Kotiinpaluu

Kaikelle on aikansa, on myös aika palata kotiin pitkältä lomalta Suomesta. Tänä kesänä minä ja lapset olimme seitsemän viikkoa lomalla Suomessa (ja piipahdimme myös viikon verran Tanskassa moikkaamassa kavereita), ja mieskin lomaili useamman viikon Suomen kamaralla. Kesälomat ovat aina meille yllättävän kiireistä aikaa, sillä lyhyessä ajassa (no, tällä kertaa edes vähän pidemmässä ajassa) pitää yrittää hoitaa kaikenlaisia juoksevia asioita ja yrittää nähdä sukulaisia ja kavereita. Saudi-Arabia tuntuu kovin rauhalliselta hektisen kesäloman jälkeen, ja tällä hetkellä otan mielelläni vastaan rauhallisuuden, mutta tiedän myös että jossain vaiheessa elo täällä alkaa tuntua taas liiankin rutinoituneelta. Täällä on yhä hirvittävän kuuma, mikä rajoittaa kovasti ulkonaoloa, mikä on erityisesti lapsille tylsää. Leirissä on myös vielä aika hiljaista, sillä monet ovat joko yhä lomalla tai sitten muuttaneet kokonaan pois. Tänä vuonna kaveripiirissäni täällä Saudi-Arabiassa on käynyt kato kovalla kädellä, suurin osa läheisimmistä ystävistäni on joko muuttanut kokonaan Saudeista tai sitten vaihtanut leiriä, mikä Saudeissa on iso juttu. Kun en aja autoa ja liikkumiseen menee paljon aikaa, näen luonnollisesti eniten ihmisiä jotka asuvat kanssamme samassa leirissä. Leiriytyminen on vahvaa monella muullakin tapaa, esimerkiksi en halua lähteä juurikaan harrastuksiin (omiin tai lasten) leirin ulkopuolelle, koska taksilla kulkeminen on aikaavievää ja maksaahan se rahaakin.

Ensi viikolla tulee viisi vuotta siitä kun pakkasin matkalaukkuni ja hyppäsin lentokoneeseen kohti Saudi-Arabiaa. En olisi silloin ajatellut, että me olisimme niin pitkään täällä. Tunne siitä, että olemme tosiaan olleet pitkään täällä, on saanut vahvistusta siitä että niin moni tuttava ja kaveri on jo lähtenyt maasta, ja me olemme yhä täällä. Viidessä vuodessa on tapahtunut hirveän paljon, isoin muutos tietysti on ollut se että olen nyt kahden lapsen äiti. Tänä kesänä Suomessa onnistuin tapaamaan muutamia ystäviä yliopistoajoiltani Suomessa, ja se sai minut mietteisiin siitä millaiseen positioon palaan jos ja kun palaamme Suomeen. Aika moni ystäväni ja tuttavani on varsin hyvässä työssä, vakituisissa työpaikoissa, tekemässä sellaisia juttuja joita olen aina ajatellut oikeiden aikuisten tekevän – ja minusta ei aina vieläkään tunnu kovin aikuiselta…! Nyt olen ollut (melko) tyytyväinen kotiäiti, joka harrastaa töissäkäymistä, mutta haluaisin kyllä palata jollain aikataululla töihin.  Viidessä vuodessa on myös Suomessa ehtinyt tapahtua paljon, ne kontaktit jotka minulla olivat vahvoina lähtiessäni ovat haalistuneet, ja moni kanssasiskoni- ja veljeni on ehtinyt viidessä vuodessa kartuttaa työkokemustaan ihan eri tavalla kuin minä. Okei, minä olen kartuttanut elämänkokemusta, mutta en tiedä miten paljon potentiaaliset työnantajat sitä arvostavat.

Joskus elämä Saudi-Arabiassa tuntuu kuin unelta. Siihen vaikuttaa varmasti osaltaan se, että me kaikki tiedämme ajan täällä päättyvän lopulta, ja sitä ajan loppumista sekä odottaa että pelkää samaan aikaan. Koska kaikki on aina täällä niin epävarmaa, elämä on koko ajan sellaista yksi jalka oven välissä -elämää – koskaan ei tiedä, milloin pitää lähteä vaikka työtilanteen tai maan turvallisuustilanteen vuoksi. Ja koska talo on vuokralla ja huonekalut leirin omaisuutta, ei oma kotikaan ole täysin sellainen kuin se olisi jos sisustaisi itse alusta alkaen. Kulttuuri on kovin erilainen kuin Suomessa, vaikka minähän elän jossain kulttuurissa kulttuurin sisällä, expat-elämä ei ole samanlaista kuin mitä elämä saudeilla on Saudi-Arabiassa vaan jälleen joku omanlaisensa, outo jaettu kokemus. Otetaan esimerkiksi se, kuinka ihmisiä tulee ja menee koko ajan. Se vaikuttaa omalta osaltaan ystäväsuhteiden solmimiseen, useimmat ihmiset ovat vain hyvän päivän tuttuja, joiden huomaa jossain vaiheessa vaihtavan taas paikkaa.

Yksi asia, jota tiedän tulevani kaipaamaan Saudi-Arabiasta, sitten kun lähdön aika tulee, on nannymme Susan. Maassa, jossa ei ole sukulaisia auttamassa ja jossa mieheni on säännöllisesti poissa maasta työmatkoillaan, en voi olla kuin kiitollinen Susanista joka ilmestyy meille joka arkipäivä 12.00, hoitaa tiskit, pyykit, imuroi, pesee lattiat, järjestää tavarat ja leikkii lasten kanssa, kunnes lähtee 17.00 kotiinsa tai seuraavaan työpaikkaansa. Minulla ja Susanilla ei ole aina sama näkemys esimerkiksi lasten kasvatuksesta – Susan on aivan liian hellämielinen ja hemmottelisi lapsemme pilalle, jos antaisin -, mutta arvostan todella paljon apua lapsiperhearjessa ja tiedän sen olevan luksusta. Susan oli kesän meillä eräänlaisena talonmiehenä, kävi pari kertaa viikossa kastelemassa kukat ja katsomassa että talossa on kaikki hyvin. Emme olisi varsinaisesti tarvinneet tällaista palvelua, mutta en raaskinut laskea Susania täysin ilman töitä seitsemäksi viikoksi, kun tiedän hänen tarvitsevan palkkaa. Susan oli tosin poissaollessamme onnistunut haalimaan yhtä sun toista tavaraa taloomme, täältä löytyi mm. polkupyörä pojallemme, erinäisiä leluja, työnnettävä auto ja pari jalkapalloa. Susan oli ollut siivoamassa yhdellä leirimme perheellä joka oli muuttanyt maasta pois kesän aikana ja ottanut sieltä meille yhtä sun toista, tietenkään kysymättä haluammeko tavaroita… ja ei siinä vielä mitään, mutta kaiken kruunasi kilpikonna, jonka Susan oli myös adoptoinut ja antanut asustella vapaana puutarhassamme. Sain aikamoisen slaagin kun heräsimme ensimmäiseen aamuun loman jälkeen kotona ja puutarhan ovelta näin kilpikonnan lattialaatoilla! Luulin ensin sen karanneen joltakulta, mutta sitten selvisi että Susan oli sen ottanyt meille, yllätykseksi lapsille. Meillä olikin sitten miehen kanssa pieni työ selittää Susanille, ettemme halua kilpikonnaa – tai oikeastaan mitään lemmikkieläintä – tähän elämäntilanteeseen, mitä Susan ei oikein ymmärtänyt. Hänen mielestään oli ihan ok antaa kilpparin elellä vapaana puutarhassa ja syöttää sille mitä nyt sattuu keittiöstä löytymään, kyllähän se pärjää itsekseenkin. Kilpikonna-gate selvisi kuitenkin parhain päin kun Susan otti kilpikonnan kotiinsa, jossa se nyt viihdyttää Susanin kahta poikaa.

20190823_133953

Susanin yllätys

Mainokset

Koulu ja koulutus

Tytär aloitti sunnuntaina esikoulussa, siinä samassa päiväkodissa jossa hän oli jo viime lukuvuonna. Suomalainen lukija saattaa hätkähtää sanaa ”esikoulu”, sillä tytärhän on vasta kolmevuotias. Saudeissa, kuten monessa muussakin paikassa, koulu alkaa jo neljävuotiaana, kun taas Suomessa esikouluun mennään vasta kuusivuotiaana. En ole hirveästi paneutunut Suomen päiväkotisysteemiin, mutta olettaisin ettei tyttären esikoulu loppujen lopuksi niin hirveästi eroa tavallisesta päiväkodista – toki lukujärjestys näyttää aika kunnianhimoiselta, joka päivä on mm. arabian kielen opiskelua ja useimpina päivinä on matematiikkaa ja englantia, mutta luulisin että näitä opitaan kuitenkin lähinnä leikin kautta. Päivä loppuu kuitenkin jo 12.30 ja päivään mahtuu kaksi lyhyttä välituntia ja kaksi ruokailuaikaakin.

Saudeissa ollaan hyvin akateemisesti suuntautuneita. Vanhemmat haluavat, että jo kolmevuotiaan tarhapäivää kutsutaan esikouluksi ja että lapsille laitetaan oppimistavoitteita. Kokemukseni brittiläisestä systeemistä ovat hyvin samanlaisia. Meillä on paljon brittikavereita täällä, joiden lapset käyvät brittikouluissa täällä, ja meno tuntuu olevan hyvin tavoitteellista. Läksyjä on paljon ja lasten oletetaan mm. osaavan jo kirjoittaa nimensä kouluun mennessä, eli neljävuotiaana. Suomalaisen systeemin kasvattina tämä tuntuu vieraalta. Useastihan on todistettu, että vähän vähemmälläkin pressaamisella voi oppia hyvin, ja että pienet lapset oppivat parhaiten leikin kautta. Jatkuva paahtaminen ei auta oppimisessa vaan on tärkeää, että lapsi saa välillä myös levätä.

Toinen tyypillinen piirre täällä on se, että monet vanhemmat kotiopettavat lapsiaan, eli eivät laita heitä lainkaan kouluun. Osin tähän vaikuttaa varmasti se, että vanhempien voi olla vaikea löytää heille sopivaa koulua. Saudikouluissa käy lähinnä saudeja mm. sen vuoksi, että niissä opetetaan arabiaksi ja opetukseen kuuluu koraanin opiskelua. Suurimmille expat-ryhmille on omia koulujaan, kaupungissamme on esimerkiksi filippiniiniläinen koulu, useampi britti- ja amerikkalainen koulu, ranskalainen koulu, ja niin edelleen. Näissä kouluissa toteutetaan kohdemaan opetussuunnitelmaa paikallisilla mausteilla – Saudeissa jokaisessa koulussa tulee opettaa arabiaa ja Islamin kulttuuria, myös expateille. Osa expatkouluista toteuttaa myös lasten jakoa sukupuolen mukaan, eli tytöt ja pojat opiskelevat eri luokissa. Koulu, jossa opetin ensimmäisenä vuonna, oli juuri tällainen koulu. Mutta tosiaan esimerkiksi suomalaista koulua ei löydy (ellen sitten perusta itse sellaista!) ja esikoulu jossa tytär käy, seuraa amerikkalaista opetussuunnitelmaa Montessori-lähestymisellä. Minua tämä ei haittaa yhtään, mutta monet haluavat että lapset ovat alusta asti ”oikeassa” opetussuunnitelmassa jotta voivat myöhemmin siirtyö helpommin kohdemaan opintoihin. Useat britit lähettävät vähän isommat lapsensa takaisin Iso-Britanniaan boarding schooliin eli sisäoppilaitokseen. Nuorimmat tällaiset lapset voivat olla jo 8-vuotiaita, vaikka yleisesti he ovat 13-14 -vuotiaita. Ajatus siitä, että lähettäisin edes 14-vuotiaan toiseen maahan yksin asumaan ja opiskelemaan tuntuu itselle täysin mahdottomalta, mutta brittikulttuurissa boarding schoolin perinne elää yhä vahvana.

Naapurissa asuu ranskalainen rouva, jonka kaksi lasta käyvät samassa päiväkodissa Alman kanssa. Lapset käyvät vuoropäivin, tytär yhtenä päivänä, poika toisena, ja se lapsi joka on kotona saa aina osakseen sinä päivänä ranskalaisen opetussuunnitelman mukaiset oppitunnit. Lapset oppivat siis tuplamäärän, ensin päiväkodissa yhden systeemin mukaan, ja sitten kotona toisen mukaan. Naapurin rouva on itse opettaja, joten tämä on hänen tapansa varmistaa että lapset ovat perillä ranskalaisesta opetussuunnitelmasta.  Itsehän menin kouluun piirun vajaa seitsemänvuotiaana osaamatta lukea tai kirjoittaa, ja olin koko lapsuuteni kotona, en koskaan käynyt päiväkodissa… siihen verrattuna tuntuu hullulta, että 2-4 -vuotiaat lapset opiskelevat jo kahden opetussuunnitelman mukaan! Me emme olekaan alkaneet mitenkään erikseen kotiopettaa tytärtä. Toki luemme hänelle suomeksi ja leikimme suomen kielellä ja netistä näkee onneksi suomalaisia lastenohjelmia, mutta minulle tärkeintä on se että suomen kieli pysyy hänellä vahvana. Aamu päiväkodissa on ihan tarpeeksi kolmevuotiaalle, iltapäivät ja illat on sitten lähinnä vapaata leikkiä ja ulkotouhuja varten. Muuta ehtii oppia sitten myöhemminkin.

Äitien päivät

Suomessa vietetään äitienpäivää toukokuun toisena sunnuntaina, kuten lukijani varmasti tietävät. Saudi-Arabiassa äitienpäivää vietetään yleensä jo maaliskuussa, samoihin aikoihin kuin britit juhlivat omaa vastaavaa juhlaansa. Meidän perheessä onkin viime vuosina vietetty äitienpäivää kahdesti, ensin maaliskuussa, sitten toukokuussa. Tänä vuonna toukokuun äitienpäivänä oli tavanomaista enemmän aihetta juhlaan, sillä minusta on tullut nyt kahden lapsen äiti. Poikamme syntyi huhtikuun lopussa ja totuttelemme nyt elämään nelihenkisen perheen elämää. Kiirettä ainakin on ihan uudella tavalla ja siksi en ole ehtinyt blogiakaan kauheasti päivittää, mutta kenties arki alkaa taas rullaamaan pikku hiljaa ja löydän enemmän aikaa kirjoittamiselle.

Olen nyt synnyttänyt kaksi lasta Saudi-Arabiassa ja ehkä vielä joskus kirjoitan sairaalakokemuksistani. Tyydyn nyt toteamaan että epäilen suuresti synnyttämisen olevan aika erilaista Suomessa kuin mitä se on täällä… toki vaikea sanoa, kun minulla ei tosiaan ole kokemusta Suomesta. Kaipaisin suuresti Suomen neuvolajärjestelmää. Täällä raskauden aikana tavataan lääkäriä tiuhaan, mutta synnyttämisen jälkeen ei juurikaan ole tarkastuksia, ei niin lapselle kuin äidillekään. Yleensä ottaen suku neuvoo täällä lapsenhoitoon liittyvät jutut kuten syöttämisen tai kylvettämisen, ja lääkärissä keskitytään vain mittaamaan paino, pituus ja tarkistamaan fyysinen puoli. Sama pätee äiteihin – mitään kysymyksiä jaksamisesta tai henkisestä puolesta on turha odottaa, vaan lääkäri keskittyy täysin vain fyysisiin mittauksiin ja tarkastuksiin. Vanha arabitapa on se, että synnyttänyt äiti meneekin asumaan omille vanhemmilleen lapsensa tai lapsiensa kanssa 40 päiväksi synnyttämisen jälkeen. Oma äiti auttaa lastenhoidossa ja toipumisessa raskaudesta. Minulla tietenkään ei ole mahdollisuutta tällaiseen, mutta mieheni vanhemmat olivat auttamassa täällä kolmen viikon ajan, mikä oli suuri helpotus erityisesti kolmevuotiaan tyttäremme kanssa.

Tyttäremme syntyi lähes kolme vuotta sitten mutta keskellä kuuminta kesää, ja silloin olimme pitkään ihan perheen kesken, sillä lähes kaikki ystävämme ja tuttavamme olivat matkoilla silloin. Elimme myös erilaista elämää silloin enkä tuntenut juurikaan muita pienten lasten äitejä, olimmehan tottuneet elämään kaksin mieheni kanssa ja minä kävin töissäkin. Nyt tilanne on ollut dramaattisesti erilainen. Meillä on käynyt paljon vieraita ja tyttäremme kavereita, ja suuri osa vieraista on myös tuonut tullessaan paitsi lahjoja niin myös käytännöllistä apua – olemme saaneet mm. itse tehtyjä smoothieita, tuoretta leipää, ylimääräisen vauvan sängyn/leikkikehän lainaan, ja tyttäreni päiväkotikaverien äidit ovat vieneet tytön aamuisin päiväkotiin ja hakeneet hänet iltapäivällä (minun olisi ollut vaikea ahtautua kimppataksiimme vauvan ja vauvan turvaistuimen kanssa). Yhteisöllisyys on asia josta pidän kovasti expat-elämässä, varsinkin tällaisessa elämänvaiheessa. On ollut huojentavaa tietää että voi saada apua tarvitessaan ja että meillä on tiivis yhteisö, jonka jäsenet tietävät millaista on olla kotona pienen vauvan kanssa. Olen todella arvostanut kaikkea apua, jota olemme saaneet. Välillä riittää sekin, että joku kuuntelee väsyneen äidin huolia ja sanoo että tuo on täysin normaalia, kyllä se siitä helpottaa.

Toinen asia mitä arvostaa uudella tavalla on se, että maksettua lastenhoitoapua on mahdollista saada täällä ihan eri tavalla kuin vaikkapa Suomessa. Työvoiman palkkaaminen on halvempaa ja täällä on totuttu kulttuurisesti siihen, että perheellä voi olla siivooja, nanny tai autonkuljetta apunaan. Suurella osalla expat-perheistä onkin nanny auttamassa, varsinkin jos lapsia on useampia. Mekin olemme miettineet osa-aika -nannyn palkkaamista, mutta asia saa jäädä nyt ainakin syksyyn, sillä pian kaikki pakenevat kesälomille – mukaan lukien me, kunhan saamme pojalle passin ensin hoidettua. Itse mietin vielä tarvitsemmeko nannyä ja kuinka paljon, ja tietysti sitä että miten löytää luotettava ja hyvä tyyppi, ja kuinka paljon ”koulutusta” lastenhoitaja tarvitsisi. Suomalaiset (ja omat) kasvatusperiaatteet eroavat jonkin verran siitä, miten täällä lapsia kasvatetaan, ja suuntaviivat on syytä tehdä selväksi nannyllekin. Mutta katsotaan nyt löydämmekö jonkun joka voisi auttaa meitä osa-aikaisesti, suurin osa nannyistäkin haluaisi tietysti kokopäiväduunin.

Naiset ratissa – ja mitä sitten?

Suurin osa lukijoistani on varmastikin huomannut, että Saudi-Arabia aikoo sallia ensi vuonna autolla ajamisen myös naisille (jos jostain syystä uutinen on mennyt sinulta ohi, voit lukea asiasta esim. täältä). Naisten ajo-oikeudesta on ollut puhetta täällä tasaisin väliajoin, mutta silti uutinen pääsi yllättämään – ja toisaalta taas ei. Täällä vaihtui hiljattain kruununprinssi eli tällä hetkellä hallitsevan kuninkaan todennäköisin seuraaja, ja uusi kruununprinssi on nuori, kolmekymppinen kaveri, jolla on paljon moderneja ideoita. Hänellä on Saudi 2030 -visio, johon on kuulunut mm. se, että naiset saisivat ajaa. Mutta valtaosa ihmisistä, itseni mukaan lukien, varmastikin ajatteli että lupa ajamiseen tulisi ehkä kuitenkin lähempänä vuotta 2030. Sen sijaan, inshallah, näyttää tosiaan siltä että ensimmäiset naiset pääsisivät rattiin jo kesällä 2018.

Mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnalle, sitä ei kukaan osaa ennustaa tarkalleen. Muutamia suuntalinjoja voidaan kuitenkin hahmotella. Ensinnäkin liikenne tulee olemaan varmasti vielä kaoottisempaa kuin aiemmin, ainakin hetken aikaa. Ei siksi että naiset olisivat välttämättä mitenkään huonompia kuskeja (kun katsoo tämänhetkistä liikennettä on vaikea kuvitella että kukaan voisi enää ajaa kaoottisemmin ja liikennesäännöistä piittaamattomammin kuin miehet täällä), mutta ylipäätään se että uusia kuskeja ilmaantuu yllättäen iso määrä liikenteeseen on omiaan sekoittamaan pakkaa. Saudien on myös panostettava nais(liikenne)poliisien palkkaamiseen, tai sitten annettava miespoliisien asioida myös naiskuskien kanssa. Kaikki eivät ole olleeet myöskään mitenkään ilahtuneita ilmoituksesta, ja osa saudimiehistä onkin uhonnut ajavansa tahallaan kolareita naiskuskien kanssa tai aiheuttavansa muuten ongelmia (oikeasti, järki ohoi taas…!). Suurin osa länkkärinaisista tuntuu olevan odottavalla kannalla sen suhteen miten liikenne alkaa sujumaan ja uskaltaisiko sitä hypätä itse auton rattiin. Lisäksi mekin tarvitsemme tottakai saudiajokortin, eli oman kotimaan ajokortilla ei voi ainakaan suoraan olettaa voivansa saada ajaa vaan ainakin jotain opetusta ja ajotunteja on luultavasti tarjolla. Minulla ei ollut edes Suomessa ajokorttia, joten nähtäväksi jää nyt ryhdynkö tavoittelemaan sitä täällä ollessani. Toisaalta jos oppisin ajamaan Saudi-Arabiassa niin en usko että mikään hirvittäisi minua enää Suomen teillä – enintään saattaisin oppia huonoja tapoja täällä liikenteessä!

Monelle saudiperheelle naisten ajo-oikeus on iso taloudellinen helpotus. Oman autonkuljettajan palkkaaminen on kallista, ja kaikki saudit eivät ole rikkaita. Jos nainen haluaa käydä töissä tai viedä lapsiaan kouluun tai vaikkapa lähteä sairaalaan, hän tarvitsee aina jonkun kyyditsemään häntä. Mutta nyt naisillakin olisi mahdollisuus hoitaa arjen pyörittäminen itse ja laajentaa elämänpiiriä kodin ulkopuolelle. Naisten ajo-oikeus liittyykin vahvasti toiseen yhteiskunnalliseen muutokseen, joka on käynnissä täällä, nimittäin saudialisaatioon. Saudialisaatio on ollut käynnissä jo jonkin aikaa ja tavoitteena on saada saudeja töihin – eli toisin sanoen ajaa expateja ulos maasta. Tämän vuoden aikana on uutisoitu mm. siitä, kuinka ulkomaalaisten hammaslääkäreiden palkkaamista on vaikeutettu, kuinka teleoperaattoriliikkeissä tulee olla vain saudeja työskentelemässä ja kuinka myös ostareissa pyritään jollain aikatauluilla siihen, että kaikissa liikkeissä on vain saudeja töissä. Myös expat-maksuja on nostettu runsaasti. Täällähän ei makseta palkansaajien tuloveroa mutta nyt expatit maksavat esimerkiksi viisumeistaan huomattavasti aiempaa enemmän. Uutuutena maksetaan myös jokaisesta perheenjäsenestä vuosimaksua, ja nämä maksut tuplaantuvat tästä eteenpäin joka vuosi. Koska tätä maksetaan jokaista perheenjäsentä kohti, maksut alkavat olla tuntuvia jos sinulla on vaikkapa vaimo ja neljä lasta elätettävänä. Nämä muutokset osuvat ensimmäiseksi eniten tietysti niihin expateihin, jotka eivät tienaa niin hyvin, esimerkiksi autokuskeihin, nannyihin ja alemman tason asiantuntijatehtäviin. Nyt jos ja kun naisten ajo-oikeus tulee voimaan ensi kesänä, yksityiset autonkuljettavat alkavat olla ahtaalla, ja juuri siihen selvästi pyritäänkin. Eli eroon ulkomaisesta työvoimasta ja tilalle saudit tekemään itse hommia.

Suuntahan on varmasti ainoa oikea jos Saudi-Arabia tahtoo uudistua ja tulla valtioksi, jossa maan omat kansalaiset pyörittävät ainakin suurimman osan yhteiskunnan eri osa-alueista. Nythän niin ei ole. Mutta muutos ei välttämättä tule olemaan helppo eikä kitkaton. Uskonnon rooli on täällä vahva, ja osa konservatiivisimmista uskonoppineista vastustaa esimerkiksi naisten ajo-oikeutta, sehän vain viekoittelee naiset synnin tielle, kun mokomat hupakot voivat halutessaan ajaa minne tahansa..! Elämmekin todella mielenkiintoisia aikoja, ja nähtäväksi jää menevätkö nämä modernisaatioyritykset maaliin ongelmitta vai nähdäänkö jotain yhteiskunnallista kuohuntaa. Me tietysti seuraamme tilannetta silmä kovana,  erityisesti siksi että olemme itsekin expateja eli sitä joukkoa josta halutaan eroon loppujen lopuksi. Mieheni tosin on aika korkeassa asiantuntijatehtävässä, joten en nyt ole kauhean huolissani tilanteesta tällä hetkellä, ja toisaalta olemme olleet täällä jo yli kolme vuotta eli jos meidän pitäisi lähteä, ei sekään olisi mikään maailmanloppu.

Rakasta naapuriasi

Olen viime aikoina muistellut sitä, millaista oli olla lapsi. Lapsena elämänpiiri oli aika pieni mutta tiivis: siihen kuului vanhemmat ja sisarukset, naapurit ja naapurien lapset, koti ja sen läheisimmät leikkipaikat, kouluiässä opettajat ja koulutoverit. Jännintä oli kun suunnilleen kerran kuussa pääsi läheiseen pikkukaupunkiin ostoksille. Minun lapsuudessani ei myöskään vielä oikein tunnettu internetin ihmemaailmaa tai jos tunnettiin, niin ei ainakaan siellä mistä minä olen kotoisin, pieneltä paikkakunnalta Suomessa. Sittemmin horisontti on laajentunut: opiskeluaikoina Helsingissä tapasin paljon uusia ihmisiä joita ei yhdistänyt niinkään se missä asuttiin vaan samankaltaiset mielenkiinnon kohteen – oli se sitten sama pääaine yliopistossa tai kiinnostus pubivisailuun. Olen aikuisiällä asunut myös Irlannissa, Australiassa ja nyt Saudi-Arabiassa, ja  onneksi internet on tehnyt helpompaa yhteydenpidosta Suomeen ja muissa maissa asuviin ystäviin ja sukulaisiin.

Saudi-Arabiassa suurin osa länsimaalaisista asuu leireissä eli compoundeissa (tästä olen kirjoittanut useasti ennenkin). Meilläkin on nyt jo kolmas leiri kokeilussa, ja tähän mennessä olemme olleet tyytyväisiä uuteen asuinpaikkaan. Yksi leirielämän erityispiirteitä on se, että leirissä tulee tutustuttua saman leirin ihmisiin, niin hyvässä kuin pahassa. Nykyisessä leirissämme on erittäin aktiivinen rouvien joukko, joka järjestää yhtä sun toista tapahtumaa ja puuhaa monenlaista yhdessä. Leirissämme on myös paljon suunnilleen tyttäremme kanssa samanikäisiä lapsia, ja olen tutustunut moniin äiteihin täällä ollessamme. Tavallaan tilanne muistuttaakin niitä lapsuuden aikoja, jolloin asuinpaikka määritti sitä ketä tapaat, ei niinkään se, onko tapaamillasi ihmisillä samat kiinnostuksen kohteet. Samaa varmasti kokevat pienten lasten äidit myös Suomessa: ehkä siellä leikkikentällä aina samaan aikaan notkuva äiti ei olisi muissa olosuhteissa kaveri, mutta samanikäiset lapset ja samankaltainen elämäntilanne yhdistävät. Saudi-Arabiassa tilanne vielä eskaloituu siksi että leirielämässä suurin osa ajasta vietetään samassa, suljetussa paikassa, josta tehdään vain ”retkiä” kaupungille, yleensä shoppailemaan tai ulos syömään. Vaimot eivät myöskään yleensä ole töissä, joten rouvilla on aikaa tutustua toisiinsa, istua kahvilla, valvoa lapsia leikkikentällä – ja juoruilla. Leirit eivät myöskään yleensä ole mitään valtavan suuria. Mekin asumme keskikokoisessa leirissä jonka kiertää noin 15 minuutissa, eli todennäköisyys törmätä joka päivä samoihin ihmisiin on aika suuri.

Toisinaan tapaa ihmisiä joiden kanssa voisi kuvitella olevansa kaveri tai jopa ystävä myös sellaisissa olosuhteissa joissa voisi vapaasti valita seuransa, mutta suurin osa muista expat-rouvista on enemmän sellaisia hyvänpäivän tuttuja (lukija saattaa pohtia miksi puhun koko ajan vain rouvista, vaimoista, mutta se johtuu tietysti siitä että miehet ovat töissä päivisin). Kulttuurierot tuovat oman lisänsä kanssakäymiseen. Koska meitä rouvia on niin monesta maasta ja monenlaisia, näkee välillä aika erikoisia tilanteita ja suorastaaan konflikteja esimerkiksi lasten kasvatukseen liittyen. Leirissämme on eräs perhe, jossa jo 3-vuotias tyttö saa viettää (tai kenties joutuu viettämään?) päivänsä veljiensä seurassa, ilman vanhempien valvovaa silmää. Tyttö terrorisoikin muita lapsia leikkikentällä ja tuhoaa yleistä omaisuutta. Inhoan puuttumista muiden lasten touhuihin mutta tämän tytön kohdalla niin on vain tehtävä. Toisaalta sitten osalla äideistä on hyvin tiukka ote kasvatukseen, ja tähän voi kuulua esimerkiksi lasten julkinen lyöminen, jos lapsi on äidin mielestä käyttäytynyt huonosti. Näissä tilanteissa joutuu miettimään omia kasvatusmetodejaan ja sitä miten paljon suomalaisuus ja oma kasvatukseni vaikuttaa toimintaani. Muun muassa näistä syistä leireissä on paljon riitoja, jotka pahimmassa tapauksessa voivat jakaa leirin kahtia. Eräs ystäväni asuu todella pienessä leirissä, jossa on vain kymmenen taloa eli kymmenen perhettä. Kaksi perheistä on tällä hetkellä verisissä riidoissa (riita alkoi lapsista, kuinkas muutenkaan, ja nimenomaan rouvat riitelevät). Aina välillä tätä touhua seuratessa mielessäni on suomalaisen kaverini kuolematon lausahdus ”kaikki naiset ovat hulluja”… Koetankin pysyä erossa konflikteista sillä elämä leirissä muuttuu helposti tukalaksi, jos naapuriaan pitää vältellä. Siksi olenkin aika varovainen siinä kenen kanssa oikeasti ystävystyn.

Kun olin kansainvälisessä koulussa töissä eräs työkaverini tapasi sanoa, että kansainvälisia opettajia on kahta laatua: niitä jotka etsivät jotain uutta, ja niitä jotka pakenevat jotain menneisyydestään. Olen alkanut ajatella että sama pätee meihin kaikkiin expateihin. Meillä kaikilla on menneisyytemme, johon kukin voi suhtautua haluamallaan tavalla. Osa ei koskaan sopeudu millään tavalla Saudi-Arabiaan ja suoraan sanoen vihaa oloaan täällä. Heitä ei kiinnosta tutustua ainakaan arabeihin tai käydä syömässä paikallisissa ravintoloissa tai mitenkään yrittää ymmärtää maata, jossa he asuvat. Toisessa ääripäässä ovat ihmiset, jotka haluavat jäädä tänne loppuelämäkseen – heitä tosin en tunne montaa, mutta muslimeille tämä maa on tietysti pyhä maa ja toki täällä elintaso voi olla houkuttelevan hyvä, jos saa hyvän työpaikan. Muuttaminen uuteen maahan on kuitenkin aina uusi mahdollisuus ikäänkuin luoda itsensä uudelleen, olla uusi ihminen. Jos taustalla on vaikka konkurssi tai vaikka vaikea avioero, muutto jonnekin ihan muualle voi tuntua helpottavalta. Saudi-Arabian poikkeukselliset olosuhteet eivät kuitenkaan sovi kaikille. Erityisesti naiselle voi olla vaikeaa siirtyä maahan, jossa oma työllistyminen on hankalaa ja jossa naiselle on varattu yleensä kotiäidin osa. Osa taas ottaa tämän osan vastaan helpottuneena, varsinkin jos lapset ovat pieniä. Mutta voisi sanoa, että tällaiset poikkeusolosuhteet tuovat esiin ihmisessä erilaisia puolia kuin mihin olisi kotimaassaan tottunut.

Expatin elämää

Saudi-Arabiassa asuu noin 27 miljoonaa ihmistä, joista noin 5-10 miljoonaa on muualta tulleita työläisiä. Suurin osa muualta tulleista ihmisistä on ns. siirtotyöläisiä ja pieni osa puolestaan on niin sanottuja expateja. Siirtotyöläiset tulevat maista, joiden elintaso on Saudi-Arabiaa huonompi – kuten esimerkiksi Pakistan, Intia, Bangladesh, Filippiinit ja eri Afrikan maat- , ja he työllistyvät yleensä rakennusmiehiksi, nannyiksi, puutarhureiksi, siivoojiksi, autonkuljettajiksi, ja niin edelleen. He saapuvat usein yksin, erityisesti miehet, ja työskentelevät kovasti lähettääkseen rahaa kotimaahan jääneelle perheelle.  Expatit eli expatriaatit puolestaan tulevat maahan asiantuntijatehtäviin, esimerkiksi työskentelemään erilaisissa positioissa öljyalalla, tai sairaalaan lääkäreiksi tai hoitajiksi, tai opettamaan kansainvälisissä kouluissa. Expatit ovat usein länsimaalaisia, tosin eivät aina. Expatit saavat helpommin perheviisumin ja voivat tuoda mukanaan lähimmät perheenjäsenensä maahan asumaan – me kuulumme mieheni kanssa tähän jälkimmäiseen joukkoon. ”Expat” on sana, jolle suomessa ei oikein ole hyvää käännöstä. Wikipedia ehdottaa ”ulkomaantyöntekijää”, mutta se ei tunnu oikein luontevalta. Samainen Wikipedian artikkeli toteaa expatin määritelmäksi ”…henkilö, joka tilapäisesti tai toistaiseksi oleskelee maassa ja kulttuurissa, joka ei ole maa, jossa hän on kasvanut.” Tässä määritelmässä kuitenkin jää huomioimatta se ero, mikä esimerkiksi täällä on niin selvä expatin ja siirtotyöläisen välillä: karkeasti sanoen expateilla on rahaa ja asemaa, siirtotyöläisillä taas ei juurikaan kumpaakaan.

Expat-elämästä on tehty paljon tutkimuksia, graduja ja väitöskirjoja, sen verran erikoiseen asemaan se asettaa ihmisen. Kirjoitan tässä nyt muutamasta expat-elämää erityisesti leimaavasta piirteestä omasta näkökulmastani.

  1. Raha (ja asema)

    Exapteja Saudi-Arabiaan tuo erityisesti hyvä palkka ja hyvät työedut. Expateilla ympäri maailman on yleensä houkutteleva palkkataso ja hyvät edut, mutta Saudi-Arabia on erityistapaus, sillä maassa ei tarvitse maksaa lainkaan veroja. Niinpä kaiken tienaamansa saa suoraan palkkapussiin, mikä helpottaa säästämistä. Firmat yleensä myös maksavat asumisen ja terveydenhuollon, eli rahaa jää elämiseen paljon. Ja kun Saudi-Arabiassa ei juuri ole huvituksia – ei pubeja, ei teattereita, ei konsertteja, ei elokuvateattereita jne. – rahaa jää helposti säästöön, ellei sitten ala törsätä hulluna shoppailuun tai matkailuun. Saudi-Arabiassa palkan ja työetujen on oltava myös erittäin houkuttelevat senkin vuoksi, että maa muuten ei suurimmassa osassa ihmisiä ehkä herätä niin positiivisia mielikuvia. Yleisesti pohdituttaa turvallisuus ja terrorismin uhka, sekä naisten asema ja ihmisoikeudet. Nämä asiat on otettava huomioon, kun ihminen miettii muuttoa Saudi-Arabiaan.

    Expateja kohdellaan yleisesti ottaen täällä hyvin. Olen saanut tottua siihen, että valkoinen nainen on aina ”madam”, ja minulta odotetaan tiettyä asemaa. Olen aiemmin kertonut siitä, miten kauhistuneita opettamani tytöt olivat kun kerroin nuoruudessani olleeni au pair. Nannynä toimiminen olisi sauditytöille kauhistus, sen verran luokkayhteiskunnassa asumme, eikä valkoinen nainenkaan täällä ole nanny vaan se joka palkkaa nannyn avukseen. Expat ei kuitenkaan koskaan voi olla saudi – kansalaisuutta on käytännössä mahdoton saada, ja saudit ovat aina hierarkian huipulla. Tämän saa moni expat kokea työssään, jossa korkealle eteneminen voi olla mahdotonta. Johtotyöt on varattu saudeille, eikä kenelle tahansa saudeille, vaan oikeista suvuista tuleville saudeille.

    2. Matkustaminen

    Useimmat expatit matkustavat paljon, ja Saudi-Arabiassa asuvat expatit ovat varmasti erityisen matkustavaisia. Elämä saudeissa voi olla välillä melko tylsää huvituksen puutteiden vuoksi (ks. edellinen kappale), ja välillä ihminen kaipaa normaalia elämää – esimerkiksi että voi kävellä ulkona ja voi pukeutua normaaleihin vaatteisiin. Hyviin työetuihin kuuluu myös pitkät lomat. Nyt täällä alkaa olla myös taas niin kuuma, että mielelläni olisin juuri nyt jossain muualla tyttäreni kanssa. Eilen saavutettiin jo 41 asteen lämpötila ja kesää kohden se tästä vain pahenee.

    Hyvä palkka ja maan melko keskeinen maantieteellinen asema edesauttavat myös expatien matkustushaluja. ”Normaalissa” elämässä olisi asuntolaina maksettavana ja muita velvollisuuksia, mutta expat-elämä on kuin eräänlainen poikkeustila, jossa voi tehdä vähän mitä haluaa vapaa-ajallaan. Ja koska expat-elämä luultavasti myös loppuu jossain vaiheessa, sen ajan kun expatina on haluaa nähdä ja matkustaa mahdollisimman paljon. Myös se tosiasia että sukulaiset ja ystävät asuvat Suomessa lisää meillä matkoja Suomeen, yleensä useamman kerran vuodessa. Saudi-Arabiaan on niin vaikea tulla, että useimmiten me matkaamme Suomeen, tai sitten sukulaiset (tai kaverit) tulevat joihinkin lähimaihin. Olemmekin tänä vuonna matkustelleet jo paljon, olemmehan olleet Omanissa, Kuwaitissa ja taannoin olin tyttäreni kanssa mieheni työmatkalla mukana Kuala Lumpurissa. Ja lisää matkoja on tulossa runsaasti tänä vuonna.

    3. Ulkopuolisuus

    Niin kuin jo edellä kirjoitin, expat ei oikeastaan voi saada Saudi-Arabian kansalaisuuttta. Viisumi on väliaikainen ja töiden loppuminen (tai törttöily, esim. lakien rikkominen) johtaa siihen, että maasta on poistuttava nopeasti ja takaisin ei oikein voi tulla, kun turistiviisumia ei voi saada. Suurin osa tuntemistani saudeista on oikein mukavia, mutta en luultavasti koskaan tule ymmärtämään puoliakaan siitä, millainen tämä maa ja tämän maan kulttuuri oikeasti on. Ensinnäkään en puhu kovin hyvin arabiaa, toisekseen en ole muslimi, kolmanneksi olen aivan eri näköinen kuin saudit, ja neljännekseen en kuulu mihinkään saudiarabialaiseen sukuun. Täällä suku on yhä erittäin tärkeä, ja ihmisen sukunimestä voi päätellä yleensä paljon, mm. mistä ihminen on kotoisin ja jopa onko hän sunni vai shiia. Expat on kylässä Saudi-Arabiassa, ja se tehdään hänelle myös selväksi.

    Samaan aikaan expat on ulkopuolella siitä elämästä, mitä perhe ja ystävät elävät kotimaassa. Expat ei edes tiedä, tuleeko hän palaamaan kotimaahansa vai jatkaako hän jonnekin toisaalle. Samaan aikaan elämä kulkee vääjäämättä eteenpäin kotimaassa, ja esimerkiksi ystävyyssuhteiden ylläpito voi vaatia vähän vaivaa. Sukulaiset puolestaan eivät välttämättä ole mielissään, kun esimerkiksi lastenlasta saa nähdä niin harvoin. Ja kun expat tulee lomalle kotimaahansa, loma on tiukkaan aikataulutettu, jotta ehtisi nähdä mahdollisimman paljon ihmisiä ja tehdä niitä asioita, joita kotimaasta kaipaa. Expatin yhteisö on muut expatit, mutta sekin yhteisö elää koko ajan – joku muuttaa toisaalle tai pois maasta, joku saa uuden työn, joku saa kolmannen lapsen eikä jaksa vuoteen käydä missään, ja niin edelleen. Ja kaikki expatit tietävät sen, kuinka nopeasti lähtö maasta voi tulla. Muutos turvallisuustilanteessa tai vaikkapa öljyn hinnan dramaattinen lasku voi tarkoittaa nopeaakin poistumista maasta. Expatin toinen jalka onkin koko ajan ulkona ovesta.

Uusi vuosi, vanhat ystävät?

Minä, mieheni ja tyttäremme olimme joulun ja uuden vuoden Suomessa, ja silloin meillä oli mahdollisuus tavata ystäviä ja kavereita. Suomen reissuissa ei vaan oikein koskaan ole tarpeeksi aikaa, varsinkaan enää nyt kun perheeseen kuuluu pieni lapsi. Sukulaiset haluavat tottakai nähdä meitä ja erityisesti tytärtämme, ja lomapäivät kuluvat helposti ”vain” perhettä ja sukulaisia tapaamalla. Väliin on kyllä hyvä yrittää tavata ystäviäkin, sillä ystävyys ei pysy helpolla hengissä silloin kun ystäviä näkee niin harvoin. Yleensä Suomen loman jäljiltä on kuitenkin sellainen olo, että paljon jäi tekemättä ja moni ihminen, jonka olisi halunnut nähdä, tapaamatta.

Olen asunut kahdesti aiemminkin ulkomailla, vuoden Irlannissa ja vuoden Australiassa. Vaikka Irlannin vuodesta onkin aikaa jo 15 vuotta (!), olen pysynyt hyvissä väleissä siellä tapaamieni ystävieni kanssa. Itse asiassa tapaamme joka vuosi Irlannin tyttöporukalla, mikä on aikamoinen saavutus ottaen huomioon että asumme lähes kaikki eri maissa ja suurimmalla osalla on lapsia. Australian vuodesta minulla jäi ystäviä, mutta nämä ystävyyssuhteet ovat ajan myötä muuttuneet enemmän kaverisuhteiksi. Etäisyys ja aika tekevät tehtävänsä. Kun ihmistä ei näe pitkään aikaan, elämä jatkaa kulkuaan – niin minulla kuin ystävälläkin. Tämä meinaa välillä unohtua minulta Suomi-kavereiden suhteen: totta, minulle on tapahtunut hirveästi viimeisen puolentoista vuoden aikana ja asun todella eksoottisessa paikassa, mutta myös vastapuolen elämä on jatkunut Suomessa ja voi olla, etten tiedä siitä yhtään mitään. Ja usein käy ilmi etten todellakaan tiedä kuin pieniä tiedonmurusia. Tämän olen surukseni huomannut erityisesti entisten Suomen työkavereiden kohdalla: heillä työyhteisö on jatkanut elämäänsä ilman minua, ja olen auttamattomasti tipahtanut kelkasta. Tämä on kyllä varmasti normaalia kehitystä, olenhan unohtanut tässä myllerryksessä työn sisällönkin aika tehokkaasti… mikä on sinänsä mielenkiintoista, niin sisällä kun olen joskus niissäkin töissä ollut. Aika aikansa kutakin.

Sosiaalinen media helpottaa yhteydenpitoa mutta tekee siitä helposti myös pinnallista ja yksipuolista. Vielä kun asuin Australiassa pääasiallinen yhteydenpitokeino oli sähköposti, sen jälkeen Facebook ja muut sosiaalisen median sovellutukset ovat yleistyneet. Toki yhä kirjoitan sähköpostia, mutta suurimman osan kavereistani kuulumiset näen Facebookista. Vai näenkö? Ihmisillä on hyvin erilaisia lähestymistapoja someen. Osa ei julkaise mitään, osa taas pommittaa joka päivä statuksia ja valokuvia – yleensä positiivisia sellaisia. Voi olla vaikea nähdä sen positiivisen somekuvan taakse jota suurin osa (itseni mukaan lukien) viljelee. Tunnustettakoon tässä, että esimerkiksi viime syksy oli minulle vaikeaa aikaa monestakin syystä. En kuitenkaan halunnut lähteä erittelemään asiaa Facebookissa tai täällä blogissakaan (enkä tee sitä nytkään). Mieluiten puhun tällaisista asioista ihan kahden kesken, mutta mitä tapahtuu ystävyydelle kun kahdenkeskisiä tapaamisia on yksi tai kaksi vuodessa, ja nekin nopeita tapaamisia, joissa ei pääse kovin syvällisiin keskusteluihin käsiksi? Puhumattakaan siitä että vauvan kanssa jokainen keskustelu jää aina kesken, kun pitää koko ajan valvoa yhtä vauhdikasta ihmistainta ja tarkkailla, ettei se tee mitään hölmöä? Baby brain ei ole mikään myytti ainakaan omalla kohdallani.  En tiedä olinko koskaan mikään säkenöivä keskustelija, mutta nyt viimeistään keskustelutaidot ja keskittyminen ovat olleet aikalailla hukassa.

Reilu vuosi elämää Saudi-Arabiassa on onneksi tuonut ystäviä täälläkin. Tosin expat-elämässä ei oikein uskalla kiintyä keheenkään liikaa: koskaan ei tiedä, milloin itselle tulee muutto eteen tai ystävä päättää muuttaa takaisin kotimaahansa tai toisaalle. Suurin osa ystävistäni täällä on samassa tilanteessa kuin mekin: Saudeihin on muutettu työn perässä määrittelemättömäksi ajaksi, ja toinen jalka on koko ajan ovesta ulkona ja ollaan valmiina lähtemään. Saudi-Arabia on vaikea maa länsimaalaiselle integroitua. Länsimaalaisten odotetaankin olevan täällä vain töissä ja säästämässä rahaa. Lisäksi turvallisuustilanne – joka on nyt kyllä ollut melko hyvä – on varmasti kaikilla expateilla mielessä. Vaikka sota Jemenin kanssa ei täällä itärannikolla juurikaan näy, asumme kuitenkin maassa joka käy sotaa, puhumattakaan nyt jälleen kiristyneistä väleistä Iranin kanssa. Nämä asiat mietityttävät, kuten myös naisten asema, ihmisoikeudet ja erilaiset arjen rajoitukset. Ystävyys täällä on monella tapaa käytännöllistä: minä esimerkiksi näen ehdottomasti eniten sellaisia kavereitani, jotka asuvat samassa leirissä kanssamme. Kun kulkeminen paikasta toiseen on niin hankalaa naiselle kun se on, en jaksa joka päivä (varsinkaan beben kanssa) lähteä suhaamaan taksilla tapaamaan kavereita. Lisäksi aika monella ystävälläni täällä on pieniä lapsia, ja ajankäyttö muutaman lapsen kanssa alkaa olla jo todella haastavaa. On joitakin kavereita joita en juuri näe siksi, että heillä on joka päivä joku balettitunti tai taekwondo, minne lapset pitää viedä. Ja itsekin pitäisi ehtiä harrastaa ja hoitaa parisuhdetta. Ruuhkavuodet ovat ruuhkavuosia saudeissakin, mutta toimiva julkinen liikenne, se että naiset saisivat ajaa ja muutama muu parannus arkeen tekisi niistä kyllä helpompia!