Korona, karanteeni, kuolema

Siinä se taas on, heti otsikossa, tuo viheliäinen virus josta en oikeastaan jaksaisi kirjoittaa enää yhtään, mutta joka on niin läsnä meidän kaikkien jokapäiväisessä elämässä että se löytää tiensä tavalla tai toisella nykyään aina blogikirjoituksiini. Tällä kertaa koronavirus tai covid-19 on aika lailla isossa roolissa, sillä aion kertoa siitä, millaista on sairastua koronaan, Saudi-Arabiassa.

Tarina alkaa muutama kuukausi takaperin kun saavuimme isolta road tripiltämme kotiin, elokuun lopussa. Heti kotiin pääsyn seuraavana aamuna pojalle nousi lievä kuume, ja koska olimme matkustaneet, veimme hänet lääkäriin jossa häneltä otettiin koronatesti. Testi tuli takaisin negatiivisena ja kuumekin hävisi yhdessä päivässä, joten emme ajatelleet siitä sitten mitään kummempaa. Seuraavalla viikolla tyttärellä nousi lievä kuume, joka kesti muutaman päivän. Ajattelimme että hän on saanut saman pöpön mikä pojalla oli edellisellä viikolla. Lapset olivat olleet koulun kesäleirillä muutaman päivän ennen tyttären sairastumista, ja lähinnä kouluun paluuta ajatellen ajattelin että olisi hyvä testata tytärkin – näyttää että kyseessä nyt on vain flunssa. Lisäksi minulla ja miehelläni oli lieviä flunssaoireita mutta ei kuumetta, joten meidät kolme otettiin koronatestiin. Poikaa ei testattu uudelleen kun hänellä oli jo yksi negatiivinen tulos alla.

Testi otettiin sairaalassa ja meille aikuisille se oli hyvin nopea toimenpide. Tyttären testin otti lastenlääkäri joka kyseli muuten vähän tytön voinnista, ja määräsi myös flunssalääkkeitä hänelle. Testi otettiin sekä nenästä että nielusta, ja tytär ei siitä ihan hirveästi välittänyt. Sitten mentiin kotiin odottamaan tuloksia, jotka tulivat hieman tipotellen. Minulle soitti hoitaja ja kertoi tulokseni olleen negatiivinen, ja mies näki oman negatiivisen tuloksensa sairaalan tietokannasta. Mutta samasta tietokannasta näimme myös, että tyttären testitulos olikin positiivinen. Ja sitten sairaalasta soitettiinkin ja kysyttiin iso kasa kysymyksiä. Ensimmäinen hoitaja oli sitä mieltä että tytär pitäisi ottaa sairaalaan osastolle hoitoon, mutta saimme hänet vakuutettua siitä että tytär oli itse asiassa varsin terve jo. Olimmekin aivan ihmeissämme tuloksesta, sillä tyttären oireet olivat tosiaan olleet niin lieviä. Kuumetta oli ollut 37,5 astetta kahtena päivänä ja vähän flunssaa. Siinä vaiheessa kun testitulos tuli tyttö oli jo lähes oireeton. Mietimme myös miten tytön tulos oli ainoana positiivinen ja meillä muilla negatiivinen, koska kaikilla meillä oli ollut pientä flunssaa. Vaihtoehtoja on kaksi: joko meillä kaikilla oli korona mutta vain tyttärellä se näkyi testissä, tai sitten meillä kellään ei ollut koronaa ja tyttären testitulos oli jostain syystä väärin. Lopullista totuutta emme tule koskaan tietämään, mutta luulen että meillä kaikilla oli korona. Minulla oli flunssan lisäksi ihmeellistä voimattomuutta viikon verran, en esimerkiksi jaksanut yhtenä iltana nostaa kattilaa liedeltä ja tiputin sen ruokineen kaikkineen. Mutta kaiken kaikkiaan selvisimme koronasta hyvin lievillä oireilla, onneksi. Kieltämättä pidin tytärtä hyvin tarkasti silmällä parin päivän ajan saatuamme testituloksen, mutta hän oli koko ajan erittäin hyväkuntoinen ja parantui nopeasti viruksesta.

Se, mikä ei mennyt nopeasti, oli karanteeni. Koska perheessä oli koronatapaus, emme saaneet poistua talosta 14 päivään. Tytär olisi saanut poistua jo 10 päivän jälkeen, koska oli oireeton viimeiset kolme päivää (ja enemmänkin, viimeisen karanteeniviikon meillä kellään ei ollut enää oireita) mutta meillä lopuilla karanteeni oli 14 päivää, koska olimme olleet tekemissä koronapotilaan kanssa. Ne olivat piiiiitkät 14 päivää! Onneksi meillä on takapiha, että pääsimme edes vähän ulkoilemaan, mutta oli aika tuskaista kun ei päässyt edes ulos kävelemään. Ulko-ovemme eteen tuotiin keltainen roskis, johon meidän oli tarkoitus laittaa jätteemme – virushan voi tarttua roskienkin mukana, joten leirin työntekijät halusivat eristää meidän roskahuoltomme yhteen näkyvään roskikseen. Kätevästi se keltainen roskis – jota myös kutsutaan nykyään leirissämme nimellä bin of shame – kertoo kaikille leiriläisille että tuossa talossa on koronatapaus… Tuntui kuin meillä olisi ollut rutto, ikkunasta vilkuttelimme kavereille jotka kävivät silloin tällöin katsomassa talon edessä että mikä status meillä on. Puhelin piippasi kuumana kun tieto lähti leviämään sairastumisesta, ja mitä yllättävimmät ihmiset ottivat minuun yhteyttä, joten tieto todella levisi nopeasti ja laajalle. Yksi karanteenin käytännöllisistä ongelmista oli miettiä miten saamme ruokaa, kun talosta ei saa poistua. Saudi-Arabiassa ruoan tilaaminen netin kautta ei toimi aina niin hyvin kuin toivoisi. Yhdessä kaupassa ruokakassin toimitusaika oli vasta viiden päivän päästä, ja toisessa toimitus olisi ollut seuraavalle päivällä, mutta he eivät toimittaneet kotiin vaan ostokset piti hakea kaupasta. Naapuriperheet auttoivat vuorollaan hakemalla meille ruokaa, ja minä sain silmätulehduksenkin karanteenin aikana johon yksi kaveri kävi hakemassa silmätipat apteekista.

Koska emme saaneet olla missään tekemissä kenenkään kanssa 14 päivän aikana emme luonnollisesti voineet pitää nanny Susania töissä sinä aikana. Mutta nanny Susan oli muutenkin jäänyt määrittelemättömäksi ajaksi vapaalle sen jälkeen kun palasimme road tripiltämme. Susan oli ollut meillä talonmiehenä lomamme ajan, ja olin sanonut hänelle ettei hänen tarvitse olla joka päivä paikalla vaan hän voi olla kotona, missä häntä tarvitaan enemmän. Susanilla oli nimittäin ollut koko kesän murhettä miehestään, jolla oli lukuisia terveysongelmia, päällimmäisenä sydämeen liittyvää kremppaa ja hoitamaton diabetes, joka oli aiheuttanut ison avohaavan hänen kantapäähänsä. Kun tulimme takaisin road tripiltä löysin Susanin kyynelissä kotoamme. Miehen tila oli romahtanut, mutta hän kieltäytyi menemästä sairaalaan. Olen siinä käsityksessä että heidän avioliitossaan Susanin on ollut vaikea toimia miehen tahtoa vastaan, vaikka tahto olisikin järjetön, kuten nyt tässä tapauksessa. Sanoin Susanille että hänen pitää saada mies sairaalaan, muuten mies kuolee heidän kotiinsa, ja vannotin että Susan tilaa heti kotiin päästyään ambulanssin. Annoimme Susanille palkan ja vähän ekstraa, ja sanoin että hänen ei tarvitse nyt tietenkään tulla töihin niin kauan kuin tilanne on tällainen. Ja onneksi sanoin, koska muuten Susan olisi saattanut saada meiltä koronan, mikä nyt olisi vielä puuttunut tästä katastrofista! Susan oli lopulta saanut miehensä sairaalaan, missä oli todettu että jalka oli mennyt niin huonoon kuntoon että se oli pakko amputoida. Mies oli herännyt vielä leikkauksen jälkeen, mutta lopulta ei ollut enää selvinnyt amputoinnin ja sydänongelmien aiheuttamasta rasituksesta, vaan hän kuoli noin oltuaan noin viikon sairaalassa.

Susan oli luonnollisesti hyvin järkyttynyt, ja huolissaan tulevaisuudessa. Susanin pojat ovat vasta 13- ja 15-vuotiaat, ja nyt Susan on ainoa elättäjä perheessä. Lisäksi Susan ei voinut jäädä Saudi-Arabiaan, koska hän oli miehensä oleskeluluvan alla, vaan hänen piti muuttaa takaisin kotimaahansa melko nopealla aikataululla. Susan ja pojat ovat jo nyt lentäneet Filippiineille. Paperityö Saudi-Arabiasta lähtemisessä on aina aikaavievää ja monipolvista, puhumattakaan siitä että kuolemantapaukseen liittyy oma byrokratiansa. Lentojen järjestiminen ulos Saudi-Arabiasta pandemia-aikaan on myös ihan oma lukunsa. Näimme Susanin vielä kerran ennen hänen lähtöään, pyysin Susanin meille kahville. Omaan tyyliinsä Susan halusi vielä siivota talon lattiasta kattoon ja silittää meidän vaatteet, vaikka olin nimenomaan painottanut kutsussa että hänen ei tarvitse tulla enää töihin vaan haluamme nähdä hänet muuten. Susan oli todella tärkeä osa meidän arkemme toimivuutta ja auttoi paljon erityisesti silloin kun poika oli vauva, joten nyt saamme pärjätä ilman sitä apua. Meillä ei ole täällä perhettä, joten esimerkiksi iltamenoihin luotettavan lapsenvahdin saaminen on vaikeaa – siinäkin Susan oli korvaamaton. Jäänkin todella kaipaamaan Susania ja toivon että hän saa elämänsä järjetykseen Filippiineillä.

Expat-elämän loppu (?)

Meneillään oleva korona-pandemia on vaikuttanut koko maailmaan suuresti, ja lopulliset vaikutukset näkyvät vasta vuosien päästä, kun toivottavasti tilanne on saatu enemmän hallintaan. Tätä kirjoittaessa toinen aalto on pyyhkäisemässä yli Euroopan, ja meillä täällä Saudeissa ollaan jonkinlaisessa suvantovaiheessa. Täällä on ollut viime kuukaudet todella paljon tautitapauksia, joten meillä suvantovaihe tarkoittaa sitä että uusia tautitapauksia on reilu tuhat päivässä, kun parhaimmillaan niitä oli lähes 5000. Ei voida siis sanoa, että täälläkään voitaisiin vielä huokaista helpotuksesta.

Kun epidemia alkoi maaliskuussa, en pahimmissa painajaisissanikaan ajatellut tilanteen olevan yhä näin paha elokuun puolessavälissä. Kaikki varmasti ajattelivat että jos pari kuukautta elämme lainkuuliaisesti, syksyllä normaali elämä palaa – pääsemme Bahrainiin brunssille, koulut aukeavat, miehet palaavat työpaikoilleen. Sen sijaan Saudi-Arabia on yhä suljettu maa, josta ulos matkustaminen on vaikeaa. Saudi-Arabian kansalaiset saavat palata maahan erityisillä lennoilla tai tietyissä rajanylityspisteissä maarajoilla. Expateilla tilanne on hieman toinen. Tietyt firmat tuovat työntekijöitään ja heidän perheenjäseniään maahan erityisillä yksityislennoilla, ja ulos maasta pääsee tällä hetkellä vain niin sanotuilla evakuointilennoilla, joille täytyy anoa pääsyä oman maan suurlähetystön kautta. Lento on meille expateille yhdensuuntainen, eli jos maasta päättää lähteä, ei ole takuita että pääsee enää takaisin maahan sisään.

Matkustamisen ja koko tilanteen vaikeus sai kokonaan uudenlaisia kierroksia kun isäni kuoli muutama viikko sitten. Suomeen pääsy tässä tilanteessa on hankalaa, vaikka kuinka haluaisin matkustaa. Kävimme läpi kaikki skenaariot: minä lennän yksin lasten kanssa evakuointilennolla (jos sellaiselle pääsisimme, niihin on pitkät jonot), ja mahdollisuutena olisi se että emme pääsisi moneen kuukauteen olemaan yhdessä mieheni kanssa. Tai sitten lennämme kaikki evakuointilennolla, jolloin riskinä olisi se että jäämme kaikki Suomeen jumiin ja mies menettää työpaikkansa. Tai että mies irtisanoutuu työstään, pakkaamme kamat ja teemme niin sanotun final exitin – jätämme Saudi-Arabian taakse kokonaan ja muutamme takaisin Suomeen. Viimeinen vaihtoehto on viime aikoina tuntunut enemmän ja enemmän houkuttelevalta, mutta minulla ei ole ollut jaksamista tehdä niin isoa elämänmuutosta tässä viime viikkojen aikana. Viimeiseen asti seurasimme josko kansainväliset lennot kuitenkin aukeaisivat ja pääsisimme isäni hautajaisiin, mutta rajat pysyvät yhä kiinni. Lisäksi Suomi vihdoin ymmärsi tiukentaa omaa rajapolitiikkaansa ja alkaa seurata paremmin riskimaista saapuvien karanteenia, ja me tulisimme tietysti Suomen näkökulmasta riskimaasta ja meitä odottaisi karanteeni. Päätös oli mielestäni kyllä oikea, Suomen tautilukemat ovat kuitenkin vielä hallittavissa, jos vain siellä ollaan tarkkana tilanteen kanssa. Mutta kaikki tämä tarkoittaa sitä, että en pääse oman isäni hautajaisiin, enkä auttamaan perhettäni kaikessa käytännön järjestelyssä mitä tilanne vaatii.

Paitsi että mietin expat-elämän loppua omalla kohdallani, olen viime aikoina miettinyt sitä laajemmassakin mittakaavassa. Pandemia on osoittanut millaisia vaikeuksia meillä kansainvälisillä työntekijöillä ja heidän perheillään on silloin, kun matkustaminen ei olekaan enää mahdollista. Expat-elämä tässä laajuudessa on ollut oikeastaan mahdollista vain siksi, että lentäminen on ollut melko edullista ja joka paikkaan on päässyt melko nopeasti tarvittaessa. Pandemia pysäytti kaiken tämän. Mieheni lensi ennen lähes joka kuukausi työmatkoilleen, parhaimpina kuukausina useamman kerran. Nyt hän on ollut kotitoimistossa maaliskuun lopusta lähtien eikä paluuta työpaikalle ole tiedossa lähitulevaisuudessa. Meillä oli tapana käydä Suomessa ainakin kerran, useimmiten kaksi kertaa vuodessa. Nyt emme tiedä koska pääsemme seuraavan kerran Suomeen. Meillä on täällä leiri täynnä rikkinäisiä perheitä, joissa joku osapuoli on jäänyt jumiin jonnekin päin maailmaa. Naapurin kampaajarouva on Skotlannissa pyörittämässä kampaamoaan, ja hänen 10-vuotias tyttärensä ja miehensä ovat täällä Saudi-Arabiassa. He ovat olleet erossa maaliskuusta saakka. Toinen naapurin rouva tyttärineen pääsi työnantajan erikoiskuljetuksella Bahrainista Saudeihin kesäkuussa, oltuaan kuukausikaupalla erossa miehestään ja seikkailtuaan Englannin ja Bahrainin välillä useamman kerran. Ystäväni lähti synnyttämään kolmatta lastaan Englantiin maaliskuussa, ja on yhä sillä matkallaan. Isä ei ole vielä nähnyt uusinta tulokasta muuten kuin Skypen ja Zoomin avulla. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. Sitten on tapauksia, joissa perheet miettivät kuumeisesti uskaltavatko he lähettää lapsensa nyt syksyllä boarding schooliin (sisäoppilaitokseen) tai collegeen ulkomaille. Aikaisemmin asiaa ei tarvinnut miettiä siltä kannalta että jos lähetän lapseni ulkomaille, olenko valmis siihen että en näe häntä vaikkapa vuoteen. Expat-äidit lensivät ennen mantereiden välejä vieden lapsiaan kouluun ja hakien heitä lomilla takaisin Saudeihin. Nyt kun matkustaminen on mitä on, aika moni expat-perhe varmasti miettii onko tämä elämä kuitenkaan hyvän palkan ja erinomaisten työetujen arvoista. Lisäksi monet firmat ovat joutuneet irtisanomaan väkeään, erityisesti kalliita expateja, joten en voi olla ajattelematta että expat-elämä tällaisena kuin me olemme sen kokeneet on loppumassa. Ja ehkä se ei ole pelkästään huono asia, onhan maapallon kannalta parempi jos yksi etuoikeutettu ihmisryhmä ei lentäisi ja matkustaisi niin paljon.

Saudi summer

Saudi summer on tämän lomakauden kuumin (monellakin tapaa) kampanja: koska Saudi-Arabian rajat pysyvät yhä kiinni, kansalaisia ja meitä maahan jumiin jääneitä ekspateja houkutellaan tutustumaan kotimaanmatkailuun. Eikä siinä mitään, Saudi-Arabia on iso maa jossa on paljon nähtävää, ja nyt kun turismi on jonkinlaisessa nupussaan paikkoihin on helpompi tutustua kuin vaikkapa kuusi vuotta sitten kun saavuimme maahan. Mutta ulkona on joka päivä sellainen 45 astetta lämmintä ja maassa todetaan joka päivä uusia korona-tapauksia 3000 – 4000 kappaletta, ja nämä kaksi asiaa hieman laimentavat ainakin minun hinkuani lähteä lomailemaan Saudeissa. Etelässä Jemenin rajalla olisi vuoristoa ja siten vähän kylmempää ilmatilaa, mutta Jemenin rajalle ei ehkä ole viisasta mennä juuri nyt pyörimään. Haluaisin käydä Al-Ulassa (Jordanin Petraa muistuttava ikivanha kivimonumentti), mutta se on yhä kiinni turisteja varten tehtävien rakennustöiden vuoksi – paikalle on suunnitteilla ainakin hotelleja ja ravintoloita – ja jälleen kerran, on ihan todella kuuma samoilla aavikolla tähän aikaan vuodesta. Jeddaan länsirannikolle olisi kiva mennä, siellä olisi hienoa Punaisen meren sukellusta jne., mutta länsirannikolla ja Riadissa on koko ajan ollut kaikista pahimmat koronan madonluvut.

Meillä olisi kesäloma buukattuna elokuun puolesta välistä eteenpäin. Se samainen loma, joka meidän piti pitää maaliskuussa ja lentää Suomeen. Toiveissa olisi yhä päästä Suomeen, mutta en tiedä onko se mahdollista. Huhumylly käy kovana siitä milloin kansainväliset lennot taas aukeavat, päivämäärä jota olemme kuulleet on 1.8. Mutta vaikka maasta pääsisikin ulos, ei ole mitenkään sanottua että takaisin pääsee niin helposti, varsinkin kun emme ole Saudi-Arabian kansalaisia. Tällä hetkellä evakuointilennot ovat olleet yhdensuuntaisia, eli takaisin ei ole ollut tulemista. Suomessa meillä saattaisi hyvinkin olla edessä joko karanteeni tai koronatesti (näistä kahdesta ottaisin mieluummin jälkimmäisen, sillä kahden viikon karanteeni kolmen viikon lomasta on aika iso siivu). Jos pääsisimme vielä takaisin Saudeihin, täällä voisi olla myös vuorossa 14 vuorokauden kotikaranteeni. Joten suoraan sanottuna en tiedä kannattaako lähteä täältä yhtään mihinkään, juuri nyt.

Viime viikot ovat olleet muutenkin aikamoista tunteiden vuoristorataa kaikin puolin ja mietittävää on riittänyt. Miehen työpaikalla oli mittavat irtisanomiset, ja vaikka mies on yhä töissä, todella moni tuttumme sai kenkää. Ja täällä ei ole mitään yt-käytäntöjä vaan lähtö tulee nopeasti ja varoittamatta. Aika on sanalla sanoen haastava pakata kamppeensa ja lähteä maasta – sillä maasta on lähdettävä kun töitä ei enää ole. Monet yrittävät myydä autojaan ja muuta omaisuuttaan, mitä eivät voi ottaa mukaan. Näin korona-aikaan ostovoima ei kuitenkaan ole parhaimmalla tasolla, joten voi olla aika hankala päästä eroon vaikkapa käytetystä autosta. Synkin tilanne on niillä jotka ovat yhä ulkomailla jumissa ja ovat irtisanottuja, he eivät pääse edes maahan enää sisään hoitamaan asioitaan vaan firma pakkaa heidän tavaransa ja lähettää ne heille.

Viimeksi kirjoitin siitä kuinka meidän tuli palata normaaliin elämään 21.6. alkaen, ja ihmeekseni aika moni asia normalisoituikin kesäkuun lopussa. Meidän leiri aukesi jälleen vierailijoille, joten Susan tuli meille töihin takaisin. Myös leirin uima-altaat aukesivat jälleen ilman vuoronumeroja ja kuntosalikin aukesi viimein. Viime viikolla palasinkin treenaamaan PT:ni Mohamedin kanssa. Kunto ei ollut kovin kaksinen… onneksi olin sentään käynyt tiuhaan kävelemässä näinä kuukausina. Sitten tuli vielä tieto että tyttären koulu avaisi ovensa 19.7., tosin vain kesäleirinä ja tiukoin turvajärjestelyin. Odotamme yhä lisätietoa tästä.

Kaikki tuntui tosiaan normalisoituvan pikkuhiljaa, mutta tuntui – ja tuntuu – jotenkin hullulta että yhteiskunta aukesi näinkin paljon, kun koronaluvut ovat yhä niin korkeita täällä. Return carefully on se lause jota täällä on toitotettu. Ja niinpä sitten kaiken tämän normaaliin paluun keskellä tällä viikolla tulikin tieto, että leirimme asukkaalla on todettu positiivinen koronanäyte. Kuntosali ja ravintola menivät heti kiinni, varsinkin kun kyseinen henkilö oli ehtinyt vierailla salilla ennen näytteen ottamista. Sairastuneen henkilöllisyys selvisi minulle melko nopeasti, asumme melko pienessä yhteisössä ja täällä on vaikea pitää mitään salassa. Hän tai hänen perheensä eivät ole meidän ystäväpiirissämme, mutta tunnemme ihmisiä jotka ovat olleet tekemisissä ko. perheen kanssa. Minä ja mieheni olemme molemmat myös olleet viikon sisällä salilla, joten on pieni mahdollisuus että tauti on tarttunut meillekin. Olemmekin nyt vapaaehtoisesti olleet lähinnä kotona ja karsineet sosiaaliset kontaktit minimiin. Susan on ollut kotona pari päivää, hän pelkää tartuntaa tosissaan koska hänen miehensä on ollut niin sairas. Mohamed ei luonnollisesti pääse treenaamaan kanssani kun sali on kiinni, ja tyttären pienet kaverisynttärit piti perua myös tältä viikolta. Eipä sillä että vieraita olisi tullutkaan, suurin osa leirimme asukkaista on varmasti tämän ja ensi viikon aika hissukseen. Meillä ei ole ollut mitään oireita, mutta myös leirimme korona-potilas on ollut käsittääkseni oireeton – hänet oli testattu ainoastaan siksi että hänen työkaverinsa oli sairastunut.

Nyt sitten vain odotellaan. Vähän käy sääliksi meidän korona-potilastamme, sillä tosiaan suurin osa tietää kenestä on kyse ja siinä on aikamoinen sosiaalinen stigma. Jotkut varmasti ajattelevat, että tuo toi koronan meidän lintukotoomme, kiitos vaan. Ja aikamoista naapurikyttäystä on varmasti luvassa lähipäivinä. Kyllä itsekin kurtistin kulmiani kun näin että altaalla oli torstaina juhlat, koska juuri nyt olisi mielestäni hyvä välttää moista. Mutta pitää olla nyt varovainen ettei koko homma mene noitavainoiksi missä porukkaa ilmiannetaan sosiaalisen eristäytymisen puutteesta. Se ei varmasti tekisi hyvää yhteisölle. Elämme erikoisia aikoja!

Jumissa, Saudeissa

Kirjoittelen jälleen blogia kotisohvalta käsin. Meidän piti lentää keskiviikkona Suomeen, mutta matkasuunnitelmat saivat nyt tällä erää jäädä vain haaveeksi. Syynä tietenkin korona-virus. Viimeksi kirjoittaessani olimme juuri palanneet Dubaista lomalta ja vaikka olin hieman huolissani tilanteesta, en minäkään osannut arvata että epidemia räjähtää käsiin näin äkkiä ja että toimet joihin valtiot ovat ryhtyneet olisivat niinkin dramaattisia.  Viimeksi kun kirjoitin blogia meillä täällä Saudeissa oli jo voimassa melko kattavat matkustusrajoitukset. Nyt tapahtuu kuitenkin joka päivä valtavan paljon kaikkea, joten kerrataan hieman mitä Saudi-Arabiassa on tässä kahden viikon aikana tapahtunut.

  • Ensimmäinen korona-virustartunta varmistui Saudi-Arabiassa 2.3. Nyt varmistettuja tapauksia on jo lähemmäs sata.
  • Silta Bahrainiin suljettiin liikenteeltä 7.3.
  • Kaikki koulut ja päiväkodit suljettiin toistaiseksi 8.3.
  • Kaikki matkustaminen naapurimaihin (maitse, meritse, ilmateitse) kiellettiin 9.3.
  • Isot tapahtumat peruttiin ja suurin osa harrasteryhmistä suljettiin toistaiseksi 9.3.
  • Uusia maita matkustuskieltolistalle 9.3.: mm. Egypti, Ranska, Saksa ja Turkki (meidän piti lentää Suomeen Turkin kautta)
  • Koko EU ja lisää maita kieltolistalle 11.3.
  • Alkaen huomisesta 15.3. kaikki lennot ulos Saudeista ovat peruttu ainakin kahden viikon ajaksi.

Kun katsoo tätä kertausta kahden viikon tapahtumista, tuntuu nyt älyttömältä edes ajatella että elättelin aika pitkään toivoa päästä Suomeen. Viimeinen niitti meidän Suomen lomasuunnitelmille tuli maanantaina, kun Turkki päätyi kieltolistalle. Alkuviikosta olisi päässyt lentämään Eurooppaan vielä Amsterdamin tai Lontoon kautta, mutta päädyimme siihen ettemme ala etsiä uusia lentoja vaan jäämme tänne. Olin todella ärtynyt ja surullinen alkuun siitä ettemme päässeet lähtemään, mutta nyt päätös tuntuu enemmän kuin oikealta. Ja kun seuraa miten tilanne on Suomessa nyt parina päivänä kehittynyt – en usko että meillä olisi ollut kovin hauska loma Suomessa, olisimmehan ensi töiksemme joutuneet karanteeniin ulkomailta saapuessamme. Ja meidän olisi ollut aivan mahdotonta palata kotiin Saudi-Arabiaan ainakaan ihan heti.

Ihmisillä on tullut kiire joko palata Saudi-Arabiaan tai yrittää päästä täältä pois, tilanteesta riippuen. Tyttären hyvä kaveri lensi juuri sunnuntaina takaisin Ranskasta (ja he olivat viimeisiä jotka pääsivät maahan) ja perhe on nyt 14 päivän karanteenissa. Toinen ystäväperhe oli pitkällä lomamatkalla Etelä-Amerikassa, mutta he päättivät katkaista lomansa ja lentää takaisin Saudeihin. He lensivät keskiviikkoaamuna viimeisellä lennolla Amsterdamista tänne. Sen jälkeen sekin reitti on ollut suljettu. Eräs tuttavani joka on viimeisillään raskaana lensi vanhempiensa luoksi Lontooseen eilen. Hän halusi synnyttää Lontoossa, ei täällä. Monissa perheissä on sellainen kauhea tilanne, että joku perheenjäsenistä on jäänyt rajojen toiselle puolelle esimerkiksi työmatkan tai koulun vuoksi. Olen ennenkin kirjoittanut siitä kuinka monet perheet täällä lähettävät lapsensa ulkomaille opiskelemaan ns. boarding schooleihin. Nyt täällä olisi ollut tulossa spring break, kevätloma, ja monet lapset ja nuoret olivat palaamassa esimerkiksi Euroopasta tai Amerikasta Saudi-Arabiaan muun perheensä luokse, mutta nyt he ovat jumissa jossain päin maailmaa. Me olemme jumissa Saudi-Arabiassa, mutta ainakin olemme yhdessä koko perhe.

Lapset ovat olleet kotona maanantaista lähtien. Sunnuntaina oli vielä koulua, tyttären luokalla oli vielä synttärijuhlatkin. Sitten sunnuntai-iltana tuli päätös että koulut ja päiväkodit suljetaan määrittelemättömäksi ajaksi. Sitten tuli tieto että tyttären balettishow ja balettitunnit perutaan. Ja nyt olemme sitten oikeastaan vaan kotona. Viikko on ollut pitkä, ja säät vaihtelevia – muutamana päivänä on ollut niin pölyistä etten ole halunnut viedä lapsia ulos. Olemme pelanneet lautapelejä, katsoneet luontodokumentteja, rakentaneet Legoja, siivonneet… pientä helpotusta tilanteeseen toi se, että lasten koulu ja päiväkoti olivat tehneet ensi viikoksi kotiopetuslaatikon. Molemmat lapset saivat omansa, ja olin aika vaikuttunut laatikkoa läpikäydessäni. Molemmille on tehtäviä liittyen matematiikkaan, englantiin, taiteesen ja tieteeseen. Tyttärellä lisäksi maantietoa ja arabiaa, joista jälkimmäistä en voi opettaa. Kävin läpi laatikoiden tehtävät eilen ja tänään, ja varsinkin pojallemme aktiviteetit ovat aika simppeleitä – hänhän täyttää vasta kaksi pian -, mutta on hyvä että meillä on edes jotain järjestystä päivään kotikoulun muodossa. Poika ei vielä ymmärrä tilannetta, mutta lähes viisivuotias tyttäremme tajuaa paljonkin. Hänelle on ollut kova pala se, että koulu on kiinni eikä kavereita näe. Sitten suljettiin balettikin ja nyt kirsikkana kakussa ei päästy Suomeenkaan. Tänään kävimme kirjastossa, mutta siellä oli lasten puoli kokonaan kiinni. Mieheni sai käydä hakemassa sieltä kirjoja, mutta lapset eivät saaneet sinne mennä. Olemme selittäneet tytölle miksi tällaisia rajoituksia on nyt, mutta kyllä ne silti häntä harmittavat. Ja toisaalta tyttöä myös pelottaa, hän on useamman kerran kysynyt voiko koronavirus tulla hänelle. Eräänä päivänä kuulin tytön selittävän Susan nannylle kuinka vanhat ihmiset kuolevat koronavirukseen. Tuli kiire korjata että joku vanha ihminen saattaa siihen kuolla, mutta se on harvinaista, ja jos pidämme huolta käsienpesusta ja emme levitä pöpöjä niin toivottavasti koko tauti katoaa pian.

Kun muutin syksyllä 2014 Saudi-Arabiaan mielessä oli se, että mitä jos tulee sota tai terrorismia, mikä pakottaa lähtemään maasta – tai jäämään maahan vastentahtoisesti. Nämä vuodet täällä ovat kuitenkin olleet melko rauhallisia, täällä on ollut paljon vakaampaa kun etukäteen ajattelin. En koskaan ajatellut että tautiepidemia voisi sulkea rajat ja estää meitä matkustamasta täältä pois. No, nyt en edes haluaisi matkustaa minnekään – parasta olla paikallaan ja elää mahdollisimman varovaisesti nyt, että epidemia laantuisi – mutta ei ole mukava tunne olla suljettuna maahan, mistä ei voi matkustaa ulos. Onneksi sentään internet toimii. Se tekee elämästä miellyttävämpää, ja sen avulla voi pitää yhteyttä Suomeen ja kavereihin jotka ovat karanteenissa.