Teatterin ihmemaa

Kaikki, jotka ovat lukeneet blogiani, tietävät kuinka olen näinä Saudivuosinamme valittanut useasti siitä, miten vähän täällä on tekemistä, ainakin mitä tulee kulttuuriin. Kun saavuimme mieheni kanssa maahan vuonna 2014, havaitsimme pian ettei kuningaskunnassa ollut konsertteja, teattereita (niin elokuva- kuin näyttämö-) tai oopperaa, taidenäyttelyitä oli hyvin harvassa ja hyvin valituista aiheista, ja museoitakin oli vähänlaisesti ja nekin keskittyivät maan historiaan tai islamilaisuuteen tavalla tai toisella. Asiat ovat kuitenkin pikkuhiljaa muuttumassa Saudi-Arabiassa, kuten uutisistakin on voinut lukea, onhan maassa esiintynyt jopa pop-tähtiä hiljattain ja elokuvateatterit ovat avanneet tai ainakin avaamassa ovensa. Cirque du Soleil vieraili täällä itärannikolla viime kuussa Saudien kansallispäivän kunniaksi, ja maailmanluokan klassista musiikkiakin on ollut mahdollista nähdä livenä nyt täällä.

Mekin onnistuimme viimein hyppäämään edistyksen kyytiin ja kävimme viime viikolla ensimmäistä kertaa teatterissa Saudi-Arabiassa – ei siis elokuvateatterissa, vaan katsomassa näytelmää. Tarkemmin sanottuna kyseessä oli musikaali, esityksessä oli vanha kunnon klassikko Ihmemaa Oz. Tähän näytelmään/musikaaliin itselläni liittyy lämpimiä muistoja lapsuudesta, sillä näyttelin aikoinaan koulunäytelmässä itse Lännen ilkeää noitaa eli Wicked Witch of the Eastia. Luonnerooli, kuten mieheni on useasti todennut… Ihmemaa Ozia esitti täällä amerikkalainen ryhmä, joka esiintyi Saudi-Arabiassa vain 10 päivän ajan. Liput olivat luonnollisesti aika haluttuja, mutta onnistuimme saamaan liput torstai-illalle. Esitys kesti sen verran myöhään että halusimme mennä teatteriin viikonloppua vasten, ettei tyttärellä olisi koulupäivää seuraavana päivänä. Poika jouduttiin jättämään kotiin, 1,5-vuotias nyt ei olisi millään jaksanut esitystä seurata ja lipuissakin luki että näytökseen on alaikäraja 4 vuotta. Onneksi nanny Susan tuli meille iltavuoroon ja otti pienen miehen hoitoon sillä välin kun minä, mieheni ja tytär kävimme teatterissa.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen oli outoa istuutua odottavaisena teatterin punaisille penkeille ja kuunnella, kuinka orkesteri harjoitteli esitystä varten. Olin erityistä iltaa varten pukeutunut mekkoon ja korkokenkiin ja jopa meikannut (tämä ei siis ole tavallinen arkiasuni, leikkikentälle riittää yleensä sortsit ja t-paita). Esitys pidettiin melko uudessa ja hienossa kulttuurikeskuksessa, joka nykyään on monenlaisen aktiviteetin keskus täällä itärannikolla. Kulttuurikeskukseen sisäänpääsyyn pitäisi riittää peittävä asu naisille, esim. pitkät housut ja paita, mutta pelasin varman päälle ja saavuin paikalle abayassa – jonka sitten kyllä riisuin teatterissa sisällä, varsinkin huomattuani että vierustovereinani oli amerikkalainen pariskunta. Abayasta oli kyllä hyötyä, teatterissa oli ilmastointi hirveän kylmällä (tyypillistä täällä), ja abaya toimi peittona minulle ja tyttärelle. Mutta olihan se hienoa istua normaaleissa, länsimaalaisissa, kauniissa vaatteissa teatterissa ja katsoa ihan normaalia näytelmää. En tiedä voiko sitä vapauden tunnetta ymmärtää ihminen, joka ei ole asunut näin suljetussa yhteiskunnassa mitä Saudi-Arabia on ollut ja mitä se yhä aika pitkälti on.

Itse näytelmä oli hyvä. Toteutus oli aika uskollinen elokuvaversiolle ja esiintyjät olivat rautaisia ammattilaisia. Melkein hauskinta oli seurata tytärtä, joka varsinkin alkuun ihmetteli että ovatko nuo todella oikeita ihmisiä ja ettei tämä tulekaan televisiosta. Hieman teatterinautintoa häiritsi se, että aika monet saapuivat katsomaan esitystä reippaasti myöhässä, ja häpeilemättä lompsivat paikoilleen kaikessa rauhassa jopa puoli tuntia esityksen alun jälkeen. Aikakäsitys täällä on aika paljon joustavampi kuin vaikkapa pohjoismaissa, eikä myöhästymisellä ole samanlaista stigmaa kuin Suomessa olisi. Tytär piti teatterista siinä määrin että ilmoitti heti seuraavana aamuna herättyään lähtevänsä uudelleen katsomaan samaa näytelmää, ja meinasi suuttua meille kun selitimme ettei meillä ollut liput kuin yhteen näytökseen. Nyt toivonkin että tänne tulisi jokin toinen teatteriproduktio pian.  Nyt kun olemme saaneet vähän maistaa kulttuuria, olemme täysin koukussa edes niihin pieniin paloihin, joita meille suodaan silloin tällöin tässä maassa!

 

Mainokset

Kotiinpaluu

Kaikelle on aikansa, on myös aika palata kotiin pitkältä lomalta Suomesta. Tänä kesänä minä ja lapset olimme seitsemän viikkoa lomalla Suomessa (ja piipahdimme myös viikon verran Tanskassa moikkaamassa kavereita), ja mieskin lomaili useamman viikon Suomen kamaralla. Kesälomat ovat aina meille yllättävän kiireistä aikaa, sillä lyhyessä ajassa (no, tällä kertaa edes vähän pidemmässä ajassa) pitää yrittää hoitaa kaikenlaisia juoksevia asioita ja yrittää nähdä sukulaisia ja kavereita. Saudi-Arabia tuntuu kovin rauhalliselta hektisen kesäloman jälkeen, ja tällä hetkellä otan mielelläni vastaan rauhallisuuden, mutta tiedän myös että jossain vaiheessa elo täällä alkaa tuntua taas liiankin rutinoituneelta. Täällä on yhä hirvittävän kuuma, mikä rajoittaa kovasti ulkonaoloa, mikä on erityisesti lapsille tylsää. Leirissä on myös vielä aika hiljaista, sillä monet ovat joko yhä lomalla tai sitten muuttaneet kokonaan pois. Tänä vuonna kaveripiirissäni täällä Saudi-Arabiassa on käynyt kato kovalla kädellä, suurin osa läheisimmistä ystävistäni on joko muuttanut kokonaan Saudeista tai sitten vaihtanut leiriä, mikä Saudeissa on iso juttu. Kun en aja autoa ja liikkumiseen menee paljon aikaa, näen luonnollisesti eniten ihmisiä jotka asuvat kanssamme samassa leirissä. Leiriytyminen on vahvaa monella muullakin tapaa, esimerkiksi en halua lähteä juurikaan harrastuksiin (omiin tai lasten) leirin ulkopuolelle, koska taksilla kulkeminen on aikaavievää ja maksaahan se rahaakin.

Ensi viikolla tulee viisi vuotta siitä kun pakkasin matkalaukkuni ja hyppäsin lentokoneeseen kohti Saudi-Arabiaa. En olisi silloin ajatellut, että me olisimme niin pitkään täällä. Tunne siitä, että olemme tosiaan olleet pitkään täällä, on saanut vahvistusta siitä että niin moni tuttava ja kaveri on jo lähtenyt maasta, ja me olemme yhä täällä. Viidessä vuodessa on tapahtunut hirveän paljon, isoin muutos tietysti on ollut se että olen nyt kahden lapsen äiti. Tänä kesänä Suomessa onnistuin tapaamaan muutamia ystäviä yliopistoajoiltani Suomessa, ja se sai minut mietteisiin siitä millaiseen positioon palaan jos ja kun palaamme Suomeen. Aika moni ystäväni ja tuttavani on varsin hyvässä työssä, vakituisissa työpaikoissa, tekemässä sellaisia juttuja joita olen aina ajatellut oikeiden aikuisten tekevän – ja minusta ei aina vieläkään tunnu kovin aikuiselta…! Nyt olen ollut (melko) tyytyväinen kotiäiti, joka harrastaa töissäkäymistä, mutta haluaisin kyllä palata jollain aikataululla töihin.  Viidessä vuodessa on myös Suomessa ehtinyt tapahtua paljon, ne kontaktit jotka minulla olivat vahvoina lähtiessäni ovat haalistuneet, ja moni kanssasiskoni- ja veljeni on ehtinyt viidessä vuodessa kartuttaa työkokemustaan ihan eri tavalla kuin minä. Okei, minä olen kartuttanut elämänkokemusta, mutta en tiedä miten paljon potentiaaliset työnantajat sitä arvostavat.

Joskus elämä Saudi-Arabiassa tuntuu kuin unelta. Siihen vaikuttaa varmasti osaltaan se, että me kaikki tiedämme ajan täällä päättyvän lopulta, ja sitä ajan loppumista sekä odottaa että pelkää samaan aikaan. Koska kaikki on aina täällä niin epävarmaa, elämä on koko ajan sellaista yksi jalka oven välissä -elämää – koskaan ei tiedä, milloin pitää lähteä vaikka työtilanteen tai maan turvallisuustilanteen vuoksi. Ja koska talo on vuokralla ja huonekalut leirin omaisuutta, ei oma kotikaan ole täysin sellainen kuin se olisi jos sisustaisi itse alusta alkaen. Kulttuuri on kovin erilainen kuin Suomessa, vaikka minähän elän jossain kulttuurissa kulttuurin sisällä, expat-elämä ei ole samanlaista kuin mitä elämä saudeilla on Saudi-Arabiassa vaan jälleen joku omanlaisensa, outo jaettu kokemus. Otetaan esimerkiksi se, kuinka ihmisiä tulee ja menee koko ajan. Se vaikuttaa omalta osaltaan ystäväsuhteiden solmimiseen, useimmat ihmiset ovat vain hyvän päivän tuttuja, joiden huomaa jossain vaiheessa vaihtavan taas paikkaa.

Yksi asia, jota tiedän tulevani kaipaamaan Saudi-Arabiasta, sitten kun lähdön aika tulee, on nannymme Susan. Maassa, jossa ei ole sukulaisia auttamassa ja jossa mieheni on säännöllisesti poissa maasta työmatkoillaan, en voi olla kuin kiitollinen Susanista joka ilmestyy meille joka arkipäivä 12.00, hoitaa tiskit, pyykit, imuroi, pesee lattiat, järjestää tavarat ja leikkii lasten kanssa, kunnes lähtee 17.00 kotiinsa tai seuraavaan työpaikkaansa. Minulla ja Susanilla ei ole aina sama näkemys esimerkiksi lasten kasvatuksesta – Susan on aivan liian hellämielinen ja hemmottelisi lapsemme pilalle, jos antaisin -, mutta arvostan todella paljon apua lapsiperhearjessa ja tiedän sen olevan luksusta. Susan oli kesän meillä eräänlaisena talonmiehenä, kävi pari kertaa viikossa kastelemassa kukat ja katsomassa että talossa on kaikki hyvin. Emme olisi varsinaisesti tarvinneet tällaista palvelua, mutta en raaskinut laskea Susania täysin ilman töitä seitsemäksi viikoksi, kun tiedän hänen tarvitsevan palkkaa. Susan oli tosin poissaollessamme onnistunut haalimaan yhtä sun toista tavaraa taloomme, täältä löytyi mm. polkupyörä pojallemme, erinäisiä leluja, työnnettävä auto ja pari jalkapalloa. Susan oli ollut siivoamassa yhdellä leirimme perheellä joka oli muuttanyt maasta pois kesän aikana ja ottanut sieltä meille yhtä sun toista, tietenkään kysymättä haluammeko tavaroita… ja ei siinä vielä mitään, mutta kaiken kruunasi kilpikonna, jonka Susan oli myös adoptoinut ja antanut asustella vapaana puutarhassamme. Sain aikamoisen slaagin kun heräsimme ensimmäiseen aamuun loman jälkeen kotona ja puutarhan ovelta näin kilpikonnan lattialaatoilla! Luulin ensin sen karanneen joltakulta, mutta sitten selvisi että Susan oli sen ottanyt meille, yllätykseksi lapsille. Meillä olikin sitten miehen kanssa pieni työ selittää Susanille, ettemme halua kilpikonnaa – tai oikeastaan mitään lemmikkieläintä – tähän elämäntilanteeseen, mitä Susan ei oikein ymmärtänyt. Hänen mielestään oli ihan ok antaa kilpparin elellä vapaana puutarhassa ja syöttää sille mitä nyt sattuu keittiöstä löytymään, kyllähän se pärjää itsekseenkin. Kilpikonna-gate selvisi kuitenkin parhain päin kun Susan otti kilpikonnan kotiinsa, jossa se nyt viihdyttää Susanin kahta poikaa.

20190823_133953

Susanin yllätys

Kaunis on luoksesi kaipuu

Juttelin taannoin Skypessä erään ystäväni kanssa, jonka kanssa emme ole pitkään aikaan olleet yhteyksissä. Hän kysyi minulta ja mieheltäni mitä kaipaamme eniten Suomesta. Kysymykseen oli vaikea vastata tyhjentävästi nopeasti Skypessä, mutta jäin miettimään tätä. Mitä kaipaan eniten Suomesta? Olen ollut nyt aika tarkalleen puoli vuotta Saudeissa, joten kysymys on siinäkin mielessä ajankohtainen. Alkuun aika tuntui menevän hitaasti ja kaikki tuntui hirveän uudelta ja oudolta. Erityisesti sen jälkeen kun aloitin työt aika on mennyt nopeaan ja tiettyjä rutiinejakin on alkanut muodostua. Nyt on hyvä hetki katsoa taaksepäin ja miettiä sitä, mitä asioita ikävöin eniten Suomesta.

Itsestäänselvää on se, että kaipaan Suomesta perhettä ja ystäviä, mutta mitä muuta? Tässä joitakin päällimmäisenä mieleen tulleita ajatuksia.

1. Vapaus – vapaus kävellä kauppaan, töihin, pubiin, minne vaan. Tämän sanoin ystävällenikin Skypessä ihan ensimmäisenä asiana. Joku voisi ajatella, että elämä on helppoa kun minnekään ei tarvitse kävellä ja kuski vie ovelta ovelle. Helppoa ehkä, mutta pidemmän päälle myös tylsää. Eikä totta puhuen aina edes niin helppoa: silloin kun mieheni ei pääse minua kuskaamaan, minulla on kaksi vaihtoehtoa, kulkea mieheni firman järjestämillä busseilla tai taksilla, julkista liikennettä kun ei ole eikä juuri minnekään voi kävellä. Bussit eivät kulje kuin tiettyihin paikkoihin, joten aika usein joudun kulkemaan taksilla. Nyt kun olen ollut paljon kipeänä (viime postauksen jälkeen sain korvatulehduksen kaiken hyvän päälle), lääkärissä käynti on ollut jatkuvaa taksin soittelua ja odottelua. Kaipaan sitä, että julkista liikennettä voisi käyttää ja että tarvittaessa lyhyitä matkoja voisi kävellä. Ja kyllä, kaipaan myös pubeja ja sitä, että työpäivän jälkeen voisi mennä siiderille tai parille työkavereiden kanssa ja puhua mistä vaan. Täällä käydään kahvilla, ja sekin on usein miesten hommaa. Osaan kahviloista naiset eivät edes pääse, ja niissäkin kahviloissa joihin naiset ovat tervetulleita on ”family”- ja ”single” -osastot. Miespuolisten työkavereideni kanssa en periaatteessa edes saisi liikkua kaupungilla ilman eli huoltajaa – minun tapauksessani aviomiestäni, isääni tai veljeäni.

2. Luonto. Tämä liittyy oikeastaan myös tuohon ensimmäiseen kohtaan, sillä olen aina tykännyt kävellä luonnossa ja meren äärellä. Täälläkin on meri, jonka rantaa voi (paikoittain) kävellä, mutta päästäkseen meren rantaan pitää taas turvautua johonkuhun, joka minut voi sinne ajaa. Lisäksi useimmiten kaupungilla tai muualla kävellessä minulla pitää olla abaya päällä, mikä ei sinänsä inspiroi mihinkään pitkiin kävelyihin tai urheilusuorituksiin. Luonto on toki myös erilaista Saudeissa. Asumme kaupungissa, mutta kaupungin ulkopuolella alkaa aavikko, joka on kivi- tai hiekka-aavikkoa. Aavikot ovat tosi hienoja ja maisemat henkeäsalpaavia, mutta aavikolle ei kannata lähteä hortoilemaan itsekseen, joten omatoiminen ympäristöön tutustuminen ei ole yhtä helppoa kuin Suomessa. Huomaan kaipaavani sitä, että kesällä voisi mennä mustikkaan lähimetsikköön tai kävellä vaikkapa uimaan, tai talvella nauttia lumesta ja käydä vaikka hiihtämässä.

3. Tietyt ruoat ja ravintolat. Ruoastahan kirjoitin hieman jo vähän aikaa sitten: siitä mitä ruokia täältä on vaikea löytää ja millaisia haasteita kokkailussa tai ulkona syömisessä on. Ruokakaipuuta on onneksi osin helppo tyydyttää, sillä nykyään pystyy tilaamaan netistä ainakin kuivamuonia, kuten jauhoja tai varrasleipää sekä tietysti salmiakkia. Lisäksi meillä on käynyt vieraita Suomesta nyt muutaman kuukauden sisään, joten olemme saaneet tuliaisia jonkin verran. Olen kuitenkin tehnyt jo listaa siitä, mitä haluan syödä seuraavan kerran Suomeen tullessani ja missä paikoissa haluan käydä ulkona syömässä.

IMAG0201

Suomesta tuotuja herkkutuliaisia (kuva saattaa sisältää tuotesijoittelua)

4. Kulttuurisidonnaiset asiat, niin kuin vitsit, televisio-ohjelmat, kirjat, lehdet, musiikki. Elämme jonkinlaisessa kulttuurien sekamelskassa täällä, sillä olemme osa paitsi jossain määrin Saudi-Arabian omaa kulttuuria niin vielä enemmän (länsimaalaisten) expatien omaa kulttuuria. Muita suomalaisia emme ole kauheasti tavanneet, joten meillä ei ole mitään omaa Suomi-jengiä jossa voisi keskustella kulttuurieroista tai siitä, mitä Suomesta kaipaa. Vaikka puhun hyvin englantia, osa asioista menee ohi pelkästään siksi etten ymmärrä kulttuurisesti mistä puhutaan. Huumori on legendaarisesti vaikeaa toisella kielellä, eivätkä vitsit taivu hirveän helposti käännettäviksi. Se, minkä ajattelin suomeksi olevan hauska juttu, voi kuulostaa englanniksi ihan erilaiselta, jopa loukkaavalta. Tietyt kulttuuristereotypiat pitävät myös paikkansa, kuten vaikkapa se etten pysty innostumaan asioista yhtä paljon  kuten vaikkapa amerikkalaiset kollegani, ainakaan näennäisesti. Heille asiat voivat olla ”awesome” tai ”marvellous”, kun taas minä tyydyn hymyilemään ja sanomaan että hyvä juttu. Filippiiniläiset kollegani (naispuoliset) ovat kovia halaaamaan ja haluavat kulkea usein käsikynkkää koulun pihalla – asia, jota en tekisi Suomessa kollegoideni kanssa, sillä Suomessa henkilökohtaisen tilan tarve on paljon suurempi. Omaa käytöstään joutuukin puntaroimaan jonkin verran: mikä on sopivaa, mitä minulta odotetaan? Mistä ylipäätään voi keskustella? (Vinkki: uskonto, politiikka ja naisten asema ovat asioita, joista puhuessa pitää miettiä tarkkaan miten asiansa esittää.) Ymmärtävätkö toiset ihmiset mitä tarkoitan, onko ruumiinkieleni torjuvaa tai etäistä?