Odottavan aika on pitkä

Blogistani on tullut viime kuukausina Saudi-Arabian korona-tilannetta tiukasti seuraava julkaisu, mikä on sinänsä ymmärrettävää, onhan korona ja sen mukanaan tulleet rajoitukset olleet elämäämme mullistavia monella tapaa. Mutta vähän jo alkaa olla väsymystä koko virukseen ja kaikkeen mitä se on tuonut tullessaan – mieluummin kirjoittaisin jostain ihan muusta, ja kaikista eniten toivoisin että elämä voisi taas olla normaalimpaa. Olemme jo yli kolme kuukautta eläneet erikoistilassa.

Viimeksi arvuuttelin mitä tulee tapahtumaan eidin jälkeen. Osin arvaukseni menivät oikeaan, osin väärään – helpotuksia tuli enemmän kuin olin ajatellut, mutta toisaalta mieheni ei ole vieläkään palannut toimistolle vaan kotityöt jatkuvat. Tunne onkin että etätyö on viimein lyönyt läpi Saudi-Arabiassakin, missä tyypillisesti on ollut työpöydän ääressä, toimistossa, viihtymisen kulttuuri ja etätyötä on vieroksuttu.

Lockdownin vaiheet, inshallah

Tästä oheisesta kuvasta näette, minkälaisia helpotuksia meille tuli eidin loputtua. Ulkonaliikkumiskielto on nyt ajalla 06.00-20.00, ravintolat aukesivat, moskeijat aukesivat (paitsi Mekassa ja Medinassa, joissa tautitilanne on vielä vaikea), saamme liikkua oman kaupungin ulkopuolella ja kotimaan lennot alkoivat taas. Vastineeksi meille tuli maskipakko julkisilla paikoilla, 1000 rialin ja mahdollisen karkoituksen pelotteella, olemmehan maassa jossa rangaistukset ovat aina aika kovia. Maskipakosta liikkuu monenlaista huhua, jotkut tulkitsevat asiaa niin että aina kun on oman kodin ulkopuolella sitä tulisi käyttää, olit sitten autossa, kävelemässä yksin tai urheilemassa. Me olemme maskeja käyttäneet kaupoissa käydessä, ja nyt viime viikolla kävimme ensimmäistä kertaa koko perhe kahvilla ja leivoksilla ostarin kahvilassa. Myös lapset pitivät maskeja tällä reissulla, vaikkakin kaksivuotias poika ei siitä erityisemmin välitä. Tytär pitää sitä yllättävän kuuliaisesti. Kahvilassa toki maskin sai ottaa pois syödessä, istuimmehan omassa pöydässä yksinäisyydessä (pöytiä on vähennetty turvavälien pitämiseksi) ja menukin piti ladata viivakoodilla omaan kännykkään. Elektroninen menu saattaa olla tulevaisuuden juttu. Kahvilareissulla jälleen useampi paikallinen olisi myös hirveän mielellään tullut taputtelemaan ja suukottelemaan vaaleita lapsiamme – jotkut asiat eivät tunnu muuttuvan koronasta huolimatta.

Ja sen, että sosiaalinen eristäytyminen ei ole ehkä mennyt ihan 100 % jakeluun kaikilla täällä, näkee tautiluvuista. Eidin ja täydellisen ulkonaliikkumiskiellon aikana luvut lähtivät hyvään laskuun, mutta sitten kun ulkonaliikkumiskieltoa höllennettiin, luvut ovat lähteneet puolestaan jyrkkään nousuun. Tällä viikolla uusia sairastuneita on ollut joka päivä yli 3000, pahimmillaan lähes 4000 päivässä. Kuolleita ei ole vieläkään hälyttävästi, mikä kertoo osaltaan siitä että täällä testataan paljon ja myös niitä, joilla ei ole oireita. Nyt myös tauti leviää nimenomaan saudien keskuudessa, kun se alkuun levisi erityisesti (köyhien) siirtotyöläisten keskuudesssa. Kun katsoo näitä lukuja ja katsoo tuosta ylläolevasta kaaviosta että 21.6. pitäisi meille koittaa normalcy, normaalit ajat, ei tarvitse olla kovinkaan pessimismiin taipuvainen jos ajattelee että ehkä ihan normaaliin päiväjärjestykseen ei vielä viikon päästä palata.

Huhumylly käy kiivaana, niin kuin aina täällä, siitä mitä nyt sitten tapahtuu. Osa suurlähetystöistä on varoittanut jo kansalaisiaan siitä, että uusi lockdown, täydellinen ulkonaliikkumiskielto, on tulossa. Toisaalta monet arvioivat että silta Bahrainiin, causeway, aukeaisi jälleen, tosin luultavasti vain harvoille ja valituille kuten bahrainilaisille jotka ovat jääneet jumiin tänne ja mahdollisesti armeijan henkilökunnalle (molemmissa maissa on paljon brittiarmeijan henkilökuntaa). Kansainvälisten lentojen huhutaan alkavan lentää 1.8. alkaen, nythän täältä on päässyt pois ainoastaan ja vain eri maiden järjestämillä evakuointilennoilla. Mutta hirveän vaikea tietää mitä voisi tapahtua nyt, asiat voivat mennä suuntaan tai toiseen. Tuntuu, että fokus täällä on siirtynyt pikkuhiljaa taudin täydellisestä tukahduttamisesta – se juna meni jo, tapauksia on yli 100 000 – siihen että taudin kanssa voitaisiin elää. Yhteiskunnan on pakko varovasti avautua, sillä yhteiskunnan sulkemisen seuraukset ovat jo nyt olleet rankkoja, niin kansantalouden kuin yksilöidenkin kannalta.

Meidän leirinkin pitäisi avautua ulkopuolisille vieraille 21.6. alkaen, mikä tarkoittaisi sitä että nanny Susan voisi tulla takaisin töihin. Jee! Mutta kuten sanottua, en pidätä hengitystäni sen suhteen että näin voisi oikeasti tapahtua. Kotileirissämme uima-altaat (meillä on kaksi allasta, toinen kaikille, toinen vain aikuisille) aukesivat viime kuun lopussa, mutta maksimissaan viisi henkilöä saa olla altaalla samaan aikaan ja uima-aika pitää varata etukäteen. Kaikki aurinkotuolit on siivottu pois, eikä vessaan tai suihkuun pääse. Nyt on jo tosi kuumia päiviä, joka päivä on yli 40 astetta, joten olemme varanneet melko tiuhaan uimavuoroja. On kiva että lapsillakin on jotain ulkotekemistä. Viikonloppuisin vuorot ovat olleet vaikeampia saada, mutta arkisin olen käynyt lähes joka aamu uimassa lasten kanssa sillä välin kun mies puurtaa kotitoimistossa. Kaikesta aurinkorasvasta ja varjossa pysyttelystä huolimatta meillä kaikilla alkaa olla melkoiset rusketusrajat. Ja en odota että kovin pitkälle omalta uima-altaalta päästään ainakaan hetkeen, joten tämä kesä mennee suureksi osaksi uidessa ja kotona hengatessa.

Kahden kuukauden kutka

Kun täällä kohtaa uusia expatteja (eli työn perässä maahan muuttaneita ihmisiä), kysymyssarja on aina sama. Ensimmäisenä kysytään nimeä, sitten kansallisuutta ja sitten sitä, kuinka kauan maassa on tullut oltua. Jotkut ihmiset osaavat vastata tuohon viimeiseen kysymykseen päivän tarkkuudella vuosienkin maassaolon jälkeen – ei sillä, että aikaa laskettaisiin… Minä olen ollut täällä pian kaksi kuukautta ja mieleen on alkanut hiipiä ymmärrys siitä, että täällä ei olla lomalla vaan asumassa, ja edessä on luultavasti aika pitkä aika asumista uudessa kotimaassani. Ennen kuin lähdin minua varoiteltiin siitä, että maahanmuutossa on kolme eri vaihetta: ensin ollaan ihmeissään kaikesta, sitten kaikki ärsyttää ja mikään ei ole hyvin, ja lopulta maan hyväksyy hyvine ja huonoine puolineen sellaisena kuin se on. Olen asunut kahdesti ulkomailla aiemminkin, mutta molemmilla kerroilla englanninkielisessä länsimaisessa maassa (lue: ei yhtä paha kulttuurishokki) ja molemmilla kerroilla olen tiennyt, että palaan Suomeen tietyn ajan kuluessa. Nyt on toisin, ja en tiedä yhtään mitä tulevaisuus pitää sisällään. Se on hirvittävän vapauttavaa mutta myös pelottavaa. Minulla lieneekin jonkinlainen kahden kuukauden kutka.

Kaksi viimeisintä viikkoa on ollut kummallista aikaa. Ensinnäkin sain pahan vatsapöpön ollessani mieheni kanssa Malesiassa – mieheni lähti lyhyellä varoitusajalla työmatkalle ja pääsin mukaan, mikä oli tietysti todella hieno juttu. Vatsapöpö oli sitkeä ja vaati apteekissa käyntiä ja ruokahaluni oli vähän aikaa aikalailla kadoksissa. Lento kotiin ei myöskään ollut mitenkään nannaa, kun koko matkan oli huono olo enkä saanut oikein syötyä mitään. Tämän lisäksi minulla on ollut ongelmia käteni kanssa. Vasemmasta kädestäni hävisi tunto pikkurillistä, nimettömästä ja osasta kämmentä. Tämä johtui mitä luultavammin epäergonomisista työasennoista. Olen kärsinyt kerran aikaisemmin samankaltaisista oireista, jolloin koko käsi oli täysin puutunut huonon repun vuoksi vaellusretkellä (osa lukijoista saattaa muistaa ns. viskikäden muutaman vuoden takaa). Tein ensimmäiset kuusi viikkoa täältä etätöitä Suomeen, sillä olin lupautunut hoitamaan määräaikaisen työsuhteeni loppuun. Niinpä kirjoitin paljon sähköposteja läppärilläni – ja mitä ilmeisemmin sellaisessa asennossa, jossa käteni hermot menivät jonkinlaiseen pinteeseen. Onneksi tunto alkaa palata pikkuhiljaa, sillä tilanne ei ollut kovin mukava ja aloin jo pelätä, että käsi jää osin tunnottomaksi. Nyt etätyöt ovat loppuneet ja olen onnistunut lepuuttamaan kättäni, mikä on ollut hyvä. Töiden loppuminen sen sijaan on ollut todella outoa. Etätyöskentely ei ollut mitenkään erityisen helppoa, sillä aiempi työni oli sellainen jossa ihmisen pitäisi kyllä olla oikeasti paikalla eikä vain hoitaa asioita sähköpostilla. Siinä mielessä etätyöskentelyn loppuminen oli helpotus. Mutta en muista koska olisin viimeksi ollut työskentelemättä. Koko opiskeluajan tein osa-aikatöitä ja valmistuttuani olen aina siirtynyt yhdestä työsuhteesta toiseen. Niinpä onkin todella outoa olla nyt… työtön. Työtön kotirouva.

Alussa esittämieni tyypillisten kysymysten sarjasta jäi puuttumaan yksi, jota minulta kysytään usein – onko teillä lapsia? Saudeissa ollaan todella perhekeskeisiä ja lapsia pidetään suurena siunauksena (niin kuin ne ovatkin), mutta myös täällä asuvat länsimaalaiset ja muut expatit ovat todella lapsirakkaita. Siinä määrin, että heidän tuntuu olevan vaikea ymmärtää välillä sitä että jollakulla ei ole lapsia… toisinaan keskustelu tyrehtyy täysin siihen, että vastaukseni on että ei, meillä ei ole lapsia. Pahimmillaan vastapuolen reaktio on ”oh”, paljon puhuva ilme ja nopea siirtyminen keskustelemaan jonkun toisen kanssa. En oikein tiedä itkeäkö vai nauraa tällaisissa tilanteissa. Suomessa olen tottunut siihen, että ihmistä ei arvioida vain puolison tai perheen kautta vaan yksilönä. Sinänsä tämä on tavallaan ymmärrettävää, sillä suurin osa puolisoista (eli vaimoista) ei käy töissä ja he ovat siksi täysin omistautuneet perhe-elämälle ja kotiäitiydelle. Minulla ei ole mitään lapsia tai kotiäitiyttä vastaan, mutta talossamme tuntuu olevan vain kahdenlaisia ihmisiä: ”parents” ja ”children”.  Talon sisäisessä viestinnässä aikuisen synonyyminä on useimmiten vanhempi. Olen täyttänyt kyselylomakkeita siitä, millaisia ryhmäliikuntatunteja minä ja lapseni haluaisimme. Olen vastannut kyselyihin siitä, millaisia busseja puolison työmatkojen vuoksi paljon yksin olevat vanhemmat haluaisivat. Olen ollut suunnittelemassa maalaustuntien järjestämistä kotitalossamme vain huomatakseni, että ryhmä onkin tarkoitettu lapsille ja heidän vanhemmilleen. Kielellisillä valinnoilla on suuri merkitys siinä, tunteeko yksilö olevansa osa jotakin ryhmää vai ei. Koska olen aikuinen mutta en ole kenenkään vanhempi, olen pudonnut johonkin kummalliseen välitilaan. Olin valmistautunut siihen että olisin todella erilainen paikallisiin naisiin verrattuna, mutta en ollut valmistautunut siihen että myös muiden länkkärinaisten parissa olisin niin outo. Ympäristöllä on hirveän suuri vaikutus ihmiseen. Aiemmin olin hyvin tasa-arvoisessa ja edistyksellisessä ilmapiirissä jopa Suomen mittapuulla, nyt asun maassa jossa naiset eivät saa ajaa autoa tai pukeutua miten haluavat julkisilla paikoilla. No, olenpahan ainakin saanut ihan uutta ajateltavaa pitkäksi aikaa eteenpäin.