunut. Toisaalta elämä on myös jännittävää: expatit yleensä matkustavat paljon, meillä on mahdollisuus tutustua ihmisiin todella erilaisista kulttuureista – expat-elämä on myös jatkuvaa tervetuliaisten sanomista, sillä ihmisiä tulee lisää sitä myötä kun toiset lähtevät-  ja maallinen omaisuuskaan ei liikaa paina, ellei sitä sitten haali. Tunnen täältä muutamankin perheen, jotka saapuivat maahan kaikkine huonekaluineen ja taulu-tv:neen (nämä toki rahdissa). Olen yhä todella tyytyväinen siihen, että me saavuimme vain matkalaukkujen kanssa, tosin nyt tavaraa on kerääntynyt sen verran – erityisesti lapsen huonekaluja ja leluja – että jonkinlainen rahti meidänkin on otettava kun täältä lähdemme. Toki esteettistä silmääni rasittaa se käytettyjen huonekalujen tunkkaisuus joka meitä kodissamme tällä hetkellä ympäröi, mutta en myöskään pidä järkevänä sisustaa tätä taloa oman makuni mukaan, kun tiedän ettei oleskelumme täällä tule olemaan kuitenkin niin pitkäaikaista. Välillä huomaan kuitenkin haaveilevani siitä, että meillä olisi ihan oma talo tai asunto, emmekä asuisi näissä valmiiksi kalustetuissa väliaikaisissa ratkaisuissa.

Välillä mietin myös jatkuvan muuttamisen, matkustamisen ja maiseman vaihdon merkitystä lapsemme elämään. Nyt hän on yhä pieni, mutta huomasimme kyllä kesällä sen kuinka pitkä loma Suomessa oli ensin hänelle outo kokemus, sitten mieluinen. Kaikki oli erilaista: isovanhemmat olivat unohtuneet ja hän vierasti kovasti, sää oli outo, yhtäkkiä kaikki puhuivat suomea eikä englantia jne. Samoin paluu tänne oli hänelle muutaman päivän ajan hämmentävä kokemus. Toki hänkin oppii tässä joustavaksi pikku maailmankansalaiseksi ja oppii myös hyvin englantia, jos olemme täällä tarpeeksi pitkään, mutta verrattuna vaikkapa omaan lapsuuteeni hänen elämänsä on koko ajan aika vauhdikasta. Lapset tarvitsevat myös pysyvyyttä ja rutiineja, ja meillä niitä ei ole ihan niin paljon kuin perheellä joka pysyisi aloillaan.

 

 

Lentäen tulee, lentäen menee

En ole koskaan elämässäni matkustanut niin paljon kuin tänä keväänä. Tässä viiden kuukauden aikana olemme käyneet Bahrainissa, Kuwaitissa, Omanissa, kaksi kertaa Malesiassa ja nyt palasimme juuri häistä Ruotsista. Ja ensi viikolla edessä on lentämistä jälleen, kun lähden tyttäreni kanssa kesäloman viettoon Suomeen. En edes erityisemmin pidä lentämisestä, ajoittain jopa pelkään sitä, mutta Saudi-Arabiasta maailmalle pääsyyn nyt sattumoisin tarvii useimmiten lentokonetta – vain lähimaihin voi ajaa. Ja koska täällä on nyt päivittäin yli 40 astetta lämmintä, en voi kuin odottaa pääsyä Suomeen. Tytär lähestyy vuoden ikää ja on erittäin aktiivinen konttaaja, kiipeäjä ja harjoittelee kovasti kävelemistä. Kun päivällä ei voi oikein mennä ulos, olemme molemmat pienen mökkihöperyyden vallassa täällä kotona ja pikkutyypille on vaikea keksiä tarpeeksi tekemistä. Lisäksi ensi viikolla alkaa Ramadan, mikä vaikeuttaa entisestään tekemisen keksimistä nimenomaan päivisin.

Mutta ajattelin tänään kirjoittaa lentämisestä Saudi-Arabiaan – ja täältä pois-, sillä siinä on joitakin ominaispiirteitä, joita ei muualla niin tapaa. Ensinnäkin lentokohteet Saudi-Arabiasta ovat hyvin erilaisia kuin vaikkapa Helsinki-Vantaalta. Täältä on paljon lentoja paitsi muualle lähi-itään myös Pakistaniin, Intiaan, Bangladeshiin ja muualle Aasiaan, ja toisaalta myös Afrikkaan sellaisiin paikkoihin joista en ole koskaan kuullutkaan. Osin tämä selittyy Saudi-Arabian maantieteellisellä sijainnilla, osin sillä mistä maista Saudeihin tulee paljon vierastyöläisiä. Vierastyöläisten määrän huomaa lennolle mennessään, sillä yleensä Saudeista lähtevästä lentokoneesta ainakin 80 % matkustajista on miehiä. Monet vierastyöläiset eivät saa perheviisumia ja ovat maassa yksin, ja he lentävät yksin tai mieskaveriporukassa tapaamaan perhettään. Välillä joukossa on muutama länsimaalainen nainen kuten itseni, tai arabinaisia, ja joskus myös nannyjä tai muita naistyöläisiä. Mutta odotussalin näky on yleensä hyvin miehinen, ja valkoisia naamoja ei yleensä näy kauheasti. Maasta lähtiessä miehillä ja naisilla on erillinen turvatarkastus, ja olen aina miestäni nopeampi, sillä naisten puolella ei koskaan ole jonoa. Lähinnä siellä saattaa kestää siinä, että henkilökunta jää ihastelemaan tytärtämme ja hänen sinisiä silmiään…

Myös matkatavarat ovat erilaisia kuin mihin Suomessa on tottunut. Monet vievät ruokaa mukanaan -riisisäkkejä, kasviksia ja muuta sen sellaista – , ja esimerkiksi Omaniin laskeutuessamme hihittelimme mieheni kanssa matkalaukkahihnalla pyörivälle yksinäiselle bataatille, joka oli selvästi tippunut jonkun paketista. Erityisesti Pakistan-Intia -suunnalle viedään myös mystisiä kanistereita jotain nestettä, jonka koostumuksesta minulla ei ole tietoa, mutta joiden turvatarkastus jumittaa helposti jonon muutenkin vaihtelevasti toimivilla Saudikentillä. Välillä näkee myös mattoja ja jopa jonkinlaisia turkiksia vietävän mukanaan, ja arabit puolestaan saattavat ottaa eväät mukaan lennolle – ei ole yksi tai kaksi kertaa kun lyhyelläkin lennolla naapurilla on ollut paperipussi mäkkäristä tai Starbucksista. Vierastyöläisten joukossa on myös sellainen ilmiö, että vaikuttaa siltä että osa heistä ei välttämättä osaa lukea kovin hyvin, ainakaan länsimaalaisia kirjaimia. Lentokoneessa on aina joku istumassa väärässä paikassa ja ihmisiä ryntäilemässä käytävässä väärään suuntaan yrittäen epätoivoisesti verrata boarding passin numeroa ja paikkoja, siinä onnistumatta. Saudi-Arabiasta lähtevillä lennoilla henkilökunta taluttaakin aina monta matkustajaa paikoilleen, ja olen nähnyt useamman kerran kun erityisesti naiset istuvat pokkana businekseen ja ovat yllättyneitä, kun heille tullaan kertomaan että sinun paikkasi on itse asiassa tuolla vähän kauempana… Niin ja tiedättehän Euroopasta tutut kuulutukset, joissa business class ja lapsiperheet / muut liikkumisvaikeuksiset ihmiset pääsevät ensin koneeseen? Kuulutukset ovat olemassa Saudeissakin, mutta niitä ei joko ymmärretä tai sitten niistä ei vaan välitetä. Koneeseen rynnitään minkä jaloista pääsee ja jonottaminen ei oikein onnistu, vaan koneeseen on pyrkimässä epämääräinen sumppu ihmisiä, kaikki samaan aikaan. Ylipäänsä sääntöjä ei noudateta, koneessa saatetaan nousta seisomaan kesken nousun tai laskeutumisen, käsimatkatavaroita voi olla reippaasti liikaa ja portille voi tulla ihan hyvin 5 minuuttia ennen koneen lähtöä ja ihmetellä että mikäs kiire tässä nyt on.

Itselläni tapahtuu lentokoneessa myös aina pieni metamorfoosi: Saudeista lähtiessä riisun abayan ja pakkaan sen pois (tosin lennän nykyään silti yleensä aika peittävissä vaatteissa, koneessa saa ihan tarpeeksi tuijotusta länsimaalaisena naisena ilman narutoppia ja sortsejakin), ja Saudeihin tullessa laitan abayan päälle kun kone laskeutuu. Jotkut länsimaalaiset naiset tulevat maahankin länkkärivaatteissa, viimeksi näin amerikkalaisen naisen jolla oli alle polven mittainen hame ja t-paita, eikä hänellä näyttänyt olevan ongelmia maahantulossa. Itse tosiaan laitan aina abayan päälle jo lentokoneessa, se on helpompaa niin ja viimeistään lentokentältä poistuessa abayaa tarvitsee joka tapauksessa. Ja näin tosiaan saa vähemmän tuijotusta osakseen. Ilmeisesti myös osa saudinaisista hellittää pukeutumiskoodin suhteen ulkomaille lähtiessään, abaya saattaa muuttua pitkiksi housuiksi ja peittäväksi puseroksi, ja niqab (vain silmät paljastava huntu, ns. ninjalook) voi muuttua hijabiin (huntuun joka peittää pään mutta jättää kasvot paljaiksi). Mutta lentokentillä vallitseva väri on erityisesti naisilla musta, suurimmalla osalla on abaya ja jonkinsortin huntu päällään. Miehet pukeutuvat joko perinneasuun tai sitten länkkärivaatteisiin. Joskus näkee nuoria pariskuntia, joissa arabimiehellä on kunnon ganstakuteet, lököfarkut, joku ”hieno” t-paita ja iso lippis, ja naisella puolestaan on se musta kaapu… Välillä lentokentillä näkee myös muslimipyhiinvaeltajia, joista miehet ovat paljain jaloin ja pukeutuneena eräänlaiseen kangassuikaleeseen – pyhiinvaellusvaatteissa ei saisi olla saumoja, siksi normaalit vaatteet eivät käy.

Maasta poistumisessa ja maahan tulossa on tosiaan molempiin suuntiin passi- ja turvatarkastus, jossa tarkastetaan viisumi ja oleskeluluvan voimassaolo sekä otetaan sormenjäljet. Erityisesti maahantulossa joskus tarkastuksiin voi olla todella pitkät jonot – jonoja on kolme, yksi saudeille ja muille GCC-alueen maiden asukkaille, yksi muille kansallisuuksille ja yksi niille, jotka tulevat maahan ensimmäistä kertaa. Saudi- ja GCC-jono on yleensä lyhyt ja rullaa nopeaan, ja kaksi muuta jonoa puolestaan rullaavat kohtalaisesti tai huonosti vähän riippuen siitä, kuinka paljon tullivirkailija pelaa matopeliä kännykällään tai onko hänellä juuri kahvitauko menossa tai tuttava jonossa, jonka kanssa pitää vaihtaa pakolliset kuulumiset. Koneen laskeuduttua saudit ja muut arabit tallustelevatkin rauhassa portilta kohti tarkastuksia, ja kaikki muut matkustajat yleensä pitävät pientä puolijuoksua, sillä mitä edemmäs pääset jonossa, sitä nopeammin pääset turvatarkastuksista läpi. Onneksi lapsen kanssa pääsee yleensä istumaan aika eteen lentokoneessa ja siten myös nopeasti ulos koneesta, mikä auttaa pääsemään jonossa aika eteen!

Expatin elämää

Saudi-Arabiassa asuu noin 27 miljoonaa ihmistä, joista noin 5-10 miljoonaa on muualta tulleita työläisiä. Suurin osa muualta tulleista ihmisistä on ns. siirtotyöläisiä ja pieni osa puolestaan on niin sanottuja expateja. Siirtotyöläiset tulevat maista, joiden elintaso on Saudi-Arabiaa huonompi – kuten esimerkiksi Pakistan, Intia, Bangladesh, Filippiinit ja eri Afrikan maat- , ja he työllistyvät yleensä rakennusmiehiksi, nannyiksi, puutarhureiksi, siivoojiksi, autonkuljettajiksi, ja niin edelleen. He saapuvat usein yksin, erityisesti miehet, ja työskentelevät kovasti lähettääkseen rahaa kotimaahan jääneelle perheelle.  Expatit eli expatriaatit puolestaan tulevat maahan asiantuntijatehtäviin, esimerkiksi työskentelemään erilaisissa positioissa öljyalalla, tai sairaalaan lääkäreiksi tai hoitajiksi, tai opettamaan kansainvälisissä kouluissa. Expatit ovat usein länsimaalaisia, tosin eivät aina. Expatit saavat helpommin perheviisumin ja voivat tuoda mukanaan lähimmät perheenjäsenensä maahan asumaan – me kuulumme mieheni kanssa tähän jälkimmäiseen joukkoon. ”Expat” on sana, jolle suomessa ei oikein ole hyvää käännöstä. Wikipedia ehdottaa ”ulkomaantyöntekijää”, mutta se ei tunnu oikein luontevalta. Samainen Wikipedian artikkeli toteaa expatin määritelmäksi ”…henkilö, joka tilapäisesti tai toistaiseksi oleskelee maassa ja kulttuurissa, joka ei ole maa, jossa hän on kasvanut.” Tässä määritelmässä kuitenkin jää huomioimatta se ero, mikä esimerkiksi täällä on niin selvä expatin ja siirtotyöläisen välillä: karkeasti sanoen expateilla on rahaa ja asemaa, siirtotyöläisillä taas ei juurikaan kumpaakaan.

Expat-elämästä on tehty paljon tutkimuksia, graduja ja väitöskirjoja, sen verran erikoiseen asemaan se asettaa ihmisen. Kirjoitan tässä nyt muutamasta expat-elämää erityisesti leimaavasta piirteestä omasta näkökulmastani.

  1. Raha (ja asema)

    Exapteja Saudi-Arabiaan tuo erityisesti hyvä palkka ja hyvät työedut. Expateilla ympäri maailman on yleensä houkutteleva palkkataso ja hyvät edut, mutta Saudi-Arabia on erityistapaus, sillä maassa ei tarvitse maksaa lainkaan veroja. Niinpä kaiken tienaamansa saa suoraan palkkapussiin, mikä helpottaa säästämistä. Firmat yleensä myös maksavat asumisen ja terveydenhuollon, eli rahaa jää elämiseen paljon. Ja kun Saudi-Arabiassa ei juuri ole huvituksia – ei pubeja, ei teattereita, ei konsertteja, ei elokuvateattereita jne. – rahaa jää helposti säästöön, ellei sitten ala törsätä hulluna shoppailuun tai matkailuun. Saudi-Arabiassa palkan ja työetujen on oltava myös erittäin houkuttelevat senkin vuoksi, että maa muuten ei suurimmassa osassa ihmisiä ehkä herätä niin positiivisia mielikuvia. Yleisesti pohdituttaa turvallisuus ja terrorismin uhka, sekä naisten asema ja ihmisoikeudet. Nämä asiat on otettava huomioon, kun ihminen miettii muuttoa Saudi-Arabiaan.

    Expateja kohdellaan yleisesti ottaen täällä hyvin. Olen saanut tottua siihen, että valkoinen nainen on aina ”madam”, ja minulta odotetaan tiettyä asemaa. Olen aiemmin kertonut siitä, miten kauhistuneita opettamani tytöt olivat kun kerroin nuoruudessani olleeni au pair. Nannynä toimiminen olisi sauditytöille kauhistus, sen verran luokkayhteiskunnassa asumme, eikä valkoinen nainenkaan täällä ole nanny vaan se joka palkkaa nannyn avukseen. Expat ei kuitenkaan koskaan voi olla saudi – kansalaisuutta on käytännössä mahdoton saada, ja saudit ovat aina hierarkian huipulla. Tämän saa moni expat kokea työssään, jossa korkealle eteneminen voi olla mahdotonta. Johtotyöt on varattu saudeille, eikä kenelle tahansa saudeille, vaan oikeista suvuista tuleville saudeille.

    2. Matkustaminen

    Useimmat expatit matkustavat paljon, ja Saudi-Arabiassa asuvat expatit ovat varmasti erityisen matkustavaisia. Elämä saudeissa voi olla välillä melko tylsää huvituksen puutteiden vuoksi (ks. edellinen kappale), ja välillä ihminen kaipaa normaalia elämää – esimerkiksi että voi kävellä ulkona ja voi pukeutua normaaleihin vaatteisiin. Hyviin työetuihin kuuluu myös pitkät lomat. Nyt täällä alkaa olla myös taas niin kuuma, että mielelläni olisin juuri nyt jossain muualla tyttäreni kanssa. Eilen saavutettiin jo 41 asteen lämpötila ja kesää kohden se tästä vain pahenee.

    Hyvä palkka ja maan melko keskeinen maantieteellinen asema edesauttavat myös expatien matkustushaluja. ”Normaalissa” elämässä olisi asuntolaina maksettavana ja muita velvollisuuksia, mutta expat-elämä on kuin eräänlainen poikkeustila, jossa voi tehdä vähän mitä haluaa vapaa-ajallaan. Ja koska expat-elämä luultavasti myös loppuu jossain vaiheessa, sen ajan kun expatina on haluaa nähdä ja matkustaa mahdollisimman paljon. Myös se tosiasia että sukulaiset ja ystävät asuvat Suomessa lisää meillä matkoja Suomeen, yleensä useamman kerran vuodessa. Saudi-Arabiaan on niin vaikea tulla, että useimmiten me matkaamme Suomeen, tai sitten sukulaiset (tai kaverit) tulevat joihinkin lähimaihin. Olemmekin tänä vuonna matkustelleet jo paljon, olemmehan olleet Omanissa, Kuwaitissa ja taannoin olin tyttäreni kanssa mieheni työmatkalla mukana Kuala Lumpurissa. Ja lisää matkoja on tulossa runsaasti tänä vuonna.

    3. Ulkopuolisuus

    Niin kuin jo edellä kirjoitin, expat ei oikeastaan voi saada Saudi-Arabian kansalaisuuttta. Viisumi on väliaikainen ja töiden loppuminen (tai törttöily, esim. lakien rikkominen) johtaa siihen, että maasta on poistuttava nopeasti ja takaisin ei oikein voi tulla, kun turistiviisumia ei voi saada. Suurin osa tuntemistani saudeista on oikein mukavia, mutta en luultavasti koskaan tule ymmärtämään puoliakaan siitä, millainen tämä maa ja tämän maan kulttuuri oikeasti on. Ensinnäkään en puhu kovin hyvin arabiaa, toisekseen en ole muslimi, kolmanneksi olen aivan eri näköinen kuin saudit, ja neljännekseen en kuulu mihinkään saudiarabialaiseen sukuun. Täällä suku on yhä erittäin tärkeä, ja ihmisen sukunimestä voi päätellä yleensä paljon, mm. mistä ihminen on kotoisin ja jopa onko hän sunni vai shiia. Expat on kylässä Saudi-Arabiassa, ja se tehdään hänelle myös selväksi.

    Samaan aikaan expat on ulkopuolella siitä elämästä, mitä perhe ja ystävät elävät kotimaassa. Expat ei edes tiedä, tuleeko hän palaamaan kotimaahansa vai jatkaako hän jonnekin toisaalle. Samaan aikaan elämä kulkee vääjäämättä eteenpäin kotimaassa, ja esimerkiksi ystävyyssuhteiden ylläpito voi vaatia vähän vaivaa. Sukulaiset puolestaan eivät välttämättä ole mielissään, kun esimerkiksi lastenlasta saa nähdä niin harvoin. Ja kun expat tulee lomalle kotimaahansa, loma on tiukkaan aikataulutettu, jotta ehtisi nähdä mahdollisimman paljon ihmisiä ja tehdä niitä asioita, joita kotimaasta kaipaa. Expatin yhteisö on muut expatit, mutta sekin yhteisö elää koko ajan – joku muuttaa toisaalle tai pois maasta, joku saa uuden työn, joku saa kolmannen lapsen eikä jaksa vuoteen käydä missään, ja niin edelleen. Ja kaikki expatit tietävät sen, kuinka nopeasti lähtö maasta voi tulla. Muutos turvallisuustilanteessa tai vaikkapa öljyn hinnan dramaattinen lasku voi tarkoittaa nopeaakin poistumista maasta. Expatin toinen jalka onkin koko ajan ulkona ovesta.