Odottavan aika on pitkä

Blogistani on tullut viime kuukausina Saudi-Arabian korona-tilannetta tiukasti seuraava julkaisu, mikä on sinänsä ymmärrettävää, onhan korona ja sen mukanaan tulleet rajoitukset olleet elämäämme mullistavia monella tapaa. Mutta vähän jo alkaa olla väsymystä koko virukseen ja kaikkeen mitä se on tuonut tullessaan – mieluummin kirjoittaisin jostain ihan muusta, ja kaikista eniten toivoisin että elämä voisi taas olla normaalimpaa. Olemme jo yli kolme kuukautta eläneet erikoistilassa.

Viimeksi arvuuttelin mitä tulee tapahtumaan eidin jälkeen. Osin arvaukseni menivät oikeaan, osin väärään – helpotuksia tuli enemmän kuin olin ajatellut, mutta toisaalta mieheni ei ole vieläkään palannut toimistolle vaan kotityöt jatkuvat. Tunne onkin että etätyö on viimein lyönyt läpi Saudi-Arabiassakin, missä tyypillisesti on ollut työpöydän ääressä, toimistossa, viihtymisen kulttuuri ja etätyötä on vieroksuttu.

Lockdownin vaiheet, inshallah

Tästä oheisesta kuvasta näette, minkälaisia helpotuksia meille tuli eidin loputtua. Ulkonaliikkumiskielto on nyt ajalla 06.00-20.00, ravintolat aukesivat, moskeijat aukesivat (paitsi Mekassa ja Medinassa, joissa tautitilanne on vielä vaikea), saamme liikkua oman kaupungin ulkopuolella ja kotimaan lennot alkoivat taas. Vastineeksi meille tuli maskipakko julkisilla paikoilla, 1000 rialin ja mahdollisen karkoituksen pelotteella, olemmehan maassa jossa rangaistukset ovat aina aika kovia. Maskipakosta liikkuu monenlaista huhua, jotkut tulkitsevat asiaa niin että aina kun on oman kodin ulkopuolella sitä tulisi käyttää, olit sitten autossa, kävelemässä yksin tai urheilemassa. Me olemme maskeja käyttäneet kaupoissa käydessä, ja nyt viime viikolla kävimme ensimmäistä kertaa koko perhe kahvilla ja leivoksilla ostarin kahvilassa. Myös lapset pitivät maskeja tällä reissulla, vaikkakin kaksivuotias poika ei siitä erityisemmin välitä. Tytär pitää sitä yllättävän kuuliaisesti. Kahvilassa toki maskin sai ottaa pois syödessä, istuimmehan omassa pöydässä yksinäisyydessä (pöytiä on vähennetty turvavälien pitämiseksi) ja menukin piti ladata viivakoodilla omaan kännykkään. Elektroninen menu saattaa olla tulevaisuuden juttu. Kahvilareissulla jälleen useampi paikallinen olisi myös hirveän mielellään tullut taputtelemaan ja suukottelemaan vaaleita lapsiamme – jotkut asiat eivät tunnu muuttuvan koronasta huolimatta.

Ja sen, että sosiaalinen eristäytyminen ei ole ehkä mennyt ihan 100 % jakeluun kaikilla täällä, näkee tautiluvuista. Eidin ja täydellisen ulkonaliikkumiskiellon aikana luvut lähtivät hyvään laskuun, mutta sitten kun ulkonaliikkumiskieltoa höllennettiin, luvut ovat lähteneet puolestaan jyrkkään nousuun. Tällä viikolla uusia sairastuneita on ollut joka päivä yli 3000, pahimmillaan lähes 4000 päivässä. Kuolleita ei ole vieläkään hälyttävästi, mikä kertoo osaltaan siitä että täällä testataan paljon ja myös niitä, joilla ei ole oireita. Nyt myös tauti leviää nimenomaan saudien keskuudessa, kun se alkuun levisi erityisesti (köyhien) siirtotyöläisten keskuudesssa. Kun katsoo näitä lukuja ja katsoo tuosta ylläolevasta kaaviosta että 21.6. pitäisi meille koittaa normalcy, normaalit ajat, ei tarvitse olla kovinkaan pessimismiin taipuvainen jos ajattelee että ehkä ihan normaaliin päiväjärjestykseen ei vielä viikon päästä palata.

Huhumylly käy kiivaana, niin kuin aina täällä, siitä mitä nyt sitten tapahtuu. Osa suurlähetystöistä on varoittanut jo kansalaisiaan siitä, että uusi lockdown, täydellinen ulkonaliikkumiskielto, on tulossa. Toisaalta monet arvioivat että silta Bahrainiin, causeway, aukeaisi jälleen, tosin luultavasti vain harvoille ja valituille kuten bahrainilaisille jotka ovat jääneet jumiin tänne ja mahdollisesti armeijan henkilökunnalle (molemmissa maissa on paljon brittiarmeijan henkilökuntaa). Kansainvälisten lentojen huhutaan alkavan lentää 1.8. alkaen, nythän täältä on päässyt pois ainoastaan ja vain eri maiden järjestämillä evakuointilennoilla. Mutta hirveän vaikea tietää mitä voisi tapahtua nyt, asiat voivat mennä suuntaan tai toiseen. Tuntuu, että fokus täällä on siirtynyt pikkuhiljaa taudin täydellisestä tukahduttamisesta – se juna meni jo, tapauksia on yli 100 000 – siihen että taudin kanssa voitaisiin elää. Yhteiskunnan on pakko varovasti avautua, sillä yhteiskunnan sulkemisen seuraukset ovat jo nyt olleet rankkoja, niin kansantalouden kuin yksilöidenkin kannalta.

Meidän leirinkin pitäisi avautua ulkopuolisille vieraille 21.6. alkaen, mikä tarkoittaisi sitä että nanny Susan voisi tulla takaisin töihin. Jee! Mutta kuten sanottua, en pidätä hengitystäni sen suhteen että näin voisi oikeasti tapahtua. Kotileirissämme uima-altaat (meillä on kaksi allasta, toinen kaikille, toinen vain aikuisille) aukesivat viime kuun lopussa, mutta maksimissaan viisi henkilöä saa olla altaalla samaan aikaan ja uima-aika pitää varata etukäteen. Kaikki aurinkotuolit on siivottu pois, eikä vessaan tai suihkuun pääse. Nyt on jo tosi kuumia päiviä, joka päivä on yli 40 astetta, joten olemme varanneet melko tiuhaan uimavuoroja. On kiva että lapsillakin on jotain ulkotekemistä. Viikonloppuisin vuorot ovat olleet vaikeampia saada, mutta arkisin olen käynyt lähes joka aamu uimassa lasten kanssa sillä välin kun mies puurtaa kotitoimistossa. Kaikesta aurinkorasvasta ja varjossa pysyttelystä huolimatta meillä kaikilla alkaa olla melkoiset rusketusrajat. Ja en odota että kovin pitkälle omalta uima-altaalta päästään ainakaan hetkeen, joten tämä kesä mennee suureksi osaksi uidessa ja kotona hengatessa.

Keppiä vai porkkanaa?

Olemme eläneet nyt muutaman viikon ajan lievennetyn ulkonaliikkumiskiellon alaisina. Ulkoilla saa aikavälillä 09.00 – 17.00, ja osa kaupoista ja ostoskeskuksista on avannut jälleen ovensa, joskin tiukkojen rajoitusten kera. Kun tieto lievennyksestä tuli, aloin haaveilla reissusta autiomaahan, mutta se on jäänyt yhä haaveeksi. Emme nimittäin saisi poistua omasta kaupungista, ainakaan ilman hyvää syytä, joten emme ole päässeet autiomaahan tai minnekään muuallekaan kaupungin ulkopuolelle. Olemme sen sijaan käyneet muutaman kerran kävelemässä cornichella, kaupungin rantabulevardilla. Kun ajoimme sinne ensimmäisen kerran toissa viikonloppuna minua suorastaan jännitti. Olin ensimmäistä kertaa ulkona leiristämme kuukauteen, eivätkä lapsetkaan olleet olleet ulkona leiristä eivätkä edes istuneet autossa koko kuukautena – mieheni oli hoitanut ruokaostokset yksin käytännössä koko huhtikuun. Tytär tuijotti minua ihmeissään kun laitoin abayan päälle, sillä abayaakaan ei ollut tultua pidettyä koko kuukauteen. Ajoimme rantabulevardille kaupungin vanhan osan, souqin, kautta. Souqissa ihmisiä oli paljon kävelemässä, ostoksilla, ostamassa ruokaa jota myydään ravintoloiden ovelta tai ikkunoista – ravintolat saavat ainoastaan myydä ruokaa ulos, take awaynä. Katselin huuli pyöreänä tätä ihmisvilinää ja ihmettelin, miksi itse toteutan aika tiukkaa sosiaalista eristäytymistä kun kaupungilla meno näyttää olevan aivan toisenlaista.

Saudi-Arabiassa on testattu todella paljon ihmisiä viime viikkoina korona-viruksen osalta, ja luvut ovat olleet sen mukaisia. Joka päivä uusia tapauksia on ollut yli tuhat, ja kaikenkaikkiaan sairastuneita on jo yli 40 000 maassa. Kuolemantapauksia ei kuitenkaan ole kuin joitakin satoja, mikä on tietysti lohdullista. Voi tietysti olla että osa koronakuolemista jää merkitsemättä, mutta Saudi-Arabian väestö on pääosin hyvin nuorta, mikä voi selittää osin lukuja. Puolet väestöstä on alle 30-vuotiaita. Toinen tilastoista selviävä asia on se, että päivästä toiseen noin 80 % sairastuneista on expateja, vierastyöläisiä. Ja nyt puhutaan mitä luultavammin erilaisista expateista johon minä ja perheeni ja muut leirissämme asuvat perheet kuuluvat. Kyseessä lienee ne työläiset, jotka asuvat paljon köyhemmissä ja ahtaammissa oloissa kuin me. Kuten viimeksikin kirjoitin, on aika luonnollista että heidän joukossaan eristäytyminen ei ole niin helppoa, ja ehkä lääkäriinkään ei tule lähteneeksi niin helposti, kun rahaa ei ole ylenmäärin. Saudi-Arabia onkin tehnyt testauksia nyt työläisten asuinalueella, tullut mitä ilmeisemmin ihan ovelta ovelle testaamaan. Ja hoidon pitäisi ainakin osin olla ilmaista niille, jotka eivät siitä voi maksaa.

Ensimmäisellä matkallamme rantabulevardille aloin melkein itkeä kun minä ja tytär heitimme kengät jalasta ja kävelimme lyhyen matkaa rantahietikolla paljain varpain. Oli niin ihanaa olla ulkona, poissa omasta leiristä! Kuumahan täällä on, varsinkin päivällä, joten aikaraja 09-17 ei ole paras ulkoilulle. Lisäksi on Ramadan, joten ulkona ei saisi juoda tai syödä. Ulkoilut ovat tästä syystä olleet melko lyhyitä. Lisäksi joka kerta kun olemme rannalle käyneet, armeija on tullut melko pian tööttäilemään jeepeillään että hajaantukaa, yalla yalla, liikettä eteenpäin. Olen vähän ihmetellyt tätä, sillä en ole itse nähnyt mitään parveilua rannalla. Ihmiset liikkuvat oman perheen kesken, leikkipuistot on suljettu, enkä ole mitään juhlia tai isoja piknikejä nähnyt puistoissa tai rannoilla. Viime lauantaina olimme jälleen rannalla iltapäivällä, lapset tutkivat rapuja, medusoita ja simpukoita mieheni kanssa, ja minä päätin kävellä rantaa pitkin. Merivesi oli todella matalalla ja tuntui, että olisin voinut kävellä Bahrainiin saakka – mereen oli muodostunut pitkä niemenkärki, jota pitkin saattoi kävellä pitkälle avomerelle. Olin juuri siellä niemenkärjessä kun kuulin armeijan taas tulevan ja ilmoittavan arabiaksi kovaäänisellä että liikettä, pois rannalta. Näin mieheni ja lasten lähtevän autoa päin, ja lähdin itse melko kiireellä kävelemään kohti rantaa. Kuumahan siinä tuli melkein 40 asteen lämpötilassa, abaya päällä ravatessa puolijuoksua kohti autoa. Ja kieltämättä vähän kylmä hikikin siinä tuli, en halua joutua Saudi-Arabian armeijan kanssa mihinkään kahnauksiin.

On vähän epäselvää miksi armeija meitä sieltä rannalta komenteli pois. Ulkona pitäisi saada kyllä liikkua, kunhan muistaa olla kotona iltaviiteen mennessä ja pitää huolta siitä että ei mene liian lähelle muita. Luulen, että armeija on lähetetty partioimaan ennaltaehkäisevästi ja he melko helposti käskevät ketä tahansa rannalla kulkijaa poistumaan, jos he pelkäävät että ihmisiä alkaa kokoontua liikaa yhteen paikkaan. Saudi-Arabia ilmoitti viime viikolla kovista sakkotuomioista, jos sosiaalista eristäytymistä rikkoo. Esimerkiksi jos kutsuu kotiinsa oman perheen ulkopuolisia jäseniä, sakko on 10 000 rialia (eli noin 2500 euroa). Häistä tai muista isoista juhlista pamahtaa jo 30 000 rialin sakko, ja työntekijät voivat saada 50 000 rialin sakon jos kokoontuvat laittomasti esimerkiksi rakennustyömaalla. Jos sääntöjä rikkoo useamman kerran sakkotuomio voi tuplaantua ja lisäksi voi seurata muita seuraamuksia – oletan, että vankeustuomiokin on mahdollinen. Saudi-Arabia tuntuu tarjoavan taistelussa koronaa vastaan enemmän keppiä kuin porkkanaa, eikä luotto oman maan asukkaisiin näytä olevan korkealla.

Sakkojen ja rajoitusten vallitessa onkin mielestäni todella outoa, että ostoskeskukset saavat olla auki tänä aikana. Kävin eilen ensimmäistä kertaa kokeilemassa millaista on shoppailu tässä uudessa normaalissamme. Tein itse itselleni kasvomaskin vanhasta t-paidasta ja tyynyliinasta – kankaisia maskeja on ollut todella vaikea löytää täältä (kertakäyttöisiä kyllä saa) ja vaikka maskia ei virallisesti velvoiteta pitämään ellei ole itse sairas, aika monet maskia kuitenkin pitävät. Tiesin jo etukäteen että kauppakeskuksiin ja kauppoihin pääsyä rajoitetaan niin, että liian montaa ihmistä ei saisi olla samaan aikaan sisällä. Tiesin myös että alle 16-vuotiaat eivät ostariin pääse, joten mieheni lähti lasten kanssa ajelemaan ja käymään jollain hiekkakuopalla leikkimässä ulkoleluilla sillä välin kun minä astelin ostariin. Sisäänpääsyssä jokaisen piti seistä määrätyssä ruudussa ja odottaa vuoroaan, miehet ja naiset luonnollisesti omissa jonoissaan. Kaikilta mitattiin kuume ja jokainen kävi läpi käsien desinfoimisen eri vaiheet, jotka piti itse toistaa. Sitten työnnettiin kertakäyttöiset hanskat käteen, ja tsädäm, olin valmis ostoksille. Siinä sitten abaya päällä, kasvomaski naamalla ja kumihanskat kädessä mietin että tämä on absurdein ostoskokemukseni ikinä. Kauppa johon olisin halunnut mennä (olin etsimässä tiettyä vartalovoidetta) oli luonnollisesti kiinni, enkä tiennyt johtuiko se siitä että juuri sillä hetkellä oli vielä iltapäivän rukous käynnissä vai siitä että se oli todella jo kiinni. Päätin rukouksen loppua odotellessani astua viereiseen Zaraan, jonne näytti pääsevän rukouksesta huolimatta. Zarassa joka tolpanpäädyssä oli kyltit, joissa luki sekä arabiaksi että englanniksi että pidä fyysistä etäisyyttä muihin ostoksilla oleviin. Aina välillä kauppaa kierteli henkilökuntaa, jotka huutelivat samoja pyytöjä arabiaksi. Mutta kaikella tällä tuntui olevan aika vähän vaikutusta, sillä kauppa oli aivan täynnä naisia. Melkein syyllisenä valitsin yhden kesämekon ja kivan neuleen alennusmyynneistä – mietin koko ajan että miten voisin ostaa uusia vaatteita kun maailmassa on pandemia menossa? Koko ostoskokemuksen kruunasi se, että mallatessani neuletta itseni päälle peilin edessä (Saudeissahan ei usein ole sovituskoppeja, eikä ainakaan tässä tilanteessa), joku paikallinen nainen tuli koputtamaan minua olkapäähän ja kysymään, mistä olin löytänyt tuon neuleen, voisinko näyttää hänelle. Se siitä sosiaalisesta eristäytymisestä… vähän ennen neljää meidät myös käytännössä ajettiin ulos Zarasta ja koko ostarista, ja vaikka yritin seisoa kauempana muista ihmisistä, en voinut juurikaan väistellä kun monta sataa ihmistä tunki ulos samaan aikaan yhdestä ovesta. Ja se oli aika ahdistavaa. Shoppailut saavat kyllä jäädä väliin minulta vähäksi aikaa tämän kokemuksen jälkeen!

Nyt seuraamme jännityksellä mitä seuraavaksi. Ostareiden aukiolo ja lievennetty ulkonaliikkumiskielto on voimassa vain huomiseen saakka, sitten seuraa uudet ohjeet. Koska tautitapauksia on niin paljon, on vaikea uskoa että isoja lievennyksiä ainakaan tulisi. Ensi viikolla alkaa ramadanin lopettava eid-lomakin, enkä usko että sitä ennen kannattaa paljoa lieventää kokoontumisrajoituksia. Lähinnä toivon ettei tulisi isoja rajoituksia lisää, mutta mistäs sen taas tietää. Suomessa ja Euroopassa jo höllätään rajoituksia, täällä se kaikki tuntuu vielä kaukaiselta ajatukselta.

Ramadan, korona ja hippusellinen toivoa

Ramadan, muslimien pyhä paastokuukausi, alkoi Saudi-Arabiassa perjantaina (tai torstai-iltana, mutta perjantai oli ensimmäinen paastopäivä). Tämä on nyt jo viides ramadan jonka minä vietän Saudeissa, ja varmasti erikoisin tähän mennessä, kiitos koronan. Ramadanin aikaan muslimit tapaavat paljon sukulaisia ja ystäviä, mikä ei nyt ole niin hyvä idea, kun elämme sosiaalisen eristäytymisen aikaa. Yksi asia mikä on aina ollut hankalaa ramadanin suhteen on ollut ulkona syöminen, ainakin meille ei-muslimeille. Muslimithan paastoavat ramadanina päiväaikaan, eikä kaupungilla sovi meidänkään syödä tai juoda yleisillä paikoilla silloin. No, kaupungille ei nyt niin ole asiaa eikä ravintolatkaan ole auki, olemmehan huhtikuun alusta saakka olleet täyden ulkonaliikkumiskiellon alla, mutta osa ravintolaista on toimittanut yhä ruokaa kotiin. Ruoan tilaaminen ravintolasta saattaa olla nyt sitten vieläkin vaikeampaa kuin aiemmin. Yritimme tilata torstaina vielä pitsaa, juuri ennen ramadanin alkua, mutta emme pääseet millään läpi yhteenkään ravintolaan, vaikka aloitimme tilaamisen yrittämisen jo ennen neljää iltapäivällä. Nyt näyttää siltä että ravintolat toimittaisivat ruokaa ramadanina aikavälillä 15.00 – 03.00, mutta emme ole vielä kokeilleet toimittaako yksikään ravintola meille. No, onneksi ruokaa saa yhä kaupasta ihan hyvin.

Olen paljon miettinyt sitä, miten tilanne vaikuttaa eri lailla eri ihmisiin ympäri maailmaa. Meillä täällä Saudi-Arabiassa luokka- ja tuloerot ovat hyvin näkyviä, ja viime aikoina olen ollut huolissani nannystämme Susanista, personal traineristamme Mohamedista ja taksikuskistamme Aboobackerista. Kaikilla kolmella tulot ovat lakanneet täysin koronan myötä, eikä heille ole mitään avustusta tulossa ainakaan Saudi-Arabian valtion osalta. Olen pitänyt heihin kaikkiin yhteyttä WhatsAppilla, ja Susan kertoi miehensä olevan sairaalassa – hänellä on sydänvaivoja. Mohamed ja hänen vaimonsa ovat molemmat personal trainereita, joten heillä on talous varmasti tiukalla. Aboobackerin perhe on suurimmaksi osaksi Intiassa, mutta en tiedä mitä hän täällä tekee, kun taksia ei saa ajaa. Ylipäätään mietin työläisiä, kuten leirimme puutarhureita. He asuvat varmaan ainakin neljä miestä samassa huoneessa eikä rahaa ole tuhlattavaksi. Epäilen että heillä ei  ole minkäänlaista sairausvakuutusta, joten jos he sairastuvat, lääkärissä käyminen on hyvin kallista eikä sairaalaan lähdetä kovin helposti. Luulen että Saudi-Arabialla tulee olemaan iso työ juuri tällaisen työväestön parissa viruksen nitistämisessä.

Tänään tuli viimein, pitkästä aikaa, vähän hyviäkin uutisia. Saudi-Arabia helpottaa ulkonaliikkumiskieltoa siten, että ulkoilla saa aikavälillä 09.00-17.00. Osa kaupoista avaa jälleen ovensa (viime viikot vain ruokakaupat ja apteekit ovat olleet auki), mutta ravintolat, kahvilat, parturit, kuntosalit ja elokuvateatterit pysyvät yhä kiinni. Aloin heti suunnitella retkeä autiomaahan ensi viikonloppuna, vaikka säät alkavat olla jo liian kuumat autiomaareissuihin – tänään on ollut 41 astetta lämmintä ja ulkona on hiekkamyrsky, ei siis mikään ideaali ulkoilusää. Meillähän on asiat olleet hyvin koko ajan omassa pikku leirissämme, sillä olemme voineet ulkoilla leirin sisällä. Suuri osa ihmisistä alueellamme ei ole voinut poistua kotoaan, koiraakin on saanut käydä ulkoiluttamassa 100 metrin säteellä omasta kodistaan ja vain tiettynä aikana päivästä. Mutta olen silti viettänyt lähes koko huhtikuun kotona ja kotileirissä, lähinnä viihdyttäen ja opettaen lapsia ja kävellen iltaisin ympäri leiriämme kuin hamsteri juoksupyörässä (leirin kävelee reunoja pitkin ympäri muuten noin 12 minuutissa ja askeleita kertyy minun pienillä koivillani noin 1500 per kierros, fyi). Haluaisin ulos, ihan minne vaan, oli kuuma tai hiekkamyrsky.

Koska olemme kaikki olleet enemmän tai vähemmän jumissa pienessä kotileirissämme – osa kriittisten alojen työntekijöistä on käynyt vielä työpaikoillaan täältäkin käsin – täällä näkee koko ajan ihmisiä ulkoilemassa ja yrittämässä pysyä niin henkisesti kuin fyysistestikin kunnossa. Koska kuntosali on suljettu, jotkut treenaavat irtopainoilla ja rekan renkailla jalkapallokentällä. Aamuisin ja iltaisin näkee leiriä ympäri juoksevia ihmisiä, ja naapurikadulla vanhempi pariskunta pelaa jalkapalloa keskenään tiellä (liikennettä ei koskaan ollut valtavasti leirissämme, ja nyt sitä ei ole juurikaan). Tenniskenttä on yhä auki ja siellä mätkitään palloa nyt innolla. Ulkoilen yleensä sään salliessa lasten kanssa aamuisin mahdollisimman aikaisin ja iltapäivällä neljän viiden maita, koska keskellä päivää on niin kuuma. Näemme yleensä aika lailla samoja ihmisiä samoissa kohtaa leiriä ulkoillessamme, ja päivät alkavat muistuttaa suuresti toisiaan – elokuva Groundhog day tulee vahvasti mieleen. Myös aivan tuntemattomat ihmiset ovat alkaneet jutella minulle, erityisesti varmasti lasten vuoksi. He muistelevat yleensä omia, jo aikuisia lapsiaan, jotka ovat jossain muualla kuin täällä Saudeissa. Moni miettii ääneen että ollapa lapsi ja vailla huolia (mikä ei pidä täysin paikkaansa, tytär kyllä ymmärtää yllättävän paljon tilanteesta). Osa päivittelee kuinka korona-virus on jumalan meille lähettämä vitsaus jotta oppisimme elämään ihmisiksi. Monet juovat kahvia talojensa edessä ja tarkastelevat elämää kaduilla. Jotkut naiset ajavat autolla ympäri leiriä hissukseen että ajotaito pysyisi yllä. Muutama päivä sitten näimme miehen, joka ajoi omia hiuksiaan portailla istuen, peili kädessä.

Lasten koulu on yhä kiinni, eikä kouluilla ole ainakaan vielä valtionvallan lupaa avatakaan oviaan. Tyttärellä oli koulun zoom-palaveri viime viikolla, meille hieman epäkätevään ilta-aikaan kello 19.30 (tytär menee yleensä niihin aikoihin jo nukkumaan, mutta arabilapset tuntuvat valvovan myöhään). Oli ihan hauska nähdä tyttären luokkakavereita ja opettajaa sekä koulun omistajaa, mutta joukko neljä-viisivuotiaita ryhmäpuhelussa oli aika kaoottista kuultavaa ja katsottavaa. Kulttuurierot tulivat kyllä taas hyvin esille kun pienet arabilapset kertoivat kuinka I love you and miss you so much, ja myöhemmin tyttären luokan äitien WhatsApp-ryhmässä meno oli aivan samanlaista, höystettynä kymmenillä erilaisilla sydänemojeilla ja tunteikkailla toiveilla siitä kuinka inshallah pian lapset pääsisivät kouluun. Tyttären opettaja päätti zoom-puhelun puheeseen siitä kuinka meidän täytyy muistaa pestä käsiä, pysyä kotona ja rukoilla jumalaa lopettamaan tämän viruksen eteneminen. Epäilen, että Suomessa koulujen zoom-palaverit eivät lopu näihin sanoihin?

Elämää ulkonaliikkumiskiellon alla

Maanantaina tapahtui se, mitä olimme pelänneet seuraavaksi tapahtuvan: suureen osaan Saudi-Arabian kaupunkeja julistettiin täydellinen ulkonaliikkumiskielto. Koska Saudi-Arabiassa tämänkaltaisia päätöksiä voidaan tehdä nopeasti, kielto alkoi jo heti seuraavana päivänä. Meidän kaupunkimme ja alueemme on yksi niistä, joissa alkoi kattava ulkonaliikkumiskielto. Aiemmin meillä oli osittainen ulkonaliikkumiskielto iltaseitsemästä aamukuuteen, jota sitten kiristettiin alkamaan jo kolmelta iltapäivältä, ja sitten tuli tämä. Meidän koronatilanne ei ole mitenkään kaoottinen, tapauksia on joitakin tuhansia ja kuolemista puhutaan sadoissa, mutta otteet epidemian nujertamiseksi ovat olleet tiukkoja heti alusta alkaen Saudi-Arabiassa.

Olimme viime viikon lauantaina vielä ajelemassa autiomaassa. Koska kaikki on ollut täällä kiinni jo useita viikkoja, ovat autiomaaretket olleet niitä yksiä harvoja asioita joita on voinut tehdä. Nyt näyttää siltä että tämä retki oli viimeinen vähään aikaan. Meidän ulkonaliikkumiskieltomme sallii ainoastaan ruokakaupassa tai apteekissa tai lääkärissä käymisen, ja tämän pitää tapahtua aikaikkunassa 06.00 – 15.00 (oletettavasti hätätilanteessa ulos voi lähteä muulloinkin). Asiointi tulee hoitaa oman alueen palveluissa, mahdollisimman lähellä, ja parasta olisi jos ruoan ja lääkkeet tilaisi kotiin. Kaupassa saa käydä yksi ihminen taloudesta, ja ulkona liikkuessa pitää olla valmis selittämään miksi on liikkeellä. Mieheni onkin hoitanut jo viikkoja ruokakaupassa käymisen yksin ja minä ja lapset olemme odottaneet kotona sillä välin, mutta kieltämättä nämä uudet rajoitukset saivat minut oikeastaan ensimmäistä kertaa koko kriisin aikana pohtimaan sitä loppuuko ruoka kaupoista. No, ei ole loppunut, mutta ihan kaikkea mitä olisin halunnut ostaa ei ole aina ollut tarjolla. Tämän kanssa voimme kuitenkin elää, pääasia että jotain syötävää on tarjolla. Jopa tietyt ravintolat toimittavat yhä kotiinkuljetuksena ruokaa (ruokalähetykset eivät kuulu ulkonaliikkumiskiellon pariin), eli emme ole nälkään kuolemassa. Lähetän kuitenkin taas miehen ruokaostoksille heti huomenna aamulla kello 07.00, heti kun kauppa aukeaa, koska silloin on paras mahdollisuus saada niitä tuotteita jotka ovat olleet välillä loppu. Tällaisia tuotteita ovat olleet liha, kana, lohi, tietyt pakasteruoat ja kananmunat, ainakin meidän kokemuksella.

Asumme aika pienessä leirissä, compoundissa, täällä Saudi-Arabiassa. Leirejä on Saudi-Arabiassa joka lähtöön, joissakin on vain muutamia taloja, joissakin taas satoja tai jopa tuhansia. Isoimmat leirit muistuttavatkin omia kaupunkejaan olemukseltaan ja kooltaan. Meillä asukkaita on joitakin satoja emmekä ole minkään tietyn firman leiri. Jotkut isot yhtiöt täällä ovat rakennuttaneet omille työntekijöilleen ja heidän perheilleen omat compoundit, mutta meillä on asukkaita ihan laidasta laitaan, mitä tulee työpaikkaan. Kenties suhteellisen pieni kokomme ja se, ettemme ole minkään firman suorassa alaisuudessa on vaikuttanut siihen että meidän leirissä voi yhä ulkoilla, vaikka alueellamme onkin ulkonaliikkumiskielto. Meilläkin on uima-altaat, kuntosali ja muut yleiset tilat kiinni (ravintola toimii take-awaynä ja pieni kauppa on yhä auki), mutta leirissä voi liikkua ja jopa kaksi leikkipuistoa ovat auki. En ole kyllä päästänyt lapsia enää moneen viikkoon leikkipuistoon, sillä yritämme pitää sosiaalista eristäytymistä muihin yllä ja tämä on vaikea pala tyttärelle purtavaksi. Jos menemme puistoon, siellä on takuuvarmasti kavereita joiden kanssa haluttaisi leikkiä. Eivätkä lapset oikein jaksa muistaa sitä että ei saisi mennä ihan kiinni muihin ihmisiin. Tässä tilanteessa on kuitenkin kullanarvoista se että voimme yhä liikkua ulkona, käydä pyöräilemässä, kävelemässä, leikkiä pikkuautoilla jalkakäytävällä ja jutella muiden ihmisten kanssa, joskin mieluusti pienen etäisyyden päästä.

Lasten päiväkoti/koulu ilmoitti juuri ennen kattavan ulkonaliikkumiskiellon alkua että he jatkavat etäopetusta ja tekevät oppilaille viikottaiset puuhalaatikot sekä virtuaalisia tapaamisia luokan kesken. Laatikot olisi ollut tarkoitus noutaa koululta tai ainakin sen leirin portilta, missä koulu on (kaikki leirit on suljettu ulkopuolisilta, esimerkiksi ruokalähetys pitää noutaa portilta). Nyt tämä suunnitelma ei luonnollisesti toteudu, ja koululta tuli vain viesti että kaikki opetus on nyt tauolla ja koulu on kiinni. Olen tähän mennessä saanut ensin puuhalaatikot molemmille lapsille ja sitten opetusaktiviteetteja sähköpostin kautta, mutta nyt ei ole sitten luvassa mitään. Oletan, että koulullakin mietitään miten tästä jatketaan. Olin itse toivonut että tämä kevätlukukausi (piti alkaa nyt huhtikuun alussa ja kestää kesäkuun alkuun, täällä lukukausia on kolme vuodessa) voitaisiin siirtää kesän aikana pidettäväksi, mutta kukapa sen tietää miten kauan koulut ja lähes koko yhteiskunta pysyvät suljettuna. Pojan suhteen en kauheasti huoli, hän on niin pieni vielä ettei edes ymmärrä mitä oikeastaan tapahtuu, mutta tytär kaipaa kovasti koulua, kavereita, opettajia – ja harrastuksiansa. Baletti jatkuu nyt virtuaaliopetuksena ja yritän keksiä tyttärelle tekemistä täällä kotona.

Eristäytymisen vaikutuksista ihmismieleen on keskusteltu nyt paljon. Käynnissä on sellainen ihmiskoe, jota kukaan meistä ei olisi voinut aavistaa muutama kuukausi sitten. Niin kuin varmaan kaikilla muillakin, minulla on hyviä ja huonoja päiviä asian suhteen. Tänään on ollut hyvä päivä. Olen jaksanut keksiä lapsille tekemistä lähes koko päivän ajan, olemme onnistuneet ulkoilemaan kahdesti (huolehdin jonkin verran siitä, että lasten fyysinen tekeminen jää nyt vähemmälle ja ruutuaika on kyllä lisääntynyt siitä, mitä se yleensä on), meillä oli hyvää lohta ruoaksi pääsiäisen kunniaksi, olemme kaikki terveitä, miehellä on työpaikka, ja ylipäätään fiilis on ihan hyvä. Näen koronakriisin vaikutuksen myös laajemmalti esimerkiksi siinä kuinka luonto on elpynyt ympäri maailmaa näinä viikkoina ja mietin, voisiko yhteiskunta oppia tästä jotakin. Mutta on päiviä jolloin tuntuu että mihinkään ei pääse, en keksi mitään järkevää tekemistä lapsille, lapset huutavat, tappelevat ja riehuvat, ulkoillessa tekisi mieli sosialisoida vapaasti muiden kanssa ja antaa myös lasten leikkiä vapaasti muiden kanssa (koska niin monet muut ihmiset leirissämme niin tekevät). Ja aina välillä tuskastuttaa se, kuinka kauan tässä kaikessa voi kestää, koska pääsisimme seuraavan kerran käymään Suomessa, ja palaako yhteiskunta enää koskaan siihen mitä me joskus pidimme normaalina. Olen jonkin verran myös miettinyt sitä, millaista olisi olla eristyksissä yksin. Monet sanovat että se käy psyykkeen päälle pidemmän päälle. Minun on niin vaikea kuvitella tätä, koska minulla ei juurikaan ole aikaa yksin näinä päivänä. Kello on kohta yhdeksän illalla ja viimeinen tunti on ollut ensimmäinen hetki sitten aamukuuden, jolloin en ole hoitanut lapsia, leikkinyt, askarrellut, siivonnut tai laittanut ruokaa. Itse en toisinaan mitään niin haluaisi kuin saada olla rauhassa. Hieman kateellisena luen kavereiden Facebook-päivityksiä joissa on joogattu tuntikaupalla virtuaalijoogan tahtiin tai aloitettu etänä uuden kielen opiskelu tai luettu älytön kasa uusia kirjoja koska kerrankin on aikaa ja voin hiljentyä tärkeiden asioiden äärelle. Minulla on vähemmän aikaa itselleni kuin varmaan koskaan ennen, ja lisäksi erityisesti tyttären kohdalla tuntuu että minun täytyy olla vakaa ja vahva aikuinen, joka näyttää että ei tässä mitään hätää, kaikesta selvitään, leuka pystyyn vaan. Vaikka itsestäkään ei aina tuntuisi siltä.