Pyhä äiti, paha työ

Kun ihmisestä tulee vanhempi, elämä muuttuu melko perinpohjaisesti. Yht’äkkiä oletkin vastuussa pienestä ihmisestä, josta ei aina oikein tiedä mitä se haluaa ja miksi se itkee ja miksei se nuku. Myös ihmisen asema yhteiskunnassa muuttuu: yksilökeskeisestä aikuisesta tuleekin vanhempi, osa jatkumoa jossa kasvatetaan uutta sukupolvea. Ja yhteiskunnalla on myös paljon sanottavaa siitä, miten kasvattaa sitä uutta sukupolvea; miten ruokkia ja vaatettaa pieni ihmistaimi, millaisia virikkeitä sille antaa, kuinka lukea ja leikkiä sen kanssa, kuinka olla osallistuva vanhempi ja tukea varhaista vuorovaikutusta ja niin edelleen. Erityisesti äidit tuntevat (ottavat?) helposti paineita siitä, miten lapsenkasvatus sujuu. No eivät toki kaikki äidit, mutta myönnän että itse kuulun siihen kiltin tytön kategoriaan, joka haluaisi vanhemmuudessakin onnistua 110 prosenttisesti – eikä se tietenkään onnistu, minultakaan.

Nämä mietteet ovat olleet mielessäni pitkään seuratessani lasten kasvatusta täällä Saudi-Arabiassa ja toisaalta Suomessa. Raskausajan seurasin Suomen (eli THL:n) ohjeita siitä, mikä on sopivaa ravintoa raskaana olevalle. Monet ohjeista olivat täysin tuntemattomia täällä, esimerkiksi pehmeiden juustojen syönti ei ole millään kieltolistalla täällä eikä siitä kukaan ole koskaan kuullutkaan. Nyt kun tyttäremme syö jo kiinteää ruokaa olen yrittänyt yhä seurata THL:n ravinto-ohjeita lapsille, mutta hankalaksi käy esimerkiksi vain kotimaisten (eli suomalaisten) marjojen ja kasvisten käyttö täällä kokkaillessa… Vakavasti puhuen erot ohjeissa kummastuttavat nuorta äitiä. Suomessa ei suositella pinaattia alle 1-vuotiaalle, täällä taas lastenlääkäri ohjeisti erikseen lisäämään pinaattia lapsemme ruokavalioon, jotta hän saisi rautaa. Kuka on oikeassa? Kaikkia ohjeita ei millään voi seurata tunnollisinkaan äiti, koska neuvot ovat keskenään niin ristiriitaisia. Ja anna olla jos eksyt internetin äitien keskustelupalstalle – sen jälkeen ei vettäkään uskalla juoda, kun kaikesta saa syövän tai vähintään munuaisvaurion tai muoviyhdisteitä elimistöön tai ainakin tuotteen hiilijalanjälki on raskas ja se on epäeettisesti tuotettu. Joskus kummastelen miten oma ikäpolveni on yhä elossa, minusta kun tuntuu ettei lapsuudessani syöty luomutuotteita vaan vedettiin hyvällä omallatunnolla nakkeja ja ranskiksia!

Suomessa neuvotaan myös lähi- ja ihokontaktiin pienen lapsen kanssa niin paljon kuin mahdollista. Lapsi kokee hylätyksi tulemista jos lähihoitaja (erityisesti äiti) jättää lapsen pitkäksi aikaa jonkun muun hoitoon. Eräs yleisesti käytetty ohje Suomessa on että lapsi voi olla jonkun muun kuin vanhempiensa hoidossa niin monta tuntia  kun hän on vanha. Eli esimerkiksi kohta 7 kuukautta vanha tyttäremme voisi olla 7 tuntia hoidossa jossain muualla. Sitten sanotaan myös että 9 kuukauden ikäisellä lapsella on paha eroahdistus ja siksi alle 1-vuotiasta ei pitäisi laittaa hoitoon, ja onpa ollut puheenvuoroja siitäkin että alle 2-vuotiasta ei pitäisi hoitoon laittaa ollenkaan. Kun vertaa Suomen keskustelua ja ohjeita siihen miten lapsia täällä kasvatetaan ei voi kuin hämmästellä. Saudi-Arabiassa suurella osalla perheitä on nanny tai pari lapsia hoitamassa. Vanhemmat eivät välttämättä näe lapsiaan paljoakaan päivän aikana, sillä nanny hoitaa lapsen pukemisen, syöttämisen, pesut ja nukuttamisen. Vanhemman tai erityisesti äidin lähi- ja ihokontaktista ei täällä taideta niin hirveästi puhua… ja imettäminenkin on harvinaista, vaatisihan se erityisesti alkuun tuntikaupalla lapsen sylissä pitoa ja imetys julkisilla paikoilla on vaikeaa, ellei mahdotonta. Kuulin taannoin erityisen shokeeraavan tarinan siitä, kuinka pienen lapsen täällä voi jo jättää hoitoon. Ystäväni ystävä, saudinainen, oli saanut lapsen ja lähtenyt jo viikon päästä synnytyksestä lomalle Kreikkaan. Kun ystäväni ihmetteli että aika rohkeaa lähteä vasta viikon ikäisen vauvan kanssa lomalle, kävi ilmi että eihän vastasyntynyt mukana ollut vaan vauva oli jäänyt kotiin hoitoon nannyn luo loman ajaksi. Mitäköhän Suomen neuvolassa tästä sanottaisiin? Toteutuikohan varhainen vuorovaikutus tässä? Ylipäänsä täällä äitiyslomat ovat lyhyet, yleensä maksimissaan 3 kuukautta. Eli jos äiti on mukana työelämässä, lapsi laitetaan hoitoon jo ensimmäisten elinkuukausien aikana. Itse vältin töihin paluun sillä että otin sapattivuoden (huom. palkattoman!), sillä en halunnut laittaa tytärtäni hoitoon kolmen kuukauden ikäisenä. Mutta menevätkö nämä lapset pilalle kun heidät laitetaan hoitoon niin nuorena? Täällä usealla ihmisellä ei yksinkertaisesti ole vaihtoehtoa. Filippiinikollegoideni on pakko palata töihin tai rahaa ei tule perheeseen äidin osalta, ja palkkaa tarvitaan kipeästi. Suomessa on hyvä vaatia pitkää äitien kotonaoloa kun yhteiskunta osallistuu kustannuksiin, mutta näin ei ole hyvin suuressa osaa maailmaa.

Pitkän alustuksen jälkeen pääsen viimein itse asiaan: olen heittäytymässä huonoksi äidiksi ja palaamassa näillä näkymin pirulliseen työelämään ensi syksynä, kun tyttäremme on reilun vuoden ikäinen. Ja kyllä, tytär menee päiväkotiin, tosin vain aamupäiviksi. Suunnitelmissani on palata opettamaan samaan kouluun jossa opetin aiemminkin, ja nyt näyttää siltä että osa-aikainen työsuhde voisi onnistua, tosin neuvottelut työsuhteesta ovat vielä kesken ja mitä vaan voi tapahtua ennen syksyä. Päiväkoti, johon tyttäremme olisi menossa, on englanninkielinen, eli tytär oppisi siinä samalla sitten englantia (jälleen yksi potentiaalinen syyllistymisen paikka on tosin siinä, että kuuleehan tytär tarpeeksi myös sitten suomea…). Toki ideaalimaailmassa mieheni voisi ottaa vanhempainvapaata ja jäädä edes joksikin aikaa koti-isäksi kun minä palaan töihin, mutta täällä ei olla niin edistyksellisiä että miehet jäisivät kotiin hoitamaan lapsia kun vaimot käyvät töissä. Isyyslomaakin tuli aikoinaan vain se yksi päivä. Työelämä on ollut paljon mielessäni nyt siitäkin syystä että entisessä työpaikassani on mittavat irtisanomiset edessä. Jos olisin jäänyt Suomeen ja edelliseen työpaikkaani, minut olisi mitä luultavammin irtisanottu, olinhan vuosikausia pätkätyöläinen. Eli saan olla tyytyväinen siihen, että joku haluaa minut täällä vieraassa maassa työllistää, sama ei välttämätä olisi tapahtunut Suomessa. Mutta ennen kaikkea haluan palata töihin: vaikka olen äiti, olen myös yksilö, jolla on taitoja ja haaveita siitä, miten työurani kehittyy ja miten minä kehityn ihmisenä. Ja itsekäs, paska mutsi voi lohduttautua sillä, että työssäkäyvien äitien tyttäristä kasvaa menestyneempiä kuin muista ikätovereistaan, he tienaavat parempaa palkkaa ja etenevät muita todennäköisemmin johtotehtäviin, näin sanoo tutkimus.

 

 

Mainokset

Sosiaaliturvatonta elämää

Keskellä kuuminta kesää, hiekan ja pölyn täyttämiä 45 asteen päiviä, sekä Ramadanin ja äitiysloman aikaan on hyvä lueskella kirjoja oman asunnon hiljaisuudessa ja viileydessä. Sattuneesta syystä tässä viime aikoina on tullut lueskeltua vauvalehtiä ja oppaita vastasyntyneen hoitoon. Osa kirjallisuudestani on Suomesta, ja en ole voinut välttyä lukemasta siitä, millaisia tukia äiti ja vastasyntynyt saavat Suomessa, miten ja milloin niitä haetaan ja mihin kenelläkin on oikeuksia. Kovin tarkalla kammalla en kuitenkaan ole näitä juttuja lukenut, sillä emme kuulu enää Suomen sosiaaliturvan pariin ja näin ollen minulla tai lapsella ei myöskään ole oikeuksia saada mitään tukia Suomesta. Emme esimerkiksi saaneet äitiyspakkausta, vaan päädyimme tilaamaan sen maksullisena erään suomalaisen firman kautta, joka kokoaa samanlaista pakettia kun mitä Kela tarjoaa. Tämä on toki ihan oikeuttettua, emmehän maksa verojakaaan Suomeen enkä siten odotakaan saavani mitään tukia. Tässä on tullut selväksi se, että asun nyt yhteiskunnassa, jossa asia hoituu varsin vanhakantaisella tavalla: mieheni käy töissä, jotta hän voi elättää vaimon ja lapsen, ja siinä kaikki rahallinen tuki mitä on tulossa. Jokainen on siis oman onnensa seppä täällä.

Olen äitiyslomalla, mutta oikeammin sanottuna olen jälleen työtön. Työsopimukseni nimittäin loppui kesäkuun loppuun, ja vaikka työpaikkani olisi ollut halukas jatkamaan sopimusta, päätin olla kirjoittamatta työsopimusta alkavalle kouluvuodelle. Päädyin tähän ratkaisuun siksi, että oikea äitiysloma on täällä niin lyhyt – minun tapauksessani se olisi ollut 3 kuukautta, joka on kai aika normaali pituus. Töihin olisi pitänyt palata jo lokakuussa, ja se tuntui minusta liian lyhyeltä ajalta. Olen kuitenkin poikkeus työskentelevien naisten joukossa: minulla oli koulussa vaikka kuinka monta kollegaa, jotka olivat töissä kolme kuukautta synnytyksen jälkeen, ja jotka myös aloittivat äitiyslomansa suoraan sairaalasta, eli painoivat töitä aina ihan synnytykseen saakka. Täällä onkin ihan normaalia laittaa jo nelikuukautinen vauva hoitoon ja toki monella perheellä on myös lastenhoitaja, nanny, huolehtimassa lapsista. Ja esimerkiksi usealle filippiinikollegalleni pidempi äitiysloma ei vain olisi taloudellisesti mahdollista, työnantaja maksaa kolmen kuukauden palkan mutta sen jälkeen ei tule latin latia mistään, joten töihin on palattava. Tunsinkin oloni etuoikeutetuksi voidessani jättäytyä töistä pois määräämättömäksi ajaksi ja olla samaan aikaan huolehtimatta rahasta – tämä ei olisi muuten hoitunut läheskään yhtä kivuttomasti Suomessa, mutta täällä mieheni saa vaan niin paljon parempaa palkkaa kuin minä että uhraus ei ollut rahallisesti suuri. Toki minulle suurin menetys voi olla se, että jos ja kun haluan joskus palata töihin, tällä samalla koululla ei välttämättä ole juuri sillä hetkellä tarjota minulle mitään, mutta tämän riskin olen valmis ottamaan. Toisaalta emme myöskään tiedä kauan täällä viihdymme, eli pitkän aikavälin suunnitelmia on vaikea tehdä. Mutta niin, nyt olen jälleen vapaa agentti, tosin veikkaan että pian varsin kiireinen sellainen kotona.

Minulla olisi siis ollut mahdollisuus kolmen kuukauden äitiyslomaan, mikä on ruhtinaallista siihen verrattuna, mitä mieheni saa: hänelle on tulossa yksi päivä isyyslomaa. Yksi päivä! Onneksi tässä on pian kansallisia juhlapyhiä tulossa viikon verran ja mieheni voi ottaa myös hieman omaa lomaa, sillä olisi toki kiva että isäkin näkisi lastaan ensipäivinä. Täällä yhteiskunta ei vain toimi niin, että isät pitäisivät lomaa lapsen synnyttyä. Synnytys ja lastenhoito on naisten maailmaa, miehet käyvät töissä ja tuovat perheelle leivän. Ihanan 50-lukulaista ajatusmaailmaa… Onneksi sentään kävin aiemmin töissä, muuten voisi olla vielä vaikeampi hyväksyä tätä kotiäidin roolia. Samaan aikaan yhteiskunta toki arvostaa äitejä ja lapsia, sillä täällä ollaan hirvittävän lapsirakkaita. Lapset ovat Allahin lahja ja mitä suurempi lapsikatras, sitä parempi. Tähän ajatteluun liittyy se, että kun tosiaan sosiaaliturva on aika olematon myös saudeilla itsellään, niin lapset pitävät sitten huolta vanhoilla päivillä. Saudi-Arabian kansalaiset saavat jonkinlaista eläkettä, mutta se ei ole paljoa, eli säästöjä ja tukiverkko on paras olla vanhuuden varalle. Lapsemme muuten ei tule saamaan Saudi-Arabian kansalaisuutta, vaikka täällä syntyykin. Jomman kumman vanhemman pitäisi olla saudi jotta kansalaisuutta voisi anoa, ja meitä nyt ei ihan hirveästi harmita vaikka pikkuinen saa ”vain” Suomen kansalaisuuden. Tosin nyt on ollut puhetta siitä että Saudi-Arabiassa syntyneet ja täällä koko elämänsä eläneet expatit voisivat anoa jossain vaiheessa kansalaisuutta, jos niin haluavat. Tämä tarkoittaisi kuitenkin lähinnä niitä vierastyöläisiä, jotka ovat asuneet täällä vuosikymmeniä.

Lapsista ja kansalaisuuksista tulee vielä mieleen se, että moni työkaverini käy synnyttämässä ulkomailla saadakseen lapsille useamman kansalaisuuden. Yksi kollegoistani suuntasi taannoin Yhdysvaltoihin synnyttämään, hän itse on Syyrian ja Yhdysvaltojen kansalainen, ja halusi lapselleen samaa. Myös Iso-Britannian, Australian ja Kanadan kansalaisuus on haluttua kauraa. Olenkin aika outolintu kun jään tänne Saudeihin synnyttämään. Yleinen kysymys onkin se että koska lennät takaisin kotimaahasi synnyttämään, ja kun kerron että aion synnyttää täällä, ihmiset ovat aina yhtä yllättyneitä. Toki tässä on tullut koettua monenlaisia puolia paikallisesta sairaanhoidosta ja kärsivällisyys on ollut useamman kerran koetuksella. Hoito itsessään on ihan hyvää mutta se tapa, millä asioita täällä hoidetaan… mikään ei koskaan toimi ja mistään ei voi varma, mikä on on omiaan lisäämään stressiä kun on kyse terveyteen liittyvistä asioista. Lisäksi on ihan normaalia, että sairaanhoitaja tai kätilö kehottaa rukoilemaan lapsen tulevaisuuden puolesta, mikä aina särähtää vähän korvaan, vaikka tarkoitus on toki hyvä. Suomessa ei sekoitettaisi sairaanhoitoa ja uskontoa keskenään, mutta täällä ne käyvät käsi kädessä. Tämä aihe vaatisi oikeastaan oman blogikirjoituksensa tai ehkä jopa pidemmän jutun, niin monenmoisia käänteitä on tullut tässä yhdeksän kuukauden aikana koettua. Sanonkin aina että minun täälläolollani on se tarkoitus, että oppisin kärsivällisemmäksi ihmiseksi!