Autiomaan ruusut ja roskat

Vaihdoimme hiljan autoa isompaan ja nyt meillä on käytössä Land Rover, eli kunnon neliveto jolla pääsee ajelemaan vähän epätasaisemmallakin alustalla. Tai miehenihän autolla ajaa, sillä minulla ei ole ajokorttia eikä naisten ajo-oikeuskaan ole vielä toteutunut, tosin ensimmäiset naisten autokoulut kyllä aloittelevat toimintaansa ja puhutaan, että kesällä naisetkin pääsisivät rattiin. Uuden auton myötä olemme innostuneet koko perhe ajelemaan enemmän autiomaassa – harrastus, joka on hyvin suosittua paikallisten keskuudessa täällä. Autiomaatahan Saudi-Arabiassa riittää ja meiltäkin pääsee alle tunnissa jo jonkinsortin dyyneille rälläämään. Viime viikonloppuna lähdimme ex tempore -ajelulle aika lähelle asuinpaikkaamme, sillä olimme saaneet vihiä hyvästä paikasta löytää desert roseja eli autiomaan ruusuja,  vapaasti suomennettuna.

Desert roset ovat kristallisoituneita hiekkamuodostelmia, joita löytyy kuumista ja kuivista paikoista, eli yleensä hiekka-autiomaista. Ne voivat olla kooltaan mitä vaan muutamasta sentistä valtavan suuriin, monimetrisiin möhkäleisiin. Niitä voi löytää autiomaan pinnasta tai joskus voi joutua myös hieman kaivamaan syvemmältä, varsinkin jos kyseessä on iso muodostelma. Viikonlopun retkellämme mieheni ja tyttäreni löysivät valtavan monta pientä desert rosea, kun minä löysin lähinnä kivettynyttä kamelinkakkaa ja muutama liskon… tasan ei käy onnenlahjat! Olimme jo lähdössä pois autiomaasta, kun näimme autosta käsin melko suuren desert rosen. Se oli niin hyvässä kunnossa että epäilen että joku oli kaivanut sen esiin hiekan alta, mutta todennut liian painavaksi kannettavaksi ja jättänyt paikoilleen. Miehelläni oli tekemistä nimittäin saada se nostettua auton takakonttiin, sen verran painavasta kivettymästä oli kyse! Nyt tuo samainen autiomaan ruusu odottaa takapihallamme sitä, että saisin aikaiseksi vielä putsata sen kunnolla hiekasta. Putsauksessa täytyy olla melko varovainen, sillä kivettymä voi rikkoutua helposti. Sitten luulen että tämä kaunis desert rose pääsee paraatipaikalle ulko-ovemme läheisyyteen.

Autiomaassa ajelu on aina vähän jännää, sillä sinne voi jäädä helposti jumiin jos ei osaa ajaa hyvin hiekassa – ja jumiin voi toki jäädä paraskin kuski, sillä hiekka on ajo-alustana ennalta-arvaamaton. Pitkille autiomaaretkille ei pitäisikään koskaan lähteä yksin eikä vain yhdellä autolla, ja mukaan on syytä varata juotavaa, syötävää ja erinäisiä tarvikkeita mahdollisia pysähdyksiä varten, kuten nyt vaikka lapio ja liinoja. On myös hyvä idea kertoa jollekulle minne suunnilleen on menossa ja mihin mennessä viimeistään pitäisi olla takaisin. Tällä kertaa olimme vain perheen kesken liikkeellä yhdellä autolla, ja siksi pysyttelimme lähellä isoa tietä ja asutusta. Itse asiassa taisimme ajaa ainakin kerran jonkun nomadin pihapiirissä, sen verran kiukkuisia koiria lähti peräämme kun siellä ajelimme! Näimme myös kamelinkasvattajia ja aidattuja lampaita ajellessamme. Autiomaassa elää tosiaan yhä nomadeja, tosin näillä nomadeilla on yleensä nelivedot ja asuinrakennukset sähköineen, eli he eivät liiku yksinomaan kameleilla ja asusta teltoissa. Romanttinen nomadi-käsitys a la Arabian Lawrence on siis historiaa, mutta kyseessä on toki yhä mielenkiintoinen tapa elää. Ainoa asia mikä tekee minut surulliseksi näillä autiomaaretkillä on se roskan määrä mikä täällä heitetään luontoon. Monin paikoin autiomaata käytetään kaatopaikkana ja sinne käydään dumppaamassa kaikki mahdollinen roska. Siellä sitten villit koirat syövät roskia ja näkymä on lohduton, joka paikassa on jätteitä joita tuuli pöllyttää ympäriinsä. Ongelma on sama myös kaupungilla, roskat heitetään helposti kadulle ja ajatellaan että joku muu siivoaa ne. En tiedä auttaisiko aika ja valistus tässä asiassa – minusta tuntuu, että länsimaissakin on herätty vasta viime vuosikymmeninä vihreämpiin arvoihin ja siihen, että roskaaminen ei ole kovin coolia eikä tee asuinympäristöstä ainakaan viihtyisämpää. Toivoa sopii.

IMG-20180407-WA0016

Löytämämme Desert Rose

Mainokset

Takaisin hiekkalaatikolla

Mish Mushkila on pitänyt yli kuukauden hiljaiseloa siitä syystä, että olimme koko perheen voimin lomailemassa Suomessa. Loma tuli todella tarpeeseen: olimme molemmat mieheni kanssa kyllästyneitä kuumaan ja pölyiseen Saudi-Arabiaan ja kaipasimme päästä käymään jossain muualla. Ja koska emme olleet olleet Suomessa yli vuoteen, oli todella mukavaa päästä käymään viimein isiemme maalla, tavata sukulaisia ja ystäviä, syödä tuttuja ruokia ja saunoa.

Suomeen tulo tuntui monella tapaa turvalliselta. Ensinnäkin Suomi on turvallinen maa, vaikka sielläkin on ollut omat kuohuntansa viime aikoina. Silti sitä ei voi verratakaan Saudi-Arabiaan, joka on tällä hetkellä sodassa Jemenin kanssa ja jossa esimerkiksi liikenneturvallisuus on mitä on. Turvallista oli myös se, että tiesimme miten asiat toimivat ja se, että virkamiehiin ja ihmisiin yleensä voi luottaa. Täällä ongelmana on usein se, että virkamiehet tai esimerkiksi postin tai kauppojen työntekijät eivät välttämättä kerro totuutta, jos heiltä kysyy jotain. Kielimuuri vaikeuttaa asioita entisestään, ja asioiden toimivuus on vähän niin ja näin. Olen jo ehtinyt tässä muutaman päivän aikana, jonka olemme olleet takaisin täällä, polttaa päreeni muun muassa kaupassa ja siivoojillemme. Täytynee taas totutella inshallah-moodiin…

Toinen asia mitä olin todella kaivannut (ja mitä kaipaan jo nyt uudelleen) oli mahdollisuus kävellä ulkona. Ja se raikas ilma ja luonto! Miehestäni ja minusta oli suorastaan psykedeelistä kävellä vaikkapa metsässä, värien ja tuoksujen määrä oli kuin toisesta maailmasta – ja nyt puhutaan kuitenkin lokakuisesta Suomesta. Saudi-Arabiassa vallitseva väri on beige, sillä luonto koostuu lähinnä hiekasta. Kuten olen useasti aiemminkin maininnut, täällä on myös vaikeaa kävellä ulkona sekä lämpötilan (nyt sellainen +37), asustuksen (naisilla abaya) että infrastruktuurin (ei jalkakäytäviä) vuoksi. Vain köyhimmät kävelevät minnekään, ja naisena voi saada jonkin verran huutelua osakseen jos päättää yrittää kävellä kaduilla. Lisäksi nyt kun kuvioissa on lapsi ja lastenvaunut, yhtälö on entisestään monimutkaistunut.

Lapsesta päästäänkin kätevästi seuraavaan asiaan. Vaikka arabimaissa ollaan yleensä todella lapsirakkaita, yksi asia oli helpompaa vauvan kanssa Suomessa, ja se on (julki)imettäminen. Voitte ehkä kuvitella kuinka vaikeaa julki-imettäminen täällä on, kun ulkona ollessa naisen pitää ylipäänsä pukeutua kaapuun… mikä riemu siitä repeäisikään, jos julki-imettäisi ja siinä samalla vilahtaisi vaikka nänni! En osaa edes kuvitella millainen haloo siitä nousisi, kenties kirjoittaisin seuraavan blogini vankilasta… En siis ole julki-imettänyt täällä, vaan olen yrittänyt etsiä jonkin tilan jossa voi imettää katseilta piilossa. Kauppakeskuksissa se on ikävä kyllä usein vessa, vaikkakin eräs muslimikaverini vinkkasi, että naisten moskeijassa voisi imettää. Koska en ole muslimi, en ole kuitenkaan uskaltautunut tätä kokeilemaan. Jopa sairaalassa jossa käyn on hyvin huononlaisesti paikkoja imetykseen. Olen tähän mennessä löytänyt yhden huoneen koko isosta sairaalasta, joka tähän soveltuu. Kun lisää julki-imetyksen vaikeuden kuumaan säähän, siihen ettei minnekään voi kävellä ja siihen ettei takseissa ole turvaistuimia, ei ehkä ole ihmekään että minusta on tuntunut ajoittain kuin olisin vankilassa kotona. Suomessa oli niin helppoa kulkea julkisilla ja sään puolestakin saattoi olla ulkona. Ei ole ollut kaikista helpointa olla vauvan kanssa täällä, se myönnettäköön.

No, säät kylmenevät täälläkin pikkuhiljaa ja tytär kasvaa kovaa vauhtia. Onkin aika yrittää löytää jotain vauva-aktiviteettia meille molemmille täältä ennen kuin tulen mökkihöperöksi! Suomesta vielä sen verran, että eräs asia mihin kiinnitin huomioita oli design ja muotoilu. Olimme osan lomasta hotellissa Helsingin keskustassa ja täytyy sanoa, että Saudien jälkeen Helsinki näytti oikeasti (ainakin osittain) tyylikkäältä! En tiedä johtuiko se ulkosuomalaisuudesta vai mistä, mutta kiinnitin paljon huomiota esimerkiksi kahviloiden sisustukseen ja pieniin putiikkeihin. Reissulta tulikin mukaan kliseisesti Marimekkoa ja Muumi-kirjoja. Oli myös virkistävää asioida kaupoissa, joissa henkilökunta on kanssani samalla viivalla. Täällä asiakaspalvelijat kohtelevat asiakkaita nöyrän alistuvasti ja lähes liehakoiden, Suomessa on turha odottaa vastaavaa. Toki suomalaisesta palvelukulttuurista voi olla montaa mieltä, mutta ainakin kaupan kassoilla ja tarjoilijoilla on itseluottamusta ja ihmisarvo. Huomasin kyllä tottuneeni Saudien palvelukulttuuriin parissakin kohtaa, esimerkiksi kun kaupassa piti itse pakata ostokset ja kun itse piti asetella luottokortti lukulaitteeseen. En enää edes muistanut, onko kortissani siru vai magneettijuova vai molemmat, koska täällä kassa tekee kaiken tällaisen puolestani. Mahdoin näyttää aika toopelta pyöritellessäni luottokorttia että mitenkäs tämä tähän laitteeseen laitetaankaan…

Eroja siis löytyy suurenlaisesti Suomen ja Saudi-Arabian väliltä, se nyt on aika selvää. En kuitenkaan palannut tänne (kotiin?) täysin vastentahtoisesti. Minulla oli ikävä ystäviä ja työkavereita täällä, ja tuntuu hyvältä että vain reilun vuoden maassaolon jälkeen minulla on ystäviä ja jokin sosiaalinen piiri, johon palata. Odotan myös talvea täällä, sillä lämpötilat alkavat tosiaan olla miellyttävämmät. Suomen talvi on usein ollut kuitenkin hiukan liian pitkä, kylmä ja pimeä omaan makuuni. Lisäksi tunnen vahvasti, että ihan vielä ei ole aika jättää Arabian niemimaata. Niin paljon on vielä nähtävää ja koettavaa täällä!

Kaunis on luoksesi kaipuu

Juttelin taannoin Skypessä erään ystäväni kanssa, jonka kanssa emme ole pitkään aikaan olleet yhteyksissä. Hän kysyi minulta ja mieheltäni mitä kaipaamme eniten Suomesta. Kysymykseen oli vaikea vastata tyhjentävästi nopeasti Skypessä, mutta jäin miettimään tätä. Mitä kaipaan eniten Suomesta? Olen ollut nyt aika tarkalleen puoli vuotta Saudeissa, joten kysymys on siinäkin mielessä ajankohtainen. Alkuun aika tuntui menevän hitaasti ja kaikki tuntui hirveän uudelta ja oudolta. Erityisesti sen jälkeen kun aloitin työt aika on mennyt nopeaan ja tiettyjä rutiinejakin on alkanut muodostua. Nyt on hyvä hetki katsoa taaksepäin ja miettiä sitä, mitä asioita ikävöin eniten Suomesta.

Itsestäänselvää on se, että kaipaan Suomesta perhettä ja ystäviä, mutta mitä muuta? Tässä joitakin päällimmäisenä mieleen tulleita ajatuksia.

1. Vapaus – vapaus kävellä kauppaan, töihin, pubiin, minne vaan. Tämän sanoin ystävällenikin Skypessä ihan ensimmäisenä asiana. Joku voisi ajatella, että elämä on helppoa kun minnekään ei tarvitse kävellä ja kuski vie ovelta ovelle. Helppoa ehkä, mutta pidemmän päälle myös tylsää. Eikä totta puhuen aina edes niin helppoa: silloin kun mieheni ei pääse minua kuskaamaan, minulla on kaksi vaihtoehtoa, kulkea mieheni firman järjestämillä busseilla tai taksilla, julkista liikennettä kun ei ole eikä juuri minnekään voi kävellä. Bussit eivät kulje kuin tiettyihin paikkoihin, joten aika usein joudun kulkemaan taksilla. Nyt kun olen ollut paljon kipeänä (viime postauksen jälkeen sain korvatulehduksen kaiken hyvän päälle), lääkärissä käynti on ollut jatkuvaa taksin soittelua ja odottelua. Kaipaan sitä, että julkista liikennettä voisi käyttää ja että tarvittaessa lyhyitä matkoja voisi kävellä. Ja kyllä, kaipaan myös pubeja ja sitä, että työpäivän jälkeen voisi mennä siiderille tai parille työkavereiden kanssa ja puhua mistä vaan. Täällä käydään kahvilla, ja sekin on usein miesten hommaa. Osaan kahviloista naiset eivät edes pääse, ja niissäkin kahviloissa joihin naiset ovat tervetulleita on ”family”- ja ”single” -osastot. Miespuolisten työkavereideni kanssa en periaatteessa edes saisi liikkua kaupungilla ilman eli huoltajaa – minun tapauksessani aviomiestäni, isääni tai veljeäni.

2. Luonto. Tämä liittyy oikeastaan myös tuohon ensimmäiseen kohtaan, sillä olen aina tykännyt kävellä luonnossa ja meren äärellä. Täälläkin on meri, jonka rantaa voi (paikoittain) kävellä, mutta päästäkseen meren rantaan pitää taas turvautua johonkuhun, joka minut voi sinne ajaa. Lisäksi useimmiten kaupungilla tai muualla kävellessä minulla pitää olla abaya päällä, mikä ei sinänsä inspiroi mihinkään pitkiin kävelyihin tai urheilusuorituksiin. Luonto on toki myös erilaista Saudeissa. Asumme kaupungissa, mutta kaupungin ulkopuolella alkaa aavikko, joka on kivi- tai hiekka-aavikkoa. Aavikot ovat tosi hienoja ja maisemat henkeäsalpaavia, mutta aavikolle ei kannata lähteä hortoilemaan itsekseen, joten omatoiminen ympäristöön tutustuminen ei ole yhtä helppoa kuin Suomessa. Huomaan kaipaavani sitä, että kesällä voisi mennä mustikkaan lähimetsikköön tai kävellä vaikkapa uimaan, tai talvella nauttia lumesta ja käydä vaikka hiihtämässä.

3. Tietyt ruoat ja ravintolat. Ruoastahan kirjoitin hieman jo vähän aikaa sitten: siitä mitä ruokia täältä on vaikea löytää ja millaisia haasteita kokkailussa tai ulkona syömisessä on. Ruokakaipuuta on onneksi osin helppo tyydyttää, sillä nykyään pystyy tilaamaan netistä ainakin kuivamuonia, kuten jauhoja tai varrasleipää sekä tietysti salmiakkia. Lisäksi meillä on käynyt vieraita Suomesta nyt muutaman kuukauden sisään, joten olemme saaneet tuliaisia jonkin verran. Olen kuitenkin tehnyt jo listaa siitä, mitä haluan syödä seuraavan kerran Suomeen tullessani ja missä paikoissa haluan käydä ulkona syömässä.

IMAG0201

Suomesta tuotuja herkkutuliaisia (kuva saattaa sisältää tuotesijoittelua)

4. Kulttuurisidonnaiset asiat, niin kuin vitsit, televisio-ohjelmat, kirjat, lehdet, musiikki. Elämme jonkinlaisessa kulttuurien sekamelskassa täällä, sillä olemme osa paitsi jossain määrin Saudi-Arabian omaa kulttuuria niin vielä enemmän (länsimaalaisten) expatien omaa kulttuuria. Muita suomalaisia emme ole kauheasti tavanneet, joten meillä ei ole mitään omaa Suomi-jengiä jossa voisi keskustella kulttuurieroista tai siitä, mitä Suomesta kaipaa. Vaikka puhun hyvin englantia, osa asioista menee ohi pelkästään siksi etten ymmärrä kulttuurisesti mistä puhutaan. Huumori on legendaarisesti vaikeaa toisella kielellä, eivätkä vitsit taivu hirveän helposti käännettäviksi. Se, minkä ajattelin suomeksi olevan hauska juttu, voi kuulostaa englanniksi ihan erilaiselta, jopa loukkaavalta. Tietyt kulttuuristereotypiat pitävät myös paikkansa, kuten vaikkapa se etten pysty innostumaan asioista yhtä paljon  kuten vaikkapa amerikkalaiset kollegani, ainakaan näennäisesti. Heille asiat voivat olla ”awesome” tai ”marvellous”, kun taas minä tyydyn hymyilemään ja sanomaan että hyvä juttu. Filippiiniläiset kollegani (naispuoliset) ovat kovia halaaamaan ja haluavat kulkea usein käsikynkkää koulun pihalla – asia, jota en tekisi Suomessa kollegoideni kanssa, sillä Suomessa henkilökohtaisen tilan tarve on paljon suurempi. Omaa käytöstään joutuukin puntaroimaan jonkin verran: mikä on sopivaa, mitä minulta odotetaan? Mistä ylipäätään voi keskustella? (Vinkki: uskonto, politiikka ja naisten asema ovat asioita, joista puhuessa pitää miettiä tarkkaan miten asiansa esittää.) Ymmärtävätkö toiset ihmiset mitä tarkoitan, onko ruumiinkieleni torjuvaa tai etäistä?