Loman jälkeen

Jälleen yksi loma Suomessa takana, ja jälleen takaisin hiekkalaatikolla. Olen itse asiassa ollut takaisin Saudeissa jo kolmisen viikkoa, mutta kirjoitussuoni ei ole varsinaisesti sykkinyt sitten takaisin paluuni. Yksi syy on siinä, että tytär on ollut kanssani kotona nyt koko ajan – päiväkoti olisi ollut avoinna nyt elokuussakin, mutta päädyin pitämään tytön kotona, sillä hän vaihtaa ensi kuussa uuteen päiväkotiin ja en halunnut liikaa muutoksia tälle kesälle. Tyttö nimittäin tottui paremmin kuin hyvin kesänviettoon Suomessa ja nautti suuresti saadessaan touhuta ulkona päivät pitkät ja saadessaan leikkiä isovanhempien kanssa. Mitään sellaista ei ole täällä mahdollista tehdä, ainakaan nyt, sillä ulkona on päivittäin vielä pitkälti yli 40 astetta lämmintä ja on erittäin kosteaa. Elokuussa Saudeissa tulee yleensä korkea ilmankosteus, joka näkyy mm. siinä että aamuisin ikkunat ovat täysin höyrystyneet ja katosta saattaa tihkua vettä sisälläkin. Eikä isovanhempiakaan tietysti ole saatavilla leikkikavereiksi, paitsi Skypen välityksellä. Mutta niin, olemme viettäneet paljon aikaa tytön kanssa sisällä kaksin ja olen yrittänyt kovasti keksiä sisätekemistä näille kolmelle viikolle jotka olemme täällä olleet. Se ei ole aina ollut niin helppoa!

Olemme käyneet jälleen paikallisessa sisäleikkikerhossa kerran tai pari viikossa. Kaupungilla käyminen on aina oma seikkailunsa taksilla kulkemiseen, onneksi meillä on ollut jo pitkään luotettava yksityinen taksikuski apureineen käytössä. Olemme yrittäneet tavata myös kovasti niitä vähiä kavereita joita Saudeissa tällä hetkellä on – suurin osa ihmisistä palaa vasta syyskuun puolessavälissä, jolloin seuraava eid eli uskonnolinen pyhä on ohi. Jotain viimeisen kolmen viikon taksin käytöstä kertoo se, että tyttö ottaa nykyisin kännykkäni ja leikkii soittavansa… ei iskälle, ei mummille, vaan taksikuskille! Taksikuskimme on mukava keski-ikäinen intialainen mies, jonka olemme oppineet tuntemaan melko hyvin tässä muutaman vuoden aikana. Viimeksi kun tulimme leikkikerhosta tytön kanssa hän kysyi minulta ”Madam, same problem in Finland? Very red face, veeery red face!” Vanha kunnon saunanaaman paluu. Tytär on myös alkanut huomioida rukouskutsun, joka kaikaa yhä sen viisi kertaa päivässä ja kuuluu melko hyvin meillekin kotiin. Selitimme, että setä laulaa rukouksen moskeijassa ja sitten ihmiset voivat mennä sinne rukoilemaan. Tyttö kysyy nykyisin että setä ei pääse tänne, eihän? On vaikea selittää, että vaikka rukous kuuluukin meille aika hyvin, setä ei varsinaisesti ole kovin lähellä meitä eikä setä myöskään tule meille sisälle.  Tyttö on myös alkanut ihmetellä abayaani, silloin kun joudun sitä käyttämään. Hän tosin ei osaa sanoa vielä abaya vaan kutsuu sitä apinaksi… no, sinnepäin.

Saudeihin paluu on aina sekä mukavaa että kamalaa, samanaikaisesti. Mukavaa on palata kotiin ja omaan päiväjärjestykseen – niin kivaa kuin lomalla onkin olla, on se aina sellaista matkalaukkuelämää, johon kuuluu paljon siirtymisiä ja yritystä nähdä mahdollisimman monta ihmistä ja tehdä mahdollisimman paljon. On myös mukava nähdä kavereita Saudeissa, sillä heitäkin on kertynyt onneksi aika paljon täällä vuosien saatossa. Mutta Saudeissa on aina omat kommervinkkinsä, ne joista olen kirjoittanut monen monituista kertaa: kuumuus, pölyisyys, se ettei voi kävellä minnekään eikä myöskään ajaa itse autoa, jatkuvat rukoukset ja niiden vaikutus asioiden hoitoon, hälläväliä-mentaliteetti toisinaan asioiden hoidossa, ruokakaupan suppea valikoima, ja niin edelleen. Ensi viikolla minulla tulee kuitenkin jo kolme vuotta täyteen Saudeissa eli ei tämä pelkkää kärsimystä ole voinut olla, eikä olekaan.  Vaikea uskoa että siitä on jo kolme vuotta kun lähdin tänne. Aika on mennyt todella nopeasti!

Mainokset

Uuden vuoden aatoksia

Joulu ja uusi vuosi on lusittu, pitkä loma Suomessa on takana ja yhtäkkiä olemme taas koko perhe Saudi-Arabian auringon alla totuttelemassa arkeen. Tytär aloitti uudessa päiväkodissa toissapäivänä, muuten elämä ei ole kovin paljoa muuttunut sitten viime syksyn. Siirsimme tytön tähän uuden leirimme päiväkotiin, sillä jokapäiväiset taksimatkat edelliseen päiväkotiin olivat koettelemus niin äidille kuin tyttärellekin – paitsi että siirtymisiin kului paljon aikaa, se ei ollut kovin halpaa hupia ja ennenkaikkea se ei ollut kovin mukavaa. Viimeisellä viikolla ennen lomaamme tyttö oksensi kolmena aamuna taksiin matkapahoinvoinnin vuoksi. Mikä olisikaan sen ihanampi tapa aloittaa aamu kun kuuraamalla lapsi, itsensä ja taksin penkki oksennuksesta…  olimme ylipäätään koko perhe sairaana ennen joulua (ja minä joulun yli), minkä vuoksi blogin joulutervehdyskin jäi lähettämättä. Taaperon kanssa tuntuu olevan vähissä ne viikot, jolloin joku meistä ei olisi sairaana…!

Lähtökohtaisesti en hirveästi välitä asenteesta jonka mukaan muualla on aina paremmin, ja se missä itse asuu on kaamea paikka, jossa ei ole mitään hyvää. On toki inhimillistä verrata eri paikkoja ja etsiä niiden hyvät ja huonot puolet, ja pohdiskella niitä realistisesti. On vielä syytä ottaa huomioon sekin, että se mikä itselle on huono puoli jossain paikassa voi toiselle olla hyvä puoli, ja toisinpäin. Tämän pitkällisen pohjustuksen myötä aion nimittäin tänään kirjoittaa muutamasta asiasta, joita ihmettelin tällä kertaa Suomen lomallamme. Olemme nyt asuneet 2,5 vuotta Saudi-Arabiassa ja kyllä kutsun tätä(kin) paikkaa kodikseni. Olemme asettuneet aika hyvin aloillemme ja tosiaan arki rullaa täälläkin samaan tapaan kuin missä tahansa muualla, toki omilla erikoismausteillaan jos niin voisi sanoa. Suomessa on kuitenkin tullut käytyä aika tiuhaan, onhan siellä suku ja ystävät, ja se on kuitenkin ainakin minun mielessäni se oikea kotimaa, maa johon luultavasti palaamme jossain vaiheessa. Tällä kertaa minä ja tytär olimme Suomessa kolme viikkoa, mieheni hieman lyhyemmän tovin, koska joulun aikaan täällä ei ole mitään virallisia lomapäiviä – kaikki loma, mitä pidät jouluna, on pois omista lomapäivistä. Lomamme alkoi vauhdikkaasti heti ensimmäisenä päivänä pistokeikalla Kampin kauppakeskukseen Helsingissä. Majoittauduimme sillä erää toisaalla kuin Helsingissä, mutta lähdimme hakemaan tyttärelle talvivaatteita Kampista. Emme kuitenkaan ostaneet hänelle tätä kolmea viikkoa varten uusia talvivaatteita, koska ne olisivat jääneet auttamattomasti pieneksi ensi talveen mennessä, vaan lainasimme vaatteet ystävältäni, joka ystävällisesti toi ne Kampin keskukseen. No, kyseessä oli yksi kiireisimpiä ostospäiviä koko vuonna, olihan joulu ihan ovella, mutta katselin suu auki suomalaisten kiireistä ja vihaista touhotusta ympäriinsä. Rullaportaissa mentiin ohi passiivisagressiivisella ”anteeksi mutta voisitko väistää” -murjaisulla ja -mulkaisulla, ja porukka oli sanalla sanoen aika kireän oloista. Olin unohtanut sen, että suomalaisilla (ja varsinkin pääkaupunkiseutulaisilla) on aina kiire jonnekin. Mutta minne on niin kiire? Esimerkiksi Helsingissä on erittäin toimiva julkinen liikenne, siellä ei tule rukousta viidesti päivässä joka sulkisi kaupat tiettömiksi ajoiksi, siellä et (ainakaan tietääkseni) törmää virastossa siihen että virkailijaa ei nyt vaan kiinnosta hoitaa työtään vaan hän on lähtenyt kahville / nukahtanut / palvelee vain kavereitaan, ja niin edelleen. Saudeissa tilanne on täysin päinvastoin, koskaan et voi tietää saatko asiasi hoidettua, ovatko kaupat auki, onko kaupassa sitä mitä lähdit ostamaan, onko liikenne kaaosta ja pääsetkö perille. Silti – ja ehkä juuri siksi- ostareissa notkutaan hyvin rennosti, vaihdetaan kuulumisia, vaellellaan välillä jopa mateluvauhtia ja hymyillään iloisesti tuttaville. Ainoa paikka missä saudeilla on kiire on liikenne – ja Suomessa taas kaikki ajoivat niin lainkuuliaisesti että olimme jo tuskastua puolestaan siihen mieheni kanssa.

Olin myös ehtinyt unohtaa miten pimeää Suomessa on tähän aikaan vuodesta. Joo, tiedän, kaikki on aina valittavat Suomen pimeydestä ja kaipaavat aurinkoon, mutta kun siellä oikeasti ON perkeleen pimeää juuri nyt. Asiaa ei auta suomalainen talvivaatemuoti, joka on lähinnä mustan, ruskean ja harmaan eri sävyjä. Toisaalta jos on niin pimeää kuin on, niin ehkä ei tee mieli pukeutuakaan mihinkään riikinkukon väreihin, mutta kyllähän se katukuva nyt suoraan sanoen näyttää vähän masentavalta. Olen Saudeihin paluumme jälkeen vain nauttinut auringosta ja kauniista kukkaistutuksista (jotka tosin on keinotekoisesti kastelemalla saatu aikaan, mutta kauniita ne ovat silti). On täälläkin talvi, mutta lämpötilat ovat silti yleensä yli 10 astetta, usein lähempänä 20 astetta keskipäivällä, ja ei ole tarvetta pukeutua paksuihin toppavaatteisiin. Tytärkin pärjää pitkillä housuilla, hupparilla ja ohuella pipolla. Tyttö ei nimittäin juurikaan arvostanut toppakenkiä, haalareita, kaulureita, paksuja pipoja ja hansikkaita, joilla oli vaikea tarttua kiinni mihinkään. Ensimmäiset kerrat talvivaatteissa tyttö vain kellahti nurin ja jäi masentuneena makaamaan maahan. Ilme oli sellainen ”äiti oletko sä tosissasi näiden kamppeiden kanssa”, ja tytär haki useamman kerran toiveikkaasti omat tennarinsa matkalaukustaan että eikö voitaisi lähteä mieluummin näillä liikkeelle. No ei voitu, varsinkin kun eräässä vaiheessa lomaa pakkasta oli lähempänä -30 astetta… täytyy kyllä sanoa että yksi asia mitä en kaipaa Suomesta on tuo talvivaatteiden puku lapselle. Kauhea show saada ne päälle, ja sitten taas sisällä kaupassa tms. ne pitää ottaa pois. Ja niissä on tosiaan paljon vaikeampi liikkua kuin kevyemmissä vaatteissa. Ylipäänsä pidän itsekin enemmän lämpimistä säistä ja auringonvalosta, vaikka kieltämättä nyt oli kiva kokea ihan kunnon talvi lomalla – lunta, pakkasta ja pulkkamäkeä. Tytärkin pikkuhiljaa lämpeni talvelle kun päästiin pulkkailemaan ja tekemään lumiukkoa.

On Saudeissakin ne omat huonot puolensa, ja niistä olen kirjoittanut usein ja tulen varmasti kirjoittamaan vielä useasti uudelleenkin, mutta juuri nyt nautin auringosta, valosta ja kauniista väreistä.

20170114_155024

Aurinkoenergiaa keräämässä

 

Kesä ja loma

Mish Mushkila jää nyt pienelle kesätauolle, sillä suuntaan tyttäreni kanssa Suomeen kesäksi (ja mieskin tulee perästä kunhan töistä pääsee). Juuri nyt ajatus raikkaasta kesäsäästä Suomessa tuntuu ihanalta: tänään on +47 astetta lämmintä ja talomme tuuletus ei oikein meinaa enää toimia. Korjaaja on soitettu mutta muutama aika hikinen tunti tässä on jo vietetty samalla pakaten Suomea varten pitkähihaisia ja farkkuja, joille ei ole juuri ollut käyttöä täällä viime kuukausina. Viime kesänä Suomeen ei päästykään tyttären syntymän vuoksi, joten odotan innolla lomaa!

Tässä vielä kesäinen kuva puutarhassamme kukkivasta frangipani-puusta (suomeksi ehkä temppelipuu?), joka sekin kyllä jo vähän nuokkuu tässä kuumuudessa ja kuivuudessa. Mish Mushkila palaa kirjoittamisen pariin toivottavasti virkeänä ja virkistyneenä heinäkuun loppupuolella, kun palaamme takaisin Saudeihin. Mukavaa kesää!

IMAG5148

Uusi vuosi, vanhat ystävät?

Minä, mieheni ja tyttäremme olimme joulun ja uuden vuoden Suomessa, ja silloin meillä oli mahdollisuus tavata ystäviä ja kavereita. Suomen reissuissa ei vaan oikein koskaan ole tarpeeksi aikaa, varsinkaan enää nyt kun perheeseen kuuluu pieni lapsi. Sukulaiset haluavat tottakai nähdä meitä ja erityisesti tytärtämme, ja lomapäivät kuluvat helposti ”vain” perhettä ja sukulaisia tapaamalla. Väliin on kyllä hyvä yrittää tavata ystäviäkin, sillä ystävyys ei pysy helpolla hengissä silloin kun ystäviä näkee niin harvoin. Yleensä Suomen loman jäljiltä on kuitenkin sellainen olo, että paljon jäi tekemättä ja moni ihminen, jonka olisi halunnut nähdä, tapaamatta.

Olen asunut kahdesti aiemminkin ulkomailla, vuoden Irlannissa ja vuoden Australiassa. Vaikka Irlannin vuodesta onkin aikaa jo 15 vuotta (!), olen pysynyt hyvissä väleissä siellä tapaamieni ystävieni kanssa. Itse asiassa tapaamme joka vuosi Irlannin tyttöporukalla, mikä on aikamoinen saavutus ottaen huomioon että asumme lähes kaikki eri maissa ja suurimmalla osalla on lapsia. Australian vuodesta minulla jäi ystäviä, mutta nämä ystävyyssuhteet ovat ajan myötä muuttuneet enemmän kaverisuhteiksi. Etäisyys ja aika tekevät tehtävänsä. Kun ihmistä ei näe pitkään aikaan, elämä jatkaa kulkuaan – niin minulla kuin ystävälläkin. Tämä meinaa välillä unohtua minulta Suomi-kavereiden suhteen: totta, minulle on tapahtunut hirveästi viimeisen puolentoista vuoden aikana ja asun todella eksoottisessa paikassa, mutta myös vastapuolen elämä on jatkunut Suomessa ja voi olla, etten tiedä siitä yhtään mitään. Ja usein käy ilmi etten todellakaan tiedä kuin pieniä tiedonmurusia. Tämän olen surukseni huomannut erityisesti entisten Suomen työkavereiden kohdalla: heillä työyhteisö on jatkanut elämäänsä ilman minua, ja olen auttamattomasti tipahtanut kelkasta. Tämä on kyllä varmasti normaalia kehitystä, olenhan unohtanut tässä myllerryksessä työn sisällönkin aika tehokkaasti… mikä on sinänsä mielenkiintoista, niin sisällä kun olen joskus niissäkin töissä ollut. Aika aikansa kutakin.

Sosiaalinen media helpottaa yhteydenpitoa mutta tekee siitä helposti myös pinnallista ja yksipuolista. Vielä kun asuin Australiassa pääasiallinen yhteydenpitokeino oli sähköposti, sen jälkeen Facebook ja muut sosiaalisen median sovellutukset ovat yleistyneet. Toki yhä kirjoitan sähköpostia, mutta suurimman osan kavereistani kuulumiset näen Facebookista. Vai näenkö? Ihmisillä on hyvin erilaisia lähestymistapoja someen. Osa ei julkaise mitään, osa taas pommittaa joka päivä statuksia ja valokuvia – yleensä positiivisia sellaisia. Voi olla vaikea nähdä sen positiivisen somekuvan taakse jota suurin osa (itseni mukaan lukien) viljelee. Tunnustettakoon tässä, että esimerkiksi viime syksy oli minulle vaikeaa aikaa monestakin syystä. En kuitenkaan halunnut lähteä erittelemään asiaa Facebookissa tai täällä blogissakaan (enkä tee sitä nytkään). Mieluiten puhun tällaisista asioista ihan kahden kesken, mutta mitä tapahtuu ystävyydelle kun kahdenkeskisiä tapaamisia on yksi tai kaksi vuodessa, ja nekin nopeita tapaamisia, joissa ei pääse kovin syvällisiin keskusteluihin käsiksi? Puhumattakaan siitä että vauvan kanssa jokainen keskustelu jää aina kesken, kun pitää koko ajan valvoa yhtä vauhdikasta ihmistainta ja tarkkailla, ettei se tee mitään hölmöä? Baby brain ei ole mikään myytti ainakaan omalla kohdallani.  En tiedä olinko koskaan mikään säkenöivä keskustelija, mutta nyt viimeistään keskustelutaidot ja keskittyminen ovat olleet aikalailla hukassa.

Reilu vuosi elämää Saudi-Arabiassa on onneksi tuonut ystäviä täälläkin. Tosin expat-elämässä ei oikein uskalla kiintyä keheenkään liikaa: koskaan ei tiedä, milloin itselle tulee muutto eteen tai ystävä päättää muuttaa takaisin kotimaahansa tai toisaalle. Suurin osa ystävistäni täällä on samassa tilanteessa kuin mekin: Saudeihin on muutettu työn perässä määrittelemättömäksi ajaksi, ja toinen jalka on koko ajan ovesta ulkona ja ollaan valmiina lähtemään. Saudi-Arabia on vaikea maa länsimaalaiselle integroitua. Länsimaalaisten odotetaankin olevan täällä vain töissä ja säästämässä rahaa. Lisäksi turvallisuustilanne – joka on nyt kyllä ollut melko hyvä – on varmasti kaikilla expateilla mielessä. Vaikka sota Jemenin kanssa ei täällä itärannikolla juurikaan näy, asumme kuitenkin maassa joka käy sotaa, puhumattakaan nyt jälleen kiristyneistä väleistä Iranin kanssa. Nämä asiat mietityttävät, kuten myös naisten asema, ihmisoikeudet ja erilaiset arjen rajoitukset. Ystävyys täällä on monella tapaa käytännöllistä: minä esimerkiksi näen ehdottomasti eniten sellaisia kavereitani, jotka asuvat samassa leirissä kanssamme. Kun kulkeminen paikasta toiseen on niin hankalaa naiselle kun se on, en jaksa joka päivä (varsinkaan beben kanssa) lähteä suhaamaan taksilla tapaamaan kavereita. Lisäksi aika monella ystävälläni täällä on pieniä lapsia, ja ajankäyttö muutaman lapsen kanssa alkaa olla jo todella haastavaa. On joitakin kavereita joita en juuri näe siksi, että heillä on joka päivä joku balettitunti tai taekwondo, minne lapset pitää viedä. Ja itsekin pitäisi ehtiä harrastaa ja hoitaa parisuhdetta. Ruuhkavuodet ovat ruuhkavuosia saudeissakin, mutta toimiva julkinen liikenne, se että naiset saisivat ajaa ja muutama muu parannus arkeen tekisi niistä kyllä helpompia!

Takaisin hiekkalaatikolla

Mish Mushkila on pitänyt yli kuukauden hiljaiseloa siitä syystä, että olimme koko perheen voimin lomailemassa Suomessa. Loma tuli todella tarpeeseen: olimme molemmat mieheni kanssa kyllästyneitä kuumaan ja pölyiseen Saudi-Arabiaan ja kaipasimme päästä käymään jossain muualla. Ja koska emme olleet olleet Suomessa yli vuoteen, oli todella mukavaa päästä käymään viimein isiemme maalla, tavata sukulaisia ja ystäviä, syödä tuttuja ruokia ja saunoa.

Suomeen tulo tuntui monella tapaa turvalliselta. Ensinnäkin Suomi on turvallinen maa, vaikka sielläkin on ollut omat kuohuntansa viime aikoina. Silti sitä ei voi verratakaan Saudi-Arabiaan, joka on tällä hetkellä sodassa Jemenin kanssa ja jossa esimerkiksi liikenneturvallisuus on mitä on. Turvallista oli myös se, että tiesimme miten asiat toimivat ja se, että virkamiehiin ja ihmisiin yleensä voi luottaa. Täällä ongelmana on usein se, että virkamiehet tai esimerkiksi postin tai kauppojen työntekijät eivät välttämättä kerro totuutta, jos heiltä kysyy jotain. Kielimuuri vaikeuttaa asioita entisestään, ja asioiden toimivuus on vähän niin ja näin. Olen jo ehtinyt tässä muutaman päivän aikana, jonka olemme olleet takaisin täällä, polttaa päreeni muun muassa kaupassa ja siivoojillemme. Täytynee taas totutella inshallah-moodiin…

Toinen asia mitä olin todella kaivannut (ja mitä kaipaan jo nyt uudelleen) oli mahdollisuus kävellä ulkona. Ja se raikas ilma ja luonto! Miehestäni ja minusta oli suorastaan psykedeelistä kävellä vaikkapa metsässä, värien ja tuoksujen määrä oli kuin toisesta maailmasta – ja nyt puhutaan kuitenkin lokakuisesta Suomesta. Saudi-Arabiassa vallitseva väri on beige, sillä luonto koostuu lähinnä hiekasta. Kuten olen useasti aiemminkin maininnut, täällä on myös vaikeaa kävellä ulkona sekä lämpötilan (nyt sellainen +37), asustuksen (naisilla abaya) että infrastruktuurin (ei jalkakäytäviä) vuoksi. Vain köyhimmät kävelevät minnekään, ja naisena voi saada jonkin verran huutelua osakseen jos päättää yrittää kävellä kaduilla. Lisäksi nyt kun kuvioissa on lapsi ja lastenvaunut, yhtälö on entisestään monimutkaistunut.

Lapsesta päästäänkin kätevästi seuraavaan asiaan. Vaikka arabimaissa ollaan yleensä todella lapsirakkaita, yksi asia oli helpompaa vauvan kanssa Suomessa, ja se on (julki)imettäminen. Voitte ehkä kuvitella kuinka vaikeaa julki-imettäminen täällä on, kun ulkona ollessa naisen pitää ylipäänsä pukeutua kaapuun… mikä riemu siitä repeäisikään, jos julki-imettäisi ja siinä samalla vilahtaisi vaikka nänni! En osaa edes kuvitella millainen haloo siitä nousisi, kenties kirjoittaisin seuraavan blogini vankilasta… En siis ole julki-imettänyt täällä, vaan olen yrittänyt etsiä jonkin tilan jossa voi imettää katseilta piilossa. Kauppakeskuksissa se on ikävä kyllä usein vessa, vaikkakin eräs muslimikaverini vinkkasi, että naisten moskeijassa voisi imettää. Koska en ole muslimi, en ole kuitenkaan uskaltautunut tätä kokeilemaan. Jopa sairaalassa jossa käyn on hyvin huononlaisesti paikkoja imetykseen. Olen tähän mennessä löytänyt yhden huoneen koko isosta sairaalasta, joka tähän soveltuu. Kun lisää julki-imetyksen vaikeuden kuumaan säähän, siihen ettei minnekään voi kävellä ja siihen ettei takseissa ole turvaistuimia, ei ehkä ole ihmekään että minusta on tuntunut ajoittain kuin olisin vankilassa kotona. Suomessa oli niin helppoa kulkea julkisilla ja sään puolestakin saattoi olla ulkona. Ei ole ollut kaikista helpointa olla vauvan kanssa täällä, se myönnettäköön.

No, säät kylmenevät täälläkin pikkuhiljaa ja tytär kasvaa kovaa vauhtia. Onkin aika yrittää löytää jotain vauva-aktiviteettia meille molemmille täältä ennen kuin tulen mökkihöperöksi! Suomesta vielä sen verran, että eräs asia mihin kiinnitin huomioita oli design ja muotoilu. Olimme osan lomasta hotellissa Helsingin keskustassa ja täytyy sanoa, että Saudien jälkeen Helsinki näytti oikeasti (ainakin osittain) tyylikkäältä! En tiedä johtuiko se ulkosuomalaisuudesta vai mistä, mutta kiinnitin paljon huomiota esimerkiksi kahviloiden sisustukseen ja pieniin putiikkeihin. Reissulta tulikin mukaan kliseisesti Marimekkoa ja Muumi-kirjoja. Oli myös virkistävää asioida kaupoissa, joissa henkilökunta on kanssani samalla viivalla. Täällä asiakaspalvelijat kohtelevat asiakkaita nöyrän alistuvasti ja lähes liehakoiden, Suomessa on turha odottaa vastaavaa. Toki suomalaisesta palvelukulttuurista voi olla montaa mieltä, mutta ainakin kaupan kassoilla ja tarjoilijoilla on itseluottamusta ja ihmisarvo. Huomasin kyllä tottuneeni Saudien palvelukulttuuriin parissakin kohtaa, esimerkiksi kun kaupassa piti itse pakata ostokset ja kun itse piti asetella luottokortti lukulaitteeseen. En enää edes muistanut, onko kortissani siru vai magneettijuova vai molemmat, koska täällä kassa tekee kaiken tällaisen puolestani. Mahdoin näyttää aika toopelta pyöritellessäni luottokorttia että mitenkäs tämä tähän laitteeseen laitetaankaan…

Eroja siis löytyy suurenlaisesti Suomen ja Saudi-Arabian väliltä, se nyt on aika selvää. En kuitenkaan palannut tänne (kotiin?) täysin vastentahtoisesti. Minulla oli ikävä ystäviä ja työkavereita täällä, ja tuntuu hyvältä että vain reilun vuoden maassaolon jälkeen minulla on ystäviä ja jokin sosiaalinen piiri, johon palata. Odotan myös talvea täällä, sillä lämpötilat alkavat tosiaan olla miellyttävämmät. Suomen talvi on usein ollut kuitenkin hiukan liian pitkä, kylmä ja pimeä omaan makuuni. Lisäksi tunnen vahvasti, että ihan vielä ei ole aika jättää Arabian niemimaata. Niin paljon on vielä nähtävää ja koettavaa täällä!