Maailman reunalla

Viimeksi kerroin siitä, kuinka olin Suomesta Saudeihin lentäessäni joutua ongelmiin passini kanssa, joka on menossa kesällä vanhaksi. Koska passi oli enää alle 6 kk voimassa, paluuni Saudi-Arabiaan sen kanssa ei ollutkaan niin yksiviivaista kuin yleensä. Päätimmekin sitten mieheni kanssa lähteä uusimaan passia mahdollisimman nopeasti, että pääsen jatkossakin liikkumaan maasta toiseen helposti. Suomen passia voi Saudi-Arabiassa anoa tasan yhdestä paikasta, ja se on Suomen suurlähetystö Riadissa. Sinne on tehty useampi matka lasten passeja hoitaessa, ja nyt sitten lähdimme anomaan minulle uutta passia viime viikonloppuna. Riadiin on noin neljän tunnin ajomatka meiltä ja päätimme jäädä viikonlopuksi pääkaupunkiin, sillä ajo on aika raskas lapsille. Kun nyt olisimme joka tapauksessa Riadissa, minä halusin nähdä vähän uusia nähtävyyksiä, ja viime perjantaina lähdimmekin maastoautollamme vähän off-roadaamaan eli ajamaan aavikolle. Suuntanamme oli kalliomuodostelma nimeltä Edge of the World, eli vapaasti suomennettuna maailman reuna. Paikka on keskellä autiomaata ja kallioilta on iso tiputus, ja maisemat ovat hulppeat – autiomaata näkyy silmänkantamattomiin.

Edge of the World oli parin tunnin ajomatkan päässä Riadista. Matkaa ei kilometreissä ollut niin paljoa, mutta maasto oli melko vaikeakulkuista, erityisesti viimeiset 20 km. Kallioille ajettiin laakson läpi, jossa ajettiin hiekalla ja aina välillä ylitettiin kuivia joen- ja puronuomia. En halunnut meidän ajavan kovin kovaa siksikään, että meillä oli lapset kyydissä ja erityisesti huolehdin ettei vauva – joka on kyllä jo 9 kuukauden ikäinen ja aika vanttera poika – joutuisi kovan täristyksen kohteeksi. Joten ajelimme sitten aika rauhakseltaan kohti määränpäätämme. Luonto oli laaksossa hyvin erilaista kuin mihin olemme tottuneet Saudi-Arabiassa. Näimme aika paljon puita ja pensaita ja laaksoa reunusti kukkulat. Toki näimme matkalla myös paljon kameleita, ja koska aika hiljattain oli satanut, myös kukkia.

20190125_114803

Laaksossa matkalla kohti kallioita

Pääsimme perille hyvin ja pidimme pienen piknikin ennen kuin aloimme kavuta ylös kallioille. Siinä auton takakontilla istuessamme luoksemme pysähtyi seurue miehiä ja naisia jotka olivat olleet kapuamassa kallioille ja olivat nyt jo matkalla takaisin autolleen. He pysähtyivät erityisesti ihastelemaan lapsiamme, jotka vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen ovat aina yhtä iso nähtävyys tässä maassa, mutta kiinnitin myös huomiota siihen, että seurueen naiset olivat kiivenneet kallioille t-paidoissa ja trikoissa. Vielä kun selvisi että porukka oli saudeja, päätin minäkin jättää abayan autoon ja kiivetä farkuissa ja pitkähihaisessa paidassa, mikä oli tietysti minulle paljon helpompaa kuin kiivetä kaapu päällä. Täällä on nyt talvi ja jotkin päivät ovat olleet viileitä, mutta kiivetessä t-paita olisi riittänyt varsin hyvin lämpötilan puolesta. Kannoin myös poikaamme kantorepussa ja ylimääräinen 10 kiloa kannettavaa kyllä tuntui jaloissa ja selässä! Kiipesimme aika varovasti ylös lasten vuoksi, mutta tyttäremme kiipesi oikein mallikelpoisesti ja minäkin pääsin perille vauvan kanssa hyvin. Kallioilla ei ole minkäänlaisia kaiteita vaan koko paikka on aika lailla luonnontilassa, joten lasten kanssa piti olla tarkkana koko ajan. Mieheni ja tyttäreni kävelivät koko matkan muodostelman viimeiselle ja jyrkimmälle kukkulalle, mutta minä ja poika jäimme odottamaan toiseksi viimeiselle mäelle. En luottanut omiin jalkoihini kantorepun kanssa tarpeeksi lähteäksi seikkailemaan ihan loppuun saakka reittiä.

20190125_124915

Kuvassa vasemmalla jyrkin ja vaikeakulkuisin kukkula

Paikka oli todella upea, niin kuin kuvista näkyy. Meillä oli muutama muu seurue kiipeämässä kanssamme ja näimme aika paljon autoja tullessamme kallioille. Monet olivat pakanneet teltan ja grillauskamat mukaan ja pitivät leiriä laaksossa. Näin talvella säät ovat mukavat kaikkeen ulkoiluun, kun päivälläkään ei ole liian kuuma. Luimme ennen paikalle menoa esitteen, jossa kerrottiin mm. että kallioille ei pitäisi koskaan lähteä vain yhden auton seurueella (tämä on perusohje kaikessa off-roadauksessa) ja että auton on oltava neliveto, koska maasto on vaikeakulkuista. Menimme kuitenkin vain omalla porukalla, koska näimme niin monta muutakin ajelijaa että olisimme varmasti saaneet nopeasti apua, jos olisimme jääneet kiinni hiekkaan. Laakson portilla oli myös eräälainen tarkastuspiste, jossa saimme neuvoja miten ajaa ja josta olisi varmasti saanut myös apua tarvittaessa. Ja näimme monenlaista autoa laaksossa ajelemassa, ihan pikkuautosta minibussiin, joten tuntuu että kaikki eivät ota ohjeita niin vakavasti… ylipäänsä näimme taas autoja, joissa lukuisat lapset hyppivät ja pomppivat penkeillä ilman turvavöitä ja roikkuvat ulos ikkunoista. Turvallisuus ei ole aina täällä kovin korkealla prioriteissa mitä tulee autoiluun.

20190125_133553

Pääsin minäkin reunalle, ilman lapsia tosin

Saudi-Arabiassa on muitakin hienoja paikkoja joissa olisi kiva käydä. Suurin osa sijaitsee aika vaikeakulkuisen ja/tai pitkän matkan päässä, mutta ehkä lähdemme vielä uudestaan seikkailemaan maastoautollamme ja katselemaan paikallisia nähtävyyksiä. Turismiahan maassa ei juurikaan ole, koska maa on yhä aika lailla suljettu ulkopuolisilta matkailijoilta. Olisi hienoa nähdä maata ja sen eri puolia nyt niin kauan kuin täällä asumme.

Mainokset

Autiomaan ruusut ja roskat

Vaihdoimme hiljan autoa isompaan ja nyt meillä on käytössä Land Rover, eli kunnon neliveto jolla pääsee ajelemaan vähän epätasaisemmallakin alustalla. Tai miehenihän autolla ajaa, sillä minulla ei ole ajokorttia eikä naisten ajo-oikeuskaan ole vielä toteutunut, tosin ensimmäiset naisten autokoulut kyllä aloittelevat toimintaansa ja puhutaan, että kesällä naisetkin pääsisivät rattiin. Uuden auton myötä olemme innostuneet koko perhe ajelemaan enemmän autiomaassa – harrastus, joka on hyvin suosittua paikallisten keskuudessa täällä. Autiomaatahan Saudi-Arabiassa riittää ja meiltäkin pääsee alle tunnissa jo jonkinsortin dyyneille rälläämään. Viime viikonloppuna lähdimme ex tempore -ajelulle aika lähelle asuinpaikkaamme, sillä olimme saaneet vihiä hyvästä paikasta löytää desert roseja eli autiomaan ruusuja,  vapaasti suomennettuna.

Desert roset ovat kristallisoituneita hiekkamuodostelmia, joita löytyy kuumista ja kuivista paikoista, eli yleensä hiekka-autiomaista. Ne voivat olla kooltaan mitä vaan muutamasta sentistä valtavan suuriin, monimetrisiin möhkäleisiin. Niitä voi löytää autiomaan pinnasta tai joskus voi joutua myös hieman kaivamaan syvemmältä, varsinkin jos kyseessä on iso muodostelma. Viikonlopun retkellämme mieheni ja tyttäreni löysivät valtavan monta pientä desert rosea, kun minä löysin lähinnä kivettynyttä kamelinkakkaa ja muutama liskon… tasan ei käy onnenlahjat! Olimme jo lähdössä pois autiomaasta, kun näimme autosta käsin melko suuren desert rosen. Se oli niin hyvässä kunnossa että epäilen että joku oli kaivanut sen esiin hiekan alta, mutta todennut liian painavaksi kannettavaksi ja jättänyt paikoilleen. Miehelläni oli tekemistä nimittäin saada se nostettua auton takakonttiin, sen verran painavasta kivettymästä oli kyse! Nyt tuo samainen autiomaan ruusu odottaa takapihallamme sitä, että saisin aikaiseksi vielä putsata sen kunnolla hiekasta. Putsauksessa täytyy olla melko varovainen, sillä kivettymä voi rikkoutua helposti. Sitten luulen että tämä kaunis desert rose pääsee paraatipaikalle ulko-ovemme läheisyyteen.

Autiomaassa ajelu on aina vähän jännää, sillä sinne voi jäädä helposti jumiin jos ei osaa ajaa hyvin hiekassa – ja jumiin voi toki jäädä paraskin kuski, sillä hiekka on ajo-alustana ennalta-arvaamaton. Pitkille autiomaaretkille ei pitäisikään koskaan lähteä yksin eikä vain yhdellä autolla, ja mukaan on syytä varata juotavaa, syötävää ja erinäisiä tarvikkeita mahdollisia pysähdyksiä varten, kuten nyt vaikka lapio ja liinoja. On myös hyvä idea kertoa jollekulle minne suunnilleen on menossa ja mihin mennessä viimeistään pitäisi olla takaisin. Tällä kertaa olimme vain perheen kesken liikkeellä yhdellä autolla, ja siksi pysyttelimme lähellä isoa tietä ja asutusta. Itse asiassa taisimme ajaa ainakin kerran jonkun nomadin pihapiirissä, sen verran kiukkuisia koiria lähti peräämme kun siellä ajelimme! Näimme myös kamelinkasvattajia ja aidattuja lampaita ajellessamme. Autiomaassa elää tosiaan yhä nomadeja, tosin näillä nomadeilla on yleensä nelivedot ja asuinrakennukset sähköineen, eli he eivät liiku yksinomaan kameleilla ja asusta teltoissa. Romanttinen nomadi-käsitys a la Arabian Lawrence on siis historiaa, mutta kyseessä on toki yhä mielenkiintoinen tapa elää. Ainoa asia mikä tekee minut surulliseksi näillä autiomaaretkillä on se roskan määrä mikä täällä heitetään luontoon. Monin paikoin autiomaata käytetään kaatopaikkana ja sinne käydään dumppaamassa kaikki mahdollinen roska. Siellä sitten villit koirat syövät roskia ja näkymä on lohduton, joka paikassa on jätteitä joita tuuli pöllyttää ympäriinsä. Ongelma on sama myös kaupungilla, roskat heitetään helposti kadulle ja ajatellaan että joku muu siivoaa ne. En tiedä auttaisiko aika ja valistus tässä asiassa – minusta tuntuu, että länsimaissakin on herätty vasta viime vuosikymmeninä vihreämpiin arvoihin ja siihen, että roskaaminen ei ole kovin coolia eikä tee asuinympäristöstä ainakaan viihtyisämpää. Toivoa sopii.

IMG-20180407-WA0016

Löytämämme Desert Rose

Kuvausreissulla autiomaassa

Viime viikonloppuna pakkasimme retkieväät, viltin ja tulentekotarvikkeet autoon ja lähdimme ajelemaan autiomaahan. Autiomaahan ei varsinaisesti ole täällä Saudi-Arabiassa missään kohtaa kovin kaukana – noin tunnin ajomatkan jälkeen olimme jo täysin ulkona kaupungista ja jo jonkinasteisten dyynien partaalla. Autiomaata on periaatteessa kahdenlaista, hiekka-autiomaata ja kiviautiomaata. Hiekka-autiomaa on se mistä meillä kaikilla on romanttinen kuva, kamelit vaeltamassa dyynien päällä, oranssi hiekka lentää tuulessa jne. Kiviautiomaa ei ole ihan yhtä näyttävää, ja siksi halusimme löytää hyviä dyynejä. Meillä oli nimittäin retken suhteen kaksi tavoitetta: ottaa valokuvia ja grillata. Mukana oli naapuriperheemme, joiden poika on hieman tytärtämme nuorempi ja tytön kavereita, ja jossa vaimo on freelancer-valokuvaaja. Heillä oli myös hieman paremmin autiomaahan soveltuva ajoneuvo, tosin olisimme kyllä tarvinneet kunnon nelivedon. Autiomaassa ajaminen vaatii kunnon auton ja jonkin verran taitoa, ja me jäimmekin jo ensi yrittämällä jumiin muutaman metrin päähän tiestä… löysimme onneksi sitten hiekkatien, jota pitkin pääsimme lähelle hyviä kuvauspaikkoja.  Ja jota pitkin pääsimme myös takaisin isolle tielle, kun oli aika pakata kamppeet autoon ja suunnata kotiin!

Sillä välin kun naapuriperheemme vaimo kuvasi minua, miehet (ja lapset) virittivät nuotion suojaisaan paikkaan ja aloittivat grillaamisen. Päivä oli hyvin tuulinen ja hiekka lensi. Olimme tosiaan lähinnä kuvaamassa minua, sillä halusin ottaa tällä kertaa kuvia raskausajasta. Kyllä, meille on tulossa tänä keväänä toinen lapsi inshallah – jos kaikki sujuu hyvin! Tällä kertaa en ole ehtinyt hirveästi pohtia sitä miten kaikki tulee menemään, 2,5-vuotias taapero vie tehokkaasti aikaa ja energiaa, mutta ehkä niin onkin hyvä. En ole ehtinyt stressata ollenkaan samassa mittakaavassa kuin viime kerralla. Aion synnyttää samassa sairaalassa missä tyttäremme syntyi, joten monet asiat ovat jo tuttuja edelliseltä kerralta, vaikka paljon on ehtinyt kyllä unohtuakin tässä välissä. Olokin on ollut ihan hyvä lukuunottamatta sitä, että leirissämme kiertää sitkeä flunssavirus jonka kourissa olemme olleet koko perhe. Minullakin on taas korvatulehdus ja antibioottikuuri päällä.  Raskaus on yksi syy siihen, miksi en ole halunnut palata töihin täysipäiväisesti. Edessä on taas ainakin vuosi kotieloa vauvan kanssa, tosin aion jatkaa freelancer-töitäni (opetusta ja lehden tekoa) siinä määrin kuin vain pystyn ja jaksan.

Mutta takaisin autiomaahan. Kuvista tuli hienoja ja lapsilla oli varsin hauskaa – iltapäivä isolla hiekkalaatikolla, mikäs sen parempaa! Olimme sen verran syrjässä että me naisetkin uskalsimme olla ilman abayaa, mikä oli tietysti kuvia ajatellen tarpeenkin. Ison, tumman abayan alta se raskausmaha ei olisi näkynyt ihan yhtä hyvin. Vanhemmillakin oli oikein hauskaa, mitä nyt grillaamisessa kesti kauemmin kuin ajateltiin ja hiekkaa on löytynyt koko viikon mitä ihmeellisimmistä paikoista, mm. korvista…  tämä oli ensimmäinen kerta kun lähdimme ilman opasta autiomaahan, emmekä siksi menneet kovin kauas isosta tiestä. En halunnut että eksymme tai jäämme jumiin porukalla, johon kuuluu kaksi taaperoa ja yksi raskaana oleva nainen. Mutta oikein hyvin kaikki meni ja lähdemme varmaan pian uudelleenkin retkelle, tällä kertaa ilman kuvauksia joihin meni yllättävän paljon aikaa ja energiaa. Näin talvella monilla saudeilla on enemmän tai vähemmän pysyvä teltta autiomaassa, jossa he viettävät iltaa perheen ja ystävien kanssa. Esimerkiksi meiltä matkalla lentokentälle (joka on keskellä autiomaata) näkee näitä telttoja sadoittain. Monet on valaistu hienosti ja jos laskeutuu lentokoneella pimeällä, teltat loistavat kauniisti autiomaassa. Luulen, että monissa näissä teltoissa on monia mukavuuksia, esimerkiksi lämmitin tai jopa sähköt. Meidän grillaamisemme ulkosalla oli varsin kotikutoista siihen verrattuna. Tarkoituksena ei ollutkaan viettää yötä aavikolla, siihen meillä ei ollut sopivia varusteita tällä kertaa varattuna. Lähdimme kotia kohden hieman auringonlaskun jälkeen, jolloin ilma kylmeni nopeasti, mutta oli hienoa istuskella iltaa retkituolilla, nauttia autiomaan hiljaisuudesta ja katsella upeaa tähtitaivasta.

FB_IMG_1518073507982

Aurinko laskee ja kuvaukset pulkassa

 

Oman ja Muscat

Viimeksi kerroin Kuwaitin matkastamme, ja naapurimaihin tutustuminen jatkui pääsiäisen aikaan kun lähdimme koko perhe lomalle Omaniin ja maan pääkaupunkiin Muscatiin. Tapasimme samalla reissulla mieheni perhettä, ja heille pääsiäisen aika sopi hyvin matka-ajaksi, onhan silloin Suomessa lomaa. Arabimaissa ja erityisesti Saudeissa ei pääsiäistä vietetä vaan kyseessä oli aivan tavanomainen kevätviikonloppu. Olin kuullut etukäteen paljon hyvää Omanista, maata oli kehuttu kauniista luonnostaan ja ystävällisistä ihmisistään. Ja voin sanoa että molemmat pitivät kyllä paikkansa. Luonto oli erilaista kuin Saudeissa tai suurimmassa osassa arabimaita: toki oli aavikkoa, mutta oli myös vehreyttä ja vuoristoa. Muscat oli pääkaupunkina oikein miellyttävä rantakaupunki, joka oli siisti ja moderni, ja jossa pystyi ainakin paikoin myös kävelemään. Esimerkiksi Dubaista Muscat poikkesi siinä, että siellä ei ole pilvenpiirtäjiä. Talot näyttivät olevan suunnilleen maksimissaan kymmenkerroksisia, ja kaupunki oli paljon yhtenäisemmin rakennettu kuin monet kaupungit täällä Saudeissa (on tyypillistä, että hienon talon vieressä on tyhjä tontti täynnä roskia ja asutus ei ole yhtenäistä – kaupungit leviävät laajalle). Ihmiset olivat tosiaan mukavia, mitä siinä kuuden päivän matkan aikana nyt pystyi kansanluonteeseen tutustumaan. Suuri ero Saudeihin oli toki siinä, että naiset voivat pukeutua ja liikkua paljon vapaammin ja muutenkin tuntuu, että Omanissa meininki oli kaikin puolin paljon rennompaa. Maassa on myös selvästi osattua iskeä turismiin kiinni aivan eri tavalla kuin monessa muussa arabimaassa ja mekin olimme varanneet jo etukäteen kaksi järjestettyä reissua matkallemme.

Ensimmäinen järjestetty reissumme oli kaupunkiajelu Muscatissa, jossa käytiin (vaihteeksi) kaupungin isoimmassa moskeijassa, souqissa eli katumarkkinoilla, hedelmä- ja kalatorilla sekä Omanilaista elämäntapaa esittelevässä museossa ja katsomassa sulttaanin palatsia. Kiertoajelun päätteeksi oppaamme (joka oli erittäin puhelias nuori omanilaismies) vei meidät paikalliseen ravintolaan syömään lihaa ja riisiä, joka on kuulemma omanilainen perinneruoka. Ruoka syötiin lattialla istuen ja käsin, tosin me länsimaalaiset saimme myös ruokailuvälineet. Tyttäremmehän lähinnä sormiruokailee eli hänelle meininki oli tuttua, meillä muilla sormiruokailu sujui vaihtelevalla menestyksellä! Toinen järjestetty reissu oli koko päivän matka autiomaahan ja vuoristoon. Muscat on tosiaan vuorien ympäröimä ja Omanissa on muutenkin aika paljon vuoristoa. Maisemat olivat todella hienoja ja koska täällä on satanut poikkeuksellisen paljon tänä keväänä, monet vuoristopurot soljuivat varsin vuolaina. Matkallamme ylitimmekin useamman puron, jotka kulkivat tien yli – meillä oli onneksi Land Cruiserit alla. Osana retkeä oli ns. dune bashing eli eräänlainen rälläys autiomaassa. Hiekka-autiomaassa ajaminen on ihan oma taiteenlajinsa, hiekka luistaa alta ja siinä ajaminen on erilaista kuin muualla (tai näin olen ymmärtänyt, itse en aja lainkaan). Meillä oli taitavat kuskit, jotka oikein tarkoituksella ajoivat jyrkkiä hiekkajyrkänteitä ja revittelevit hiekassa. Hetkittäin olo oli kuin vuoristoradassa… saimme myös hieman kävellä autiomaassa ja ottaa kuvia, tosin keskipäivän auringossa ulkona autiomaassa ei viitsi olla pitkään, varsinkaan vauvan kanssa. Osana autiomaareissua kävimme myös beduiiniperheen luona juomassa kahwaa ja syömässä taateleita. Tämä oli toki turistiystävällinen beduiiniperhe joiden luona käy varmasti satoja vieraita joka vuosi – eräs tapa lisätä perheen tuloja, varmasti. Itselläni tosin aukesi hieman autenttisempi kuva beduiinielämään, sillä minut ohjattiin perheen oikeaan asuintelttaan imettämään – teltta, jossa joimme kahvia, oli selvästi se siistimpi vierasteltta turisteja varten. Olen imettänyt tämän vuoden aikana vaikka missä, mutta tämä vie kyllä voiton: istuin siellä lähinnä arabiaa puhuvien beduiininaisten keskellä viltillä, kärpäset pyörivät ympärillä ja muurahaiset jaloissa ja oli perkeleen kuuma. No, imetyshän on luonnollinen asia joka yhdistää naisia halki maailman!

20160325-IMG_4144

Autiomaassa rälläämässä

Autiomaasta tiemme vei vielä wadiin eli vuoristojoen uomaan. Omanissa on useita wadeja, osa on pieniä, osa isompia. Wadi, jolla me kävimme, oli yksi maan suurimpia – Wadi Bani Khaled – ja koska hiljattain oli tosiaan satanut, se oli myös todella täynnä vettä. Jopa siinä määrin, että wadin syvyydestä varoiteltiin uimareita. Emme sitten menneet uimaan, vaikka olin etukäteen siitä hieman haaveillut. Olin itse myös aika poikki jo siinä vaiheessa päivää, pienen lapsen kanssa matkustaminen vie mehut myös äidistä… Wadi oli myös todella täynnä kylpijöitä, niin turisteja kuin paikallisiakin – liekö perjantai eli vapaapäivä houkutellut tavanomaista enemmän ihmisiä paikalle. Olisin itse ehkä kaivannut hieman yksityisempää wadia, mutta se olisi varmasti tarkoittanut vielä pidempää ajomatkaa ja vaikeakulkuisempaa maastoa. Wadiin jossa nyt vierailimme joutui jo kapuamaan hiukan, missä oli omat haasteensa vauvan kanssa. Mutta hieno paikka yhtäkaikki, ja niin vehreää Saudeihin verrattuna!

20160325-IMG_4228

Wadi Bani Khaled

Näiden retkien lisäksi nautimme Muscatin ravintoloista, kävimme shoppailemassa ja rannalla sekä Muscatin hienossa oopperatalossa, jonne joskus haaveilen pääseväni katsomaan oopperaa iltapuku päällä (tässäpä pieni vinkki miehelleni!). Toki lomaan kuului myös hotellin altaalla makoilua, hotellin ravintolassa syömistä ja erityisesti meillä tyttären kanssa päiväunien nukkumista hotellihuoneessa. Kuten kirjoitin aiemminkin, lapsen kanssa on pakko ottaa välillä vähän rauhallisemmin. Vaikka matka oli aika lyhyt ja paljon jäi näkemättä, Omanista ja Muscatista jäi minulle erittäin positiivinen kuva. Muscat tuntui kaupunkina näistä arabimaiden isoista kaupungeista eniten sellaiselta, jossa voisin itse asua. Se ei ollut liian hektinen ja materialistinen kuten Dubai eikä se ollut kuiva kuten Kuwait, Manama taas on pieni kaupunki (vaikkakin kiva) ja Dohassa ei mielestäni ollut yhtä paljon tehtävää (tosin Dohassa kävimme nopeasti ja olin sairaana, joka voi vaikuttaa mielipiteeseeni). Haluankin palata Omaniin ainakin snorklaus- ja sukellusreissulle sekä yöpyä Omanin autiomaassa telttamajoituksessa.