Äitien päivät

Suomessa vietetään äitienpäivää toukokuun toisena sunnuntaina, kuten lukijani varmasti tietävät. Saudi-Arabiassa äitienpäivää vietetään yleensä jo maaliskuussa, samoihin aikoihin kuin britit juhlivat omaa vastaavaa juhlaansa. Meidän perheessä onkin viime vuosina vietetty äitienpäivää kahdesti, ensin maaliskuussa, sitten toukokuussa. Tänä vuonna toukokuun äitienpäivänä oli tavanomaista enemmän aihetta juhlaan, sillä minusta on tullut nyt kahden lapsen äiti. Poikamme syntyi huhtikuun lopussa ja totuttelemme nyt elämään nelihenkisen perheen elämää. Kiirettä ainakin on ihan uudella tavalla ja siksi en ole ehtinyt blogiakaan kauheasti päivittää, mutta kenties arki alkaa taas rullaamaan pikku hiljaa ja löydän enemmän aikaa kirjoittamiselle.

Olen nyt synnyttänyt kaksi lasta Saudi-Arabiassa ja ehkä vielä joskus kirjoitan sairaalakokemuksistani. Tyydyn nyt toteamaan että epäilen suuresti synnyttämisen olevan aika erilaista Suomessa kuin mitä se on täällä… toki vaikea sanoa, kun minulla ei tosiaan ole kokemusta Suomesta. Kaipaisin suuresti Suomen neuvolajärjestelmää. Täällä raskauden aikana tavataan lääkäriä tiuhaan, mutta synnyttämisen jälkeen ei juurikaan ole tarkastuksia, ei niin lapselle kuin äidillekään. Yleensä ottaen suku neuvoo täällä lapsenhoitoon liittyvät jutut kuten syöttämisen tai kylvettämisen, ja lääkärissä keskitytään vain mittaamaan paino, pituus ja tarkistamaan fyysinen puoli. Sama pätee äiteihin – mitään kysymyksiä jaksamisesta tai henkisestä puolesta on turha odottaa, vaan lääkäri keskittyy täysin vain fyysisiin mittauksiin ja tarkastuksiin. Vanha arabitapa on se, että synnyttänyt äiti meneekin asumaan omille vanhemmilleen lapsensa tai lapsiensa kanssa 40 päiväksi synnyttämisen jälkeen. Oma äiti auttaa lastenhoidossa ja toipumisessa raskaudesta. Minulla tietenkään ei ole mahdollisuutta tällaiseen, mutta mieheni vanhemmat olivat auttamassa täällä kolmen viikon ajan, mikä oli suuri helpotus erityisesti kolmevuotiaan tyttäremme kanssa.

Tyttäremme syntyi lähes kolme vuotta sitten mutta keskellä kuuminta kesää, ja silloin olimme pitkään ihan perheen kesken, sillä lähes kaikki ystävämme ja tuttavamme olivat matkoilla silloin. Elimme myös erilaista elämää silloin enkä tuntenut juurikaan muita pienten lasten äitejä, olimmehan tottuneet elämään kaksin mieheni kanssa ja minä kävin töissäkin. Nyt tilanne on ollut dramaattisesti erilainen. Meillä on käynyt paljon vieraita ja tyttäremme kavereita, ja suuri osa vieraista on myös tuonut tullessaan paitsi lahjoja niin myös käytännöllistä apua – olemme saaneet mm. itse tehtyjä smoothieita, tuoretta leipää, ylimääräisen vauvan sängyn/leikkikehän lainaan, ja tyttäreni päiväkotikaverien äidit ovat vieneet tytön aamuisin päiväkotiin ja hakeneet hänet iltapäivällä (minun olisi ollut vaikea ahtautua kimppataksiimme vauvan ja vauvan turvaistuimen kanssa). Yhteisöllisyys on asia josta pidän kovasti expat-elämässä, varsinkin tällaisessa elämänvaiheessa. On ollut huojentavaa tietää että voi saada apua tarvitessaan ja että meillä on tiivis yhteisö, jonka jäsenet tietävät millaista on olla kotona pienen vauvan kanssa. Olen todella arvostanut kaikkea apua, jota olemme saaneet. Välillä riittää sekin, että joku kuuntelee väsyneen äidin huolia ja sanoo että tuo on täysin normaalia, kyllä se siitä helpottaa.

Toinen asia mitä arvostaa uudella tavalla on se, että maksettua lastenhoitoapua on mahdollista saada täällä ihan eri tavalla kuin vaikkapa Suomessa. Työvoiman palkkaaminen on halvempaa ja täällä on totuttu kulttuurisesti siihen, että perheellä voi olla siivooja, nanny tai autonkuljetta apunaan. Suurella osalla expat-perheistä onkin nanny auttamassa, varsinkin jos lapsia on useampia. Mekin olemme miettineet osa-aika -nannyn palkkaamista, mutta asia saa jäädä nyt ainakin syksyyn, sillä pian kaikki pakenevat kesälomille – mukaan lukien me, kunhan saamme pojalle passin ensin hoidettua. Itse mietin vielä tarvitsemmeko nannyä ja kuinka paljon, ja tietysti sitä että miten löytää luotettava ja hyvä tyyppi, ja kuinka paljon ”koulutusta” lastenhoitaja tarvitsisi. Suomalaiset (ja omat) kasvatusperiaatteet eroavat jonkin verran siitä, miten täällä lapsia kasvatetaan, ja suuntaviivat on syytä tehdä selväksi nannyllekin. Mutta katsotaan nyt löydämmekö jonkun joka voisi auttaa meitä osa-aikaisesti, suurin osa nannyistäkin haluaisi tietysti kokopäiväduunin.

Mainokset

Sadeviikon ajatuksia

Ensimmäisenä Saudivuotenani, kun olin opettajana, pidin kovasti täällä päin harvinaisista sadepäivistä – tarkoittihan se usein myös vapaapäivää töistä, jos satoi. Nyt vanhempana en ole ollut yhtään niin innoissani siitä, että koulut ja päiväkodit sulkevat ovensa jos tiedossa on ”huonoa säätä”, mikä tarkoittaa siis yleensä sadetta tai hiekkamyrskyä. Hiekkamyrskyn nyt voin vielä käsittää, sillä oikein pahassa hiekkamyrskyssä on parasta olla sisällä. Näkyvyys on huono, autolla liikkuminen riskialtista ja hiekka käy kovasti hengitysteihin. Mutta sade… ja varsinkin niissä määrissä mitä täällä yleensä sataa? Meillä on takana muutaman päivän ajalta sadetta ja huomenna saattaa vielä sataa lisää, mutta mitään valtavaa vedenpaisumusta emme ole kokeneet tällä erää. Silti eilen kaikki koulut ja suurin osa päiväkodeista oli kiinni huonon sään vuoksi, mukaan lukien tyttäreni päiväkoti. Minä ja tyttö lähdimme vapaa-aamun kunniaksi käymään ulkona aamupalalla ja vähän ostoksilla, ja sää oli mitä mainioin auringonpaisteinen ja rapeat 20 astetta lämmintä… kieltämättä yöllä oli satanut sen verran että teillä oli runsaasti vettä, ja se on usein osasyy koulujen sulkemiseen. Kun infrastruktuuria ei ole rakennettu kestämään sadetta, liikenteestä tulee helposti kaaosta.  Toinen syy on se, että sadesäällä saudit eivät mielellään päästä lapsia ulos, ja kaikissa kouluissa ei ole yksinkertaisesti mahdollista pitää lapsia sisällä koko päivää. Ja meidänkin päiväkodissa monella hoitotädillä on vanhempia lapsia ja jos heidän koulunsa on peruttu, voi hoitotädin vaikea saada järjestettyä oma töihin meno sellaisena päivänä. Mutta kyllä meitä äitejä – erityisesti pohjoiseurooppalaisia – vähän nauratti tämä valtavan huono sää, minkä vuoksi lapsia ei voinut kyyditä reilun kilometrin matkaa päiväkotiin.

Ollessani kaupungilla tyttären kanssa eilen tarkkailin kanssashoppailijoitani. Taannoin eräs korkeimmista uskonnollista johtajista Saudi-Arabiassa lausui, ettei abayan pito pitäisi olla pakollista, pelkkä siisti ja peittävä asu pitäisi riittää (lisää asiasta esim. täällä). Minähän aavistelin jo aiemmin, että abayan vapaaehtoisuus voisi olla uusimpia vapaita tuulia Saudi-Arabiassa – niitähän on nyt tullut paljon tässä lyhyen ajan sisällä, alkaen mm. naisten ajo-oikeudesta ja elokuvateattereiden ja viihteen (asteittaisesta) vapautumisesta. Abayan pito yleisillä paikoilla on ollut aiemmin kulttuurinen normi, josta on ollut vaikea poiketa. En ikinä unohda sitä kuinka juuri saavuttuani maahan ja ollessamme matkalla ostamaan minulle abayaa törmäsimme uskonnolliseen poliisiin, joka nuhteli miestäni (tosin melko lempeästi) siitä ettei minulla ollut abayaa. Pitkä matka on tultu vajaassa neljässä vuodessa, sillä uskonnollista poliisia ei enää ole ainakaan samassa merkityksessä ja nyt näyttää siltä että naiset alkavat kokeilla vapaampaa pukeutumista. Näin nimittäin ostarissa mm. saudimyyjän joka liikkui vapaasti abaya auki, ja alla oli mitä muodikkaimmat kireät pillifarkut ja tiukka paita. Värikkäitä abayoita on näkynyt jo vähän aikaa, ja myös ns. muka-abayoita: samassa bussissa kanssani oli saman leirin rouva, joka oli laittanut päälleen mustan Juicy Couturen pitkän samettihupparin ja tämä sai siis toimia hänen abayanaan… mielenkiinnolla odotamme, milloin ensimmäiset rohkeat naiset ilmestyvät katukuvaan kokonaan ilman abayaa ja mitä tarkoittaa siisti ja peittävä asu. Naapurimaissa se on yleensä pitkät housut tai hame, ja myös peittävä yläosa, ja muslimeilla huntu.

Toinen huomio eilen kaupungilla liikkuessamme oli se, että tytär on yhä aikamoinen nähtävyys paikallisittain, ja sitä olen ilmeisesti myös minä tällä hetkellä isoine mahoineni (tällä kertaa raskausmaha on aikamoinen!). Täällä lapset ovat ylipäänsä kovasti pidettyjä ja suomalaisittain melko hemmoteltujakin, ja tyttären vaaleat kutrit ja siniset silmät tekevät hänestä vastustamattoman pikkuenkelin arabien silmissä. Niinpä ostareissa saa hätistellä rouvia jotka tulisivat niin mielellään antamaan suukkoja tytölle ja tarjoamaan karkkia ja ottamaan valokuvia hänestä. Eilisen aamupalapaikkamme omistaja halusi ehdottomasti tarjota tyttärelle karkkia sellaisesta hieman epäilyttävän näköisestä karkkiautomaatista ja vaikea siinä on estellä, kun uhmaikäinen taapero näkee että joku on antamassa hänelle karkkia… monet arabit syytävät aika huoletta herkkuja pienillekin lapsille, mutta meillä on ollut yleensä aika tiukka linja niiden suhteen. Ainoastaan erikoispäivinä voi saada maistaa jotain herkkua. Ongelmana on myös se, että kauppojen tai ravintoloiden työntekijät eivät komenna lapsia juuri ollenkaan. En tiedä onko se osin kulttuuria vai eivätkö he uskalla komentaa asiakkaiden lapsia. Esimerkiksi kerran tyttäreni riiviöi oikein kunnolla ja repi tavaroita alas hyllyiltä kaupoista. Menin sitten kieltämään moista käytöstä ja pitämään puhuttelua siitä miten kaupassa käyttäydytään, niin eiköhän joku myyjä tule siihen sanomaan että ei haittaa mitään, anna lapsen leikkiä, kyllä minä siivoan. Voi olla että tällainen käytös ei haittaa myyjää mutta minua kyllä – ei lapsikaan saa miten tahansa käyttäytyä eikä hän koskaan opi olemaan kunnolla jos aina annetaan riehua miten sattuu. Tytär-raukka, Suomessa ei kyllä heruisi ymmärrystä tällaiselle käytökselle eikä hän näyttäisi yhtään sen erikoisemmalta kuin suurin osa muistakaan suomalaisista lapsista. Erikoiskohtelua olisi turha odottaa!

Lapsia ja miehiä

Lapsen saamisen jälkeen on joutunut opettelemaan monia uusia taitoja. Tämä oli selvääkin selvempää männä viikolla kun lähdin tyttäreni kanssa otattamaan hänelle passikuvia. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun lähdin kaupungille kahdestaan vauvan kanssa – mieheni oli töissä eikä voinut siksi kyyditä meitä. Suomessa asia olisi varmaan hoitunut niin että olisin laittanut pötkylän vaunuihin ja kävellyt tai mennyt julkisilla liikennevälineillä valokuvaamoon. Mutta koska täällä ei voi kävellä juuri minnekään ja koska ilmasto ei muutenkaan nyt juuri salli pitkää ulkonaoloa, lähdimme valokuvaamoon mieheni firman järjestämällä bussilla (eräänlaista julkista liikennettä sekin, tosin sisään pääsee vain kulkulupaa näyttämällä). Keisarinleikkauksen jälkeen ei saisi kauheasti kanniskella mitään painavaa vähään aikaan, mutta minun oli pakko kantaa bussiin mukaan auton turvaistuin – toinen vaihtoehto olisi toki ollut kantaa vaavia sylissä, niin kuin suurin osa ihmisistä täällä tekee, mutta mahdolliset äkkijarrutukset kauhistuttivat minua siinä määrin että otin mieluummin turvaistuimen mukaan. Olin naurettavan onnellinen siinä vaiheessa kun selvisimme matkasta yhtenä kappaleena perille. En ollut koskaan ajatellut ennen lapsen saamista miten paljon yhtä bussimatkaa varten pitää valmistella tavaraa ja miten moni asia voi potentiaalisesti mennä pieleen lyhyelläkin matkalla!

Passikuvan otto ei ollut mitenkään helppo tehtävä pienen rääkyvän ihmistaimen kanssa, mutta kun siitä oli selvitty, jäimme odottelemaan sisätiloihin kuvien valmistumista. Yllätyksekseni useampi mies tuli juttelemaan kanssani ja kysylemään tyttäreni ikää. Kyseessä ei ollut vain länsimaalaiset miehet vaan myös arabit, mikä oli vielä yllättävämpää. Periaattessahan täällä ei miehet saisi jutella vieraille naisille, mutta päädyin siihen että lapsia koskeva keskustelu täytyy olla jonkinlainen poikkeus tähän sääntöön. Jo raskaana ollessani sain paljon onnitteluja täysin tuntemattomilta miehiltä, ja nyt näyttää siltä että pötkylä kerää kommentointia vielä enemmän. Siinä käytiin sitten läpi rokotusohjelmat, matkustaminen vauvan kanssa, kuuman sään vaikutus pikkulapsiin ja päiviteltiin sitä, kuinka eräänkin saudimiehen vaimo ei suostu poistumaan kotoa ennen kuin lapsi on 40 päivää vanha. Yhtä yllättävää on ollut kotitalossamme se, millä innolla talon miespuolinen henkilökunta suhtautuu lapseemme. Siivoojat haluavat aina tulla juttelemaan ja lirkuttelemaan hänelle, vastaanoton mies tulee usein pöytänsä takaa moikkaamaan tyttöä ja talossamme olevassa kaupassa kassat ja itse manageri kyselevät aina lapsen vointia. Yksi talon korjausmiehistä kävi jopa kanssani pitkähkön keskustelun imettämisen eduista, mikä oli aika absurdi tilanne… suomalaiseen kulttuuriin ei oikein kuulu se, että erityisesti miehet tulevat ihastelemaan vauvaa. Minun olisi vaikea kuvitella vastaavaa tapahtuvan vaikkapa Helsingissä passikuvaa odotellessani. Naiset kyllä voisivat tullakin juttelemaan ja ihailemaan vauvaa, mutta miehet – en oikein tiedä. Se ei ehkä kuulu suomalaisen miehen käytöskoodistoon.

Ihmisten huomio on ihan mukavaa, mutta en oikein tiedä miten suhtautua siihen, että tytärtämme luullaan aina pojaksi. ”It’s a boy, right?” on yleinen keskustelun avaus.Syy on ainakin osin siinä, että meillä on siniset rattaat (ja sininenhän on automaattisesti poikien väri) ja tyttö on puettu usein suomalaisen äitiyspakkauksen vaatteisiin, jotka ovat, kuten lukijat tietävät, sukupuolineutraaleja väreiltään. Lisäksi saimme lahjaksi paljon sekä pojalle että tytölle sopivia vaatteita, koska en suostunut paljastamaan sukupuolta etukäteen. Hänellä ei siis ainakaan vielä ole kauheasti vaaleanpunaisia vaatteita ja hörhelöitä, joten hänen on luonnollisesti oltava poika. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten täällä lapset puetaan pikkuaikuisiksi: pojilla on liiviasua ja tytöillä prinsessamekkoa. Suomalainen, melko käytännöllinen vaatemaku näyttäytyy varmasti aika tylsänä paikallisille. Tyttäremme eroaa myös toisella tapaa pienistä arabitytöistä: hänellä ei nimittäin kasva vielä kovasti hiuksia. Arabilapsilla on tyypillisesti jo pienenä vauvana paksu, monen sentin pituinen musta tukka. Koulussa töissä ollessani ihailin nelivuotiaita arabityttöjä, joilla on puoleen selkään ulottuvat ranteeni paksuiset letit. Sellaista kuontaloa ei tyttäremme tule koskaan saamaan minun ja mieheni geeneillä. Toisaalta hyvänä puolena on ehkä se, että ihokarvoituskin on ehkä hieman maltillisempaa – monella arabitytöllä on sanalla sanoen näyttävät kulmakarvat ja pitkät käsikarvat, ja siksi kauneussalongit ovatkin täällä todella suosittuja.

Kahden kuukauden kutka

Kun täällä kohtaa uusia expatteja (eli työn perässä maahan muuttaneita ihmisiä), kysymyssarja on aina sama. Ensimmäisenä kysytään nimeä, sitten kansallisuutta ja sitten sitä, kuinka kauan maassa on tullut oltua. Jotkut ihmiset osaavat vastata tuohon viimeiseen kysymykseen päivän tarkkuudella vuosienkin maassaolon jälkeen – ei sillä, että aikaa laskettaisiin… Minä olen ollut täällä pian kaksi kuukautta ja mieleen on alkanut hiipiä ymmärrys siitä, että täällä ei olla lomalla vaan asumassa, ja edessä on luultavasti aika pitkä aika asumista uudessa kotimaassani. Ennen kuin lähdin minua varoiteltiin siitä, että maahanmuutossa on kolme eri vaihetta: ensin ollaan ihmeissään kaikesta, sitten kaikki ärsyttää ja mikään ei ole hyvin, ja lopulta maan hyväksyy hyvine ja huonoine puolineen sellaisena kuin se on. Olen asunut kahdesti ulkomailla aiemminkin, mutta molemmilla kerroilla englanninkielisessä länsimaisessa maassa (lue: ei yhtä paha kulttuurishokki) ja molemmilla kerroilla olen tiennyt, että palaan Suomeen tietyn ajan kuluessa. Nyt on toisin, ja en tiedä yhtään mitä tulevaisuus pitää sisällään. Se on hirvittävän vapauttavaa mutta myös pelottavaa. Minulla lieneekin jonkinlainen kahden kuukauden kutka.

Kaksi viimeisintä viikkoa on ollut kummallista aikaa. Ensinnäkin sain pahan vatsapöpön ollessani mieheni kanssa Malesiassa – mieheni lähti lyhyellä varoitusajalla työmatkalle ja pääsin mukaan, mikä oli tietysti todella hieno juttu. Vatsapöpö oli sitkeä ja vaati apteekissa käyntiä ja ruokahaluni oli vähän aikaa aikalailla kadoksissa. Lento kotiin ei myöskään ollut mitenkään nannaa, kun koko matkan oli huono olo enkä saanut oikein syötyä mitään. Tämän lisäksi minulla on ollut ongelmia käteni kanssa. Vasemmasta kädestäni hävisi tunto pikkurillistä, nimettömästä ja osasta kämmentä. Tämä johtui mitä luultavammin epäergonomisista työasennoista. Olen kärsinyt kerran aikaisemmin samankaltaisista oireista, jolloin koko käsi oli täysin puutunut huonon repun vuoksi vaellusretkellä (osa lukijoista saattaa muistaa ns. viskikäden muutaman vuoden takaa). Tein ensimmäiset kuusi viikkoa täältä etätöitä Suomeen, sillä olin lupautunut hoitamaan määräaikaisen työsuhteeni loppuun. Niinpä kirjoitin paljon sähköposteja läppärilläni – ja mitä ilmeisemmin sellaisessa asennossa, jossa käteni hermot menivät jonkinlaiseen pinteeseen. Onneksi tunto alkaa palata pikkuhiljaa, sillä tilanne ei ollut kovin mukava ja aloin jo pelätä, että käsi jää osin tunnottomaksi. Nyt etätyöt ovat loppuneet ja olen onnistunut lepuuttamaan kättäni, mikä on ollut hyvä. Töiden loppuminen sen sijaan on ollut todella outoa. Etätyöskentely ei ollut mitenkään erityisen helppoa, sillä aiempi työni oli sellainen jossa ihmisen pitäisi kyllä olla oikeasti paikalla eikä vain hoitaa asioita sähköpostilla. Siinä mielessä etätyöskentelyn loppuminen oli helpotus. Mutta en muista koska olisin viimeksi ollut työskentelemättä. Koko opiskeluajan tein osa-aikatöitä ja valmistuttuani olen aina siirtynyt yhdestä työsuhteesta toiseen. Niinpä onkin todella outoa olla nyt… työtön. Työtön kotirouva.

Alussa esittämieni tyypillisten kysymysten sarjasta jäi puuttumaan yksi, jota minulta kysytään usein – onko teillä lapsia? Saudeissa ollaan todella perhekeskeisiä ja lapsia pidetään suurena siunauksena (niin kuin ne ovatkin), mutta myös täällä asuvat länsimaalaiset ja muut expatit ovat todella lapsirakkaita. Siinä määrin, että heidän tuntuu olevan vaikea ymmärtää välillä sitä että jollakulla ei ole lapsia… toisinaan keskustelu tyrehtyy täysin siihen, että vastaukseni on että ei, meillä ei ole lapsia. Pahimmillaan vastapuolen reaktio on ”oh”, paljon puhuva ilme ja nopea siirtyminen keskustelemaan jonkun toisen kanssa. En oikein tiedä itkeäkö vai nauraa tällaisissa tilanteissa. Suomessa olen tottunut siihen, että ihmistä ei arvioida vain puolison tai perheen kautta vaan yksilönä. Sinänsä tämä on tavallaan ymmärrettävää, sillä suurin osa puolisoista (eli vaimoista) ei käy töissä ja he ovat siksi täysin omistautuneet perhe-elämälle ja kotiäitiydelle. Minulla ei ole mitään lapsia tai kotiäitiyttä vastaan, mutta talossamme tuntuu olevan vain kahdenlaisia ihmisiä: ”parents” ja ”children”.  Talon sisäisessä viestinnässä aikuisen synonyyminä on useimmiten vanhempi. Olen täyttänyt kyselylomakkeita siitä, millaisia ryhmäliikuntatunteja minä ja lapseni haluaisimme. Olen vastannut kyselyihin siitä, millaisia busseja puolison työmatkojen vuoksi paljon yksin olevat vanhemmat haluaisivat. Olen ollut suunnittelemassa maalaustuntien järjestämistä kotitalossamme vain huomatakseni, että ryhmä onkin tarkoitettu lapsille ja heidän vanhemmilleen. Kielellisillä valinnoilla on suuri merkitys siinä, tunteeko yksilö olevansa osa jotakin ryhmää vai ei. Koska olen aikuinen mutta en ole kenenkään vanhempi, olen pudonnut johonkin kummalliseen välitilaan. Olin valmistautunut siihen että olisin todella erilainen paikallisiin naisiin verrattuna, mutta en ollut valmistautunut siihen että myös muiden länkkärinaisten parissa olisin niin outo. Ympäristöllä on hirveän suuri vaikutus ihmiseen. Aiemmin olin hyvin tasa-arvoisessa ja edistyksellisessä ilmapiirissä jopa Suomen mittapuulla, nyt asun maassa jossa naiset eivät saa ajaa autoa tai pukeutua miten haluavat julkisilla paikoilla. No, olenpahan ainakin saanut ihan uutta ajateltavaa pitkäksi aikaa eteenpäin.