Sosiaaliturvatonta elämää

Keskellä kuuminta kesää, hiekan ja pölyn täyttämiä 45 asteen päiviä, sekä Ramadanin ja äitiysloman aikaan on hyvä lueskella kirjoja oman asunnon hiljaisuudessa ja viileydessä. Sattuneesta syystä tässä viime aikoina on tullut lueskeltua vauvalehtiä ja oppaita vastasyntyneen hoitoon. Osa kirjallisuudestani on Suomesta, ja en ole voinut välttyä lukemasta siitä, millaisia tukia äiti ja vastasyntynyt saavat Suomessa, miten ja milloin niitä haetaan ja mihin kenelläkin on oikeuksia. Kovin tarkalla kammalla en kuitenkaan ole näitä juttuja lukenut, sillä emme kuulu enää Suomen sosiaaliturvan pariin ja näin ollen minulla tai lapsella ei myöskään ole oikeuksia saada mitään tukia Suomesta. Emme esimerkiksi saaneet äitiyspakkausta, vaan päädyimme tilaamaan sen maksullisena erään suomalaisen firman kautta, joka kokoaa samanlaista pakettia kun mitä Kela tarjoaa. Tämä on toki ihan oikeuttettua, emmehän maksa verojakaaan Suomeen enkä siten odotakaan saavani mitään tukia. Tässä on tullut selväksi se, että asun nyt yhteiskunnassa, jossa asia hoituu varsin vanhakantaisella tavalla: mieheni käy töissä, jotta hän voi elättää vaimon ja lapsen, ja siinä kaikki rahallinen tuki mitä on tulossa. Jokainen on siis oman onnensa seppä täällä.

Olen äitiyslomalla, mutta oikeammin sanottuna olen jälleen työtön. Työsopimukseni nimittäin loppui kesäkuun loppuun, ja vaikka työpaikkani olisi ollut halukas jatkamaan sopimusta, päätin olla kirjoittamatta työsopimusta alkavalle kouluvuodelle. Päädyin tähän ratkaisuun siksi, että oikea äitiysloma on täällä niin lyhyt – minun tapauksessani se olisi ollut 3 kuukautta, joka on kai aika normaali pituus. Töihin olisi pitänyt palata jo lokakuussa, ja se tuntui minusta liian lyhyeltä ajalta. Olen kuitenkin poikkeus työskentelevien naisten joukossa: minulla oli koulussa vaikka kuinka monta kollegaa, jotka olivat töissä kolme kuukautta synnytyksen jälkeen, ja jotka myös aloittivat äitiyslomansa suoraan sairaalasta, eli painoivat töitä aina ihan synnytykseen saakka. Täällä onkin ihan normaalia laittaa jo nelikuukautinen vauva hoitoon ja toki monella perheellä on myös lastenhoitaja, nanny, huolehtimassa lapsista. Ja esimerkiksi usealle filippiinikollegalleni pidempi äitiysloma ei vain olisi taloudellisesti mahdollista, työnantaja maksaa kolmen kuukauden palkan mutta sen jälkeen ei tule latin latia mistään, joten töihin on palattava. Tunsinkin oloni etuoikeutetuksi voidessani jättäytyä töistä pois määräämättömäksi ajaksi ja olla samaan aikaan huolehtimatta rahasta – tämä ei olisi muuten hoitunut läheskään yhtä kivuttomasti Suomessa, mutta täällä mieheni saa vaan niin paljon parempaa palkkaa kuin minä että uhraus ei ollut rahallisesti suuri. Toki minulle suurin menetys voi olla se, että jos ja kun haluan joskus palata töihin, tällä samalla koululla ei välttämättä ole juuri sillä hetkellä tarjota minulle mitään, mutta tämän riskin olen valmis ottamaan. Toisaalta emme myöskään tiedä kauan täällä viihdymme, eli pitkän aikavälin suunnitelmia on vaikea tehdä. Mutta niin, nyt olen jälleen vapaa agentti, tosin veikkaan että pian varsin kiireinen sellainen kotona.

Minulla olisi siis ollut mahdollisuus kolmen kuukauden äitiyslomaan, mikä on ruhtinaallista siihen verrattuna, mitä mieheni saa: hänelle on tulossa yksi päivä isyyslomaa. Yksi päivä! Onneksi tässä on pian kansallisia juhlapyhiä tulossa viikon verran ja mieheni voi ottaa myös hieman omaa lomaa, sillä olisi toki kiva että isäkin näkisi lastaan ensipäivinä. Täällä yhteiskunta ei vain toimi niin, että isät pitäisivät lomaa lapsen synnyttyä. Synnytys ja lastenhoito on naisten maailmaa, miehet käyvät töissä ja tuovat perheelle leivän. Ihanan 50-lukulaista ajatusmaailmaa… Onneksi sentään kävin aiemmin töissä, muuten voisi olla vielä vaikeampi hyväksyä tätä kotiäidin roolia. Samaan aikaan yhteiskunta toki arvostaa äitejä ja lapsia, sillä täällä ollaan hirvittävän lapsirakkaita. Lapset ovat Allahin lahja ja mitä suurempi lapsikatras, sitä parempi. Tähän ajatteluun liittyy se, että kun tosiaan sosiaaliturva on aika olematon myös saudeilla itsellään, niin lapset pitävät sitten huolta vanhoilla päivillä. Saudi-Arabian kansalaiset saavat jonkinlaista eläkettä, mutta se ei ole paljoa, eli säästöjä ja tukiverkko on paras olla vanhuuden varalle. Lapsemme muuten ei tule saamaan Saudi-Arabian kansalaisuutta, vaikka täällä syntyykin. Jomman kumman vanhemman pitäisi olla saudi jotta kansalaisuutta voisi anoa, ja meitä nyt ei ihan hirveästi harmita vaikka pikkuinen saa ”vain” Suomen kansalaisuuden. Tosin nyt on ollut puhetta siitä että Saudi-Arabiassa syntyneet ja täällä koko elämänsä eläneet expatit voisivat anoa jossain vaiheessa kansalaisuutta, jos niin haluavat. Tämä tarkoittaisi kuitenkin lähinnä niitä vierastyöläisiä, jotka ovat asuneet täällä vuosikymmeniä.

Lapsista ja kansalaisuuksista tulee vielä mieleen se, että moni työkaverini käy synnyttämässä ulkomailla saadakseen lapsille useamman kansalaisuuden. Yksi kollegoistani suuntasi taannoin Yhdysvaltoihin synnyttämään, hän itse on Syyrian ja Yhdysvaltojen kansalainen, ja halusi lapselleen samaa. Myös Iso-Britannian, Australian ja Kanadan kansalaisuus on haluttua kauraa. Olenkin aika outolintu kun jään tänne Saudeihin synnyttämään. Yleinen kysymys onkin se että koska lennät takaisin kotimaahasi synnyttämään, ja kun kerron että aion synnyttää täällä, ihmiset ovat aina yhtä yllättyneitä. Toki tässä on tullut koettua monenlaisia puolia paikallisesta sairaanhoidosta ja kärsivällisyys on ollut useamman kerran koetuksella. Hoito itsessään on ihan hyvää mutta se tapa, millä asioita täällä hoidetaan… mikään ei koskaan toimi ja mistään ei voi varma, mikä on on omiaan lisäämään stressiä kun on kyse terveyteen liittyvistä asioista. Lisäksi on ihan normaalia, että sairaanhoitaja tai kätilö kehottaa rukoilemaan lapsen tulevaisuuden puolesta, mikä aina särähtää vähän korvaan, vaikka tarkoitus on toki hyvä. Suomessa ei sekoitettaisi sairaanhoitoa ja uskontoa keskenään, mutta täällä ne käyvät käsi kädessä. Tämä aihe vaatisi oikeastaan oman blogikirjoituksensa tai ehkä jopa pidemmän jutun, niin monenmoisia käänteitä on tullut tässä yhdeksän kuukauden aikana koettua. Sanonkin aina että minun täälläolollani on se tarkoitus, että oppisin kärsivällisemmäksi ihmiseksi!

Mainokset

Suomen kurssilla

Kun saavuin Saudi-Arabiaan viime syksynä, eräs ensimmäisistä tavoitteistani oli löytää töitä täältä. Ajattelin – ja ajattelen yhä – että työskentely olisi hyvä mahdollisuus integroitua yhteiskuntaan ja pitää yllä jonkinlaista ammattitaitoa. Ylipäänsä ajattelin työskentelyn olevan tärkeää henkisesti: voisin sanoa olevani maassa töissä enkä ”vain” kotirouvana seuraamassa miestäni. Niinpä yritin kovasti löytää töitä ja sainkin töitä paikallisesta kansainvälisestä koulusta, kuten blogini lukijat tietävät. Ennen kuin nykyinen työ tärppäsi, piti kuitenkin laittaa monta matoa koukkuun. Yksi näistä madoista oli se, että tarjosin eräänlaiseen paikalliseen kansalaisopistoon suomen kurssia. Kyseessä on koulutuskeskus, joka on mieheni työpaikan hallinnoima ja johon ko. firmalle työskentelevien henkilöiden puolisot voivat tarjota erilaisia kursseja. Kurssitarjonta on laajaa, aivan kuten kansalaisopistoissakin. Kielikurssit ovat varmasti sieltä suositummasta päästä, mutta myös muun muassa kokkaus-, valokuvaus- ja käsityökursseja järjestetään. Kuten kansalaisopistossakin, kurssien hinnat ovat eivät ole korkeat ja siksi kynnys osallistua kurssille voi olla matalampi. Kolikon kääntöpuolena on se, että opettajien palkat ovat vastaavasti matalammat.

Pitkään näytti siltä että suomen alkeiskurssini ei tulisi toteutumaan. Koulutuskeskus vaatii minimissään viittä kurssille ilmoittautujaa jotta kurssi voidaan pitää, ja minun kurssilleni oli ilmoittautunut vain kaksi henkilöä. Koska suomen kurssi on kuitenkin aika eksoottinen lisä kurssiluetteloon ja koska vastaavaa kurssia ei varmaan koskaan oltu täällä järjestetty aiemmin, kurssilleni näytettiin vihreää valoa ja aloitin opettamisen viime viikolla. Olen opettanut suomea aiemmin ja varsinkin peruskurssin vetäminen on aika tuttua, mutta kurssisuunnitelman teossa oli silti miettimistä. Ensinnäkään oppilaillani ei ole oppikirjoja. Oppikirjaa olisi voinut periaatteessa vaatia ostettavaksi (lue: tilattavaksi Suomesta), mutta tässä koulutuslaitoksessa tuntuu olevan tapana se, että opettajat tekevät itse opetusmateriaaleistaan vihkosen, joka sitten jaetaan opiskelijoille. Onneksi minulle oli vuosien varrelta jo kertynyt paljon materiaalia, jota saatoin osin kierrättää. Toisekseen kahden ihmisen ryhmä on niin pieni, että ryhmädynamiikkaa joutuu miettimään ihan eri tavalla. Viimeksi kun opetin suomea Suomessa, minulla oli ryhmässäni melkein 40 opiskelijaa. No, 40 opiskelijaa on liikaa, mutta kaksi opiskelijaa on todella vähän. Kuinka esimerkiksi tehdä ryhmätöitä tai saada aikaan keskustelua niin pienessä ryhmässä? Toisaalta kahden opiskelijan kanssa voi myös personoida kurssia ihan eri tavalla. Kyse on melkein yksityisopetuksesta, ja opiskelijat voivat (jossain määrin) toivoa opetettaviksi niitä asioita, joista haluavat tietää enemmän. Ja jos molemmat opiskelijat ovat innokkaita oppijoita, kurssilla voi edetä paljon nopeammin kuin 40 opiskelijan kanssa.

Kurssini alkoi tosiaan viime viikolla ja tapasin silloin nämä kaksi opiskelijaani ensimmäistä kertaa. Mietin kyllä luokkahuoneeseen kävellessäni että käyköhän tässä niin, että kumpikaan ei ilmaannu paikalle… mutta molemmat saapuivat tunnilleni. Opetan sekaryhmää, eli sekä miehiä että naisia. Täällä on melko yleistä, että kursseja on myös vain naisille tai vain miehille. Varsinkin ”ladies only” -ryhmät ovat suosittuja. Minulla ei kuitenkaan ole (eikä ole koskaan ollut) mitään sitä vastaan, että opetan molempia sukupuolia. Lisäksi jos olisin rajoittanut kurssin osallistujamäärää vielä sukupuolen mukaan, en varmaan olisi saanut edes näitä kahta oppilasta kokoon! Minulla on kurssillani yksi mies ja yksi nainen. Mies on saudi-arabialainen insinööri, joka harrastaa kieliä ja kielitiedettä. Omien sanojensa mukaan hän osaa yli kymmentä kieltä ja hän on kyllä kielellisesti erittäin lahjakas. Ennen kaikkea hän osaa kielitieteellisen termistön, joten hänelle ei tarvitse selittää mikä on subjekti ja mikä on objekti. Tästä on suurta hyötyä uuden kielen oppimisessa ja hän on hyvä vertaamaan suomea jo osaamiinsa kieliin. En usko että hän haluaa niinkään oppia puhumaan tai käyttämään suomea, vaan ennemminkin tutustua suomen kieleen systeeminä. Toinen opiskelijani on perulainen nainen, joka on asunut aiemmin Suomessa. Hän puhuukin jo jonkin verran Suomea ja on Suomi-fani. Hänellä on nimittäin ainakin Muumi-kangaskassi, vihko jonka kannessa on koivujen kuvia ja avainnauha kaulassa, jossa lukee ”Suomi Finland”… puhelimenakin on ikivanha Nokia 3110! On outoa tavata täällä ihminen, joka paitsi tietää missä Suomi on, niin on myös todella kiinnostunut maasta. Minua luullaan yleensä britiksi, hollantilaiseksi tai saksalaiseksi täällä, erityisesti vaatetuksen ja aksentin perusteella. Tapaan jonkin verran ihmisiä, jotka eivät tiedä mikä maa Suomi on tai missä se on. Lisäksi ”Finland” ja ”England” kuulostavat yllättävän samalta monen ihmisen korvaan…

On mukava opettaa vaihteeksi jotakin mitä voin suunnitella etukäteen. Lisäksi sekin on mukava tunne, että pohjalla on ainakin jonkinlainen luottamus siihen, että tämän homman minä osaan. Samaa tunnetta ei ole aina päivätyössäni, jossa jokainen päivä on aina erilainen ja koskaan ei tiedä mitä päätyy opettamaan (olen viime aikoina mm. vetänyt joogaa henkilökunnalle ja yläasteikäisille tytöille…). Mutta täytyy myöntää että tuntuu aika hassulta opettaa suomea Saudi-Arabiassa ja että täällä on ainakin muutama ihminen, joka haluaa oppia niinkin erikoisen ja pienen kielen kuin suomi. Mitä tästä opimme? Aina kannattaa yrittää, vaikka itsekään ei uskoisi suunnitelmensa toteutumiseen.