Sensuuria ja itsesensuuria

Kun Suomessa on kärvistelty ilmeisen kylmissä ja sateisissa kesäkeleissä, on täällä hikoiltu kuumassa ja pölyisessä säässä. Viime viikolla ylitettiin ainakin hetkellisesti 50 asteen rajapyykki; tätä on tosin vaikea todistaa kotikonstein, sillä lämpömittarit loppuvat tyypillisesti siihen 50 asteeseen… Koska sää on liian kuuma pitkäaikaisia ulkoiluja ajatellen – erityisesti nyt vauvan kanssa -, olen viettänyt paljon aikaa kotona sisällä ja lukenut. Mieheni työkaveri antoi minulle alkukesästä ison kasan naistenlehtiä, joita ei enää tarvinnut. Näitä lehtiä selatessani muistin taas sen, että tässä maassa noudatetaan (ainakin jossain määrin) sensuuria: tietyt aiheet eivät ole sallittuja, ja esimerkiksi lehdissä liian paljastavat kuvat teipataan piiloon tai väritetään mustalla tussilla sopivammaksi, tai sitten lehdistä puuttuu kokonaan sivuja, joilla on ollut sopimatonta materiaalia. Yksi esimerkki tällaisestä kokonaan poistetusta artikkelista oli raskautta käsittelevässä lehdessä juttu siitä, miltä äidin vartalo näyttää synnytyksen jälkeen (sehän onkin varsinaista pornomateriaalia, huh sentään…). IMAG0620Ohessa esimerkki kuvasta, jossa on teipattu sopimattomat kohdat naisvartalosta piiloon – oletan, että kuvassa on raskaana oleva nainen uimapuku tai bikinit päällään. Mahtavintahan tässä on se, että jonkun työ on käydä läpi näitä lehtiä ja päättää, mitkä kuvat peitetään tai poistetaan ja mitkä ei! Joskaan työn jälki ei ole aina johdonmukaista: lehdessä voi olla yksi paljastava kuva tussattu tai leikattu irti, mutta toisaalla myöhemmin sensori on väsähtänyt ja paljastavaa kuvamateriaalia voi löytyäkin lehden sivuilta.

Sensuuri pätee muutenkin Saudi-Arabiassa, sen tietävät varmasti kaikki. Asioita joita ei pidä kritisoiman ovat muun muassa uskonto ja kuningas. Ylipäätänsä yhteiskuntajärjestystä tai lakeja ei kannata liian kovaäänisesti arvostella. Internetiä seurataan eikä maassa toteudu täysin mielipiteen vapaus. Tämä johtaa yksilötasolla siihen, että käyttäydyn hyvin eri tavalla eri ihmisten seurassa ja mietin tarkemmin, mitä kirjoittelen sosiaalisessa mediassa. Muslimiystävieni ja -tuttavieni seurassa pyrin yleensä pysymään erossa uskontoa koskevasta keskustelusta, tai ainakaan en ala kritisoimaan islamia. En yleensä myöskään mainosta sitä, että voi veljet, nyt kyllä maistuisi lasi kylmää valkoviiniä tai pekoni aamupalalla. Saudituttavien kanssa keskustelua ei kannata aloittaa haukkumalla maan byrokraattisuus tai lainsäädäntö pystyyn, vaan ehkä tiedustella varovaisesti keskustelukumppanin omaa mielipidettä asiaan. Varmoja puheenaiheita ovat esimerkiksi perheen kuulumiset, sää (saudit eivät myöskään nauti liian kuumista kesistä) ja työt. Muiden länsimaalaisten kanssa voi sitten päivitellä vapaammin liikenteen kaoottisuutta tai niitä sääntöjä, jotka tekevät elämästä hankalaa täällä. Sosiaaliset suhteet vaativat siis aika paljon pelisilmää sen suhteen, mitä kenellekin voi puhua. Täällä eläessään oppiikin harjoittamaan jossain määrin itsesensuuria. Usein minusta tuntuukin, että ainoa ihminen, jonka kanssa voin puhua todella vapaasti kaikesta siitä mitä täällä tapahtuu, on mieheni. Hän myös ymmärtää turhautumiseni ja koomisetkin tilanteet – vaikka kuinka yritän kuvata tätä yhteiskuntaa suomalaisille ystäville ja sukulaisille, tietyt asiat on vain koettava ymmärtääkseen ne.

Itsesensuuri ei rajoitu pelkästään puheenaiheisiin, vaan julkisilla paikoilla liikkuessaan sitä on kummasti tottunut jo tämän maan pukukoodiin ja olemisen tapaan. Laitan mieluummin abayan päälle kuin olen ihmisjoukon tuijoteltavana (tai parhaassa tapauksessa uskonnollisen poliisin hampaissa), ja kauppakeskuksissa ja kaupungilla liikkuessa en katso ihmisiä silmiin, ainakaan muslimeita. Varsinkaan miehiä ei kannata katsoa liian pitkään, sillä he voivat tulkita sen flirttailuksi. Katseen välttäminen toimii molemmin päin: eilen ruokakaupassa ollessani huomasin, kuinka paikallinen arabimies tuijotti minua. Heti kun katsoin häntä kohti, hän käänsi katseensa häpeillen pois. Miesten ei sovi tuijotella muita naisia kuin enintään perheenjäseniään, mutta toki länsimaalaista naista tuijotetaan, erityisesti koska en pidä huivia ja koska minulla on vaalea iho ja siniset silmät (no, sinivihreänharmaat, mutta jonkin muun väriset kuin ruskeat). Peittäviin vaatteisiin tottuu siinä määrin, että ollessamme ulkomailla reissussa olen nykyään ihan järkyttynyt kun näen naisten päällä napapaitoja tai minisorteja. Vaikka kotona voinkin pukeutua miten haluan ja töissäkin länsimaalaisesti, täällä ei oikein kannata kuitenkaan näyttää liikaa ihoa. Vaatteeni ovatkin suurimmaksi osaksi töihin soveltuvia, eli polven peittäviä hameita ja housuja ja suht säädyllisiä puseroita tai t-paitoja. Ironistahan on se, että täällä jos missä lämpötilan puolesta voisi pukeutua niin paljastavasti kuin vain haluaisi – Suomessa kesävaatteiden kausi on usein harmillisen lyhyt, ja sääolosuhteet vaativat laittamaan peittävämpää vaatetta ylle.

Onko itsesensuuri sitten hyvä asia? Aina joskus mietityttää, pitäisikö epäkohtiin tarttua hanakammin tai protestoida huonoa kohtelua enemmän. Yritän kuitenkin pitää edes oman käyttäytymiseni kunniallisena, eli toteuttaa omia arvoja käytöksessäni: yritän olla tasapuolisesti kaikille ystävällinen ja reilu riippumatta ihonväristä, uskonnosta tai asemasta. En myöskään heitä roskia auton ikkunasta ulos tai etuile jonoissa tai käytä omaa asemaani hyväksi esimerkiksi asioidessani virastoissa. Tällä erää se riittää yhden naisen protestiksi.

Mainokset

Kansainvälistä asumista

Tiedän, että monia lukijoista kiinnostaa se millaista Saudi-Arabiassa on asua, se millaista elämä on ihan arjen normaaleissa askareissa. Niinpä ajattelinkin tänään kirjoittaa hieman asunnostamme ja asumisesta yleensä täällä. Mieheni ehti olla maassa kaksi kuukautta ennen saapumistani ja niinpä tiesin jo ennen maahan saapumistani millaiseen asuntoon muuttaisimme. Täällä on yleisesti tapana että ulkomaalaiset työntekijät (ja osa saudeista) asuu firman omistamissa ja ylläpitämissä ”leireissä”. Työntekijän on mahdollista hankkia itselleen asunto myös ihan normaaleilta asuntomarkkinoilta kaupungeista (ja firma tukee tätäkin asumisen muotoa rahallisesti), mutta moni valitsee leirielämän – niin mekin nyt ainakin alkuun. Leireissä on hyvät ja huonot puolensa. Hyviä puolia on se, että naiset saavat ajaa autoa firman omistamilla alueilla, pukeutua länsimaalaisesti ja alueet ovat yleensä todella turvallisia ja siistejä. Suurin osa muista leirin asukeista on samassa jamassa, eli hekin ovat muuttaneet toisaalta tähän maahan, jossa on monenlaisia sääntöjä ja tapoja joita kotimaassa ei ollut. Lisäksi leireissä on tarjolla viihdykettä moneen lähtöön: elokuvateatteri, keilausta, golfausta, hevostallit, erilaisia urheilumahdollisuuksia, länsimaalaisia tuotteita myyviä kauppoja tms. Huono puoli on se, että leirissä voi unohtaa asuvansa Saudi-Arabiassa ja leiristä voi olla vaikea lähteä ”oikeaan maailmaan”. Lisäksi leireissä tapaa tosiaan lähinnä toisia länsimaalaisia, joten paikallisiin tutustuminen voi olla vaikeampaa. Leiri on myös leiri siinäkin mielessä, että portilla on vartijat ja sisään ei ole asiaa ilman kulkulupaa.

Me olemme ikäänkuin puolivälin leirissä, sillä emme päässeet haluamaamme isoon ja parhaiten varusteltuun leiriin. Saimme sen sijaan asunnon korkeasta kerrostalosta. Asunto on oikein hyvä ja iso (vähän liiankin iso oikeastaan vain kahdelle), ja talossa on monenlaisia palveluita kuten uima-allas, kaksi saunaa, kuntosali, pelihuone ja pieni kahvio. Meillä on myös omaa piha-aluetta, leikkikenttä ja grillauspaikka. Siivoojat käyvät kerran viikossa ja talossa on omat huoltomiehet, jotka voi soittaa tarvittaessa – käytännöllinen asia, sillä rakentaminen ei kuitenkaan ehkä ole ollut kaikilta osin suomalaisella tasolla… Asukkaina on monia eri kansallisuuksia, mutta eniten olen tavannut englantilaisia, irlantilaisia, australialaisia, amerikkalaisia ja kanadalaisia. Ensin meitä harmitti se ettemme päässeet asumaan pääleiriin, mutta tässäkin järjestelyssä on puolensa. Asumme keskellä oikeaa, kuhisevaa Saudi-Arabian kaupunkia, ja nyt kun mieheni vuokrasi auton, olemme ajelleet paljon kaupungilla ja käyneet erilaisissa ravintoloissa ja ostoskeskuksissa. Meidän on pakko lähteä talosta ulos jos haluamme nähdä oman lähiympäristömme ulkopuolista elämää – tätä pakkoa ei ole pääleirissä asuvilla. Ja olen tähän oikeastaan aika tyytyväinen.

Lempivuorokaudenaikani täällä on noin neljän viiden maita iltapäivällä, jolloin aurinko alkaa laskea. Suuntaan yleensä silloin talomme uima-altaalle uimaan ja nauttimaan auringonlaskusta. Auringonlaskut täällä ovat upeita: aurinko laskee nopeasti ja koko värimaailma muuttuu nopeasti kirkkaasta auringonpaisteesta oranssiin hämyyn ja sitten tummaan pimeyteen.  Keskellä päivää on yhä liian kuuma pitkälliseen 118oleskeluun auringossa – päivälämpötilat ovat yhä jatkuvasti 40 asteen tienoilla, ja aurinko on armoton. Yleinen länsimaalaisten pukukoodi uima-altailla olisi käsittääkseni naisilla kokouimapuku (näin ainakin pääleirissä), mutta minä pakkasin mukaan vain kolmet bikinit (ja ehkä joitain muitakin vaatteita :)) Tähän mennessä kukaan ei ole ainakaan tullut sanomaan mitään asustuksestani, joten olen saanut uida ja lökötellä rauhassa syntisessä kaksiosaisessa uimapuvussani. Talossa asuvat saudit nyt eivät muutenkaan paljoa viihdy altaalla, sillä naisten kokouimapukukaan ei ole mikään burkini, ja altaalla näkee lähinnä muita länsimaalaisia.  Olo on aika absurdi kun illan toiseksi viimeisin rukoushuuto alkaa kaikua kaupungilta (tähän aikaan vuodesta vähän ennen kuutta) ja minä makoilen bikineissä ulkoaltaalla muutaman kymmenen muun länsimaalaisen kanssa. Siinä mielessä tämä todella on kansainvälistä asumista: en elä monellakaan mittarilla niin kuin paikallinen nainen, eikä minun kai kaikilta osin oletetakaan niin tekevän. Tietyiltä osin kyllä – ja arvaatte varmasti päällimmäisen, eli vaatetuksen kaupungilla liikkuessa. Siitä lisää seuraavalla kertaa!