Uneton Saudi-Arabiassa

Blogini ei ole ollut kovin aktiivinen viime aikoina, ja syy siihen löytyy heti tämän postauksen otsikosta. On vaikea kirjoittaa tai edes ajatella kovin selkeästi kun on aivan järjettömän väsynyt koko ajan. Insomniaani on syy – lapset, ja aivan erityisesti kohta puolivuotias poikamme joka ei vaan nuku. Tai siis tokihan hän nukkuu mutta kovin lyhyissä pätkissä eikä meillä ole oikein mitään kunnon rutiiniakaan, vieläkään. Öisin mennään usein tunnin kahden pätkissä tällä erää, hyvänä yönä hän saattaa nukkua kolme tai neljä tuntia putkeen. Päiväunienkin kesto on yleensä maksimissaan 45 minuuttia, juuri sen verran että itse ennättää juuri vaipua uneen kun on jo aika herätä. Eipä sillä, päiväunia on vaikea nukkua muutenkaan sillä kolmevuotias tyttäremme on alkanut vastustaa suuresti päiväunille menoa. Eli vaikka saisinkin pojan nukkumaan, tytär ei nuku, tai toisinpäin.

Olen aina tykännyt nukkua ja mieheeni verrattuna nukun (silloin joskus kun vielä sai nukkua) aika pitkiä yöunia. Ongelmana on myös se, että poika ei oikein rauhoitu kenenkään muun kanssa unille kuin minun kanssani, joten mieheni ei voi paljoa auttaa  öisin, ainakaan tällä erää. En halua itkettääkään vauvaa turhan päiten joten yövalvomiset ovat nyt minun rastini. Tuttikaan ei pojalle kelpaa. Olemme kokeilleet suurin piirtein jokaista tuttimerkkiä joka kaupasta tai internetistä löytyy, mutta ei. Ainoa mikä kelpaa on äiti. Tämä krooninen univaje vaikuttaa tosiaan ajatteluuni. Olen unohdellut yhtä sun toista tässä viime aikoina ja joudun todella keskittymään esimerkiksi tähän kirjoittamiseen. Olo on vähän kuin sellainen kestohumala, pää on kuin sumussa koko ajan. Puhumattakaan siitä kuinka äreänä olen kun ei saa levättyä. Poika on onneksi varsin tyytyväinen lapsi muuten ja kasvaa hyvin, joten ehkä tämä huonosti nukkuminen on vain jotakin, mikä täytyy kestää tässä elämänvaiheessa. Toki toivoisin että tilanne helpottaisi pian.

No, joskus tämä tilanne vielä helpottaa ja koetan tuudittautua siihen ajatukseen. Öisin kun valvoo on hyvää aikaa ajatella yhtä sun toista. Ikävä kyllä ne öiset ajatukset tuppaavat olemaan usein synkemmän puoleisia. Olen miettinyt todella paljon ilmastoraporttia, joka julkaistiin viime viikolla. Sen sisältöhän oli se, että jos emme hyvin nopeasti saa päästöjä laskuun, maapallo lämpenee niin paljon että muutokset voivat olla hyvin dramaattisia ja peruuttamattomia. Sanottakoon nyt tässä että en voi ymmärtää ihmisiä jotka eivät usko ilmastonmuutokseen – se nyt ei varsinaisesti ole mikään uskon asia vaan täysin kylmää (tai kuumaa) faktaa – eli jos kuulut tähän totuudenkieltäjien joukkoon, kannattaa lopettaa lukeminen nyt. Ilmastonmuutos turhauttaa ja pelottaa minua siitä syystä, että pelkään ettei ihmiskunta saa yhteisiä pelisääntöjä aikaan. Meitä on niin hirveän paljon ja eri kansakunnat ovat hyvin eri vaiheissa modernisaatiota. On monia maita, missä ihmisen tärkein ajatus on se mistä saa päivän ruoka-annoksen tai lääkkeitä lapsilleen. Sellaisissa olosuhteissa on vaikea sitoutua miettimään pitkäaikaista päästöjen leikkausta, joten meidän hyvinvoivien länsimaalaisten pitäisi tehdä asialle jotakin, ja nopeasti. Eläminen Saudi-Arabiassa ei varsinaisesti helpota omaa syyllisyyttäni osallistumisesta ilmastotalkoisiin. Täällä ei juurikaan kierrätetä, joka puolella näkee valtavasti roskia, maa elää öljystä ja sitä yhä käytetään aika surutta, yksityisautoilu on voimissaan, julkista joukkoliikennettä ei juuri ole, kerskakulutusta ei pidetä tuomittavana, ruokaa ja juomaa lennätetään runsaasti tänne muista maista ja jos täältä haluaa jonnekin lähteä, lähes ainoa tapa matkustaa on lentäminen. Kuten ystäväni, naapurinrouva, totesi kun tätä asiaa pohdimme aamulenkillä: tässä maassa ei pitäisi kenenkään asua.

Ja ironista kyllä, jos ilmastonmuutos jatkuu ja maapallon keskilämpötila nousee entisestään, täällä ei kohta enää voikaan asua. Paikka on jo nyt kuuma ja kuiva pätsi, jossa asuminen vaatii ilmastoituja taloja ja elintarvikkeiden tuontia muualta. Jos ja kun öljy joskus loppuu, en tiedä mikä on maan kohtalo. Toivoisin, että täälläkin herättäisiin kunnolla luonnonsuojeluun ja päästöjen leikkaamiseen, ja mieluusti nyt heti.

Mainokset

Valkoisen naisen taakka

Yksi lempisarjoistani on Downton Abbey, tiedättehän, se 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva sarja jossa kerrotaan englantilaisen aatelisperheen ja heidän palvelijoidensa elämästä. Yksi kantava teema sarjassa on se, miten palvelusväki ja aateliset välillä unohtavat paikkansa – noina aikoina luokkayhteiskunta oli vielä voimissaan ja kunkin tuli esiintyä asemansa edellyttämällä tavalla. Usein sanotaan, että Suomessa ei ole luokkayhteiskuntaa, ei ainakaan samalla tavalla kuin Briteissä, mutta luokittelisin itse itseni melko keskinkertaiseksi suomalaiseksi mitä tulee asemaan, koulutukseen tai varallisuuteen. Asiat ovat kuitenkin hyvin eri tavalla täällä Saudi-Arabiassa – täällä minä kuulun valkoisen länsimaalaisen naisen luokkaan, ja se on ihan oma luokkansa.

Valkoisen länsimaalaisen naisen elämään täällä kuuluu se, että useimmilla on palvelusväkeä. Meillä käy ”vain”siivooja, mutta monella on vakituinen autonkuljettaja, nanny tai kotiapulainen. Pidän kovasti siivoojastamme G:stä, josta olen kirjoittanut toisaalla, vaikka hänen rajallinen englanninkielentaitonsa (tai minun erittäin rajallinen taitoni hänen äidinkielessään, ei sen puoleen) tekee keskustelusta välillä hankalaa. Nyt G on pitkällä lomalla käymässä kotimaassaan Nepalissa, ja meillä on ollut tuuraava siivooja nyt jo muutaman viikon. Tuuraava siivooja on ihan ok, mutta ei G:n veroinen, ja hänellä on ollut hämmentävä tapa pestä lattiat niin runsaalla määrällä pesuainetta, että lattiat ovat olleet todella liukkaat pesun jälkeen ja talossa on leijaillut hyvin vahva pesuaineen tuoksu – niin vahva, ettei se voi tehdä hyvää meille eikä varsinkaan yksivuotiaalle tyttärellemme. Niinpä edessä olikin uuden siivoojan puhuttelu, tehtävä jota en todellakaan odottanut. Koska mieheni on töissä niinä aikoina kun siivooja käy meillä, tehtävä lankesi minulle ja hermoilin sitä jo etukäteen. Minun piti nimittäin myös samalla tarkkailla ettei siivooja tee mitään muita hölmöyksiä, esim. pese tiskejä ikkunanpesuaineella tai muuta vastaavaa. On erittäin kuumottavaa vahtia toisen työntekemistä 1,5 tuntia, voin kertoa! Mieheni kiusasi minua että miten voisin koskaan olla minkäänsortin työnjohtaja jos ohjeiden antaminen ottaa minulle niin koville, mutta ehkä suurin ongelma minulla oli se, että siiivoojaparkamme tuskin osaa edes lukea englantia, miten voisimme odottaa että hän osaisi annostella oikein siivousainetta? Tuntuu, ettemme ole millään tavalla samalla viivalla, minä ja hän, ja siksi minun pitäisi olla ymmärtäväisempi ja humaamimpi osapuoli. Mutta tässä ajattelussa on se vaara, että ryhdyn pitämään siivoojan palkkaamista hyväntekeväisyytenä, eli maksan hänelle palkan vaikken olisikaan tyytyväinen siivouksen jälkeen. Ehkä kuitenkin olisi parempi, että molemmat osapuolet olisivat suunnilleen tyytyväisiä työn ja työolosuhteiden laatuun. Mutta sanonpa vaan, että palvelusväen ohjeistaminen ei ole ainakaan minulle helppoa. En voi kuvitellakaan, että meillä asuisi nanny tai muu kotiapulainen. Tuntisin koko ajan, että minun pitäisi huolehtia että hänellä on kaikki hyvin…

Saattaa tuntua alentavalta että ajattelen ettei siivoojamme osaa lukea, ainakaan englanniksi, mutta tämä ajatus ei ole täysin tuulesta temmattu. Olimme muutama viikko sitten jälleen mieheni työmatkalla mukana Kuala Lumpurissa ja en voinut kuin ihmetellä jälleen kerran millaista porukkaa lentää erityisesti Saudi-Arabiaan. Tänne lentää paljon yksinäisiä miehiä, vierastyöläisiä Pakistanista, Bangladeshista, Filippiineiltä jne., ja heistä moni ei osaa juurikaan englantia. Sen huomaa esimerkiksi siinä, että he eivät löydä paikkaansa lentokoneessa ilman apua, ja heille pitää kertoa suullisesti mitä ruokavaihtoehtoja lennolla on, he eivät osaa lukea paperisesta menusta vaihtoehtoja. Lentokentillä koetaan myös usein lähes absurdeja tilanteita, kun kaikki koneeseen matkalla olevat ihmiset (joista usein 70-80 % on näitä vierastyöläisiä) tunkevat yhtäaikaa koneeseen. Ei auta, vaikka henkilökunta yrittää fyysisesti työntää heitä takaisin kertoen että ei, nyt ei ole vielä teidän vuoronne, nyt menee ensin businessluokka ja sitten lapsiperheet ja sitten loput pääsevät koneeseen. Koska matkustamme tyttäremme kanssa meidän tulisi päästä etujoukoissa koneeseen, mutta inhoan tunkemista ja etuilua ja sitä että paikastaan pitää taistella. Viimeksi lentokentällä mieheni myös huomautti miesjoukolle siirtotyöläisiä siitä että he olivat vallanneet pienten lasten kanssa matkustaville varatut penkit – me emme nimittäin mahtuneet enää istumaan minnekään odotusaulassa. Tiesin jo etukäteen että tämä huomautus tulisi olemaan aika hedelmätön, sillä nämä miehet tulevat luultavasti yhteiskunnasta jossa on pakko etuilla, varata paikkansa ja olla häikäilemätön jos aikoo päästä yhtään minnekään. Lisäksi he tuskin osasivat lukea tuolissa ollutta tekstiä ”priority seat”, eikä se heille olisi mitään tarkoittanutkaan. Lopulta he kyllä nousivat, mutta epäilen suuresti ymmärsivätkö he miksi mieheni huomautti asiasta. Meille molemmille jäi epäilys, että heidän mielessään joku valkoinen äijä tuli vaan mahtailemaan ja näyttämään valtaansa häätäen heidät paikoiltaan.

Tuollainen tunkeminen, etuilu ja heikompien syrjään jättäminen saattaa meistä tuntua huonolta käytökseltä ja sitähän se onkin meidän mittapuullamme. Meille on opetettu lapsesta lähtien, että bussissa pitää antaa paikka vanhukselle ja että pitää jonottaa nätisti, ei saa etuilla. Mutta jälleen minusta tuntuu että en tiedä onko reilua arvostella kaikkia maailman ihmisiä samalla mitta-asteikolla. Käytöstapoja ei ole ilman koulutusta, ja hyvin usein koulutusta ei ole ilman rahaa ja vakaita olosuhteita yhteiskunnassa. Minä, joka kuulun varmasti maailman varakkaisiimpiin ihmisiin globaalilla mittakaavalla ja jolla on vielä onnekseen valkoinen naama, olen niin eri asemassa näiden siirtotyöläismiesten kanssa että sitä on vaikea edes käsittää. Ja suomalaiselle se on vaikeaa, sillä me olemme tottuneet siihen että kaikki ovat enemmän tai vähemmän yhdenvertaisia, mutta emme me ole.

Lentäen tulee, lentäen menee

En ole koskaan elämässäni matkustanut niin paljon kuin tänä keväänä. Tässä viiden kuukauden aikana olemme käyneet Bahrainissa, Kuwaitissa, Omanissa, kaksi kertaa Malesiassa ja nyt palasimme juuri häistä Ruotsista. Ja ensi viikolla edessä on lentämistä jälleen, kun lähden tyttäreni kanssa kesäloman viettoon Suomeen. En edes erityisemmin pidä lentämisestä, ajoittain jopa pelkään sitä, mutta Saudi-Arabiasta maailmalle pääsyyn nyt sattumoisin tarvii useimmiten lentokonetta – vain lähimaihin voi ajaa. Ja koska täällä on nyt päivittäin yli 40 astetta lämmintä, en voi kuin odottaa pääsyä Suomeen. Tytär lähestyy vuoden ikää ja on erittäin aktiivinen konttaaja, kiipeäjä ja harjoittelee kovasti kävelemistä. Kun päivällä ei voi oikein mennä ulos, olemme molemmat pienen mökkihöperyyden vallassa täällä kotona ja pikkutyypille on vaikea keksiä tarpeeksi tekemistä. Lisäksi ensi viikolla alkaa Ramadan, mikä vaikeuttaa entisestään tekemisen keksimistä nimenomaan päivisin.

Mutta ajattelin tänään kirjoittaa lentämisestä Saudi-Arabiaan – ja täältä pois-, sillä siinä on joitakin ominaispiirteitä, joita ei muualla niin tapaa. Ensinnäkin lentokohteet Saudi-Arabiasta ovat hyvin erilaisia kuin vaikkapa Helsinki-Vantaalta. Täältä on paljon lentoja paitsi muualle lähi-itään myös Pakistaniin, Intiaan, Bangladeshiin ja muualle Aasiaan, ja toisaalta myös Afrikkaan sellaisiin paikkoihin joista en ole koskaan kuullutkaan. Osin tämä selittyy Saudi-Arabian maantieteellisellä sijainnilla, osin sillä mistä maista Saudeihin tulee paljon vierastyöläisiä. Vierastyöläisten määrän huomaa lennolle mennessään, sillä yleensä Saudeista lähtevästä lentokoneesta ainakin 80 % matkustajista on miehiä. Monet vierastyöläiset eivät saa perheviisumia ja ovat maassa yksin, ja he lentävät yksin tai mieskaveriporukassa tapaamaan perhettään. Välillä joukossa on muutama länsimaalainen nainen kuten itseni, tai arabinaisia, ja joskus myös nannyjä tai muita naistyöläisiä. Mutta odotussalin näky on yleensä hyvin miehinen, ja valkoisia naamoja ei yleensä näy kauheasti. Maasta lähtiessä miehillä ja naisilla on erillinen turvatarkastus, ja olen aina miestäni nopeampi, sillä naisten puolella ei koskaan ole jonoa. Lähinnä siellä saattaa kestää siinä, että henkilökunta jää ihastelemaan tytärtämme ja hänen sinisiä silmiään…

Myös matkatavarat ovat erilaisia kuin mihin Suomessa on tottunut. Monet vievät ruokaa mukanaan -riisisäkkejä, kasviksia ja muuta sen sellaista – , ja esimerkiksi Omaniin laskeutuessamme hihittelimme mieheni kanssa matkalaukkahihnalla pyörivälle yksinäiselle bataatille, joka oli selvästi tippunut jonkun paketista. Erityisesti Pakistan-Intia -suunnalle viedään myös mystisiä kanistereita jotain nestettä, jonka koostumuksesta minulla ei ole tietoa, mutta joiden turvatarkastus jumittaa helposti jonon muutenkin vaihtelevasti toimivilla Saudikentillä. Välillä näkee myös mattoja ja jopa jonkinlaisia turkiksia vietävän mukanaan, ja arabit puolestaan saattavat ottaa eväät mukaan lennolle – ei ole yksi tai kaksi kertaa kun lyhyelläkin lennolla naapurilla on ollut paperipussi mäkkäristä tai Starbucksista. Vierastyöläisten joukossa on myös sellainen ilmiö, että vaikuttaa siltä että osa heistä ei välttämättä osaa lukea kovin hyvin, ainakaan länsimaalaisia kirjaimia. Lentokoneessa on aina joku istumassa väärässä paikassa ja ihmisiä ryntäilemässä käytävässä väärään suuntaan yrittäen epätoivoisesti verrata boarding passin numeroa ja paikkoja, siinä onnistumatta. Saudi-Arabiasta lähtevillä lennoilla henkilökunta taluttaakin aina monta matkustajaa paikoilleen, ja olen nähnyt useamman kerran kun erityisesti naiset istuvat pokkana businekseen ja ovat yllättyneitä, kun heille tullaan kertomaan että sinun paikkasi on itse asiassa tuolla vähän kauempana… Niin ja tiedättehän Euroopasta tutut kuulutukset, joissa business class ja lapsiperheet / muut liikkumisvaikeuksiset ihmiset pääsevät ensin koneeseen? Kuulutukset ovat olemassa Saudeissakin, mutta niitä ei joko ymmärretä tai sitten niistä ei vaan välitetä. Koneeseen rynnitään minkä jaloista pääsee ja jonottaminen ei oikein onnistu, vaan koneeseen on pyrkimässä epämääräinen sumppu ihmisiä, kaikki samaan aikaan. Ylipäänsä sääntöjä ei noudateta, koneessa saatetaan nousta seisomaan kesken nousun tai laskeutumisen, käsimatkatavaroita voi olla reippaasti liikaa ja portille voi tulla ihan hyvin 5 minuuttia ennen koneen lähtöä ja ihmetellä että mikäs kiire tässä nyt on.

Itselläni tapahtuu lentokoneessa myös aina pieni metamorfoosi: Saudeista lähtiessä riisun abayan ja pakkaan sen pois (tosin lennän nykyään silti yleensä aika peittävissä vaatteissa, koneessa saa ihan tarpeeksi tuijotusta länsimaalaisena naisena ilman narutoppia ja sortsejakin), ja Saudeihin tullessa laitan abayan päälle kun kone laskeutuu. Jotkut länsimaalaiset naiset tulevat maahankin länkkärivaatteissa, viimeksi näin amerikkalaisen naisen jolla oli alle polven mittainen hame ja t-paita, eikä hänellä näyttänyt olevan ongelmia maahantulossa. Itse tosiaan laitan aina abayan päälle jo lentokoneessa, se on helpompaa niin ja viimeistään lentokentältä poistuessa abayaa tarvitsee joka tapauksessa. Ja näin tosiaan saa vähemmän tuijotusta osakseen. Ilmeisesti myös osa saudinaisista hellittää pukeutumiskoodin suhteen ulkomaille lähtiessään, abaya saattaa muuttua pitkiksi housuiksi ja peittäväksi puseroksi, ja niqab (vain silmät paljastava huntu, ns. ninjalook) voi muuttua hijabiin (huntuun joka peittää pään mutta jättää kasvot paljaiksi). Mutta lentokentillä vallitseva väri on erityisesti naisilla musta, suurimmalla osalla on abaya ja jonkinsortin huntu päällään. Miehet pukeutuvat joko perinneasuun tai sitten länkkärivaatteisiin. Joskus näkee nuoria pariskuntia, joissa arabimiehellä on kunnon ganstakuteet, lököfarkut, joku ”hieno” t-paita ja iso lippis, ja naisella puolestaan on se musta kaapu… Välillä lentokentillä näkee myös muslimipyhiinvaeltajia, joista miehet ovat paljain jaloin ja pukeutuneena eräänlaiseen kangassuikaleeseen – pyhiinvaellusvaatteissa ei saisi olla saumoja, siksi normaalit vaatteet eivät käy.

Maasta poistumisessa ja maahan tulossa on tosiaan molempiin suuntiin passi- ja turvatarkastus, jossa tarkastetaan viisumi ja oleskeluluvan voimassaolo sekä otetaan sormenjäljet. Erityisesti maahantulossa joskus tarkastuksiin voi olla todella pitkät jonot – jonoja on kolme, yksi saudeille ja muille GCC-alueen maiden asukkaille, yksi muille kansallisuuksille ja yksi niille, jotka tulevat maahan ensimmäistä kertaa. Saudi- ja GCC-jono on yleensä lyhyt ja rullaa nopeaan, ja kaksi muuta jonoa puolestaan rullaavat kohtalaisesti tai huonosti vähän riippuen siitä, kuinka paljon tullivirkailija pelaa matopeliä kännykällään tai onko hänellä juuri kahvitauko menossa tai tuttava jonossa, jonka kanssa pitää vaihtaa pakolliset kuulumiset. Koneen laskeuduttua saudit ja muut arabit tallustelevatkin rauhassa portilta kohti tarkastuksia, ja kaikki muut matkustajat yleensä pitävät pientä puolijuoksua, sillä mitä edemmäs pääset jonossa, sitä nopeammin pääset turvatarkastuksista läpi. Onneksi lapsen kanssa pääsee yleensä istumaan aika eteen lentokoneessa ja siten myös nopeasti ulos koneesta, mikä auttaa pääsemään jonossa aika eteen!