Naiset ratissa – ja mitä sitten?

Suurin osa lukijoistani on varmastikin huomannut, että Saudi-Arabia aikoo sallia ensi vuonna autolla ajamisen myös naisille (jos jostain syystä uutinen on mennyt sinulta ohi, voit lukea asiasta esim. täältä). Naisten ajo-oikeudesta on ollut puhetta täällä tasaisin väliajoin, mutta silti uutinen pääsi yllättämään – ja toisaalta taas ei. Täällä vaihtui hiljattain kruununprinssi eli tällä hetkellä hallitsevan kuninkaan todennäköisin seuraaja, ja uusi kruununprinssi on nuori, kolmekymppinen kaveri, jolla on paljon moderneja ideoita. Hänellä on Saudi 2030 -visio, johon on kuulunut mm. se, että naiset saisivat ajaa. Mutta valtaosa ihmisistä, itseni mukaan lukien, varmastikin ajatteli että lupa ajamiseen tulisi ehkä kuitenkin lähempänä vuotta 2030. Sen sijaan, inshallah, näyttää tosiaan siltä että ensimmäiset naiset pääsisivät rattiin jo kesällä 2018.

Mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnalle, sitä ei kukaan osaa ennustaa tarkalleen. Muutamia suuntalinjoja voidaan kuitenkin hahmotella. Ensinnäkin liikenne tulee olemaan varmasti vielä kaoottisempaa kuin aiemmin, ainakin hetken aikaa. Ei siksi että naiset olisivat välttämättä mitenkään huonompia kuskeja (kun katsoo tämänhetkistä liikennettä on vaikea kuvitella että kukaan voisi enää ajaa kaoottisemmin ja liikennesäännöistä piittaamattomammin kuin miehet täällä), mutta ylipäätään se että uusia kuskeja ilmaantuu yllättäen iso määrä liikenteeseen on omiaan sekoittamaan pakkaa. Saudien on myös panostettava nais(liikenne)poliisien palkkaamiseen, tai sitten annettava miespoliisien asioida myös naiskuskien kanssa. Kaikki eivät ole olleeet myöskään mitenkään ilahtuneita ilmoituksesta, ja osa saudimiehistä onkin uhonnut ajavansa tahallaan kolareita naiskuskien kanssa tai aiheuttavansa muuten ongelmia (oikeasti, järki ohoi taas…!). Suurin osa länkkärinaisista tuntuu olevan odottavalla kannalla sen suhteen miten liikenne alkaa sujumaan ja uskaltaisiko sitä hypätä itse auton rattiin. Lisäksi mekin tarvitsemme tottakai saudiajokortin, eli oman kotimaan ajokortilla ei voi ainakaan suoraan olettaa voivansa saada ajaa vaan ainakin jotain opetusta ja ajotunteja on luultavasti tarjolla. Minulla ei ollut edes Suomessa ajokorttia, joten nähtäväksi jää nyt ryhdynkö tavoittelemaan sitä täällä ollessani. Toisaalta jos oppisin ajamaan Saudi-Arabiassa niin en usko että mikään hirvittäisi minua enää Suomen teillä – enintään saattaisin oppia huonoja tapoja täällä liikenteessä!

Monelle saudiperheelle naisten ajo-oikeus on iso taloudellinen helpotus. Oman autonkuljettajan palkkaaminen on kallista, ja kaikki saudit eivät ole rikkaita. Jos nainen haluaa käydä töissä tai viedä lapsiaan kouluun tai vaikkapa lähteä sairaalaan, hän tarvitsee aina jonkun kyyditsemään häntä. Mutta nyt naisillakin olisi mahdollisuus hoitaa arjen pyörittäminen itse ja laajentaa elämänpiiriä kodin ulkopuolelle. Naisten ajo-oikeus liittyykin vahvasti toiseen yhteiskunnalliseen muutokseen, joka on käynnissä täällä, nimittäin saudialisaatioon. Saudialisaatio on ollut käynnissä jo jonkin aikaa ja tavoitteena on saada saudeja töihin – eli toisin sanoen ajaa expateja ulos maasta. Tämän vuoden aikana on uutisoitu mm. siitä, kuinka ulkomaalaisten hammaslääkäreiden palkkaamista on vaikeutettu, kuinka teleoperaattoriliikkeissä tulee olla vain saudeja työskentelemässä ja kuinka myös ostareissa pyritään jollain aikatauluilla siihen, että kaikissa liikkeissä on vain saudeja töissä. Myös expat-maksuja on nostettu runsaasti. Täällähän ei makseta palkansaajien tuloveroa mutta nyt expatit maksavat esimerkiksi viisumeistaan huomattavasti aiempaa enemmän. Uutuutena maksetaan myös jokaisesta perheenjäsenestä vuosimaksua, ja nämä maksut tuplaantuvat tästä eteenpäin joka vuosi. Koska tätä maksetaan jokaista perheenjäsentä kohti, maksut alkavat olla tuntuvia jos sinulla on vaikkapa vaimo ja neljä lasta elätettävänä. Nämä muutokset osuvat ensimmäiseksi eniten tietysti niihin expateihin, jotka eivät tienaa niin hyvin, esimerkiksi autokuskeihin, nannyihin ja alemman tason asiantuntijatehtäviin. Nyt jos ja kun naisten ajo-oikeus tulee voimaan ensi kesänä, yksityiset autonkuljettavat alkavat olla ahtaalla, ja juuri siihen selvästi pyritäänkin. Eli eroon ulkomaisesta työvoimasta ja tilalle saudit tekemään itse hommia.

Suuntahan on varmasti ainoa oikea jos Saudi-Arabia tahtoo uudistua ja tulla valtioksi, jossa maan omat kansalaiset pyörittävät ainakin suurimman osan yhteiskunnan eri osa-alueista. Nythän niin ei ole. Mutta muutos ei välttämättä tule olemaan helppo eikä kitkaton. Uskonnon rooli on täällä vahva, ja osa konservatiivisimmista uskonoppineista vastustaa esimerkiksi naisten ajo-oikeutta, sehän vain viekoittelee naiset synnin tielle, kun mokomat hupakot voivat halutessaan ajaa minne tahansa..! Elämmekin todella mielenkiintoisia aikoja, ja nähtäväksi jää menevätkö nämä modernisaatioyritykset maaliin ongelmitta vai nähdäänkö jotain yhteiskunnallista kuohuntaa. Me tietysti seuraamme tilannetta silmä kovana,  erityisesti siksi että olemme itsekin expateja eli sitä joukkoa josta halutaan eroon loppujen lopuksi. Mieheni tosin on aika korkeassa asiantuntijatehtävässä, joten en nyt ole kauhean huolissani tilanteesta tällä hetkellä, ja toisaalta olemme olleet täällä jo yli kolme vuotta eli jos meidän pitäisi lähteä, ei sekään olisi mikään maailmanloppu.

Mainokset

Palvelusväkeä

Eräs entinen pomoni tapasi kertoa tarinaa, jossa hänen isoäitinsä sai häälahjaksi palvelijan. Tämä palvelija oli erittäin osaava ihminen, ja hän viettikin sitten lähes koko elämänsä isoäidin kanssa. Elettiin aikoja, jolloin Suomessakin oli vielä ainakin tietyissä piireissä tapana käyttää palvelusväkeä. Sittemmin emme enää pitkään aikaan ole puhuneet palvelijoista eikä kellään oikein olisi varaakaan sellaisen palkkaamiseen – osalla ihmisistä käy ehkä siivooja kerran pari viikossa, mutta hekin ovat itsenäisiä ammatinharjoittajia, eivät missään tapauksessa palvelijoita sanan varsinaisessa merkityksessä. Hypätään kuitenkin Saudi-Arabiaan vuonna 2015 ja täällä on varsin tavallista törmätä yhä palvelusväkeen. Monissa lapsiperheissä on ns. live in nanny eli lastenhoitaja, joka asuu perheen kanssa. Järjestely muistuttaa ehkä jossain määrin au pair -systeemiä, paitsi että au paireilla on yleensä enemmän vapautta ja joku takaraja pestin kestossa. Nannyt ovat yleensä filippiiniläisiä tai Afrikasta tulleita naisia, monet keski-ikäisiä, ja pesti voi olla todella pitkä. He eivät ole siis lähteneet ensisijaisesti oppimaan uutta kieltä, tutustumaan kulttuuriin tai tienaamaan taskurahoja, vaan kyseessä on työ, jonka tuotoilla elää yleensä paitsi nanny itse myös perheenjäsenet siellä jossain kaukana.

IMG_2088

Kotiapulaisen huone. Taustalla huoneeseen kuuluva oma, erillinen kylpyhuoneensa.

Palvelusväen olemassaolo näkyy myös siinä, miten talot on rakennettu täällä. Ensinnäkin talot ja asunnot ovat todella suuria. Meillä on mieheni kanssa lähes 200 neliöinen asunto, jossa ei ole todellakaan ole mietitty hukkaneliöiden määrää. Meillä on myös asunnossamme ns. piian huone, eli pieni huone, johon voisi sijoittaa nannyn tai kotiapulaisen. Huone ei todellakaan ole mitenkään suuri ja sinne on sijoitettu myös pyykinpesukone ja kuivausrumpu, mutta tiedän monia perheitä talossamme joilla on pysyvä lasten- ja taloudenhoitaja asumassa tässä tilassa. Omakotitaloissa on usein myös vastaava piianhuone (tai pari), ja usein myös huone autonkuljettajalle – kuljettajiahan tarvitaan, kun naiset eivät saa ajaa autoa. Sekä lastenhoitajia että autonkuljettavia näen sankoin joukoin töissä, erityisesti aamuisin kun lapsia tuodaan kouluun ja iltapäivisin, kun lapset lähtevät kotiin. Koulun porteilla on varsinkin iltapäivisin odottamassa nanny- ja autonkuljettaja-armeija, ja meidän tehtävämme on tarkistaa että kukin lapsi – erityisesti tytöt – löytävät kuljettajansa ja lastenhoitajansa ja pääsevät turvallisesti kotiin. Dismissal eli lasten kotiin lähtö kestää yleensä vähintään puoli tuntia, ja lapset haetaan tyypillisesti kolmessa eri vuorossa, sillä kaikki autot eivät millään mahtuisi kerralla koulumme parkkipaikalle. Tämä on tulosta siitä, että julkista liikennettä ei juuri ole ja lähes kaikki lapset menevät kotiinsa yksityisautoilun voimin. Kävely tai pyöräily julkisilla teillä ei myöskään ole suositeltavaa, joten kaukaiselta tuntuvat omat kouluajat, jolloin kävelin, pyöräilin tai jopa hiihdin kouluun. Täällä mikään näistä ei olisi turvallista, ja hiihtäminen nyt ei mahdollistakaan…

Olen saanut pysyvän aineen opetettavakseni koulussa nyt loppulukuvuoden ajaksi. Opetan 7.- ja 8.-luokkalaisille tytöille Career Guidancea eli jonkinasteisesta oppilaanohjauksesta on kyse. Tämän lisäksi tuuraan yhä tarvittaessa muissa aineissa. Täällä aletaan miettiä yliopistoon menoa jo varsin varhaisessa vaiheessa, ja se on yksi asioista joita tunnilla käydään läpi: mitä haluan opiskella, miten haen yliopistoon, mitkä ovat vahvuuteni. Sen lisäksi opetussuunnitelmaan kuuluu mm. opiskelutaitojen hiomista, keinoja välttää stressiä, käyttäytymissääntöjä ja toisten huomioon ottamisesta, ja niin edelleen. Tämä on jossain määrin lähellä aiempaa työtäni yliopistolla, jolloin ohjasin aikuisopiskelijoita opinnoissaan ja autoin tarvittaessa suunnittelemaan opintoja tai ohjasin heitä eteenpäin ongelmissa, joissa en osannut auttaa. Toki nyt tyttöni ovat paljon nuorempia ja aiheetkin ovat siksi vähemmän aikuismaisia. Erityisesti 8.-luokkalaiseni ovat olleet viime aikoina pistoksissa siitä, etteivät he tiedä vielä mitä lähteä opiskelemaan. Olen yrittänyt lohduttaa heitä kertomalla siitä, että itselläni opinnoissa kesti hieman kauemmin (toki asiaa auttoi se, että Suomessa yliopisto on ilmainen – ylimääräiset vuodet eivät tulleet ihan yhtä kalliiksi kuin vaikka amerikkalaisissa yliopistoissa) ja että tein monenlaisia töitä ennen yliopistoon pääsyä sekä opintojen ohessa, ja pidin välivuodenkin kesken opintojen. Tyttöjen ilme oli hämmentynyt kun kerroin että yhtenä välivuosistani olin Irlannissa au pairina – kokemus, joka opetti minulle paljon, niin hyvässä kuin pahassakin. Tytöt eivät voineet ymmärtää, kuinka valkoihoinen länsimaalainen nainen, joka on kaikenlisäksi nyt heidän opettajansa, on joskus ollut au pair eli oikeastaan vähän niin kuin nanny… luokkayhteiskunta on pesiytynyt jo nuorten mieliin niin vahvasti, etten usko että yksikään ainakaan saudioppilaistani lähtisi koskaan au pairiksi. Se ei vaan olisi sopivaa; päinvastoin, se suorastaan kielisi köyhyydestä.

No, meillä ei ole nannyä eikä autonkuljettajaa, vakituinen taksikuski on jolle soitan silloin kun minun pitää liikkua päiväsaikaan paikasta toiseen eikä mieheni voi minua ajaa. Meillä käy kuitenkin talon puolesta siivoojat kerran viikossa – siivouspalvelu kuuluu vuokraan, eli emme maksa siitä ekstraa. Siivoojat käyvät meillä keskiviikkoaamuisin jolloin olemme molemmat töissä. Onneksi, sillä ne kerrat kun olen ollut kotona siivoojien täällä ollessa ovat olleet kiusallisia. Tuntuu, kuin vahtisin heidän työtään, vaikka siitä ei tosiaan ole kyse. Muutama viikko sitten siivoojien kanssa kävi ajatuksia herättävä välikohtaus. Olin juuri tullut kotiin töistä ja juttelin Skypessä äitini kanssa, kun ovikello soi. Ajattelin mieheni unohtaneen avaimensa kotiin, mutta kun avasin oven siellä seisoikin siivoojamme, kaksi miestä. Toinen heistä yritti hädissään selittää jotain keittiöstämme ja lasipullosta, ja kun pyysin siivoojat sisään, hätäännyksen syy selvisi: siivoojat olivat rikkoneet tiskatessaan yhden vesikarahveistamme. ”Sorry madam, I made a mistake” siivoojaparka toisteli hädissään ja kertoi käyneensä joka tunti soittamassa ovikelloa aamun jälkeen tarkistaakseen, onko joku jo kotona. Vesikarahvi oli Ikeasta ostettu ja parin euron arvoinen, joten minun ei ollut vaikea sanoa siivoojille no problem ja että me kaikki teemme virheitä. Ilmeisesti siivoojat voivat joutua maksamaan omasta pussistaan jos rikkovat jotain, ja parhaassa tapauksessa tulee haukut päälle sekä asunnon asukkailta että pomolta. En erityisemmin nauttinut tilanteesta, jossa miesparka oli koko päivän hermoillut rikkomaansa karahvia. Mikä oikeus minulla olisi raivota ihmiselle, joka tekee vaan työtään – työtä, joka kaikenlisäksi helpottaa omaa arkeani ja josta olen kiitollinen?