Elämäni madamina

Kuuma heinäkuu soljuu hiljalleen eteenpäin ja olemme yhä Saudi-Arabiassa. Saimme eilen viimein pojan paperiasiat kuntoon ja pääsemme kesälomalle parin viikon päästä. Sitä ennen täytyy vielä hetki kestää kesän kuuminta ja hiljaisinta aikaa. Leirimme on kuin autiokaupunki, sillä kaikki jotka suinkin voivat ovat paenneet maasta kesäloman viettoon. Osa miehistä on yhä täällä ja painaa töitä sillä välin kun vaimot ja lapset lomailevat inhimillisimmissä lämpötiloissa, mutta muuten on tosiaan kovin rauhallista. Eipä sillä, 47 asteen lämpötila ei houkuttele viettämään aikaa paljoa ulkona, joten kukaan ei liiku ainakaan päiväaikaan ulkona sen enempää kuin on pakko – ketään ei näe kaduilla senkään vuoksi.

Tytär on ollut nyt heinäkuun ajan kesäleirillä aamuisin nelisen tuntia, ja se on ollut todella pelastus arjen pyörityksessä. Tyttö näkee kavereitaan (kesäleiri järjestetään samassa päiväkodissa jossa tytär käy normaalisti vuoden mittaan, joten osa lapsista on ryhmätovereita) ja saa vähän ohjattua ohjelmaa, kuten uimista, leipomista, askarteluja ja retkiä. Minä ehdin sillä välin hoitaa vauvaa ja vähän hengähtää aamuisin. Päädyimme myös palkkaamaan meille osa-aika -nannyn, yhden ylimääräisen parin käsiä. Nannymme Susan käy meillä arkisin 12-17 ja auttaa lastenhoidossa ja siivoamisessa. Tai pitäisikö sanoa että hoitaa siivoamisen, hän on nimittäin todella tehokas siivoamaan! Meillä ei ole koskaan ollut niin siistiä kuin nyt kun Susan aloitti meillä! Susan on kotoisin Filippiineiltä ja hänellä on kotona kaksi jo teini-ikää lähestyvää poikaa ja työssäkäyvä mies. Susan on oikein mukava ja tehokas, mutta hänen englanninkielen taitonsa on hieman heikko. Meillä onkin ollut lukuisia hauskoja kommelluksia tässä alkuun kun olen yrittänyt opettaa hänelle talon tapoja. Kerran Susan oli täyttämässä silitysraudan vesisäiliötä mieheni nenäkannulla ja toisen kerran hän oli pessyt kahvinkeittimen suodatinpussin ja kysyi, mihin sen voisi laittaa kuivumaan… ja kun opastin tiskikoneen käytössä ja yritin näyttää kuinka lapsilukko toimii, hän heittäytyi maahan halaamaan polviani sanoen ”slow madam, my English not so good!” En ole eläissäni tuntenut itseäni niin etuoikeutetuksi ja kiusaantuneeksi samaan aikaan!

Mietin todella pitkään nannyn palkkaamista juuri tämän etuoikeutetun länsimaalaisen naisen asemani vuoksi. Aina en ole todellakaan ollut madam. Tulen ihan tavallisesta perheestä Suomessa jossa ei koskaan oltaisi ajateltukaan kotiapulaisen palkkaamista – tosin Suomessa se nyt on muutenkin kallista ja hyvin harvinaista hupia. Lukion jälkeen lähdin itse au pairiksi Irlantiin ja kokemus ei ollut mitenkään auvoinen. Au pair -perheeni äiti kävi töissä ja opiskeli, joten minä hoidin lapsia ja kotia melkein koko ajan. Perheen äiti ei myöskään ollut mukavin tai ymmärtäväisin työnantaja, ja päädyinkin lopulta lähtemään perheestä kesken vuoden. Au pair -aikojen jälkeen tein vuosia töitä kahviloissa ja ravintoloissa samalla kun opiskelin, eli olen tottunut olemaan itse sitä niin sanottua palvelusväkeä – siivoamaan toisten tiskit, tarjoilemaan heille ruoat, kestämään välillä inhottaviakin ihmisiä. Kaikki tämä on vaikuttanut tietysti siihen miten itse haluan muita kohdeltavan, enkä ikimaailmassa haluaisi jotenkin tylyttää toista vain sen vuoksi että voin. Siksi osa-aikainen nanny on varmasti paras vaihtoehto meille, sillä jos meillä asuisi joku koko ajan, ns. live-in nanny, miettisin jatkuvasti onko hänellä kaikki hyvin ja kohtelemmeko häntä reilusti. Yritänkin nyt tarjota silloin tällöin Susanille kahvia tai teetä ja samalla vähän kysellä miten menee. Vastaus on aina ei kiitos, ja Susan porheltaa jo siivoamaan seuraavaa kohdetta tai rauhoittelemaan lapsia. Vettä hän sentään suostuu ottamaan vesiautomaatistamme, siitäkin aina ilmoittaa tosin ensin että madam, täytän nyt vesipulloni. Tyttären syntymäpäiviltä ylijäänyttä kakkua hän suostui ottamaan niin, että samalla touhusi jotain keittiössä ja söi seisten, yhdellä kädellä…

Toinen puoli nannyn palkkaamisessa oli se, että tarvitsemmeko todella apua. Minähän en käy töissä, satunnaisia freelancer-töitä lukuun ottamatta. Suomen opetukseni on nyt tauolla pojan syntymän jälkeen määrittelemättömäksi ajaksi. Tytär käy osa-aikahoidossa, joka ensi vuonna on jo esikoulu, sillä täällä aloitetaan koulunkäynti neljävuotiaana ja tytär on jo kolme. Kaiken kaikkiaan asiat ovat siis varsin hyvin, voin olla kotona vauvan kanssa ja tyttärenkin kanssa suurimman osan päivästä. Täällä nannyn tai siivoojan palkkaaminen on melko edullista, niin edullista että se on varsin mahdollista kaltaisellemme expat-perheelle. Pärjäisimme varmasti ilmankin Susania, mutta pärjäämme paljon paremmin kun hän on meitä auttamassa, ja minun on täytynyt opetella pois luterilaisesta ”ei tarvi auttaa, kyllä minä pärjään yksinkin” -ajattelusta. Sillä miksi emme palkkaisi apua kun meillä kerran on siihen mahdollisuus ja hyvää työvoimaa on tarjolla? Miksi en antaisi jonkun muun siivota taloa sillä välin kun voin itse leikkiä lasten kanssa? Tai jos minun täytyy pistäytyä jossain, miksi en ottaisi vastaan mahdollisuutta jättää lapset lyhyeksi aikaa toisen aikuisen hoitoon?

 

Mainokset

Palvelusväkeä

Eräs entinen pomoni tapasi kertoa tarinaa, jossa hänen isoäitinsä sai häälahjaksi palvelijan. Tämä palvelija oli erittäin osaava ihminen, ja hän viettikin sitten lähes koko elämänsä isoäidin kanssa. Elettiin aikoja, jolloin Suomessakin oli vielä ainakin tietyissä piireissä tapana käyttää palvelusväkeä. Sittemmin emme enää pitkään aikaan ole puhuneet palvelijoista eikä kellään oikein olisi varaakaan sellaisen palkkaamiseen – osalla ihmisistä käy ehkä siivooja kerran pari viikossa, mutta hekin ovat itsenäisiä ammatinharjoittajia, eivät missään tapauksessa palvelijoita sanan varsinaisessa merkityksessä. Hypätään kuitenkin Saudi-Arabiaan vuonna 2015 ja täällä on varsin tavallista törmätä yhä palvelusväkeen. Monissa lapsiperheissä on ns. live in nanny eli lastenhoitaja, joka asuu perheen kanssa. Järjestely muistuttaa ehkä jossain määrin au pair -systeemiä, paitsi että au paireilla on yleensä enemmän vapautta ja joku takaraja pestin kestossa. Nannyt ovat yleensä filippiiniläisiä tai Afrikasta tulleita naisia, monet keski-ikäisiä, ja pesti voi olla todella pitkä. He eivät ole siis lähteneet ensisijaisesti oppimaan uutta kieltä, tutustumaan kulttuuriin tai tienaamaan taskurahoja, vaan kyseessä on työ, jonka tuotoilla elää yleensä paitsi nanny itse myös perheenjäsenet siellä jossain kaukana.

IMG_2088

Kotiapulaisen huone. Taustalla huoneeseen kuuluva oma, erillinen kylpyhuoneensa.

Palvelusväen olemassaolo näkyy myös siinä, miten talot on rakennettu täällä. Ensinnäkin talot ja asunnot ovat todella suuria. Meillä on mieheni kanssa lähes 200 neliöinen asunto, jossa ei ole todellakaan ole mietitty hukkaneliöiden määrää. Meillä on myös asunnossamme ns. piian huone, eli pieni huone, johon voisi sijoittaa nannyn tai kotiapulaisen. Huone ei todellakaan ole mitenkään suuri ja sinne on sijoitettu myös pyykinpesukone ja kuivausrumpu, mutta tiedän monia perheitä talossamme joilla on pysyvä lasten- ja taloudenhoitaja asumassa tässä tilassa. Omakotitaloissa on usein myös vastaava piianhuone (tai pari), ja usein myös huone autonkuljettajalle – kuljettajiahan tarvitaan, kun naiset eivät saa ajaa autoa. Sekä lastenhoitajia että autonkuljettavia näen sankoin joukoin töissä, erityisesti aamuisin kun lapsia tuodaan kouluun ja iltapäivisin, kun lapset lähtevät kotiin. Koulun porteilla on varsinkin iltapäivisin odottamassa nanny- ja autonkuljettaja-armeija, ja meidän tehtävämme on tarkistaa että kukin lapsi – erityisesti tytöt – löytävät kuljettajansa ja lastenhoitajansa ja pääsevät turvallisesti kotiin. Dismissal eli lasten kotiin lähtö kestää yleensä vähintään puoli tuntia, ja lapset haetaan tyypillisesti kolmessa eri vuorossa, sillä kaikki autot eivät millään mahtuisi kerralla koulumme parkkipaikalle. Tämä on tulosta siitä, että julkista liikennettä ei juuri ole ja lähes kaikki lapset menevät kotiinsa yksityisautoilun voimin. Kävely tai pyöräily julkisilla teillä ei myöskään ole suositeltavaa, joten kaukaiselta tuntuvat omat kouluajat, jolloin kävelin, pyöräilin tai jopa hiihdin kouluun. Täällä mikään näistä ei olisi turvallista, ja hiihtäminen nyt ei mahdollistakaan…

Olen saanut pysyvän aineen opetettavakseni koulussa nyt loppulukuvuoden ajaksi. Opetan 7.- ja 8.-luokkalaisille tytöille Career Guidancea eli jonkinasteisesta oppilaanohjauksesta on kyse. Tämän lisäksi tuuraan yhä tarvittaessa muissa aineissa. Täällä aletaan miettiä yliopistoon menoa jo varsin varhaisessa vaiheessa, ja se on yksi asioista joita tunnilla käydään läpi: mitä haluan opiskella, miten haen yliopistoon, mitkä ovat vahvuuteni. Sen lisäksi opetussuunnitelmaan kuuluu mm. opiskelutaitojen hiomista, keinoja välttää stressiä, käyttäytymissääntöjä ja toisten huomioon ottamisesta, ja niin edelleen. Tämä on jossain määrin lähellä aiempaa työtäni yliopistolla, jolloin ohjasin aikuisopiskelijoita opinnoissaan ja autoin tarvittaessa suunnittelemaan opintoja tai ohjasin heitä eteenpäin ongelmissa, joissa en osannut auttaa. Toki nyt tyttöni ovat paljon nuorempia ja aiheetkin ovat siksi vähemmän aikuismaisia. Erityisesti 8.-luokkalaiseni ovat olleet viime aikoina pistoksissa siitä, etteivät he tiedä vielä mitä lähteä opiskelemaan. Olen yrittänyt lohduttaa heitä kertomalla siitä, että itselläni opinnoissa kesti hieman kauemmin (toki asiaa auttoi se, että Suomessa yliopisto on ilmainen – ylimääräiset vuodet eivät tulleet ihan yhtä kalliiksi kuin vaikka amerikkalaisissa yliopistoissa) ja että tein monenlaisia töitä ennen yliopistoon pääsyä sekä opintojen ohessa, ja pidin välivuodenkin kesken opintojen. Tyttöjen ilme oli hämmentynyt kun kerroin että yhtenä välivuosistani olin Irlannissa au pairina – kokemus, joka opetti minulle paljon, niin hyvässä kuin pahassakin. Tytöt eivät voineet ymmärtää, kuinka valkoihoinen länsimaalainen nainen, joka on kaikenlisäksi nyt heidän opettajansa, on joskus ollut au pair eli oikeastaan vähän niin kuin nanny… luokkayhteiskunta on pesiytynyt jo nuorten mieliin niin vahvasti, etten usko että yksikään ainakaan saudioppilaistani lähtisi koskaan au pairiksi. Se ei vaan olisi sopivaa; päinvastoin, se suorastaan kielisi köyhyydestä.

No, meillä ei ole nannyä eikä autonkuljettajaa, vakituinen taksikuski on jolle soitan silloin kun minun pitää liikkua päiväsaikaan paikasta toiseen eikä mieheni voi minua ajaa. Meillä käy kuitenkin talon puolesta siivoojat kerran viikossa – siivouspalvelu kuuluu vuokraan, eli emme maksa siitä ekstraa. Siivoojat käyvät meillä keskiviikkoaamuisin jolloin olemme molemmat töissä. Onneksi, sillä ne kerrat kun olen ollut kotona siivoojien täällä ollessa ovat olleet kiusallisia. Tuntuu, kuin vahtisin heidän työtään, vaikka siitä ei tosiaan ole kyse. Muutama viikko sitten siivoojien kanssa kävi ajatuksia herättävä välikohtaus. Olin juuri tullut kotiin töistä ja juttelin Skypessä äitini kanssa, kun ovikello soi. Ajattelin mieheni unohtaneen avaimensa kotiin, mutta kun avasin oven siellä seisoikin siivoojamme, kaksi miestä. Toinen heistä yritti hädissään selittää jotain keittiöstämme ja lasipullosta, ja kun pyysin siivoojat sisään, hätäännyksen syy selvisi: siivoojat olivat rikkoneet tiskatessaan yhden vesikarahveistamme. ”Sorry madam, I made a mistake” siivoojaparka toisteli hädissään ja kertoi käyneensä joka tunti soittamassa ovikelloa aamun jälkeen tarkistaakseen, onko joku jo kotona. Vesikarahvi oli Ikeasta ostettu ja parin euron arvoinen, joten minun ei ollut vaikea sanoa siivoojille no problem ja että me kaikki teemme virheitä. Ilmeisesti siivoojat voivat joutua maksamaan omasta pussistaan jos rikkovat jotain, ja parhaassa tapauksessa tulee haukut päälle sekä asunnon asukkailta että pomolta. En erityisemmin nauttinut tilanteesta, jossa miesparka oli koko päivän hermoillut rikkomaansa karahvia. Mikä oikeus minulla olisi raivota ihmiselle, joka tekee vaan työtään – työtä, joka kaikenlisäksi helpottaa omaa arkeani ja josta olen kiitollinen?