Valkoisen naisen taakka

Yksi lempisarjoistani on Downton Abbey, tiedättehän, se 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva sarja jossa kerrotaan englantilaisen aatelisperheen ja heidän palvelijoidensa elämästä. Yksi kantava teema sarjassa on se, miten palvelusväki ja aateliset välillä unohtavat paikkansa – noina aikoina luokkayhteiskunta oli vielä voimissaan ja kunkin tuli esiintyä asemansa edellyttämällä tavalla. Usein sanotaan, että Suomessa ei ole luokkayhteiskuntaa, ei ainakaan samalla tavalla kuin Briteissä, mutta luokittelisin itse itseni melko keskinkertaiseksi suomalaiseksi mitä tulee asemaan, koulutukseen tai varallisuuteen. Asiat ovat kuitenkin hyvin eri tavalla täällä Saudi-Arabiassa – täällä minä kuulun valkoisen länsimaalaisen naisen luokkaan, ja se on ihan oma luokkansa.

Valkoisen länsimaalaisen naisen elämään täällä kuuluu se, että useimmilla on palvelusväkeä. Meillä käy ”vain”siivooja, mutta monella on vakituinen autonkuljettaja, nanny tai kotiapulainen. Pidän kovasti siivoojastamme G:stä, josta olen kirjoittanut toisaalla, vaikka hänen rajallinen englanninkielentaitonsa (tai minun erittäin rajallinen taitoni hänen äidinkielessään, ei sen puoleen) tekee keskustelusta välillä hankalaa. Nyt G on pitkällä lomalla käymässä kotimaassaan Nepalissa, ja meillä on ollut tuuraava siivooja nyt jo muutaman viikon. Tuuraava siivooja on ihan ok, mutta ei G:n veroinen, ja hänellä on ollut hämmentävä tapa pestä lattiat niin runsaalla määrällä pesuainetta, että lattiat ovat olleet todella liukkaat pesun jälkeen ja talossa on leijaillut hyvin vahva pesuaineen tuoksu – niin vahva, ettei se voi tehdä hyvää meille eikä varsinkaan yksivuotiaalle tyttärellemme. Niinpä edessä olikin uuden siivoojan puhuttelu, tehtävä jota en todellakaan odottanut. Koska mieheni on töissä niinä aikoina kun siivooja käy meillä, tehtävä lankesi minulle ja hermoilin sitä jo etukäteen. Minun piti nimittäin myös samalla tarkkailla ettei siivooja tee mitään muita hölmöyksiä, esim. pese tiskejä ikkunanpesuaineella tai muuta vastaavaa. On erittäin kuumottavaa vahtia toisen työntekemistä 1,5 tuntia, voin kertoa! Mieheni kiusasi minua että miten voisin koskaan olla minkäänsortin työnjohtaja jos ohjeiden antaminen ottaa minulle niin koville, mutta ehkä suurin ongelma minulla oli se, että siiivoojaparkamme tuskin osaa edes lukea englantia, miten voisimme odottaa että hän osaisi annostella oikein siivousainetta? Tuntuu, ettemme ole millään tavalla samalla viivalla, minä ja hän, ja siksi minun pitäisi olla ymmärtäväisempi ja humaamimpi osapuoli. Mutta tässä ajattelussa on se vaara, että ryhdyn pitämään siivoojan palkkaamista hyväntekeväisyytenä, eli maksan hänelle palkan vaikken olisikaan tyytyväinen siivouksen jälkeen. Ehkä kuitenkin olisi parempi, että molemmat osapuolet olisivat suunnilleen tyytyväisiä työn ja työolosuhteiden laatuun. Mutta sanonpa vaan, että palvelusväen ohjeistaminen ei ole ainakaan minulle helppoa. En voi kuvitellakaan, että meillä asuisi nanny tai muu kotiapulainen. Tuntisin koko ajan, että minun pitäisi huolehtia että hänellä on kaikki hyvin…

Saattaa tuntua alentavalta että ajattelen ettei siivoojamme osaa lukea, ainakaan englanniksi, mutta tämä ajatus ei ole täysin tuulesta temmattu. Olimme muutama viikko sitten jälleen mieheni työmatkalla mukana Kuala Lumpurissa ja en voinut kuin ihmetellä jälleen kerran millaista porukkaa lentää erityisesti Saudi-Arabiaan. Tänne lentää paljon yksinäisiä miehiä, vierastyöläisiä Pakistanista, Bangladeshista, Filippiineiltä jne., ja heistä moni ei osaa juurikaan englantia. Sen huomaa esimerkiksi siinä, että he eivät löydä paikkaansa lentokoneessa ilman apua, ja heille pitää kertoa suullisesti mitä ruokavaihtoehtoja lennolla on, he eivät osaa lukea paperisesta menusta vaihtoehtoja. Lentokentillä koetaan myös usein lähes absurdeja tilanteita, kun kaikki koneeseen matkalla olevat ihmiset (joista usein 70-80 % on näitä vierastyöläisiä) tunkevat yhtäaikaa koneeseen. Ei auta, vaikka henkilökunta yrittää fyysisesti työntää heitä takaisin kertoen että ei, nyt ei ole vielä teidän vuoronne, nyt menee ensin businessluokka ja sitten lapsiperheet ja sitten loput pääsevät koneeseen. Koska matkustamme tyttäremme kanssa meidän tulisi päästä etujoukoissa koneeseen, mutta inhoan tunkemista ja etuilua ja sitä että paikastaan pitää taistella. Viimeksi lentokentällä mieheni myös huomautti miesjoukolle siirtotyöläisiä siitä että he olivat vallanneet pienten lasten kanssa matkustaville varatut penkit – me emme nimittäin mahtuneet enää istumaan minnekään odotusaulassa. Tiesin jo etukäteen että tämä huomautus tulisi olemaan aika hedelmätön, sillä nämä miehet tulevat luultavasti yhteiskunnasta jossa on pakko etuilla, varata paikkansa ja olla häikäilemätön jos aikoo päästä yhtään minnekään. Lisäksi he tuskin osasivat lukea tuolissa ollutta tekstiä ”priority seat”, eikä se heille olisi mitään tarkoittanutkaan. Lopulta he kyllä nousivat, mutta epäilen suuresti ymmärsivätkö he miksi mieheni huomautti asiasta. Meille molemmille jäi epäilys, että heidän mielessään joku valkoinen äijä tuli vaan mahtailemaan ja näyttämään valtaansa häätäen heidät paikoiltaan.

Tuollainen tunkeminen, etuilu ja heikompien syrjään jättäminen saattaa meistä tuntua huonolta käytökseltä ja sitähän se onkin meidän mittapuullamme. Meille on opetettu lapsesta lähtien, että bussissa pitää antaa paikka vanhukselle ja että pitää jonottaa nätisti, ei saa etuilla. Mutta jälleen minusta tuntuu että en tiedä onko reilua arvostella kaikkia maailman ihmisiä samalla mitta-asteikolla. Käytöstapoja ei ole ilman koulutusta, ja hyvin usein koulutusta ei ole ilman rahaa ja vakaita olosuhteita yhteiskunnassa. Minä, joka kuulun varmasti maailman varakkaisiimpiin ihmisiin globaalilla mittakaavalla ja jolla on vielä onnekseen valkoinen naama, olen niin eri asemassa näiden siirtotyöläismiesten kanssa että sitä on vaikea edes käsittää. Ja suomalaiselle se on vaikeaa, sillä me olemme tottuneet siihen että kaikki ovat enemmän tai vähemmän yhdenvertaisia, mutta emme me ole.

Mainokset

Kampaajalla käynti ja muita arjen sattumuksia

Viime viikonloppuna suuntasimme mieheni kanssa Bahrainiin, jossa käymme melko usein – onhan Bahrain lähellä ja siellä on monia sellaisia vapauksia, joista emme saa nauttia Saudien puolella. Olin varannut samalla hotellimme yhteydessä olevasta kampaamosta pitkään kaivatun kampaamoajan. En ollut käynyt kampaajalla sitten Suomesta lähtöni, ja pieni siistiminen olisi ollut jo pitkään paikallaan, erityisesti kun aurinko ja meressä uiminen kuluttavat hiuksia entisestään. En ole vielä uskaltautunut kampaajalle Saudien puolella, sillä ne kerrat kun olen käyttänyt kauneuspalveluita täällä – lähinnä manikyyrit ja pedikyyrit – on tilanteessa aina ollut mukana pieni väärinymmärryksen mahdollisuus kielimuurin vuoksi. Ajattelin, että Bahrainissa hyvätasoisessa hotellissa toimiva kampaamoketju saattaisi olla toimivampi ratkaisu. Kampaamokäyntini alkoi lupaavasti sekaannuksella, niinkuin niin monet asiat täällä tuppaavat alkamaan: kävelin kaikessa rauhassa miehille tarkoitettuun osioon kampaamoa enkä edes tajunnut olevani väärässä paikassa. Jotenkin minulle ei ollenkaan välähtänyt mieleen, että tottakai kampaamot ja kauneushoitolat ovat myös eroteltu sukupuolen mukaan, jopa Bahrainissa. Poistuin sitten paikalta kun minulle kerrottiin että rouva on nyt ikävä kyllä väärässä paikassa, voisittekohan siirtyä tuonne naisten puolelle.

Kun sitten pääsin naisten puolelle, siellä olikin aikamoinen hyörinä päällä. Kampaamossa käynti poikkesi ylipäänsä aikalailla siitä, mihin olin Suomessa tottunut. Kaikki kampaajat olivat miehiä, mutta he ”vain” leikkasivat hiukset – kaiken muun työn tekivät filippiiniläisnaiset. Niinpä minut johdatti hiustenpesuun nainen, joka myös asetteli minut kampaamotuoliin ja toi minulle lasin vettä. Sitten kampaaja – arabimies – tuli paikalle ja aloitti hiusten leikkaamisen. Koko aikana hän sanoi minulle ehkä noin 10 sanaa, eli mitään kyselyitä siitä miten päivä on mennyt  ei ollut luvassa eikä mitään muutakaan rentoa jutustelua. Avustava nainen hoiti hiusten kuivauksen ja kaiken muun valmistelevan työn, ja niinä hetkinä mieskampajaani poistui tauolle. Lopussa kampaajani jopa vaati naista pitämään fööniä niin, että hän saattoi tarkastaa lopputuloksen, eikä tietenkään mitään sanoja vaihdettu heidänkään välillä – kampaajani vain nykäisi tai tönäisi silloin tällöin haluamaansa suuntaan fööniä ja sitä pitelevää naista! Olin kampaamosta ulkona 25 minuutin kuluttua, joka on aika hyvin hiustenpesun kera. Mitenkään rentouttava käynti ei kuitenkaan ollut, sillä kampaajani vaikutti lähinnä tuskastustuneelta siihen, että taas pitää jonkun (varsinkin typerän länsimaalaisen naisen) hiuksia leikata. Lisäksi hän kysyi minulta lopuksi haluanko leikattavaksi otsahiukseni, jota olen yrittänyt täällä kasvattaa pois. Totesin että ei kiitos, johon kampaajani totesi että hyvä, sinulle ei otsis sopisikaan kun otsasi on niin matala…

Kampaajakäynti muistutti mieleen jälleen sen, millainen luokkayhteiskunta monessa arabimaassa on. Kampaajani oli selvästi omasta mielestään herra tärkeä, ja hän saattoi kohdella avustavaa filippiiniläisnaista niin törkeästi, koska niin täällä kohdellaan ”palvelusväkeä”. Tuloerot, luokkaerot ja se, miten valtavasti joillakin ihmisillä voi olla omaisuutta oli päivässäni myös eilen hyvin esillä. Koulussamme on ensi viikolla kevätloma – jee! – ja tämä lomaa edeltävä viikko on jo täynnä luokkaretkiä ja muita rennompia aktiviteetteja. Olinkin eilen tyttöjen uimavalvojana koko päivän kestävällä retkellä. Vietimme päivän koulun omistajan suvun yksityisellä rannalla, ja kyseessä ei ollut mikään pieni rantakaistale vaan valtava alue, jossa oli ratsastusmahdollisuudet, isoja leikkikenttiä, ulkoallas, merenrantaa pitkälti, lounaspaviljonki, jahti ja niin edelleen. On oikeastaan melko käsittämätöntä, että jollakulla voi olla niin valtavan paljon omaisuutta! Meille tarjottiin rannalla välipaloja ja lounasta, mikä oli oikein mukavaa. Osasta oppilaista tosin huomasi saman, hieman ikävän mentaliteetin ”palvelusväkeä” kohtaan. Kun ranskanperunat pääsivät loppumaan, monet tytöt tulivat valittamaan minulle todella tuohduksissaan ”it’s very slow service here”. Ja tämä siis noin 10-vuotiailta tytöiltä. Yritin sitten kovasti selittää, etteivät työntekijät voi sille paljoakaan jos jokin tarjottava pääsee loppumaan hetkeksi, ja ettei asiaa ainakaan auta heidän sättimisensä. Sen verran monta vuotta vietin itse nuorempana asiakaspalvelutyössä että tiedän, miten ei ainakaan pitäisi kohdella tarjoilijoita tai kassaneitejä… Mutta arabimaissa on ainakin kahden kerroksen väkeä, ja monet vanhemmat kohtelevat melko penseästi lastenhoitajia, kuskeja, tarjoilijoita ja muita avustavia töitä tekeviä ihmisiä. Ei siis ole ihmekään, että samat asenteet siirtyvät lapsille.

Rantapäivä yksityisellä rannalla

On olemassa huonompiakin paikkoja viettää työpäivä kuin  yksityinen uimaranta.