Valmistujaiset vip-paikoilta

Ramadan, muslimien pyhä kuukausi, on jälleen täällä. Perinteiseen tapaan päiväaikaan ei sovi syödä tai juoda julkisilla paikoilla, ravintolat aukaisevat ovensa vasta auringonlaskun jälkeen, ja kaupat ovat auki lyhyemmän aikaa päivisin mutta ovat yöllä auki pikkutunneille. Muslimityöntekijöillä on lyhyemmät työpäivät, ja tyttären päiväkodissa koulu alkaa myös tuntia myöhemmin. Lasten ei toki tarvitse paastota, mutta koska vanhemmat paastoavat päivisin, myös lasten vuorokausirytmi muuttuu helposti ramadanin aikaan vielä yöpainotteisemmaksi kuin ennen. Senpä vuoksi monet päiväkodit ja koulut muuttavat aukioloaikojaan ramadanin aikaan. Tyttären koulussa myös osa opettajista on muslimeja, joten heille paastoaminen töissä ja vielä näin kuumaan vuodenaikaan on varmasti aika vaikeaa. Lyhyempi työpäivä voi siksi tulla tarpeeseen heille.

Ramadanin vuoksi monet koulut pitivät valmistujaisensa jo huhtikuun lopussa, ennen kuin paastokuukausi alkoi. Saudi-Arabiassa graduation amerikkalaiseen tyyliin, hattuineen ja diplomeineen, on iso sana. Itsekin osallistuin sinä vuonna kun olin koulussa töissä koulun vanhimpien valmistujaisiin. Nämä noin 18-vuotiaat graduates suuntasivat sitten seuraavaksi yliopistomaailmaan, tai ehkä osa suoraan töihin, tai osa naimisiin ja kotirouvaksi, kukapa tietää. Mutta tämä innostus valmistujaisiin ulottuu usein myös muille luokka-asteille, jopa esikouluun, kuten saimme tänä vuonna huomata kun tyttären koulussa järjestettiin myös valmistujaiset. Tytär ei ollut vielä valmistuvien joukossa vaan luokkaa alempana, mutta hänen luokkansa esitti juhlassa hienon tanssi- ja laulushown, joten mekin vanhempien ominaisuudessa pääsimme seuraamaan juhlia.

Valmistujaiset oli järjestetty – yllättäen – mahdollisimman hienoiksi. Saudeissa enemmän on enemmän, mitä tulee koristeluihin ja juhliin, joten osasinkin odottaa hienoja puitteita. Salissa oli oma ääniteknikko ja valaistusasiantuntija, lava oli koristeltu hienoksi, ja salin eteen oli varattu vip-sohvat vähän paremmille ihmisille. Me tavalliset vanhemmat istuimme ihan tavallisilla penkeillä. Olin jo ennen juhlia nähnyt nämä vip-sohvat ja olimme muiden äitien kanssa pohtineet, kenelle ne on varattu. Huhu kertoo, että tyttären luokalla tai rinnakkaisluokalla on paikallisen prinsessan lapsi. Kuninkaallisuus voisi olla ihan hyvä meriitti vip-paikkaan, myönnetään, mutta ilmeisesti sohvat oli varattu koulun omistajan (joka on nuori saudinainen) perheelle. Perhe omistaa muutaman muunkin koulun täällä, ja pari leiriä, ja yksi osa kaupunkia on nimetty heidän mukaansa, eli ihan köyhästä poppoosta ei ole kyse. Vaikka vip-sohvilla oli erikseen laput joissa kerrottiin niiden olevan varatut, se ei kuitenkaan estänyt joitakin muita (arabi)vanhempia istumasta niille – ja kieltäytymästä vaihtamasta paikkaa, kun heitä pyydettiin poistumaan!

No, juhlat potkaistiin käyntiin muutamalla puheella ja kuvakollaasilla vuoden tapahtumista, ja sitten valmistuvat, 5-vuotiaat lapset, kävelivät lavalle yksi kerrallaaan. Jokaisella oli mittojen mukaan tehty valmistujaiskaapu ja hattu, ja he esittivät saudi-arabian kansallislaulun. Tämän jälkeen seurasi diplomien jako, ja sitten meidän tyttäremme luokka esiintyi. Tyttären luokka esitti laulun It’s a small world after all, ja heidät oli puettu eri kansallisuuksien asuihin laulun sanomaan sopien. Koska tytär on luokkansa – ja koulunsa – ainoa suomalainen, hänelle oli teetetty ompelijattarella ”Finland costume”. Mekko oli kaunis ja hyvin tehty, mutta siitä tuli kyllä enemmän mieleen saksalainen kuin suomalainen perinneasu, mutta ei se nyt ole niin justiinsa. Luokan muut lapset saivat esittää mm. kreikkalaisia (ajattele klassista antiikin kreikan asua), napatanssijaa (!), kiinalaista, venäläistä, olipa yhdellä armeija-asukin, jonka funktio jäi vähän hämäräksi. Esitys oli kuitenkin oikein hieno ja tippa linssissä seurasin lasten laulua ja tanssia, vaikkakin omaa tytärtä jännitti sen verran paljon että pieni jäätyminen tuli lavalla. Tytär ei sentään onneksi itkenyt lohduttomana kuten jotkut lapset, jotka sitten kiipesivät päiväkodin tätien sykkyyn lohdutettavaksi.

Vaikka valmistujaiset jo vietettiinkin, koulu jatkuu kuitenkin suht normaalisti toukokuun loppuun, jolloin ramadan loppuu ja koittaa viikon mittainen eid-juhla. Ramadanin aikaan tosin näyttäisi, että päiväkodin ohjelma on paitsi lyhyempi myös vähän rennompi. Eilen lapset taisivat uida suurimman osan aamusta – yleensähän jo tytön luokalla opetellaan arabiaa, matematiikkaa, englantia ja kuvataidetta, joka päivä. Ramadanin ensimmäisenä päivänä tytär toi myös koulusta kotiin ramadan-lyhdyn, jonka arabian opettaja oli jokaiselle antanut, ja ison pussin herkkuja, jonka joku luokkatoveri oli hänelle antanut. Ramadanin ja erityisesti eidin aikaan annetaan paljon lahjoja ja syödään herkkuja – aikuiset toki vasta sitten auringonlaskun jälkeen -, joten odotan tänäkin vuonna järkyttävää kasaa herkkuja, jotka kulkeutuvat päiväkodista kotiin ja joita saan säännöstellä tyttärelle sitten pitkin loppukesää. Ramadan ja eid ovatkin hieman kuin meidän joulu, molempiin liittyy omat traditionsa, perheen ja ystävien näkeminen on tärkeää, ja ruoka on isossa osassa molempia juhlia.

Mainokset

Koti, koulu ja isänmaa

Aloitin vuodenvaihteen jälkeen taas opettaa suomea. Tänä keväänä minulla on yksityisoppilaita kolmena iltapäivänä viikossa, joten opetusta on ollut ihan mukavasti. Kun viikkoon lisää vielä tyttären balettitunnit ja pian taas jatkuvan uimakoulun, joka laajenee myös vauvauintiin omalla kohdallani, on minulla itse asiassa aika kiireisiä iltapäiviä. Minulla on uutena suomen yksityisoppilaana tänä keväänä 4,5-vuotias tyttö, jonka isä puhuu suomea (ja viroa) ja äiti tsekkiä. Keskenään tytön vanhemmat puhuvat englantia, ja tyttö käy myös englanninkielisessä koulussa täällä. Suomi on hänellä näistä kolmesta kielestä heikoin, ja annan siksi tukiopetusta tytölle. Olen ottanut näille oppitunneille mukaan oman tyttäreni, joka on kyllä oppilasta vuotta nuorempi, mutta puhuu luonnollisesti paljon paremmin suomea. On ollut yllättävän hauskaa opettaa omaakin lasta. Jokainen vanhempi pitää varmasti omaa lastaan melko välkkynä, mutta täytyy sanoa että tytär onnistuu usein yllättämään minut taidoillaan ja kyvyllä oppia uusia asioita nopeasti. Tytär hinkuu joka viikko mukaan itse asiassa kaikille oppitunneilleni, myös vanhemmille lapsille suunnatuille, ja olen sanonut että hän saa olla mukana niin kauan kuin jaksaa keskittyä. Ylpeänä hän ilmoittaa olevansa äidin apuopettaja.

Täällä Saudi-Arabiassa kotikoulu – eli se että lasta opetetaan vain ja ainoastaan kotona -on monelle vanhemmalle todellinen vaihtoehto. Syitä voi olla monia. Voi olla, että vanhemmat ovat todella uskonnollisia ja haluavat siksi opettaa lasta kotona – minkään muun uskonnon opetustahan täällä ei kouluissa saa kuin Islamin. Tai vanhemmat eivät ole tyytyväisiä koulujen opetusohjelmaan. Useimmat kansainväliset koulut täällä seuraavat joko englantilaista tai amerikkalaista opetusohjelmaa, ja väliin jää tietysti iso määrä maita ja kansallisuuksia joilla ei ole omaa kouluaan. Parhaisiin kouluihin voi olla myös vaikea päästä, koska niihin on paljon hakijoita. Ystäväni poika, joka juuri täytti 3 vuotta, haki ensi vuodeksi esikouluun (huom. ei vielä edes oikeaan kouluun) paikalliseen brittikouluun. Hän ei päässyt tasokokeesta läpi. Tasokokeessa katsottiin mm. englanninkielen taitoa, kykyä leikkiä muiden lasten kanssa ja ottaa ohjeita vastaan, ja jonkin verran myös ns. akateemisia taitoja, esim. tunnistaako aakkosia, osaako leikata saksilla, osaako kirjoittaa nimensä. Parhaat koulut ovat myös todella kalliita, täälläkin yksi brittikouluista maksaa 20 000 euroa vuodessa per lapsi. Suurin osa kouluista ei onneksi ole ihan näin kalliita. Expateilla on erilaisia paketteja koulun suhteen: osalla työpaikka maksaa koko koulun, osassa on hintakatto eli maksetaan tiettyyn pisteeseen saakka, ja osalla työnantaja ei maksa lainkaan. Jos lapsia on useampi ja jos työpaikka ei maksa lasten koulua, on kyseessä oikeasti iso kuluerä.

Itse en ole koskaan edes harkinnut kotikoulua, vaikka opettaja olenkin. Minusta lapsille tekee hyvää oppia sosiaalisia taitoja ryhmässä ja oppia ottamaan ohjeita myös muilta aikuisilta kuin omilta vanhemmiltaan. Kokisin myös stressaavana oman tietotason riittämisen, varsinkin vanhemman lapsen kohdalla. Siinä on iso vastuu opettaa joka ainetta itse, enkä todellakaan ole kaikkien alojen asiantuntija. Esimerkiksi oma tytär on oppinut esikoulussa erittäin hyvin englannin ja puhuu nyt myös arabiaa paremmin kuin minä. Olen myös lasten saannin jälkeen huomannut kuinka tärkeää oma aika minulle on. Kirjoitan tätä kun poika nukkuu ensimmäisiä päiväuniaan ja tyttö on esikoulussa. Poika ei ole ole mikään kovin hyvä nukkuja, ja kun hän herää unilta (luultavasti hetkenä minä hyvänsä), kirjoittaminen saa tältä päivältä jäädä. Iltapäivällä poika nukkuu toiset unet, mutta sitten tytär on jo kotona ja vaatii tietysti oman osansa äidin huomiosta. Siksi tällaiset lyhyetkin hetket omaa aikaa ovat minulle todella tärkeitä. Jos pitäisin kotikoulua, niitä ei juuri olisi, varsinkin kun täällä ei ole edes sukulaisia auttamassa lasten hoidossa.

Tyttären pitäisi aloittaa ensi syksynä ekaluokkalaisena, tai niin kuin täällä sanotaan, kindergarten 1 -tasolla. Koulun valinta ei ole ollut helppoa. Päädyimme siihen, että tytär jatkaa samassa koulussa missä hän on nyt esikoulussa. Se on erittäin hyvä päiväkoti ja koulu, ja koska tytär käy sitä paraikaa, hän ei joutune minkään sortin tasokokeeseen vaan voi suoraan siirtyä seuraavalle luokalle. Aion mahdollisesti myös viedä pojan hoitoon syksyllä samaan päiväkotiin, esimerkiksi kolmena aamuna viikossa, olisihan hän silloin jo 1,5-vuotias. Ainoa ongelma on koulun maksaminen. Mieheni työpaikka maksaisi ensimmäisen kouluvuoden, mutta maksua vastaan koulun pitää täyttää erilaisia vaatimuksia, mm. olla paikallisen opetusministeriön akreditoima. Tämä päiväkoti ja koulu on paikallisen kulttuuriministeriön akreditoima, joten luultavasti emme saa mieheni työpaikkaa maksamaan ensi lukuvuotta. Aiomme toki yrittää, mutta nähtäväksi jää onnistuuko. Pidemmän päälle tämä ei olisi kestävä ratkaisu, mutta en tiedä kuinka kauan enää aiomme olla Saudeissa. Menemme vuosi kerrallaan, tai oikeastaan puoli vuotta kerrallaan. En myöskään tiedä pitäisikö meidän palata Suomeen, kun tytär olisi opetusvelvollinen siellä, eli muutaman vuoden päästä. Kenties.

Välillä mietin mitä tytär pohtii mahdollisesta Suomeen paluusta ja kouluun menosta siellä. Hän on kuitenkin syntynyt Saudi-Arabiassa ja elänyt koko elämänsä täällä. Suomi on isovanhempien, tätien ja setien maa, jossa käydään lomalla. Olisi myös sääli jos ja kun Suomeen palaamme, jos tyttären erinomaista englanninkielen taitoa ei pystyisi pitää yllä siellä. Olen seurannut viimeisen puoli vuotta vierestä suomalaisen ystäväni paluumuuttoa Suomeen. Hän aikoo muuttaa lapsineen Suomeen tänä kesänä, ja hän yrittää saada lapsiaan kansainväliseen kouluun pääkaupunkiseudulla (lapset ovat kaksikielisiä, heidän isänsä puhuu englantia). Tämäkään kouluprosessi ei ole ihan helppo, sillä kansainväliset koulut ovat todella suosittuja Suomessa ja myös niihin on pääsykokeet. Lasten koulutus tuntuukin huomattavan paljon vaikeammalta asialta meille kuin vaikkapa omille vanhemmillemme, jotka vain laittoivat lapset siihen kouluun, jonka vieressä asuivat – minun tapauksessani koko kylän ainoaan kouluun. Ei ollut tasokokeita, ei tarvinnut miettiä maksuja, ei lääkärintodistusta lapselle, ei kielitaidon tasoa, ei koulun tasoa. Siihen kouluun mentiin mikä oli tarjolla, ja ihan hyvinhän tässä on kieltämättä pärjätty sillä pohjalla.

Koulu ja koulutus

Olemme asuneet nyt Saudi-Arabiassa reilut neljä vuotta ja yhtäkkiä olemme tilanteessa, jossa pitäisi tehdä päätöksiä tyttären koulupaikan suhteen. Täällä koulu alkaa jo neljävuotiaana ja tytär on nyt 3,5-vuotias. Tällä hetkellä tytär käy esikoulua viereisessä leirissä ja sekä tytär että vanhemmat ovat olleet hyvin tyytyväisiä tähän kouluun. Tyttö pääsee kotiin jo puolen päivän aikaan ja koulussa tehdään paljon kaikkea hauskaa, kuten leivotaan, maalataan ja leikitään ulkona. Toki myös opetellaan asioita, tyttärellä on joka päivä matematiikkaa, englantia ja arabiaa, ja lukujärjestyksessä on myös ”practical life skills”, joka pitää sisällään kaikenlaista tapakasvatuksesta siivoamiseen. Onkin ollut hauska seurata kuinka tytär on kehittynyt valtavasti englannin kielessä ja arabiaakin ymmärtää jonkin verran, ja monenlaiset kädentaidot ovat kehittyneet myös tässä syksyn aikana lisää. Täällä ei kuitenkaan ole pakko mennä kouluun, vaan lasta voi myös kotiopettaa, mutta minulla ei ole siihen minkäänlaista paloa enkä edes usko että se olisi tyttärellemme parhaaksi. Hänelle tekee hyvää oppia olemaan muiden lasten seurassa, ottaa ohjeita vastaan muilta aikuisilta ja oppia asioita varhaiskasvatuksen ammattilaisten johdolla.

Haluaisimmekin tyttären jatkavan samassa koulussa ensi vuonnakin – jos yhä olemme silloin täällä, Saudi-Arabiassa ei koskaan oikein tiedä tuleeko lähtö nopeasti jos vaikkapa poliittinen tilanne muuttuu, mutta tällä hetkellä suunnitelmissa olisi olla täällä vielä ensi lukuvuonnakin. Ongelmana tässä koulussa on se, että mieheni työpaikka ei maksa sitä. Mieheni työpakettiin kuuluu ilmainen koulutus lapsille, ja kyseessä ei ole mikään pieni etu, sillä koulut ovat täällä kalliita. Tyypillisesti kouluvuosi kansainvälisessä koulussa per lapsi per vuosi maksaa noin 10 000 dollaria, ja osa kouluista on vielä kalliimpia. Päiväkoti tai esikoulu ei kuulu mieheni työn tarjoamaan pakettiin, joten tähän saakka olemme maksaneet itse tyttären hoitopaikan. Kaupungissa jossa asumme on useampi kansainvälinen koulu, ja meille realistisin valinta olisi joko amerikkalaisen tai brittiläisen systeemin välillä. Kysymys koulupaikasta ja opetusohjelmasta on täällä elämää suurempi kysymys: useassa koulussa on pääsykokeet (kyllä, pääsykoe noin 3,5-vuotiaalle!) ja monet koulut valitsevat oppilaansa myös kansallisuuden mukaan. Esimerkiksi brittiläinen koulu, jota olemme harkinneet, asettaa etusijalle britit, muita kansallisuuksia otetaan vain jos on tilaa (ja jos läpäisee pääsykokeen). Kyseiseen kouluun on jo alkanut haku tämän kuun alussa ja useampi tuntemani äiti oli jonottamassa papereiden kanssa koulun oven takana jo heti ensimmäisenä ilmoittautumispäivänä, koska he todella haluavat lapsensa oikeaan kouluun. Tätä voi Suomen näkövinkkelistä olla vaikea ymmärtää, mutta esimerkiksi Iso-Britanniassa jo esikoulun valinta on usein määrittävä tekijä sille, mihin kouluun lapsi menee – ja miten hyvin lapsi menestyy maailmassa, sillä kouluissa todella on eroja.

Me emme ole vielä ilmoittaneet tytärtä mihinkään kouluun, ja se on aiheuttanut hämmästyneitä ilmeitä useammassa leirimme äidissä. Olemme luultavasti päätymässä jatkamaan samassa koulussa missä tytär on nyt, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että joudumme maksamaan kouluvuoden itse. Syitä tähän on kaksi: ensinnäkin tytär viihtyy hyvin tässä koulussa enkä halua välttämättä siirtää häntä kouluun, jossa olisi pitkät päivät ja jossa akateeminen menestys on tärkeää jo neljävuotiaalla. Olen kuullut kauhutarinoita siitä, kuinka paljon kotitehtäviä joissakin kouluissa annetaan. Lapsi ei ehdi tehdä juuri mitään muuta kuin käydä koulua ja tehdä läksyjä, enkä näe sellaisessa tilanteessa juuri mitään oppimisen iloa noin pienelle lapselle. Toisekseen haluaisin ehkä aloittaa pojan päiväkodin ensi syksynä. Poika olisi silloin 1,5-vuotias ja voisi käydä ainakin muutaman aamun viikossa hoidossa. Olen ollut niin tyytyväinen tyttären päiväkotiin/esikouluun, että mielellään laittaisin pojankin samaan paikkaan hoitoon. Koska en aja, joutuisin luultavasti kuitenkin viemään molemmat lapset taksilla hoitoon ja kouluun, missä ikinä he ovatkin. Mahdollisesti tytär voisi mennä koulubussilla yksin, mutta neljävuotias on vielä niin kovin pieni kulkemaan koulumatkat ilman vanhempiaan, vaikka bussissa joku aikuinen olisikin vahtimassa. En millään haluaisi viettää useaa tuntia päivässä istumalla taksissa viemässä tai hakemassa lapsia hoidosta ja koulusta, eikä se olisi taloudellisestikaan kovin järkevää. Mielellään veisinkin lapset siis samaan paikkaan ja lähelle kotia hoitoon ja kouluun. Mutta ennen kaikkea valintaan vaikuttaa se, että mitä luultavammin haluaisin että tytär menisi kouluun Suomessa, kun sen aika on. Vaikka pidän expat-elämästä (ainakin suurimman osan ajasta), olemme miehen kanssa suunnitelleet paluuta Suomeen jossain vaiheessa. Olemme tosiaan olleet täällä jo neljä vuotta enkä näe, että olisimme enää toista neljää vuotta täällä, vaan jossain vaiheessa joko palaamme Suomeen tai vaihdamme maata. Toki jos muutamme jonnekin muualle ulkomaille asumaan on kouluongelma yhä edessä, mutta mietitään sitä sitten uudemman kerran.

Täällä muuten useat päiväkodit ja koulut vaativat oppilailta todistuksen siitä, että he ovat saaneet tarvittavat rokotukset, muuten kouluun ei ole asiaa. Tämähän on aika kuuma peruna mm. Suomessa, jossa vastaavaa ei vaadita. Tyttären päiväkodissa terveyteen suhtaudutaan muutenkin vakavasti: paitsi että heillä on oma hoitaja, kaikenlaisiin sairausepidemioihin varaudutaan yleensä huolella. Koulussa oli ollut viime viikolla enterorokkoa, ja koska tapauksia oli useampia, koulu suljettiin viideksi päiväksi. Sinä aikana lelut, matot jne. desinfioitiin, ja nyt aamuisin lasten kädet tarkistetaan rokon varalta ja heiltä mitataan myös kuume hoitoon saapuessa. Sairastapauksissa vaaditaan lääkärintodistus ennen kuin voi palata kouluun. Toki täällä on myös isompi kirjo sairauksia kuin vaikkapa Suomessa. Muistan elävästi kuinka ensimmäisenä tyttären hoitotalvena päiväkodissa oli lavantautitapaus!

Valmistujaiset

Suomessa kouluvuosi on jo loppunut ja oppilaat ovat kirmanneet kesälaitumille, mutta Saudi-Arabiassa ainakin osassa kouluja koulua on jäljellä viikko tai pari. Täällä on monenlaisia kouluja: ensinnäkin on ns. govermental schools, eli valtion ylläpitämät koulut, joissa opetuskieli on arabia. Sitten on erilaisia kansainvälisiä kouluja, esimerkiksi brittiläinen, ranskalainen tai aasialainen koulu, joissa opetuskieli on useimmiten englanti, mutta myös muita kieliä käytetään. Myös isoilla firmoilla saattaa olla omia koulujaan. Kuten olen ennenkin maininnut, minun koulussani käytetään amerikkalaista opetusohjelmaa, tosin Saudi-Arabiaan sovellettuna siten, että pakollisia aineita on arabian ja islamin opiskelu. Kaikkien oppilaiden tulee oppia ainakin jonkinverran arabiaa ennen kuin voivat päättää valitsevatko kieliopinnoissa jatkaa arabiaa vai aloittaa ranskan opiskelun. Islamia opiskellaan kahdessa eri ryhmässä: muslimeille on oma ryhmänsä, mutta islamia opetetaan myös lapsille, jotka eivät ole muslimeita. Painopisteet ovat hieman erilaisia näissä ryhmissä, mutta koska minä en ole muslimi, en oikein voi opettaa islamia – se on haram eli kiellettyä. Ei sillä että minulla olisikaan kompetenssia opettaa tätä ainetta.

Meidän koulumme lopettaa kouluvuoden ensi viikolla, ja minä jään vielä sen jälkeen muutamaksi ylimääräiseksi päiväksi töihin. Suurin osa opettajista lentää melko heti koulun loppumisen jälkeen kotimaihinsa kesän viettoon, mutta minulla on edessä kesän vietto Saudeissa ja voin siksi hyvin auttaa viimeisissä koulun sulkemista koskevissa järjestelyissä. Oppilailla on viimeinen päivä koulua ensi tiistaina, lukuunottamatta senioreita eli 12. luokkalaisia, joilla koulu loppui jo viime viikolla. Meillä olikin lauantaina valmistujaiset eli graduation. Koska olen opettanut jonkin verran senioreita ja koska minua kiinnosti nähdä amerikkalainen/saudiarabialainen valmistujaisseremonia, ilmoittauduimme mieheni kanssa mukaan valmistujaisillalliselle. Täällä tosiaan valmistujaisia vietetään nimenomaan illallisen merkeissä, eli kyseessä on vähän erilainen juhla kuin suomalaisissa kouluissa vietettävä kevätjuhla ja valmistujaiset, jotka ovat tyypillisesti aamulla.

Koska kyseessä on amerikkalaista opetusohjelmaa käyttävä koulu, oli valmistujaisissakin monia amerikkalaisena piirteitä. Ensinnäkin oppilaat pukeutuivat siniseen kaapuun ja valkoiseen lakkiin, jonka tupsu siirrettiin oikealta vasemmalta siinä vaiheessa, kun he olivat saaneet diplominsa eli todistuksensa. Minäkin pääsin kokeilemaan kaapua ja lakkia muutama viikko sitten kun otimme senioreiden valmistujaiskuvia. Kaapu ainakaan ei ole mikään IMAG0353_1mairittelivin vaatekappale maailmassa, mutta monet senioritytöt olivat kompsensoineet vaatteen epäistuvuutta laittamalla jalkaan aikamoiset killer heelsit eli korkoa ja kimallusta löytyi kengissä. Muutenkin juhlapukeutuminen täällä on aina todella näyttävää – arabit rakastavat juhlia ja pukeutua parhaimpiinsa. Amerikkalaista vaikutusta oli myös se, että valedictorian eli luokan paras oppilas piti puheen, ja ylipäänsä kaikenlaisia palkintoja jaettiin runsaasti ja puheita pidettiin paljon. Koska kyseessä oli ns. sekatilaisuus eli paikalla oli sekä miehiä että naisia, pukukoodi oli peittävä mutta kuitenkin länsimaiset vaatteet salliva.  Mitään liian lyhyitä tai paljastavia mekkoja ei olisi oikeastaan saanut olla, tosin osa tyttöoppilaista kyllä venytti pukukoodia jonkin verran vaatevalinnoissaan. Arabivanhemmilla sen sijaan oli naisilla abayat ja miehillä thowbit päällä, mutta länsimaalaisilla vanhemmilla näkyi melko tavallista juhlapukeutumista, jakkupukuja ja coktailmekkoja. Ylipäänsä tilaisuuden tyyli oli suomalaisittain jossain määrin yliampuva: tila oli koristeltu valtavilla ilmapalloilla ja seremoniaan kuului muun muassa ohjelmanumero, jossa seniorit antoivat ruusun vanhemmilleen osoituksena kiitollisuudesta, ja vanhemmat puolestaan sytyttivät kynttilän lastensa tulevaisuuden puolesta. Lavalle seniorit astelivat klassisen musiikin tahdissa kuin häissä ikään, askellus oli hidasta ja juhlallista. Ja koska olemme Saudi-Arabiassa, juhlaan kuului myös uskonnollisia elementtejä. Koko tilaisuus alkoi koraanin lausunnalla, lausujanaan eräs senioripojista – ja kauniisti hän lausuikin tai lähes lauloi. Olette ehkä kuulleet koraanin lausuntaa ja siinä on yleensä kaunis sävel tai nuotti, jonka mukaan lausutaan. Tilaisuudessa kuultiin myös Saudi-Arabian kansallislaulu (lyhyt mutta mahtipontinen) ja koulumme omistaja, saudi-arabialainen nainen, piti pitkän puheen lähinnä arabiaksi.

Suurin osa senioreistamme suuntaa nyt opiskelemaan ulkomaisiin yliopistoihin, etenkin Yhdysvaltoihin. Osa jää lähimaihin tai Saudi-Arabiaan. Saudi-Arabian kansalaisilla on oikeus ilmaiseen tai ainakin halvempaan yliopistokoulutukseen täällä Saudeissa, mutta silti ulkomaalaiset yliopistot houkuttavat – ne ovat yleensä hieman parempitasoisia ja monet nuore hatluavat nähdä maailmaa. Hieman yleistäen voisi sanoa, että suurin osa arabivanhemmista haluaa lapsistaan joko lääkäreitä tai insinöörejä, mutta toki muutkin alat vetävät ainakin jossakin määrin. Työstä saatava rahallinen korvaus tuntuu olevan ainakin osalle nuorista tärkeää: juttelin tänään 8. luokkalaisten tyttöjen kanssa, jotka olivat sitä mieltä että opettajan työ on ihan ok, mutta siitä ei saa tarpeeksi palkkaa. En tiedä olinko itse yhtä palkkatietoinen yläasteella, mutta yritin kovasti tytöille sanoa että maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin raha – ja sitä paitsi opettajathan tienaavat ihan keskipalkkaa niin täällä kuin Suomessakin.

Pieniä ja isoja koululaisia

Joululoman loppumisen jälkeen edessä on ollut vääjäämätön paluu takaisin töihin eli kouluun paimentamaan oppilaita. Työt alkavat täällä Saudi-Arabiassa usein aikaisin: mieheni menee jo seitsemäksi töihin, ja minullakin työt alkavat viimeistään 7.30. Niinpä arkiaaamuisin herätys onkin jo 5.45, mikä ei ole kaltaiselleni aamutorkulle mitenkään helppoa. Työpäivät ovat onneksi sen verran kiireisiä että illalla uni tulee jo yhdeksän jälkeen sitä mitenkään erikoisemmin kutsumatta.  Koulu, jossa työskentelen, on osa erästä leiriä täällä, ja suurin osa opettajista asuu samassa leirissä ja näin ollen kävelee töihin. Meille leirin ulkopuolella asuville opettajille koulu on järjestänyt bussikuljetuksen, ja saan siis kyydin töihin joka aamu ja kotiin iltapäivällä. Kuskina on vähäpuheinen filippiiniläinen mies nimeltään Napoleon (!). Aamuliikenteen seuraaminen on oma ohjelmanumeronsa, varsinkin tällä viikolla kun aamuisin on ollut kovin sumuista. Öisin on ollut nyt  melko kylmää ja auringon noustessa on ollut varsinaisia hernerokkasumuja. Kun liikenne on muutenkin jo mitä on, paksun sumun lisääminen pakkaan ei varsinaisesti auta. Monet lapset ovatkin olleet myöhässä koulusta tällä viikolla sekavan liikenteen vuoksi. Asia, johon en millään meinaa tottua on se, kun saavumme aamulla leirin porteille – tarkemmin sanoen se, mitä silloin ei voi välttää näkemästä. Portilla on maastopukuisia äijiä iso liuta aseet kädessään valvomassa porttia ja sisäänmenijöitä. Täällä näkee muutenkin aseistettuja vartijoita ja konekivääriautoja tärkeiden rakennusten lähettyvillä. Tarkoituksena on varmastikin pitää yllä kuria ja järjestystä, mutta minulle aseen näkeminen ei tuo kylläkään kovin turvallista oloa, päinvastoin.

Yleensä opetan eri luokkia viikon mittaan, mutta tällä viikolla minulla on poikkeuksellisesti ollut yksi ja sama luokka koko viikon – 1. luokan pojat. Heidän oma opettajansa on yhä lomalla tämän viikon, ja niinpä sain tämän luokan luotsattavakseni. Olen aikaisemmin Suomessa opettanut lähinnä aikuisia, joten 1. luokkalaiset on aika erilainen ryhmä… puolet ajasta menee kurinpitoon. Muistan hämärästi omasta lapsuudestani kuinka vaikeaa oli istua aloillaan luokassa (ja jos istumiseen liittyviä tutkimuksia on uskominen, ei meidän pitäisikään istua niin paljoa). Sellaisetkin ohjeet, jotka minusta tuntuvat todella yksinkertaiselta, menevät yleensä puolelta luokalta ohitse, eikä vähiten siksi etteivät pojat kuuntele tai keskity. Vähintään viiden minuutin välein joku on pyytämässä päästä vessaan ja jollain valuu räkä nenästä tai kynä on hukassa tai vieruskaveri sanoi jotain ilkeää. Nostan hattua kyllä pienten lasten opettajille, ei ole helppoa paimentaa pariakymmentä pikkuista ihmistä. Koska koulu on jaettu tyttöjen ja poikien puoleen, jo 1. luokallakin on tyttöjen ja poikien luokat. Tämä ei varsinaisesti paranna asiaa, sillä pojat ovat yleensä aika rasavillejä ja fyysisiä leikeissään (miksi näin on onkin sitten toinen kysymys, kasvatammeko poikia siihen että näin miehen tuleekin toimia?). Tälläkin viikolla yksi sankari sai mojovan kuhmun päähänsä jalkapallokentällä ja useampaa muuta on paikkailtu laastarilla. Osa myös valittelee vatsakipuja tai muuta vastaavaa joko saadakseen huomiota tai päästäkseen luistamaan tehtävistään. Minulle tämä viikko on ollut silmiäavaava sen suhteen, miten ihan pieniä lapsia kannattaa opettaa. Se on ainakin selvinnyt, että minulla on vielä paljon opittavaa tällä saralla.

Ohessa kuva yhdestä aktiviteetista jota olemme tehneet tällä viikolla englannintunnilla. Paljon on ohjelmassa muistipelejä, leikkaamista ja liimaamista, värittämistä ja sen sorttista aktiviteettia. Tämä kuvan esimerkkikappale on kylläkin lähtöisin minun omista käsistäni – kädentaidot eivät ole vielä niin IMAG0101 (1)kehittyneitä (tai kärsivällisyys) että pojat saisivat leikattua ja liimattua näin siististi. Mutta sitäkin siis harjoitellaan. Koulun oppilaista noin 30 % on saudeja, ja suurin osa muista opiskelijoista on muista arabimaista – Egyptistä, Omenista, Kuwaitista, Palestiinasta (kuten lapset itse sanovat), Pakistanista jne. Pieni osa, ehkä noin 10 %, on Euroopasta, Aasiasta tai Amerikasta. Olen kovasti miettinyt sitä, miten nämä pojat eroavat samanikäisistä suomalaisista pojista. Eroja kyllä on. Ensinnäkin Saudeissa lapset ovat hyvin arvostettuja, heitä pidetään suorastaan lahjana, ja niinpä välillä heitä kohdellaan mielestäni liiankin silkkihansikkain. Esimerkiksi kaupassa joku pieni kullannuppu saattaa heitellä tavaraa hyllystä alas eivätkä vanhemmat puutu tähän lainkaan. Varsinkin poikia kasvatetaan kuin kukkaa kämmenellä, joka osassa poikia aiheuttaa tietysti sen, että he ovat lellittyjä ja kuvittelevat olevansa maailman valtiaita jo lapsena. Mutta tämä on toki yleistys. Toisaalta lapset tuntuvat jotenkin välittömimmältä kuin suomalaiset ikätoverinsa. He tuntuvat olevan jotenkin todella innokkaita halaamaan aikuisia, tai ainakin minua. Jopa nämä pienet 1. luokkalaiset pojat tulevat halaamaan ja kertovat rakastavansa minua ja haluavat koskea paljettikenkiäni ja ihailla kynsilakkaani. Kulttuuri on todellakin tässä suhteessa välittömämpi. Odotan muuten varsinaista flunssien ja vatsatautien aaltoa, koska lukuisat pienet räkäiset kädet halaavat minua päivittäin… Jotkut asiat ovat kyllä universaaleja. 1. luokkalaiseni ovat aivan hulluina jalkapalloon. Joka toisella on jalis-aiheinen reppu tai penaali, ja kun heidän piti tällä viikolla kirjoittaa mitä tekivät talvilomallaan, minulta kyseltiin sellaisten sanojen kirjoitusasua kuin ”Barcelona”, ”AC Milan” ja ”Chelsea”. Olen seurannut tauolla heidän jalkapallon peluutaan ja moovit ja filmaaminen on kuin suoraan varsinaisista matseista. En tiedä ovatko kaikki pojat ihan yhtä hulluina fudikseen, mutta ryhmäpaine ainakin ajaa siihen suuntaan että siisteintä ikinä on jalkapallo.

Vielä yksi lapsiin liittyvä juttu. Liikenteessä näkee paljon autoja, joissa lapset roikkuvat ulkona ikkunoista tai seisovat niin, että he ovat puoliksi ulkona kattoikkunasta. Samaten liikennevaloissa ei ole mitenkään poikkeuksellista nähdä edellä olevassa autossa useampaa pikkulasta kiipeilemässä takaikkunalla. Turvavöitä ei siis juurikaan pidetä ja lapset saavat leikkiä melko vapaasti autoissa. Usein ihan pienet lapset matkustavat äitinsä sylissä, mitään lastenistuimia ei ole hankittu. Sanomattakin on selvää, että tämä on todella vaarallista, varsinkin kun liikenne on niin nopeatempoista. Äkkipysähdyksiä tulee aina ja kolareita on paljon. Saudi-Arabiassa kuoleekin paljon lapsia liikenneonnettomuuksissa ja radiosta tulee (ainakin englanninkielisiltä kanavilta) tietoiskuja siitä, kuinka liikenteessä pitää pitää turvavyötä. Itseäni kyllä kauhistuttaa katsella sitä, miten pienet lapset saavat matkustaa niin turvattomasti. Tässä on vielä paljon asennemuutokselle tarvetta.