Jumissa, kotona

Joka puolella maailmaa ihmiset ovat saman epäuskon vallassa. Voiko näin todella olla tapahtumassa? Kauanko tätä kestää? Miten meidän pitäisi yksilöinä ja kansakuntina suhtautua korona-viruksen aiheuttamaan uhkaan?

Täällä Saudi-Arabiassa valtio on tehnyt alusta alkaen hyvin tiukkoja rajoituksia. Täällä rajat laitettiin kiinni paljon aikaisemmin kuin monessa muussa maassa. Viime viikolla tuli tieto että kaikki leirit, compoundit, sulkevat ovensa ulkopuolisilta. Ennakoin tätä liikettä ja päästin nanny Susanin jo aikaisemmin loppukuun maksetulle lomalle. Olin aivan varma että compoundit suljetaan enkä halunnut tilannetta, jossa nanny Susan jäisi ilman tämän kuun palkkaa. Lisäksi tämän sosiaalisen eristämisen aikana ei ole hyvä idea että nannymme kulkee kotikaupunkinsa ja meidän leirin väliä joka päivä. Luonnollisesti samoin jouduin luopumaan personal trainerista, vaikka leirimme salille en ole halunnut muutenkaan mennä enää. Meillä on vielä kuntosali poikkeuksellisesti auki, luultavasti koska leirimme on pieni ja voimme soveltaa hieman sääntöjä, mutta jos jostain pöpöjä saa tähän maailman aikaan niin se on kuntosali. Nyt uusimpana rajoituksena meillä on ollut osittainen ulkonaliikkumiskielto maanantaista lähtien. Tällä hetkellä meillä se on vain iltaisin ja öisin, 19.00 – 06.00, mutta tänään juuri uutisoitiin että ulkonaliikkumiskielto aikaistetaan alkamaan jo kello 15.00 Riadissa, Mekassa ja Medinassa. Lisäksi liikkumista eri provinssien (alueiden, Suomessa puhuttaisiin maakunnista) välillä rajoitetaan. Myös maahan saapuvia tavarakuljetuksia karsitaan. Ainoastaan lääkkeet ja ruoka liikkuvat rajan yli. Tilasimme juuri viikonloppuna ison paketin kaikenlaisia lasten aktiviteettikirjoja, värikyniä jne. Dubaista, mutta nyt näyttää siltä että paketti tulee seisomaan Dubaissa jonkin aikaa.

Mieheni on ollut sunnuntaista saakka kotitöissä, mistä olen hyvin onnellinen. Hänen työnsä on ylipäätään sellaista että se on hoidettavissa etänä – eri asia olisi jos hän olisi töissä vaikka öljykentällä. Olen hyvin onnellinen myös siitä, että meillä on kolme makuuhuonetta, joista yksi on tähänkin saakka toiminut toimisto/vierashuoneena. Miehellä on ollut yllättävän paljon työpuheluita ja töitö kotona, joten on hyvä että meillä on joku paikka mihin hän voi sulkeutua lapsilta rauhaan. Lasten koulusta tuli alkuviikosta sähköposti, jossa kerrottiin koulun jatkuvan ensi viikolla siten, että he lähettävät tehtäviä sähköisesti. Tämä viikko meillä piti olla ylipäätään kevätlomaa, spring break, ja ensi viikolla piti alkaa kevätlukukausi. Kukaan ei osaa tietenkään tällä hetkellä sanoa kuinka kauan tilanne jatkuu tällaisena ja milloin koulut voisivat avata, mutta tuntuu että huhtikuu varmaan menee ainakin tällaisena kotikouluna. Olen kiitollinen siitä jos koulu lähettää meille aktiviteetteja. Tytär kaipaa kovasti tekemistä ja vaikka olemmekin tehneet yhtä sun toista, ei ole aina helppoa viihdyttää molempia lapsia. Poika on vielä sen verran nuori, ettei hän oikein jaksa keskittyä mihinkään pitkäjänteiseen, eikä poikaa voi oikein yksinkään jättää sillä välin kun opetan tytärtä.

Sosiaalisesta eristäytymisestä on puhuttu täälläkin paljon, ja se toteutuu vaihtelevasti. Olen itse yrittänyt pitää varovaista linjaa itseni ja lasten suhteen. Mies on käynyt viime aikoina ruokakaupassa, me olemme olleet vain kotileirissä. Viime viikonloppuna tosin kävimme päiväseltään autiomaassa ajelemassa. Kovin pitkälle emme uskaltaneet yhdellä autolla ajaa, mutta oli silti ihanaa olla ulkona ja tuntea lämmin aavikon hiekka varpaissa. Nyt odottelemme kielletäänkö autiomaassakin ajelu, tai saammeko kokopäiväisen ulkonaliikkumiskiellon. Täällä meidän leirissä on monenlaista suhtautumista sosiaaliseen eristäytymiseen. Useimmat ajattelevat, että leirin sisällä on yhä turvallista antaa esimerkiksi lasten leikkiä keskenään tai istua yhdessä uima-altaalla. Sitten on niitä, jotka ovat olleet jo useamman viikon täysin omissa poteroissaan. Niin paljon kuin haluaisinkin antaa lasten leikkiä kavereiden kanssa, olen joutunut nyt kieltämään sen sekä leikkikentälle menon. Meidän leiri ei ole mikään kupla. Toivottavasti emme saa virusta tänne, mutta pitäisin sitä melko todennäköisenä että se leviää meillekin. Yritämme pysyä vain oman perheen parissa, mikä ei kyllä ole aina helppoa. Koska niin monet vanhemmat antavat lastensa leikkiä yhä keskenään, ulkoillessa joudun usein muistuttumaan tytärtä siitä että kenenkään lähelle ei saisi mennä. Poika on vielä niin pieni että hän ei sinänsä kaipaa muita lapsia, mutta tyttärelle tämä on vaikeaa. Ja minulle, ulkoilu tuntuu kuin joltain miinakentältä jossa pitää koko ajan tarkkailla ettei kukaan yli-innokas lapsi tai aikuinen hyökkää iholle. En usko että eristäytyminen olisi minulle niin hankalaa jos meillä ei olisi lapsia – minulle kelpaisi oikein hyvin lukea kirjoja, pelata tietokonepelejä, katsoa Netflixiä ja siivota talo lattiasta kattoon – mutta tällä hetkellä lähes kaikki aika menee lapsia viihdyttäessä. Juoksemassa olen sentään onnistunut käymään aamuisin, mikä on ollut henkireikä kiireisissä päivissä.

Kaipaisin hirveästi suomalaista luontoa ja sitä että voisi kotoansa vain mennä metsään tai meren rannalle kävelemään. Sitähän me emme voi täällä tehdä, vaan tosiaan olemme lähinnä pienen leirimme sisällä, yrittäen vältellä muita ihmisiä. Saudivuosinamme olen kyllä oppinut kökkimään sisällä. Kesäisin Saudeissa on niin kuuma, että ulkoilu pitää hoitaa aikaisin aamulla tai illalla. Ramadanin aikaan juuri mikään ei ole auki ennen auringonlaskua, joten silloinkin ollaan lähinnä kotona, ainakin päivisin. Mutta silloinkin on voinut tavata kavereita ja pitää leikkitreffejä, mikä nyt ei ole korteissa. Mutta tästäkin selvitään. Yritän ajatella positiivisia asioita, kuten sitä että olemme kaikki samassa maassa ja perheenä koossa, emme kukaan kuulu riskiryhmään viruksen osalta ja meillä toimii yhä varsin hyvin ruokahuolto. Lisäksi ehkä ihmiskuntana selviämme tästä koettelemuksesta oppien samalla jotain. Toivoisin, että tällä kaikella voisi olla positiivisia vaikutuksia ihmisten kulutushysteriaan ja luonnonsuojeluun. Aika näyttää miten kaikessa käy.

 

Leirielämää

Kuten olen useasti ennenkin kertonut, elämme Saudi-Arabiassa suljetulla asuinalueella, compoundissa, eli vapaasti suomennettuna leirissä. Tämä nykyinen asuinpaikkamme on jo kolmas leiri jossa asumme täällä, ja tähän astisista asuinpaikoistamme paitsi mukavin myös kaikista tiivein. Täällä on hyvin aktiivinen (nais)asujien ryhmä, jotka järjestävät monenlaista toimintaa – olen itse asiassa tulossa juuri rouvien aamupalalta, jossa tarkoituksena oli lähinnä tutustua uusiin ihmisiin ja nauttia leirin tarjoamasta ilmaisesta aamupalasta.  Leirissämme on esimerkiksi ryhmäliikuntatunteja todella runsaasti – on pilatesta, bodypumppia, uimatunteja, kickboxingiä, spinningiä, hiit-tunteja, joogaa ja niin edelleen. Monet rouvista ovat yritteliäitä myös muilla saroilla. Leirissämme myydään ruokaa ja leivonnaisia useamman rouvan toimesta, eräs rouva pitää taidetunteja lapsille, toinen vaate- ja sisustusputiikkia, ja nyt uutuutena leirin ravintolassa on tietovisa kerran kuukaudessa (!). Olen itsekin nyt osa tätä yritteliäiden rouvien joukkoa kun opetan suomea 0-3 kertaa viikossa. Määrä vaihtelee siksi, että opetettavina on kaksi kouluikäistä lasta ja yksi kahden nuoren lapsen äiti – todennäköisyys siihen, että joku lapsista ja/tai aikuisista on sairaana on aika suuri. Ja koska tyttäreni on kotona kanssani suurimman osan päivästä joudun vähän sumplimaan milloin suunnittelen opetuksen ja milloin itse asiassa opetan. Esimerkiksi lapsioppilaani käyvät yleensä iltapäivisin koulun jälkeen suomen tunnilla ja yritän opettaa tyttäreni päiväuniaikaan, mutta kaikki taaperoiden vanhemmat tietävät että joskus lapsia ei vaan huvita nukkua päiväunia tai ne jäävät jostain syystä lyhyeksi. Mutta jos siis ihmettelette miksen ole kirjoittanut blogia taas vähän aikaan niin se johtuu yksinkertaisesti siitä että olen ollut melko kiireinen! Ei ole ihan helppoa räätälöidä suomen yksityisopetusta useampi tunti viikossa. Siihen menee minulla yllättävän paljon aikaa – mutta mukavaa on silti pitää yllä edes jonkinlaista ammattitaitoa.

Aina välillä leirissämme tuntuu kuin olisi palannut ajassa taaksepäin jonkinlaiseen 50-lukulaiseen idylliin (tai dystopiaan, riippuen näkökannasta!). Ensinnäkin suurin osa naisista on tosiaan kotirouvina, varsinkin jos heillä on (pieniä) lapsia. Saudi-Arabiassa työllistyminen naisena ei ole aina helppoa, ja jotkut rouvista eivät myöskään puhu niin hyvin englantia että voisivat työllistyä esimerkiksi kansainvälisiin kouluihin.  Toisekseen lähes kaikki leirin asujat edustavat ydinperheitä – talot ja asunnot leirissämme on suunnattu perheille, ja ymmärrettävästi täällä on todella paljon lapsia. Tämä tarkoittaa puolestaan sitä että suurin osa porukasta viettää iltansa rauhallisesti kotona ruokaa perheen kanssa syöden eikä suurempia järjestyshäiriöitä ole. Koska alkoholi on laitonta, pubiinkaan ei voi lähteä, joten iltaisin lähinnä porukka saattaa käydä kuntosalilla tai uima-altaassa iltauinnilla. Elämä on siis hyvin rauhallista ja puhtoista. Miesten työt alkavat aikaisin, esimerkiksi oma mieheni lähtee kotoa jo 6.30 mennessä, joten täällä mennään myös verrattain aikaisin nukkumaan. Täällä on myös hyvin turvallista, sillä kyseessä on aidattu alue jonne sisälle pääsyyn vaaditaan kahden eri turvatarkastuksen läpikäynti. En esimerkiksi lukitse kotimme ulko-ovea lähtiessäni viemään tytärtäni päiväkotiin aamulla, varsinkin jos tiedän että olen vai 5-10 minuuttia poissa kotoa. Ensinnäkin päiväkoti on oikeasti noin 100 metrin päässä kotoamme, ja toisekseen kuka meille nyt menisi sisälle sillä välin? Tunnen kaikki naapurit eikä meillä edes ole mitään kovin arvokasta varastettavaa. Lähinnä lapset voisivat uteliaisuuttaan käydä meillä sisällä. Mutta missä muualla maailmassa voisin jättää ulko-oven auki ja luottaa siihen, ettei kukaan varastaisi meiltä mitään?

Leirissä näkee myös samoja ihmisiä aina samaan aikaan. Tyttäremme on tosiaan aamupäivät 8-12 hoidossa (tällä hetkellä tosin pohdin vähentäisimmekö päiväkotikertoja niin, että hän olisi vain kolmena aamuna viikossa hoidossa), ja kun vien tytön hoitoon näen aina samat äidit ja lapset. Vaikka olemme olleet täällä leirissä vain kolme kuukautta, tunnen jo todella paljon ihmisiä. Päiväkoti on pieni ja siinä käy lähinnä leirin omia lapsia hoidossa, muutama lapsi tulee myös ulkopuolelta. Kun tytär on jätetty päiväkotitätien huomaan yleensä suuntaan suoraan leirin kuntosalille tai erilaisille ryhmäliikuntatunneille, ja siellä tapaa tähän aikaan erityisesti muita äitejä, jotka nauttivat aamupäivän muutamasta vapaatunnistaan. Vaihtoehtoisesti voi hypätä leirin omaan ostosbussiin ja ajella ostoskeskukseen aamupalalle ja shoppailemaan. Yritän aamuisin tehdä myös töitä, eli suunnitella opetuksen valmiiksi ja hoitaa kotitöitä alta pois, ja sitten kahdeltatoista haen tytön hoidosta. Iltapäivällä neljän maita samat äidit ja lapset kokoontuvat taas leirin leikkipuistossa, kunnes koittaa aika lähteä kotiin laittamaan ruokaa ja tapaamaan töistä saapunutta miestä. Olemmekin nauraneet muitten äitien kanssa että me olemme The Real Housewives of Saudi Arabia… Sanotaan että lapsille rutiinit ovat hyvästä ja kyllä ne omassa arjessakin helpottavat elämää, mutta välillä leirielämä tuntuu puuduttavan samanlaiselta päivästä toiseen. Missä tahansa normaalissa paikassa voisi esimerkiksi kävellä tai mennä julkisilla liikennevälineillä minne haluaa, ja käydä vaikka joka päivä eri leikkipuistossa tai eri kahvilassa. Mutta elämä on nyt tällaista ja onneksi leirissämme on paljon muita ihmisiä samassa tilanteessa. Viihdymme täällä olosuhteisiin nähden oikein hyvin, minä, mieheni ja tyttäremme.

Rakasta naapuriasi

Olen viime aikoina muistellut sitä, millaista oli olla lapsi. Lapsena elämänpiiri oli aika pieni mutta tiivis: siihen kuului vanhemmat ja sisarukset, naapurit ja naapurien lapset, koti ja sen läheisimmät leikkipaikat, kouluiässä opettajat ja koulutoverit. Jännintä oli kun suunnilleen kerran kuussa pääsi läheiseen pikkukaupunkiin ostoksille. Minun lapsuudessani ei myöskään vielä oikein tunnettu internetin ihmemaailmaa tai jos tunnettiin, niin ei ainakaan siellä mistä minä olen kotoisin, pieneltä paikkakunnalta Suomessa. Sittemmin horisontti on laajentunut: opiskeluaikoina Helsingissä tapasin paljon uusia ihmisiä joita ei yhdistänyt niinkään se missä asuttiin vaan samankaltaiset mielenkiinnon kohteen – oli se sitten sama pääaine yliopistossa tai kiinnostus pubivisailuun. Olen aikuisiällä asunut myös Irlannissa, Australiassa ja nyt Saudi-Arabiassa, ja  onneksi internet on tehnyt helpompaa yhteydenpidosta Suomeen ja muissa maissa asuviin ystäviin ja sukulaisiin.

Saudi-Arabiassa suurin osa länsimaalaisista asuu leireissä eli compoundeissa (tästä olen kirjoittanut useasti ennenkin). Meilläkin on nyt jo kolmas leiri kokeilussa, ja tähän mennessä olemme olleet tyytyväisiä uuteen asuinpaikkaan. Yksi leirielämän erityispiirteitä on se, että leirissä tulee tutustuttua saman leirin ihmisiin, niin hyvässä kuin pahassa. Nykyisessä leirissämme on erittäin aktiivinen rouvien joukko, joka järjestää yhtä sun toista tapahtumaa ja puuhaa monenlaista yhdessä. Leirissämme on myös paljon suunnilleen tyttäremme kanssa samanikäisiä lapsia, ja olen tutustunut moniin äiteihin täällä ollessamme. Tavallaan tilanne muistuttaakin niitä lapsuuden aikoja, jolloin asuinpaikka määritti sitä ketä tapaat, ei niinkään se, onko tapaamillasi ihmisillä samat kiinnostuksen kohteet. Samaa varmasti kokevat pienten lasten äidit myös Suomessa: ehkä siellä leikkikentällä aina samaan aikaan notkuva äiti ei olisi muissa olosuhteissa kaveri, mutta samanikäiset lapset ja samankaltainen elämäntilanne yhdistävät. Saudi-Arabiassa tilanne vielä eskaloituu siksi että leirielämässä suurin osa ajasta vietetään samassa, suljetussa paikassa, josta tehdään vain ”retkiä” kaupungille, yleensä shoppailemaan tai ulos syömään. Vaimot eivät myöskään yleensä ole töissä, joten rouvilla on aikaa tutustua toisiinsa, istua kahvilla, valvoa lapsia leikkikentällä – ja juoruilla. Leirit eivät myöskään yleensä ole mitään valtavan suuria. Mekin asumme keskikokoisessa leirissä jonka kiertää noin 15 minuutissa, eli todennäköisyys törmätä joka päivä samoihin ihmisiin on aika suuri.

Toisinaan tapaa ihmisiä joiden kanssa voisi kuvitella olevansa kaveri tai jopa ystävä myös sellaisissa olosuhteissa joissa voisi vapaasti valita seuransa, mutta suurin osa muista expat-rouvista on enemmän sellaisia hyvänpäivän tuttuja (lukija saattaa pohtia miksi puhun koko ajan vain rouvista, vaimoista, mutta se johtuu tietysti siitä että miehet ovat töissä päivisin). Kulttuurierot tuovat oman lisänsä kanssakäymiseen. Koska meitä rouvia on niin monesta maasta ja monenlaisia, näkee välillä aika erikoisia tilanteita ja suorastaaan konflikteja esimerkiksi lasten kasvatukseen liittyen. Leirissämme on eräs perhe, jossa jo 3-vuotias tyttö saa viettää (tai kenties joutuu viettämään?) päivänsä veljiensä seurassa, ilman vanhempien valvovaa silmää. Tyttö terrorisoikin muita lapsia leikkikentällä ja tuhoaa yleistä omaisuutta. Inhoan puuttumista muiden lasten touhuihin mutta tämän tytön kohdalla niin on vain tehtävä. Toisaalta sitten osalla äideistä on hyvin tiukka ote kasvatukseen, ja tähän voi kuulua esimerkiksi lasten julkinen lyöminen, jos lapsi on äidin mielestä käyttäytynyt huonosti. Näissä tilanteissa joutuu miettimään omia kasvatusmetodejaan ja sitä miten paljon suomalaisuus ja oma kasvatukseni vaikuttaa toimintaani. Muun muassa näistä syistä leireissä on paljon riitoja, jotka pahimmassa tapauksessa voivat jakaa leirin kahtia. Eräs ystäväni asuu todella pienessä leirissä, jossa on vain kymmenen taloa eli kymmenen perhettä. Kaksi perheistä on tällä hetkellä verisissä riidoissa (riita alkoi lapsista, kuinkas muutenkaan, ja nimenomaan rouvat riitelevät). Aina välillä tätä touhua seuratessa mielessäni on suomalaisen kaverini kuolematon lausahdus ”kaikki naiset ovat hulluja”… Koetankin pysyä erossa konflikteista sillä elämä leirissä muuttuu helposti tukalaksi, jos naapuriaan pitää vältellä. Siksi olenkin aika varovainen siinä kenen kanssa oikeasti ystävystyn.

Kun olin kansainvälisessä koulussa töissä eräs työkaverini tapasi sanoa, että kansainvälisia opettajia on kahta laatua: niitä jotka etsivät jotain uutta, ja niitä jotka pakenevat jotain menneisyydestään. Olen alkanut ajatella että sama pätee meihin kaikkiin expateihin. Meillä kaikilla on menneisyytemme, johon kukin voi suhtautua haluamallaan tavalla. Osa ei koskaan sopeudu millään tavalla Saudi-Arabiaan ja suoraan sanoen vihaa oloaan täällä. Heitä ei kiinnosta tutustua ainakaan arabeihin tai käydä syömässä paikallisissa ravintoloissa tai mitenkään yrittää ymmärtää maata, jossa he asuvat. Toisessa ääripäässä ovat ihmiset, jotka haluavat jäädä tänne loppuelämäkseen – heitä tosin en tunne montaa, mutta muslimeille tämä maa on tietysti pyhä maa ja toki täällä elintaso voi olla houkuttelevan hyvä, jos saa hyvän työpaikan. Muuttaminen uuteen maahan on kuitenkin aina uusi mahdollisuus ikäänkuin luoda itsensä uudelleen, olla uusi ihminen. Jos taustalla on vaikka konkurssi tai vaikka vaikea avioero, muutto jonnekin ihan muualle voi tuntua helpottavalta. Saudi-Arabian poikkeukselliset olosuhteet eivät kuitenkaan sovi kaikille. Erityisesti naiselle voi olla vaikeaa siirtyä maahan, jossa oma työllistyminen on hankalaa ja jossa naiselle on varattu yleensä kotiäidin osa. Osa taas ottaa tämän osan vastaan helpottuneena, varsinkin jos lapset ovat pieniä. Mutta voisi sanoa, että tällaiset poikkeusolosuhteet tuovat esiin ihmisessä erilaisia puolia kuin mihin olisi kotimaassaan tottunut.

Elämää leirissä

Kuten olen ennenkin kirjoittanut, Saudi-Arabiassa länsimaalaiset asuvat yleisemmin omilla aidatuilla alueillaan. Näitä alueita kutsutaan englanniksi nimellä compound tai camp, suomeksi käytämme mieheni kanssa yleensä termiä leiri. Leiri voi olla mitä vaan muutaman talon rykelmästä kymmenien tuhansien asukkaiden alueeseen, joka on kuin oma kaupunkinsa. Yleensä kuitenkin leireissä asuu muutama sata ihmistä, isommissa leireissä tuhansia. Leiri on yleensä maantasossa, mutta edellinen asuntomme oli ns. vertical compound eli pystyleiri – asuimmehan pilvenpiirtäjässä. Yhteistä kaikille leireille on se, että niissä vallitsee ympäröivästä yhteiskunnasta poikkeavat säännöt. Yleensä naiset saavat pukeutua vapaammin, eli esimerkiksi abayaa ei tarvitse pitää. Naiset saavat myös ajaa leirien sisällä (olettaen, että leiri on niin iso että siellä on useampi tie jota ajaa), ja leirin palvelut ovat yleensä avoimia molemmille sukupuolille samaan aikaan. Esimerkiksi omassa leirissämme kuntosalilla voivat käydä miehet ja naiset samaan aikaan, samoin uima-altaalla (ja uima-altaalla naiset voivat olla jopa bikineissä) tai pelaamassa sulkapalloa. Leireissä on myös yleensä tiukat turvajärjestelyt, eli päästäkseen sisään pitää olla joko asukas tai olla vierailemassa asukkaan luona. Tyypillisesti portilla on turvamiehet (joista osalla on näkyvästi aseet esillä), välillä myös raskaampaa kalustoa kuten konekivääriauto tai piikkimatot. Sisäänpyrkijän henkilöllisyys tarkastetaan portilla ja auto saatetaan tutkia. Länsimaalaisten asuttamat alueet olisivat luonnollisesti hyvä terroristikohde, joten tiukkaan turvallisuuteen on syynsä.

Kun muutimme edellisestä asunnostamme pois, se yhteisö johon olimme tottuneet hajosi ympäri kaupunkia. Mieheni työpaikkahan päätti siirtää kaikki työntekijänsä edellisestä talostamme pois, ja niinpä suurin osa ystävistäni asuu nyt eri puolella kaupunkia eri leireissä. Se hyvä puoli tässä on ollut että olen päässyt tutustumaan moniin erilaisiin leireihin vieraillessani kavereideni luona. Esimerkiksi toissa viikonloppuna olimme erään tuttavaperheen luona, jotka muuttivat rantaleiriin aika kauas kaupungin keskustasta. Kyseessä on leiri sieltä pienemmästä päästä: siellä on vain kymmenen taloa, mutta talot ovat todella hienoja ja tilavia ja aivan uusia. Lisäksi leirissä on hevostallit ja mahdollisuus ratsastaa sekä oma ranta. Mutta vaikka leiri on todella hieno, meille kyseinen leiri olisi liian kaukana kaikesta, mieheni työpaikasta, minun tulevasta työpaikastani, kaupungin palveluista, ruokakaupasta jne. Lisäksi epäilen että minua alkaisi ahdistaa asua niin pienessä yhteisössä. Mitä jos yhdessä kymmenestä talosta asuukin joku täysi mulkvisti? Välttely voisi olla vaikeaa! Jonkin aikaa sitten vierailin toisen ystäväni – itse asiassa erään suomalaisen naisen – luona leirissä, joka on lähellä omaamme. Se on todella hieno leiri, talot jälleen paremmassa kunnossa kuin omamme, uima-allasalue kuin jostain hienosta hotellista, hyvä ravintola (omamme on aika keskinkertainen) ja naisille paljon ryhmäliikuntaa tarjolla, mm. bodypumpia ja astangajoogaa joita olen kaivannut koko Saudi-Arabiassa oloni ajan. Omassa leirissämme on  tarjolla vain zumbaa kerran viikossa keskellä päivää, ja en pidä zumbasta niin paljoa että hankkisin lastenvahdin sitä varten. Sanoinkin miehelleni että tämä leiri olisi hyvä kilpailija omallemme, ellei työpaikkani ja tyttären tuleva päiväkoti olisi nykyisessä leirissämme. Leirin valinta onkin siis kompromissien tekoa: meillä on hieman vanhempi talo ja leirin palvelut ovat keskitasoa, mutta toisaalta olemme lähellä kaupungin keskustaa ja mieheni (ja omaani) työpaikkaa. Leirimme on myös isommasta päästä, joka tarkoittaa sitä että voin kävellä tyttären kanssa ulkona vaunulenkkejä. Kymmenen talon alueella lenkki on aika nopeasti kävelty.

En tiedä mitä saudit ajattelevat leirielämästä, pitävätkö he sitä huijaamisena kun leireissä ei päde samat säännöt kuin muualla yhteiskunnassa. Toisaalta esimerkiksi oma leirimme on saudiperheen omistama ja täällä asuukin joitakin saudiperheitä, vaikka enemmistä onkin länsimaalaisia ja kiinalaisia (leirin reunamilla on erään ison kiinalaisen firman toimisto). Kummallista on ajaa taksilla yhdestä leiristä toiseen ja siinä matkalla nähdä vähän ”oikeaa” kaupunkia, vaikkakin kaupungissamme on niin paljon compoundejä (kymmeniä, ellei lähemmäs sata) että en aina tiedä mikä on loppujen lopuksi oikeampaa kaupunkia, leiri vai sen ulkopuolinen elämä… Alueen suurimmassa leirissä, siinä kymmenien tuhansien ihmisten compoundissa asuville voi tulla myös aikamoinen illuusio siitä missä he loppujen lopuksi asuvat. Kun leiri on kuin pieni kaupunki, sieltä ei tarvitse juuri koskaan lähteä ulos. Asuvatko he silloin Saudi-Arabiassa vai Saudi-Arabian sisällä omassa yhteisössään? Itse olen tyytyväinen siihen että itse käyn kaupungilla kuitenkin useamman kerran viikossa. Vaikka asumme kuplassa, en ole täysin vielä kuplan vanki. Mutta jonkinlainen kultaisen häkin olo minulle tulee toisinaan, varsinkin aamuisin kun käyn vaunulenkillä tyttären kanssa ja palmupuiden ja kukkaistutusten takaa näen leiriä ympäröivän kivimuurin ja sen päällä piikkilangan. Meidät on siis todella erotettu ympäröivästä yhteiskunnasta, eikä vaikutelmaa vähennä se että muurin ulkopuolella on hiekkaa ja joutomaata ja kovasti liikennöityjä teitä, muurin sisäpuolella pieniä huviloita, paljon kukkaistutuksia ja kovin vehreää.