War! What is it good for?

Kenties tämä soul-klassikko alkoi soida myös lukijan päässä, samoin kuin vastaus otsikon kysymykseen (absolutely nothing). Sota on ollut täällä jälleen ihmisten mielessä. Paitsi että Jemenissä yhä soditaan, ovat Iran ja Amerikka kärhämöineet viime viikkoina sen verran paljon, että sodan mahdollisuutta on väläytelty. Saudi-Arabian liittolaisuutta mahdollisessa sodassa ei tarvitsisi kahta kertaa kysyä, välit Iraniin ovat valmiiksi jo huonot, kun taas Amerikka on ollut läheinen yhteistyökumppani pitkään. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä että kukaan ei kuitenkaan oikeasti haluaisi sotia, joten toivotaan että tilanne rahoittuu ja tästäkin kriisistä selvitään. Suomesta käsin monet ovat kysyneet näkyykö konflikti meidän arjessamme jotenkin, ja vastaus on että ei. Se ei näy oikeastaan ollenkaan, kaikki on ihan rauhallista täällä. Ihmiset ovat odottavalla kannalla, ja nannyni kysyi kuiskaten eräs päivä että madam, ovatko nämä uutiset oikeita, mitä tulee tapahtumaan. Sanoin nanny Susanille että kukapa tietää mitä tulee tapahtumaan, mutta odotetaan nyt ja katsotaan miten asiat edistyvät.

Tällainen konflikti oli jotenkin ankea alku uudelle vuodelle ja uudelle vuosikymmenelle. Maailmassa olisi niin paljon korjattavaa jo ilman uusia riitojakin. Joskus mietin, saammeko koskaan ihmiskuntana ratkaistua esimerkiksi köyhyyttä, sairauksia tai ilmastonmuutosta, kun meidän on niin vaikea löytää yhteistä säveltä.

No, keskitytään mikrotason asioihin vähän aikaa, niistä voi olla helpompi saada otetta. Saudi-Arabiassa ilmoitettiin ennen joulua että ravintoloiden ei ole enää pakollista pitää erillisiä sisäänkäyntejä perheille ja yksinäisille miehille. Aikaisemminhan ns. sinkkumies, eli mies jolla ei ole seurassaan naista, ei ole voinut mennä perhepuolelle istumaan ravintolassa. Perhepuolella istuvat perheelliset miehet ja sinkkunaiset. Ajatuksena on ollut välttää miesten ja naisten mahdollisuuksia solmia (epäsopivia) tuttavuuksia julkisilla paikoilla. Tosiasiassa tätä sääntöä ei olla niin tiukasti enää valvottu, ja nyt tosiaan ravintola saa itse päättää pitääkö erilliset sisäänkäynnit näille kahdelle eri joukolle vai ei. Täällä on viime vuosina noussut hirveästi uusia kahviloita ja ravintoloita, ja nyt tuonne meidän rantabulevardille on noussut lähes klubia muistuttava ravintola, jolla on oma ranta. Viimeksi kuin ajoimme siitä ohi oli ovella aikamoinen jono jonottamassa sisäänpääsyä ja ulkona rantatuolilla istui naisia abayoissaan ja niqabeissaan siemaillen alkoholittomia drinkkejään. Ajat muuttuvat. Mieheni saudi-työkaverin mukaan uuden kahvilan suosio perustuu täällä lähinnä siihen, voiko siellä bongata nuoria, naimattomia arabinaisia, ainakin näin miehen näkökulmasta. Ruoalla ja juomalla ei ole niin väliä. Voin kyllä uskoa tämän väittämän, sillä vaikka tiukimpia sääntöjä onkin vähän höllennetty, ei täällä vieläkään ole helppoa tavata romanttisessa mielessä vastakkaisen sukupuolen edustajia.

Paljon on ollut puhetta siitä että seuraavaksi jokainen ravintola ja kauppa saisi itse päättää sulkeeko liikkeen ovet rukouksen ajaksi vai ei. Tosiasiassa tätäkin sääntöä jo vähän rikotaan. Olin uuden vuoden aattona lasten kanssa paikallisessa sisäleikkikerhossa. Tytär leipoi kakkua ohjatulla tunnilla ja pojan kanssa kävimme pallomeressä ja kiipeilemässä. Lähdin pojan kanssa viereiseen kahvilaan kahville odottaessamme tyttären tunnin loppuvan, ja kun pääsin kahvilan ovelle tajusin rukouksen juuri tulleen. Ovi oli kiinni ja verhot oli laskettu ikkunan eteen. Päätin kuitenkin kokeilla ovea, ja koska se oli auki, astuimme sisään pojan kanssa. Hieman arastellen menin tilaamaan kahvia eikä siinäkään ollut mitään ongelmaa, barista-poika teki kahvini, laskutti sen, ja otti sitten rukousmattonsa ja meni yhteen kahvilan kulmaan rukoilemaan.

Jos vaan rauha säilyy, voi 2020-luku tuoda monia uusia edistysaskelia Lähi-idän maille. Haasteita riittää mm. ilmaston lämpenemisen ja inhimillisen kärsimyksen lopettamisen kanssa (ajattelen nyt erityisesti Jemeniä). Konservatiivisimmat muslimit joutuvat miettimään, miten suhtautua esimerkiksi sosiaalisen median yhä uusiin mahdollisuuksiin. Ja luultavasti lähivuosina näemme Saudi-Arabiassa myös uuden, nuoren kuninkaan, jos MBS:n nousua ei katkaise mikään.

Uuden vuoden lennot

Palasimme viime viikolla lomalta Suomesta. Pitkään näytti siltä, että viettäisimme joulua Saudeissa tai enintään lähimaissa, sillä miehelläni oli vaikeuksia saada lomaa jouluksi. Sekin olisi sopinut meille ihan hyvin, olemmehan tähän saakka saaneet aina joululoman onnistumaan ja lasten syntymän jälkeen olemme aina viettäneet joulua Suomessa ja sukulaisten luona. Olisi ollut ihan mielenkiintoista kokea myös Saudi-joulu, joka olisi ollut hyvin paljon vähemmän perinteinen joulu. Mutta miehen loma järjestyi ja suuntasimme kuitenkin Suomeen. Kun teimme paluuta viime viikolla, Helsinki-Vantaan lentokentällä check-in -virkailija halusi ensin katsoa uudemman kerran passiani, sitten iqamaani, Saudi-Arabian oleskelulupaani. Kävi ilmi, että passini vanhenee kesäkuun lopussa, eli minulla oli (ja on) alle 6 kk voimassaoleva passi kädessäni. Heidän piti ottaa kopio passistani ja iqamastani ja lähettää ne kohdelentokentälle Saudi-Arabiaan. Tuhannen taalan kysymys oli se, saanko tulla maahan. Tätä vastausta odotellessani mietin että mitä ihmettä teemme, jos en pääse lennoille. Minun ja lasten olisi pitänyt jäädä Suomeen selvittämään asiaa ja uusimaan passia, ja mietin myös että miten en ollut rekisteröinyt että passini on menossa vanhaksi kesällä. Tiesin kyllä että näin on, mutta tieto asiasta oli jotenkin karannut mielestäni.

Jooga- ja meditaatioperinteessä puhutaan usein monkey mindistä, siitä kuinka ihmisen mieli on apina, joka keikkuu puusta toiseen ja häröilee minkä kerkiää. Viimeisen vuoden aikana mielessäni on temmeltänyt sellainen apinalauma että olen unohtanut ja sekoittanut asioita enemmän kuin koskaan ennen. Passin kanssa käynyt unohdus ei ollut ensimmäinen vakava unohdus, vaan olen sählännyt muun muassa raha-asioideni parissa. Olen perusluonteeltani tarkka ja tunnollinen, joten tällainen tuntuu pelottavalta ja turhauttavalta. Tiedän toki, että suurin yksittäinen syy (toivottovasti hetkelliseen) lobotomiaani on jatkuva univelka. Poika ei ole vielä koskaan nukkunut kokonaista yötä, ja vaikka jotain parannusta uniin on ehkä havaittavissa, herään joka yö useita kertoja. Kaikki tutkimustieto viittaa vahvasti siihen, että jatkuva univaje ei tee hyvää ihmiselle, Ei mielelle eikä keholle.

Palataan vielä lentoihin Suomesta Saudi-Arabiaan. Lupa lentää tuli, ja aika nopeastikin vielä, ja saatoimme huoahtaa helpotuksesta ja siirtyä kohti turvatarkastusta ja lopulta lentokonetta. En ole koskaan pitänyt lentämisestä. Olin vasta 12-vuotias kun lensin ensimmäisen kerran, ja silloin minua pelotti. Minua pelottaa yhä joka kerta kun lennän, mutta sen kanssa on oppinut elämään. En halua lasten oppivan lentopelkoa minulta, joten pidän asiasta suuni supussa lentäessäni. Lentäminen on paitsi pelottavaa myös aika epämukavaa. Yleensä lentokentällä on pitkä odotus, turvatarkastukset voivat olla hyvin tarkkoja (mikä tietysti on vain hyvä), koneessa joku meluaa edessäsi/takanasi, juuri kun olet nukahtamaisillasi kapteeni kuuluttaa terveisensä… no, jokainen joskus lentänyt tietää millaista se on. Kahden pienen lapsen kanssa epämukavuus on jotain ihan omaa luokkaansa. Mieheni kanssa meillä on nykyisin sanomaton sopimus esim. siitä miten ruokailut hoidetaan. Yleensä minä syön viimeisenä, sillä sylissäni matkustaa vajaan vuoden ikäinen kuopus. Mies syö ensin ja katsoo samalla että tytär saa syötyä, sitten poika miehelle ja minä syön. Vaikka täytyy sanoa, että lapsemme ovat yleensä yllättävän hyviä lentäjiä. Ovathan he lentäneet niin usein.

Nykyisin lentäessäni näiden aikaisempien mietteiden lisäksi mielessä velloo syyllisyys. Kirjoitin jo aiemmin ilmaston lämpenemisestä ja siitä tosiasiasta, että lentäminen on yksi suurimpia saastuttavia tekoja, joita yksilö voi tehdä. No, minä palan ilmastohelvetin tulessa tämänhetkisen lentämisemme määrällä. Saudeista ei oikein voi ajaa minnekään, ylhäällä vastaan tulee mm. Syyria ja etelässä Jemen, joten lentäminen on ainoa järkevä vaihtoehto täältä pois pääsyyn. Mieheni matkustaa myös paljon töidensä puolesta.  Olen alkanut vakaasti pohtia, mikä voisi olla lentämisen tulevaisuus. Miten päästöjä voisi saada kuriin ja voitaisiinko keksiä joko täysin uusi tapa saada kone taivaalle (ei siis perinteinen lentobensiini) tai voitaisiinko keksiä joku täysin uusi tapa liikkua paikasta toiseen nopeasti? Suomessa en olisi yksin näiden mietteideni kanssa. Facebook-ystävistänikin löytyy ihmisiä, jotka ovat sitoutuneet olemaan lentämättä, ilmastonmuutoksen vuoksi. Sen sijaan täällä Saudeissa tuntuu usein, etten voisi olla enemmän yksin ajatusteni kanssa. Ketään ei tunnu kiinnostavan ilmastonmuutos, ei edes expateja. Olen kohdannut lähinnä epäuskoista naureskelua kun olen kertonut kokevani syyllisyyttä erityisesti lomalennoistamme. Sen ymmärrän, että vaikkapa bangladeshilainen puutarhuri ei asialle kauheasti painoa aseta, sillä hänellä on paljon muutakin mietittävää – miten ruokkia perhe Bangladeshissa, mitä tehdä jos sairastuu eikä pääse töihin, miten selvitä hengissä Saudi-Arabian kesästä ja ulkotöistä. Noin niin kuin esimerkiksi. Mutta hyvinvoiva länsimaalainen (joka myös lentää elämässään niin monta kertaa enemmän kuin bangladeshilainen) voisi asiaa välillä miettiäkin.

Uneton Saudi-Arabiassa

Blogini ei ole ollut kovin aktiivinen viime aikoina, ja syy siihen löytyy heti tämän postauksen otsikosta. On vaikea kirjoittaa tai edes ajatella kovin selkeästi kun on aivan järjettömän väsynyt koko ajan. Insomniaani on syy – lapset, ja aivan erityisesti kohta puolivuotias poikamme joka ei vaan nuku. Tai siis tokihan hän nukkuu mutta kovin lyhyissä pätkissä eikä meillä ole oikein mitään kunnon rutiiniakaan, vieläkään. Öisin mennään usein tunnin kahden pätkissä tällä erää, hyvänä yönä hän saattaa nukkua kolme tai neljä tuntia putkeen. Päiväunienkin kesto on yleensä maksimissaan 45 minuuttia, juuri sen verran että itse ennättää juuri vaipua uneen kun on jo aika herätä. Eipä sillä, päiväunia on vaikea nukkua muutenkaan sillä kolmevuotias tyttäremme on alkanut vastustaa suuresti päiväunille menoa. Eli vaikka saisinkin pojan nukkumaan, tytär ei nuku, tai toisinpäin.

Olen aina tykännyt nukkua ja mieheeni verrattuna nukun (silloin joskus kun vielä sai nukkua) aika pitkiä yöunia. Ongelmana on myös se, että poika ei oikein rauhoitu kenenkään muun kanssa unille kuin minun kanssani, joten mieheni ei voi paljoa auttaa  öisin, ainakaan tällä erää. En halua itkettääkään vauvaa turhan päiten joten yövalvomiset ovat nyt minun rastini. Tuttikaan ei pojalle kelpaa. Olemme kokeilleet suurin piirtein jokaista tuttimerkkiä joka kaupasta tai internetistä löytyy, mutta ei. Ainoa mikä kelpaa on äiti. Tämä krooninen univaje vaikuttaa tosiaan ajatteluuni. Olen unohdellut yhtä sun toista tässä viime aikoina ja joudun todella keskittymään esimerkiksi tähän kirjoittamiseen. Olo on vähän kuin sellainen kestohumala, pää on kuin sumussa koko ajan. Puhumattakaan siitä kuinka äreänä olen kun ei saa levättyä. Poika on onneksi varsin tyytyväinen lapsi muuten ja kasvaa hyvin, joten ehkä tämä huonosti nukkuminen on vain jotakin, mikä täytyy kestää tässä elämänvaiheessa. Toki toivoisin että tilanne helpottaisi pian.

No, joskus tämä tilanne vielä helpottaa ja koetan tuudittautua siihen ajatukseen. Öisin kun valvoo on hyvää aikaa ajatella yhtä sun toista. Ikävä kyllä ne öiset ajatukset tuppaavat olemaan usein synkemmän puoleisia. Olen miettinyt todella paljon ilmastoraporttia, joka julkaistiin viime viikolla. Sen sisältöhän oli se, että jos emme hyvin nopeasti saa päästöjä laskuun, maapallo lämpenee niin paljon että muutokset voivat olla hyvin dramaattisia ja peruuttamattomia. Sanottakoon nyt tässä että en voi ymmärtää ihmisiä jotka eivät usko ilmastonmuutokseen – se nyt ei varsinaisesti ole mikään uskon asia vaan täysin kylmää (tai kuumaa) faktaa – eli jos kuulut tähän totuudenkieltäjien joukkoon, kannattaa lopettaa lukeminen nyt. Ilmastonmuutos turhauttaa ja pelottaa minua siitä syystä, että pelkään ettei ihmiskunta saa yhteisiä pelisääntöjä aikaan. Meitä on niin hirveän paljon ja eri kansakunnat ovat hyvin eri vaiheissa modernisaatiota. On monia maita, missä ihmisen tärkein ajatus on se mistä saa päivän ruoka-annoksen tai lääkkeitä lapsilleen. Sellaisissa olosuhteissa on vaikea sitoutua miettimään pitkäaikaista päästöjen leikkausta, joten meidän hyvinvoivien länsimaalaisten pitäisi tehdä asialle jotakin, ja nopeasti. Eläminen Saudi-Arabiassa ei varsinaisesti helpota omaa syyllisyyttäni osallistumisesta ilmastotalkoisiin. Täällä ei juurikaan kierrätetä, joka puolella näkee valtavasti roskia, maa elää öljystä ja sitä yhä käytetään aika surutta, yksityisautoilu on voimissaan, julkista joukkoliikennettä ei juuri ole, kerskakulutusta ei pidetä tuomittavana, ruokaa ja juomaa lennätetään runsaasti tänne muista maista ja jos täältä haluaa jonnekin lähteä, lähes ainoa tapa matkustaa on lentäminen. Kuten ystäväni, naapurinrouva, totesi kun tätä asiaa pohdimme aamulenkillä: tässä maassa ei pitäisi kenenkään asua.

Ja ironista kyllä, jos ilmastonmuutos jatkuu ja maapallon keskilämpötila nousee entisestään, täällä ei kohta enää voikaan asua. Paikka on jo nyt kuuma ja kuiva pätsi, jossa asuminen vaatii ilmastoituja taloja ja elintarvikkeiden tuontia muualta. Jos ja kun öljy joskus loppuu, en tiedä mikä on maan kohtalo. Toivoisin, että täälläkin herättäisiin kunnolla luonnonsuojeluun ja päästöjen leikkaamiseen, ja mieluusti nyt heti.