Vuoden kiertoa

Syksy on jälleen saapunut, vaikka lämpotilasta sitä ei oikein vielä huomaakaan – Saudeissa on yhä kuumaa ja todella kosteata. Kaikki odottavat kuumeisina ensimmäistä oikeaa syyspäivää, sellaista jolloin ikkunat eivät olisi aamulla kosteina höyrystä ja jolloin aurinkolasit eivät höyrystyisi heti kun astut ulos oman kodin mukavasta ilmastoinnista. Mutta pian se koittaa, ja sen jälkeen sää onkin varsin mukavaa seuraavat puoli vuotta. Jälkimmäinen eid-pyhä (ja sen mukanaan tuoma loma) on takana ja koulut ovat alkaneet, joten leirimme kuhisee elämää hiljaisen kesän jälkeen. Tyttäremme aloitti uudessa päiväkodissa nyt sunnuntaina, joten minäkin olen saanut jälleen nauttia muutaman tunnin rauhasta ja hiljaisuudesta aamuisin. Aikaisemmin tytär kävi oman leirimme päiväkodissa joka oli ihan ok, mutta viime keväänä huomasimme että naapurileiriin on avattu uusi Montessori-päiväkoti. Minä ja muutama muu rouva leiristämme kävimme tutustumassa uuteen päiväkotiin ja olimme siinä määrin vaikuttuneita, että siirsimme lapsemme tähän uuteen päiväkotiin – vaikka se tarkoittaakin joka päivä taksilla ajelua viemään ja hakemaan lapset. On oikeastaan ihan naurattavaa ajaa reilun kilometrin matka taksilla, mutta kävelin kerran keskikesällä ramadanin aikaan uuteen päiväkotiin ja matka oli tuskaisen kuuma, abaya päällä tottakai. Lisäksi matkalla on silloin tällöin villejä koiria ja tiet ovat täynnä roskia ja rakennusjätettä, joten taksi on parempi vaihtoehto. Saimme järjestettyä ison tilataksin 4-5 perheelle, joten kustannuksetkin pysyvät suht matalina.

Tyttären päiväkodin aloittaminen on kyllä ollut taas oppikirjaesimerkki siitä, miten asiat hoituvat – tai eivät hoidu – Saudi-Arabiassa. Olen yhä vaikuttunut päiväkodin opetus- ja hoivataidoista ja itse tiloista, mutta hallintopuoli jättää paljon toivomisen varaa. Sunnuntaina kävi ilmi, että tytär on laitettu vuotta nuorempien ryhmään. Yritin sitä sitten selvitellä että miksi näin on, ja sain vastaukseksi että tytär pitää arvioida sen suhteen onko hänestä oman ikäryhmänsä joukkoon. Aloin jo hiiltyä ja mietin pitävätkö he päiväkodissa tytärtäni jotenkin vajaana, kunnes selvisi että tyttären ikä oli merkitty väärin heidän järjestelmäänsä. Hänen pitäisi ensi viikolla siirtyä oikeaan ryhmään, inshallah… lisäksi olen pyytänyt laskua useamman kerran ja kun sen lopulta sain, siitä puuttui tilitiedot ja nimeni ja osoitteemme oli väärin. Olen yrittänyt nyt tämän viikon saada laskun tiedot korjattua oikein. Eli hyvin menee mutta menköön. Olin ehtinyt jo vähän unohtaa kesän aikana että Saudeissa mikään ei koskaan mene oikein ensimmäisellä yrittämällä. Kärsivällisyys on hyve tässä maassa!

Nyt kun tyttö on neljä aamua viikossa päiväkodissa, minun piti aloittaa opiskella arabiaa uudestaan. Ensimmäisenä syksynä täällä (eli kolme vuotta sitten!!) kävin arabian peruskurssin mieheni kanssa, mutta en koskaan jatkanut arabian opiskelua koska olin niin kiireinen päivätyöni ja sitten myöhemmin vauvan kanssa. Mutta nyt ajattelin että olisi sopiva aika jatkaa opintoja, tytär on jo vähän vanhempi ja opetan suomea tällä erää vain tunnin tai pari viikossa, joten aikaa jää muuhunkin. Ilmoittauduin arabian jatkokurssille joka olisi ollut sopivasti kahtena aamuna viikossa, ja minun piti aloittaa opiskelut eilen, mutta maanantai-iltana sain viestin, että kurssi on peruttu alhaisen ilmoittautujamäärän vuoksi. Vähän harmi, sillä keskitason arabian kursseja ei ole kauheasti tarjolla – suurin osa länkkäreistä käy vain alkeiskurssin, jos sitäkään – ja ne harvat muut saman tason kurssit olisivat olleet iltaisin. Yksi tunti kestää 1,5 h ja siihen ainakin tunnin matkat päälle… en yksinkertaisesti kerkiä iltaisin kurssille, sillä tytär pitäisi saada siksi aikaan hoitoon miehelleni, joka käy tietysti päivisin töissä. Joten ei arabian opintoja minulle sitten ainakaan tänä syksynä.  Tytär sen sijaan aloittaa ensi viikolla tanssikurssin ja mieheni myöhemmin seinäkiipeilyn, joten uusia harrastuksia on luvassa heille. Meillä on nyt ollut myös puhetta siitä, että leirissämme alkaisi jalkapallokerho lapsille. Jo 1,5-vuotiaat voisivat osallistua, joten tytärkin pääsisi potkimaan palloa, jos kerho toteutuu. Onneksi leirissämme on niin paljon aktiviteetteja ja ihmisiä, jotka ovat valmiita järjestämään toimintaa! Tässä maassa se on todella tärkeää, varsinkin meille rouville jotka olemme yleensä kotona lasten kanssa.

Luin juuri viimeisen kappaleen ja mietin, kuinka paljon elämäni on muuttunut kolmessa vuodessa. Kolme vuotta sitten olin ollut monta vuotta aktiivisesti työelämässä, hoitanut päivätyön lisäksi kirjaprojekteja ja opettanut iltaisin suomea. Nyt olen kotiäiti jonka aika menee suurimmaksi osaksi tyttären hoitoon ja erinäisten asioiden järjestelyyn… en ole tyytymätön tilanteeseen, mutta tiedän myös ettei tätä kestä loputtomiin. Ja ehkä ihan hyvä niin.

Mainokset

Rakasta naapuriasi

Olen viime aikoina muistellut sitä, millaista oli olla lapsi. Lapsena elämänpiiri oli aika pieni mutta tiivis: siihen kuului vanhemmat ja sisarukset, naapurit ja naapurien lapset, koti ja sen läheisimmät leikkipaikat, kouluiässä opettajat ja koulutoverit. Jännintä oli kun suunnilleen kerran kuussa pääsi läheiseen pikkukaupunkiin ostoksille. Minun lapsuudessani ei myöskään vielä oikein tunnettu internetin ihmemaailmaa tai jos tunnettiin, niin ei ainakaan siellä mistä minä olen kotoisin, pieneltä paikkakunnalta Suomessa. Sittemmin horisontti on laajentunut: opiskeluaikoina Helsingissä tapasin paljon uusia ihmisiä joita ei yhdistänyt niinkään se missä asuttiin vaan samankaltaiset mielenkiinnon kohteen – oli se sitten sama pääaine yliopistossa tai kiinnostus pubivisailuun. Olen aikuisiällä asunut myös Irlannissa, Australiassa ja nyt Saudi-Arabiassa, ja  onneksi internet on tehnyt helpompaa yhteydenpidosta Suomeen ja muissa maissa asuviin ystäviin ja sukulaisiin.

Saudi-Arabiassa suurin osa länsimaalaisista asuu leireissä eli compoundeissa (tästä olen kirjoittanut useasti ennenkin). Meilläkin on nyt jo kolmas leiri kokeilussa, ja tähän mennessä olemme olleet tyytyväisiä uuteen asuinpaikkaan. Yksi leirielämän erityispiirteitä on se, että leirissä tulee tutustuttua saman leirin ihmisiin, niin hyvässä kuin pahassa. Nykyisessä leirissämme on erittäin aktiivinen rouvien joukko, joka järjestää yhtä sun toista tapahtumaa ja puuhaa monenlaista yhdessä. Leirissämme on myös paljon suunnilleen tyttäremme kanssa samanikäisiä lapsia, ja olen tutustunut moniin äiteihin täällä ollessamme. Tavallaan tilanne muistuttaakin niitä lapsuuden aikoja, jolloin asuinpaikka määritti sitä ketä tapaat, ei niinkään se, onko tapaamillasi ihmisillä samat kiinnostuksen kohteet. Samaa varmasti kokevat pienten lasten äidit myös Suomessa: ehkä siellä leikkikentällä aina samaan aikaan notkuva äiti ei olisi muissa olosuhteissa kaveri, mutta samanikäiset lapset ja samankaltainen elämäntilanne yhdistävät. Saudi-Arabiassa tilanne vielä eskaloituu siksi että leirielämässä suurin osa ajasta vietetään samassa, suljetussa paikassa, josta tehdään vain ”retkiä” kaupungille, yleensä shoppailemaan tai ulos syömään. Vaimot eivät myöskään yleensä ole töissä, joten rouvilla on aikaa tutustua toisiinsa, istua kahvilla, valvoa lapsia leikkikentällä – ja juoruilla. Leirit eivät myöskään yleensä ole mitään valtavan suuria. Mekin asumme keskikokoisessa leirissä jonka kiertää noin 15 minuutissa, eli todennäköisyys törmätä joka päivä samoihin ihmisiin on aika suuri.

Toisinaan tapaa ihmisiä joiden kanssa voisi kuvitella olevansa kaveri tai jopa ystävä myös sellaisissa olosuhteissa joissa voisi vapaasti valita seuransa, mutta suurin osa muista expat-rouvista on enemmän sellaisia hyvänpäivän tuttuja (lukija saattaa pohtia miksi puhun koko ajan vain rouvista, vaimoista, mutta se johtuu tietysti siitä että miehet ovat töissä päivisin). Kulttuurierot tuovat oman lisänsä kanssakäymiseen. Koska meitä rouvia on niin monesta maasta ja monenlaisia, näkee välillä aika erikoisia tilanteita ja suorastaaan konflikteja esimerkiksi lasten kasvatukseen liittyen. Leirissämme on eräs perhe, jossa jo 3-vuotias tyttö saa viettää (tai kenties joutuu viettämään?) päivänsä veljiensä seurassa, ilman vanhempien valvovaa silmää. Tyttö terrorisoikin muita lapsia leikkikentällä ja tuhoaa yleistä omaisuutta. Inhoan puuttumista muiden lasten touhuihin mutta tämän tytön kohdalla niin on vain tehtävä. Toisaalta sitten osalla äideistä on hyvin tiukka ote kasvatukseen, ja tähän voi kuulua esimerkiksi lasten julkinen lyöminen, jos lapsi on äidin mielestä käyttäytynyt huonosti. Näissä tilanteissa joutuu miettimään omia kasvatusmetodejaan ja sitä miten paljon suomalaisuus ja oma kasvatukseni vaikuttaa toimintaani. Muun muassa näistä syistä leireissä on paljon riitoja, jotka pahimmassa tapauksessa voivat jakaa leirin kahtia. Eräs ystäväni asuu todella pienessä leirissä, jossa on vain kymmenen taloa eli kymmenen perhettä. Kaksi perheistä on tällä hetkellä verisissä riidoissa (riita alkoi lapsista, kuinkas muutenkaan, ja nimenomaan rouvat riitelevät). Aina välillä tätä touhua seuratessa mielessäni on suomalaisen kaverini kuolematon lausahdus ”kaikki naiset ovat hulluja”… Koetankin pysyä erossa konflikteista sillä elämä leirissä muuttuu helposti tukalaksi, jos naapuriaan pitää vältellä. Siksi olenkin aika varovainen siinä kenen kanssa oikeasti ystävystyn.

Kun olin kansainvälisessä koulussa töissä eräs työkaverini tapasi sanoa, että kansainvälisia opettajia on kahta laatua: niitä jotka etsivät jotain uutta, ja niitä jotka pakenevat jotain menneisyydestään. Olen alkanut ajatella että sama pätee meihin kaikkiin expateihin. Meillä kaikilla on menneisyytemme, johon kukin voi suhtautua haluamallaan tavalla. Osa ei koskaan sopeudu millään tavalla Saudi-Arabiaan ja suoraan sanoen vihaa oloaan täällä. Heitä ei kiinnosta tutustua ainakaan arabeihin tai käydä syömässä paikallisissa ravintoloissa tai mitenkään yrittää ymmärtää maata, jossa he asuvat. Toisessa ääripäässä ovat ihmiset, jotka haluavat jäädä tänne loppuelämäkseen – heitä tosin en tunne montaa, mutta muslimeille tämä maa on tietysti pyhä maa ja toki täällä elintaso voi olla houkuttelevan hyvä, jos saa hyvän työpaikan. Muuttaminen uuteen maahan on kuitenkin aina uusi mahdollisuus ikäänkuin luoda itsensä uudelleen, olla uusi ihminen. Jos taustalla on vaikka konkurssi tai vaikka vaikea avioero, muutto jonnekin ihan muualle voi tuntua helpottavalta. Saudi-Arabian poikkeukselliset olosuhteet eivät kuitenkaan sovi kaikille. Erityisesti naiselle voi olla vaikeaa siirtyä maahan, jossa oma työllistyminen on hankalaa ja jossa naiselle on varattu yleensä kotiäidin osa. Osa taas ottaa tämän osan vastaan helpottuneena, varsinkin jos lapset ovat pieniä. Mutta voisi sanoa, että tällaiset poikkeusolosuhteet tuovat esiin ihmisessä erilaisia puolia kuin mihin olisi kotimaassaan tottunut.

Voiko kaiken saada?

Oikea vastaus otsikon kysymykseen on ”ei”, mutta se ei estä ihmisiä tavoittelemasta monenmoista. Itse olen pohtinut tätä kysymystä paljon viime aikoina miettiessäni sitä, miten yhdistää työelämä ja äitiys. Kun mieheni sai töitä Saudi-Arabiasta pari vuotta sitten oli meillä suuri pohdinta siitä, voimmeko jättää elämämme Suomessa taakse ja aloittaa uuden vaiheen täällä Saudeissa. Yksi pohdittava asia oli minun työni ja työllistymiseni. Lähtöhetkellä olin määräaikaisessa työsuhteessa Helsingin yliopistossa työssä, josta halusinkin liikkua eteenpäin, joten päätös ei ollut siltä osin vaikea (ja näyttää siltä että Helsingin yliopiston jättäminen oli oikea ratkaisu, sillä yt:t ovat nyt iskeneet kovasti myös entisiin työtovereihini). Se sen sijaan mietitytti mitä Saudi-Arabiassa voisi tehdä naisena ja expat-vaimona. Mieheni olisi töissä joka päivä 07.00-16.00, mutta mitä minä tekisin? Onneksi sain oletettua nopeammin töitä kansainvälisessä koulussa ja suurimmalta osin nautinkin työstäni. Minulle oli kuitenkin selvää, että tyttäremme syntyessä pidän välivuoden ja jään hoitamaan lasta kotiin. Halusin nauttia vauvavuodesta ja opetella rauhassa uutta rooliani vanhempana – eikä ajatus siitä, että joku vieras hoitaisi koko päivän lastamme tuntunut hyvältä. Minun kotiinjäämiseni oli meille myös taloudellisesti mahdollista, mikä ei ole aina tilanne muualla maailmassa tai edes täällä Saudeissa, joten tiedostan miten etuoikeutettuja me olemme.

Toisaalta minulla oli myös selvästi mielessä se, että vuoden jälkeen haluaisin palata töihin. Vaikka olen nauttinut vauvavuodesta kotona, kaipaan myös aikuisten seuraa ja mahdollisuutta toteuttaa itseäni muullakin tapaa kuin äitinä. Koska tyttäremme on vielä niin pieni, olin ajatellut palata osa-aikatöihin ensi syksynä. Tällä tavoin tytär olisi hoidossa vain puoli päivää, jolloin minun mielessäni tämä olisi ollut sellainen tilanne josssa saan kaiken: minä saisin työhaasteita mutta vähän vähemmän kuin aiemmin, ja tytär oppisi sosiaalisten suhteiden taitoja ja englantia, mutta ehtisi myös olla kotona. Niinpä lähdinkin ehdottamaan edelliseen työpaikkaani sellaista järjestelyä, että palaisin töihin osa-aikaisesti. Suhtautuminen tähän oli myönteistä, kaikki näytti järjestyvän haluamallani tavalla ja niinpä ilmoitimme tyttären hoitoon ensi lukuvuodelle aamupäiviksi ja maksoimme jo hoidon ennakkomaksunkin. Mutta nyt sitten muutama viikko sitten selvisi, että koululla ei olekaan tarjota minulle töitä – ainakaan näillä näkymin. En tiedä mikä on muuttunut, sillä olen koko kevään käynyt keskusteluja tulevasta työstä koulun rehtorin kanssa ja kaiken piti olla jo selvää. Tiesin kyllä, että osa-aikaisen työn pyytäminen oli riskialttiimpaa kuin hakea normaalia kokopäivätyötä, mutta en ollut – enkä ole vieläkään – halukas laittamaan tytärtäni näin nuorena hoitoon koko päiväksi, kun minun ei ole pakko niin tehdä. Jos kyseessä olisi unelmatyöni niin ehkä harkitsisin sitten asiaa uudelleen, mutta tämä on kuitenkin vain väliaikainen työ maassa jossa en aio asua loppuelämääni. Joten vaikka yritin saada kaiken, tällä kertaa perheen etu ajoi työn edelle.

Nyt on sitten harkittavana se, mitä teemme päivähoitopaikan suhteen. Olemme jo maksaneet sen osin ja hyvät hoitopaikat ovat täällä kiven alla – jos luovumme paikasta, jonossa on varmasti monta ottajaa. Ulkomailla perheen perustamisessa on se huono puoli, että sukulaiset ovat kaukana ja (luotettavaa) lastenhoitoapua ei ole niin helppo saada. Jos minä haluan tehdä jotain, vaikka käydä kuntosalilla, mieheni katsoo lasta sen aikaa. Yhteistä aikaa kaksin mieheni kanssa ei tästä syystä juuri ole. Kaipaan ylipäänsä suuresti sitä, että saisi edes tunnin pari viikossa  tehdä ihan mitä lystää, ja siksi en haluaisi täysin luopua hoitopaikasta. Mutta tarvitsemmeko hoitopaikkaa viideksi aamuksi viikossa jos minä en ole töissä? Yritän jälleen saada kaiken ja olen käynyt päiväkodin kanssa neuvotteluja siitä, jos tyttö olisi hoidossa kolme aamua viikossa. Tällä tavoin minä saisin edes hiukan omaa aikaa ja tyttö oppisi yhä sosiaalisia suhteita ja englantia, mutta ehtisi olla kotonakin runsaasti. Päiväkoti ei kuitenkaan tähän suostu, he pitävät kiinni ajatuksesta että kyseessä on koulu (!) johon osallistuminen on pakollista joka päivä. Minä taas en pääse yli ajatuksesta että täällä jo yksivuotiaat käyvät koulua ja seuraavat opetusohjelmaa… no, uusin käänne tässä draamassa on se, että kun kävin viimeksi juttelemassa asiasta päiväkodissa minulle kerrottiin että heillä olisi itse asiassa päiväkotiopettajan paikka vapaana, laitapa CV tulemaan ja palaamme asiaan. En tiedä yhtään mitä nyt tapahtuu, sillä lähdimme tätä tapahtumaa heti seuraavana päivänä mieheni työmatkalle mukaan Kuala Lumpuriin ja palasimme nyt vasta Saudeihin. En edes tiedä haluanko päiväkotiin opettajaksi, se on aika rankka työ paimentaa isoa ryhmää taaperoita!

No, lapsen saamisen jälkeen on tapahtunut sellainenkin muutos, että en ehdi stressaamaan työkuviosta niin paljon kuin ennen. Se tapahtuu mitä on tapahtuakseen, ja kävi tässä mitä tahansa, asiat järjestyvät jollakin tavalla. Ehkäpä olen oppimassa viimein arabimentaliteettia. Inshallah…

Sosiaaliturvatonta elämää

Keskellä kuuminta kesää, hiekan ja pölyn täyttämiä 45 asteen päiviä, sekä Ramadanin ja äitiysloman aikaan on hyvä lueskella kirjoja oman asunnon hiljaisuudessa ja viileydessä. Sattuneesta syystä tässä viime aikoina on tullut lueskeltua vauvalehtiä ja oppaita vastasyntyneen hoitoon. Osa kirjallisuudestani on Suomesta, ja en ole voinut välttyä lukemasta siitä, millaisia tukia äiti ja vastasyntynyt saavat Suomessa, miten ja milloin niitä haetaan ja mihin kenelläkin on oikeuksia. Kovin tarkalla kammalla en kuitenkaan ole näitä juttuja lukenut, sillä emme kuulu enää Suomen sosiaaliturvan pariin ja näin ollen minulla tai lapsella ei myöskään ole oikeuksia saada mitään tukia Suomesta. Emme esimerkiksi saaneet äitiyspakkausta, vaan päädyimme tilaamaan sen maksullisena erään suomalaisen firman kautta, joka kokoaa samanlaista pakettia kun mitä Kela tarjoaa. Tämä on toki ihan oikeuttettua, emmehän maksa verojakaaan Suomeen enkä siten odotakaan saavani mitään tukia. Tässä on tullut selväksi se, että asun nyt yhteiskunnassa, jossa asia hoituu varsin vanhakantaisella tavalla: mieheni käy töissä, jotta hän voi elättää vaimon ja lapsen, ja siinä kaikki rahallinen tuki mitä on tulossa. Jokainen on siis oman onnensa seppä täällä.

Olen äitiyslomalla, mutta oikeammin sanottuna olen jälleen työtön. Työsopimukseni nimittäin loppui kesäkuun loppuun, ja vaikka työpaikkani olisi ollut halukas jatkamaan sopimusta, päätin olla kirjoittamatta työsopimusta alkavalle kouluvuodelle. Päädyin tähän ratkaisuun siksi, että oikea äitiysloma on täällä niin lyhyt – minun tapauksessani se olisi ollut 3 kuukautta, joka on kai aika normaali pituus. Töihin olisi pitänyt palata jo lokakuussa, ja se tuntui minusta liian lyhyeltä ajalta. Olen kuitenkin poikkeus työskentelevien naisten joukossa: minulla oli koulussa vaikka kuinka monta kollegaa, jotka olivat töissä kolme kuukautta synnytyksen jälkeen, ja jotka myös aloittivat äitiyslomansa suoraan sairaalasta, eli painoivat töitä aina ihan synnytykseen saakka. Täällä onkin ihan normaalia laittaa jo nelikuukautinen vauva hoitoon ja toki monella perheellä on myös lastenhoitaja, nanny, huolehtimassa lapsista. Ja esimerkiksi usealle filippiinikollegalleni pidempi äitiysloma ei vain olisi taloudellisesti mahdollista, työnantaja maksaa kolmen kuukauden palkan mutta sen jälkeen ei tule latin latia mistään, joten töihin on palattava. Tunsinkin oloni etuoikeutetuksi voidessani jättäytyä töistä pois määräämättömäksi ajaksi ja olla samaan aikaan huolehtimatta rahasta – tämä ei olisi muuten hoitunut läheskään yhtä kivuttomasti Suomessa, mutta täällä mieheni saa vaan niin paljon parempaa palkkaa kuin minä että uhraus ei ollut rahallisesti suuri. Toki minulle suurin menetys voi olla se, että jos ja kun haluan joskus palata töihin, tällä samalla koululla ei välttämättä ole juuri sillä hetkellä tarjota minulle mitään, mutta tämän riskin olen valmis ottamaan. Toisaalta emme myöskään tiedä kauan täällä viihdymme, eli pitkän aikavälin suunnitelmia on vaikea tehdä. Mutta niin, nyt olen jälleen vapaa agentti, tosin veikkaan että pian varsin kiireinen sellainen kotona.

Minulla olisi siis ollut mahdollisuus kolmen kuukauden äitiyslomaan, mikä on ruhtinaallista siihen verrattuna, mitä mieheni saa: hänelle on tulossa yksi päivä isyyslomaa. Yksi päivä! Onneksi tässä on pian kansallisia juhlapyhiä tulossa viikon verran ja mieheni voi ottaa myös hieman omaa lomaa, sillä olisi toki kiva että isäkin näkisi lastaan ensipäivinä. Täällä yhteiskunta ei vain toimi niin, että isät pitäisivät lomaa lapsen synnyttyä. Synnytys ja lastenhoito on naisten maailmaa, miehet käyvät töissä ja tuovat perheelle leivän. Ihanan 50-lukulaista ajatusmaailmaa… Onneksi sentään kävin aiemmin töissä, muuten voisi olla vielä vaikeampi hyväksyä tätä kotiäidin roolia. Samaan aikaan yhteiskunta toki arvostaa äitejä ja lapsia, sillä täällä ollaan hirvittävän lapsirakkaita. Lapset ovat Allahin lahja ja mitä suurempi lapsikatras, sitä parempi. Tähän ajatteluun liittyy se, että kun tosiaan sosiaaliturva on aika olematon myös saudeilla itsellään, niin lapset pitävät sitten huolta vanhoilla päivillä. Saudi-Arabian kansalaiset saavat jonkinlaista eläkettä, mutta se ei ole paljoa, eli säästöjä ja tukiverkko on paras olla vanhuuden varalle. Lapsemme muuten ei tule saamaan Saudi-Arabian kansalaisuutta, vaikka täällä syntyykin. Jomman kumman vanhemman pitäisi olla saudi jotta kansalaisuutta voisi anoa, ja meitä nyt ei ihan hirveästi harmita vaikka pikkuinen saa ”vain” Suomen kansalaisuuden. Tosin nyt on ollut puhetta siitä että Saudi-Arabiassa syntyneet ja täällä koko elämänsä eläneet expatit voisivat anoa jossain vaiheessa kansalaisuutta, jos niin haluavat. Tämä tarkoittaisi kuitenkin lähinnä niitä vierastyöläisiä, jotka ovat asuneet täällä vuosikymmeniä.

Lapsista ja kansalaisuuksista tulee vielä mieleen se, että moni työkaverini käy synnyttämässä ulkomailla saadakseen lapsille useamman kansalaisuuden. Yksi kollegoistani suuntasi taannoin Yhdysvaltoihin synnyttämään, hän itse on Syyrian ja Yhdysvaltojen kansalainen, ja halusi lapselleen samaa. Myös Iso-Britannian, Australian ja Kanadan kansalaisuus on haluttua kauraa. Olenkin aika outolintu kun jään tänne Saudeihin synnyttämään. Yleinen kysymys onkin se että koska lennät takaisin kotimaahasi synnyttämään, ja kun kerron että aion synnyttää täällä, ihmiset ovat aina yhtä yllättyneitä. Toki tässä on tullut koettua monenlaisia puolia paikallisesta sairaanhoidosta ja kärsivällisyys on ollut useamman kerran koetuksella. Hoito itsessään on ihan hyvää mutta se tapa, millä asioita täällä hoidetaan… mikään ei koskaan toimi ja mistään ei voi varma, mikä on on omiaan lisäämään stressiä kun on kyse terveyteen liittyvistä asioista. Lisäksi on ihan normaalia, että sairaanhoitaja tai kätilö kehottaa rukoilemaan lapsen tulevaisuuden puolesta, mikä aina särähtää vähän korvaan, vaikka tarkoitus on toki hyvä. Suomessa ei sekoitettaisi sairaanhoitoa ja uskontoa keskenään, mutta täällä ne käyvät käsi kädessä. Tämä aihe vaatisi oikeastaan oman blogikirjoituksensa tai ehkä jopa pidemmän jutun, niin monenmoisia käänteitä on tullut tässä yhdeksän kuukauden aikana koettua. Sanonkin aina että minun täälläolollani on se tarkoitus, että oppisin kärsivällisemmäksi ihmiseksi!