Koti, koulu ja isänmaa

Aloitin vuodenvaihteen jälkeen taas opettaa suomea. Tänä keväänä minulla on yksityisoppilaita kolmena iltapäivänä viikossa, joten opetusta on ollut ihan mukavasti. Kun viikkoon lisää vielä tyttären balettitunnit ja pian taas jatkuvan uimakoulun, joka laajenee myös vauvauintiin omalla kohdallani, on minulla itse asiassa aika kiireisiä iltapäiviä. Minulla on uutena suomen yksityisoppilaana tänä keväänä 4,5-vuotias tyttö, jonka isä puhuu suomea (ja viroa) ja äiti tsekkiä. Keskenään tytön vanhemmat puhuvat englantia, ja tyttö käy myös englanninkielisessä koulussa täällä. Suomi on hänellä näistä kolmesta kielestä heikoin, ja annan siksi tukiopetusta tytölle. Olen ottanut näille oppitunneille mukaan oman tyttäreni, joka on kyllä oppilasta vuotta nuorempi, mutta puhuu luonnollisesti paljon paremmin suomea. On ollut yllättävän hauskaa opettaa omaakin lasta. Jokainen vanhempi pitää varmasti omaa lastaan melko välkkynä, mutta täytyy sanoa että tytär onnistuu usein yllättämään minut taidoillaan ja kyvyllä oppia uusia asioita nopeasti. Tytär hinkuu joka viikko mukaan itse asiassa kaikille oppitunneilleni, myös vanhemmille lapsille suunnatuille, ja olen sanonut että hän saa olla mukana niin kauan kuin jaksaa keskittyä. Ylpeänä hän ilmoittaa olevansa äidin apuopettaja.

Täällä Saudi-Arabiassa kotikoulu – eli se että lasta opetetaan vain ja ainoastaan kotona -on monelle vanhemmalle todellinen vaihtoehto. Syitä voi olla monia. Voi olla, että vanhemmat ovat todella uskonnollisia ja haluavat siksi opettaa lasta kotona – minkään muun uskonnon opetustahan täällä ei kouluissa saa kuin Islamin. Tai vanhemmat eivät ole tyytyväisiä koulujen opetusohjelmaan. Useimmat kansainväliset koulut täällä seuraavat joko englantilaista tai amerikkalaista opetusohjelmaa, ja väliin jää tietysti iso määrä maita ja kansallisuuksia joilla ei ole omaa kouluaan. Parhaisiin kouluihin voi olla myös vaikea päästä, koska niihin on paljon hakijoita. Ystäväni poika, joka juuri täytti 3 vuotta, haki ensi vuodeksi esikouluun (huom. ei vielä edes oikeaan kouluun) paikalliseen brittikouluun. Hän ei päässyt tasokokeesta läpi. Tasokokeessa katsottiin mm. englanninkielen taitoa, kykyä leikkiä muiden lasten kanssa ja ottaa ohjeita vastaan, ja jonkin verran myös ns. akateemisia taitoja, esim. tunnistaako aakkosia, osaako leikata saksilla, osaako kirjoittaa nimensä. Parhaat koulut ovat myös todella kalliita, täälläkin yksi brittikouluista maksaa 20 000 euroa vuodessa per lapsi. Suurin osa kouluista ei onneksi ole ihan näin kalliita. Expateilla on erilaisia paketteja koulun suhteen: osalla työpaikka maksaa koko koulun, osassa on hintakatto eli maksetaan tiettyyn pisteeseen saakka, ja osalla työnantaja ei maksa lainkaan. Jos lapsia on useampi ja jos työpaikka ei maksa lasten koulua, on kyseessä oikeasti iso kuluerä.

Itse en ole koskaan edes harkinnut kotikoulua, vaikka opettaja olenkin. Minusta lapsille tekee hyvää oppia sosiaalisia taitoja ryhmässä ja oppia ottamaan ohjeita myös muilta aikuisilta kuin omilta vanhemmiltaan. Kokisin myös stressaavana oman tietotason riittämisen, varsinkin vanhemman lapsen kohdalla. Siinä on iso vastuu opettaa joka ainetta itse, enkä todellakaan ole kaikkien alojen asiantuntija. Esimerkiksi oma tytär on oppinut esikoulussa erittäin hyvin englannin ja puhuu nyt myös arabiaa paremmin kuin minä. Olen myös lasten saannin jälkeen huomannut kuinka tärkeää oma aika minulle on. Kirjoitan tätä kun poika nukkuu ensimmäisiä päiväuniaan ja tyttö on esikoulussa. Poika ei ole ole mikään kovin hyvä nukkuja, ja kun hän herää unilta (luultavasti hetkenä minä hyvänsä), kirjoittaminen saa tältä päivältä jäädä. Iltapäivällä poika nukkuu toiset unet, mutta sitten tytär on jo kotona ja vaatii tietysti oman osansa äidin huomiosta. Siksi tällaiset lyhyetkin hetket omaa aikaa ovat minulle todella tärkeitä. Jos pitäisin kotikoulua, niitä ei juuri olisi, varsinkin kun täällä ei ole edes sukulaisia auttamassa lasten hoidossa.

Tyttären pitäisi aloittaa ensi syksynä ekaluokkalaisena, tai niin kuin täällä sanotaan, kindergarten 1 -tasolla. Koulun valinta ei ole ollut helppoa. Päädyimme siihen, että tytär jatkaa samassa koulussa missä hän on nyt esikoulussa. Se on erittäin hyvä päiväkoti ja koulu, ja koska tytär käy sitä paraikaa, hän ei joutune minkään sortin tasokokeeseen vaan voi suoraan siirtyä seuraavalle luokalle. Aion mahdollisesti myös viedä pojan hoitoon syksyllä samaan päiväkotiin, esimerkiksi kolmena aamuna viikossa, olisihan hän silloin jo 1,5-vuotias. Ainoa ongelma on koulun maksaminen. Mieheni työpaikka maksaisi ensimmäisen kouluvuoden, mutta maksua vastaan koulun pitää täyttää erilaisia vaatimuksia, mm. olla paikallisen opetusministeriön akreditoima. Tämä päiväkoti ja koulu on paikallisen kulttuuriministeriön akreditoima, joten luultavasti emme saa mieheni työpaikkaa maksamaan ensi lukuvuotta. Aiomme toki yrittää, mutta nähtäväksi jää onnistuuko. Pidemmän päälle tämä ei olisi kestävä ratkaisu, mutta en tiedä kuinka kauan enää aiomme olla Saudeissa. Menemme vuosi kerrallaan, tai oikeastaan puoli vuotta kerrallaan. En myöskään tiedä pitäisikö meidän palata Suomeen, kun tytär olisi opetusvelvollinen siellä, eli muutaman vuoden päästä. Kenties.

Välillä mietin mitä tytär pohtii mahdollisesta Suomeen paluusta ja kouluun menosta siellä. Hän on kuitenkin syntynyt Saudi-Arabiassa ja elänyt koko elämänsä täällä. Suomi on isovanhempien, tätien ja setien maa, jossa käydään lomalla. Olisi myös sääli jos ja kun Suomeen palaamme, jos tyttären erinomaista englanninkielen taitoa ei pystyisi pitää yllä siellä. Olen seurannut viimeisen puoli vuotta vierestä suomalaisen ystäväni paluumuuttoa Suomeen. Hän aikoo muuttaa lapsineen Suomeen tänä kesänä, ja hän yrittää saada lapsiaan kansainväliseen kouluun pääkaupunkiseudulla (lapset ovat kaksikielisiä, heidän isänsä puhuu englantia). Tämäkään kouluprosessi ei ole ihan helppo, sillä kansainväliset koulut ovat todella suosittuja Suomessa ja myös niihin on pääsykokeet. Lasten koulutus tuntuukin huomattavan paljon vaikeammalta asialta meille kuin vaikkapa omille vanhemmillemme, jotka vain laittoivat lapset siihen kouluun, jonka vieressä asuivat – minun tapauksessani koko kylän ainoaan kouluun. Ei ollut tasokokeita, ei tarvinnut miettiä maksuja, ei lääkärintodistusta lapselle, ei kielitaidon tasoa, ei koulun tasoa. Siihen kouluun mentiin mikä oli tarjolla, ja ihan hyvinhän tässä on kieltämättä pärjätty sillä pohjalla.

Mainokset

Maailman reunalla

Viimeksi kerroin siitä, kuinka olin Suomesta Saudeihin lentäessäni joutua ongelmiin passini kanssa, joka on menossa kesällä vanhaksi. Koska passi oli enää alle 6 kk voimassa, paluuni Saudi-Arabiaan sen kanssa ei ollutkaan niin yksiviivaista kuin yleensä. Päätimmekin sitten mieheni kanssa lähteä uusimaan passia mahdollisimman nopeasti, että pääsen jatkossakin liikkumaan maasta toiseen helposti. Suomen passia voi Saudi-Arabiassa anoa tasan yhdestä paikasta, ja se on Suomen suurlähetystö Riadissa. Sinne on tehty useampi matka lasten passeja hoitaessa, ja nyt sitten lähdimme anomaan minulle uutta passia viime viikonloppuna. Riadiin on noin neljän tunnin ajomatka meiltä ja päätimme jäädä viikonlopuksi pääkaupunkiin, sillä ajo on aika raskas lapsille. Kun nyt olisimme joka tapauksessa Riadissa, minä halusin nähdä vähän uusia nähtävyyksiä, ja viime perjantaina lähdimmekin maastoautollamme vähän off-roadaamaan eli ajamaan aavikolle. Suuntanamme oli kalliomuodostelma nimeltä Edge of the World, eli vapaasti suomennettuna maailman reuna. Paikka on keskellä autiomaata ja kallioilta on iso tiputus, ja maisemat ovat hulppeat – autiomaata näkyy silmänkantamattomiin.

Edge of the World oli parin tunnin ajomatkan päässä Riadista. Matkaa ei kilometreissä ollut niin paljoa, mutta maasto oli melko vaikeakulkuista, erityisesti viimeiset 20 km. Kallioille ajettiin laakson läpi, jossa ajettiin hiekalla ja aina välillä ylitettiin kuivia joen- ja puronuomia. En halunnut meidän ajavan kovin kovaa siksikään, että meillä oli lapset kyydissä ja erityisesti huolehdin ettei vauva – joka on kyllä jo 9 kuukauden ikäinen ja aika vanttera poika – joutuisi kovan täristyksen kohteeksi. Joten ajelimme sitten aika rauhakseltaan kohti määränpäätämme. Luonto oli laaksossa hyvin erilaista kuin mihin olemme tottuneet Saudi-Arabiassa. Näimme aika paljon puita ja pensaita ja laaksoa reunusti kukkulat. Toki näimme matkalla myös paljon kameleita, ja koska aika hiljattain oli satanut, myös kukkia.

20190125_114803

Laaksossa matkalla kohti kallioita

Pääsimme perille hyvin ja pidimme pienen piknikin ennen kuin aloimme kavuta ylös kallioille. Siinä auton takakontilla istuessamme luoksemme pysähtyi seurue miehiä ja naisia jotka olivat olleet kapuamassa kallioille ja olivat nyt jo matkalla takaisin autolleen. He pysähtyivät erityisesti ihastelemaan lapsiamme, jotka vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen ovat aina yhtä iso nähtävyys tässä maassa, mutta kiinnitin myös huomiota siihen, että seurueen naiset olivat kiivenneet kallioille t-paidoissa ja trikoissa. Vielä kun selvisi että porukka oli saudeja, päätin minäkin jättää abayan autoon ja kiivetä farkuissa ja pitkähihaisessa paidassa, mikä oli tietysti minulle paljon helpompaa kuin kiivetä kaapu päällä. Täällä on nyt talvi ja jotkin päivät ovat olleet viileitä, mutta kiivetessä t-paita olisi riittänyt varsin hyvin lämpötilan puolesta. Kannoin myös poikaamme kantorepussa ja ylimääräinen 10 kiloa kannettavaa kyllä tuntui jaloissa ja selässä! Kiipesimme aika varovasti ylös lasten vuoksi, mutta tyttäremme kiipesi oikein mallikelpoisesti ja minäkin pääsin perille vauvan kanssa hyvin. Kallioilla ei ole minkäänlaisia kaiteita vaan koko paikka on aika lailla luonnontilassa, joten lasten kanssa piti olla tarkkana koko ajan. Mieheni ja tyttäreni kävelivät koko matkan muodostelman viimeiselle ja jyrkimmälle kukkulalle, mutta minä ja poika jäimme odottamaan toiseksi viimeiselle mäelle. En luottanut omiin jalkoihini kantorepun kanssa tarpeeksi lähteäksi seikkailemaan ihan loppuun saakka reittiä.

20190125_124915

Kuvassa vasemmalla jyrkin ja vaikeakulkuisin kukkula

Paikka oli todella upea, niin kuin kuvista näkyy. Meillä oli muutama muu seurue kiipeämässä kanssamme ja näimme aika paljon autoja tullessamme kallioille. Monet olivat pakanneet teltan ja grillauskamat mukaan ja pitivät leiriä laaksossa. Näin talvella säät ovat mukavat kaikkeen ulkoiluun, kun päivälläkään ei ole liian kuuma. Luimme ennen paikalle menoa esitteen, jossa kerrottiin mm. että kallioille ei pitäisi koskaan lähteä vain yhden auton seurueella (tämä on perusohje kaikessa off-roadauksessa) ja että auton on oltava neliveto, koska maasto on vaikeakulkuista. Menimme kuitenkin vain omalla porukalla, koska näimme niin monta muutakin ajelijaa että olisimme varmasti saaneet nopeasti apua, jos olisimme jääneet kiinni hiekkaan. Laakson portilla oli myös eräälainen tarkastuspiste, jossa saimme neuvoja miten ajaa ja josta olisi varmasti saanut myös apua tarvittaessa. Ja näimme monenlaista autoa laaksossa ajelemassa, ihan pikkuautosta minibussiin, joten tuntuu että kaikki eivät ota ohjeita niin vakavasti… ylipäänsä näimme taas autoja, joissa lukuisat lapset hyppivät ja pomppivat penkeillä ilman turvavöitä ja roikkuvat ulos ikkunoista. Turvallisuus ei ole aina täällä kovin korkealla prioriteissa mitä tulee autoiluun.

20190125_133553

Pääsin minäkin reunalle, ilman lapsia tosin

Saudi-Arabiassa on muitakin hienoja paikkoja joissa olisi kiva käydä. Suurin osa sijaitsee aika vaikeakulkuisen ja/tai pitkän matkan päässä, mutta ehkä lähdemme vielä uudestaan seikkailemaan maastoautollamme ja katselemaan paikallisia nähtävyyksiä. Turismiahan maassa ei juurikaan ole, koska maa on yhä aika lailla suljettu ulkopuolisilta matkailijoilta. Olisi hienoa nähdä maata ja sen eri puolia nyt niin kauan kuin täällä asumme.

Uuden vuoden lennot

Palasimme viime viikolla lomalta Suomesta. Pitkään näytti siltä, että viettäisimme joulua Saudeissa tai enintään lähimaissa, sillä miehelläni oli vaikeuksia saada lomaa jouluksi. Sekin olisi sopinut meille ihan hyvin, olemmehan tähän saakka saaneet aina joululoman onnistumaan ja lasten syntymän jälkeen olemme aina viettäneet joulua Suomessa ja sukulaisten luona. Olisi ollut ihan mielenkiintoista kokea myös Saudi-joulu, joka olisi ollut hyvin paljon vähemmän perinteinen joulu. Mutta miehen loma järjestyi ja suuntasimme kuitenkin Suomeen. Kun teimme paluuta viime viikolla, Helsinki-Vantaan lentokentällä check-in -virkailija halusi ensin katsoa uudemman kerran passiani, sitten iqamaani, Saudi-Arabian oleskelulupaani. Kävi ilmi, että passini vanhenee kesäkuun lopussa, eli minulla oli (ja on) alle 6 kk voimassaoleva passi kädessäni. Heidän piti ottaa kopio passistani ja iqamastani ja lähettää ne kohdelentokentälle Saudi-Arabiaan. Tuhannen taalan kysymys oli se, saanko tulla maahan. Tätä vastausta odotellessani mietin että mitä ihmettä teemme, jos en pääse lennoille. Minun ja lasten olisi pitänyt jäädä Suomeen selvittämään asiaa ja uusimaan passia, ja mietin myös että miten en ollut rekisteröinyt että passini on menossa vanhaksi kesällä. Tiesin kyllä että näin on, mutta tieto asiasta oli jotenkin karannut mielestäni.

Jooga- ja meditaatioperinteessä puhutaan usein monkey mindistä, siitä kuinka ihmisen mieli on apina, joka keikkuu puusta toiseen ja häröilee minkä kerkiää. Viimeisen vuoden aikana mielessäni on temmeltänyt sellainen apinalauma että olen unohtanut ja sekoittanut asioita enemmän kuin koskaan ennen. Passin kanssa käynyt unohdus ei ollut ensimmäinen vakava unohdus, vaan olen sählännyt muun muassa raha-asioideni parissa. Olen perusluonteeltani tarkka ja tunnollinen, joten tällainen tuntuu pelottavalta ja turhauttavalta. Tiedän toki, että suurin yksittäinen syy (toivottovasti hetkelliseen) lobotomiaani on jatkuva univelka. Poika ei ole vielä koskaan nukkunut kokonaista yötä, ja vaikka jotain parannusta uniin on ehkä havaittavissa, herään joka yö useita kertoja. Kaikki tutkimustieto viittaa vahvasti siihen, että jatkuva univaje ei tee hyvää ihmiselle, Ei mielelle eikä keholle.

Palataan vielä lentoihin Suomesta Saudi-Arabiaan. Lupa lentää tuli, ja aika nopeastikin vielä, ja saatoimme huoahtaa helpotuksesta ja siirtyä kohti turvatarkastusta ja lopulta lentokonetta. En ole koskaan pitänyt lentämisestä. Olin vasta 12-vuotias kun lensin ensimmäisen kerran, ja silloin minua pelotti. Minua pelottaa yhä joka kerta kun lennän, mutta sen kanssa on oppinut elämään. En halua lasten oppivan lentopelkoa minulta, joten pidän asiasta suuni supussa lentäessäni. Lentäminen on paitsi pelottavaa myös aika epämukavaa. Yleensä lentokentällä on pitkä odotus, turvatarkastukset voivat olla hyvin tarkkoja (mikä tietysti on vain hyvä), koneessa joku meluaa edessäsi/takanasi, juuri kun olet nukahtamaisillasi kapteeni kuuluttaa terveisensä… no, jokainen joskus lentänyt tietää millaista se on. Kahden pienen lapsen kanssa epämukavuus on jotain ihan omaa luokkaansa. Mieheni kanssa meillä on nykyisin sanomaton sopimus esim. siitä miten ruokailut hoidetaan. Yleensä minä syön viimeisenä, sillä sylissäni matkustaa vajaan vuoden ikäinen kuopus. Mies syö ensin ja katsoo samalla että tytär saa syötyä, sitten poika miehelle ja minä syön. Vaikka täytyy sanoa, että lapsemme ovat yleensä yllättävän hyviä lentäjiä. Ovathan he lentäneet niin usein.

Nykyisin lentäessäni näiden aikaisempien mietteiden lisäksi mielessä velloo syyllisyys. Kirjoitin jo aiemmin ilmaston lämpenemisestä ja siitä tosiasiasta, että lentäminen on yksi suurimpia saastuttavia tekoja, joita yksilö voi tehdä. No, minä palan ilmastohelvetin tulessa tämänhetkisen lentämisemme määrällä. Saudeista ei oikein voi ajaa minnekään, ylhäällä vastaan tulee mm. Syyria ja etelässä Jemen, joten lentäminen on ainoa järkevä vaihtoehto täältä pois pääsyyn. Mieheni matkustaa myös paljon töidensä puolesta.  Olen alkanut vakaasti pohtia, mikä voisi olla lentämisen tulevaisuus. Miten päästöjä voisi saada kuriin ja voitaisiinko keksiä joko täysin uusi tapa saada kone taivaalle (ei siis perinteinen lentobensiini) tai voitaisiinko keksiä joku täysin uusi tapa liikkua paikasta toiseen nopeasti? Suomessa en olisi yksin näiden mietteideni kanssa. Facebook-ystävistänikin löytyy ihmisiä, jotka ovat sitoutuneet olemaan lentämättä, ilmastonmuutoksen vuoksi. Sen sijaan täällä Saudeissa tuntuu usein, etten voisi olla enemmän yksin ajatusteni kanssa. Ketään ei tunnu kiinnostavan ilmastonmuutos, ei edes expateja. Olen kohdannut lähinnä epäuskoista naureskelua kun olen kertonut kokevani syyllisyyttä erityisesti lomalennoistamme. Sen ymmärrän, että vaikkapa bangladeshilainen puutarhuri ei asialle kauheasti painoa aseta, sillä hänellä on paljon muutakin mietittävää – miten ruokkia perhe Bangladeshissa, mitä tehdä jos sairastuu eikä pääse töihin, miten selvitä hengissä Saudi-Arabian kesästä ja ulkotöistä. Noin niin kuin esimerkiksi. Mutta hyvinvoiva länsimaalainen (joka myös lentää elämässään niin monta kertaa enemmän kuin bangladeshilainen) voisi asiaa välillä miettiäkin.

Koulu ja koulutus

Olemme asuneet nyt Saudi-Arabiassa reilut neljä vuotta ja yhtäkkiä olemme tilanteessa, jossa pitäisi tehdä päätöksiä tyttären koulupaikan suhteen. Täällä koulu alkaa jo neljävuotiaana ja tytär on nyt 3,5-vuotias. Tällä hetkellä tytär käy esikoulua viereisessä leirissä ja sekä tytär että vanhemmat ovat olleet hyvin tyytyväisiä tähän kouluun. Tyttö pääsee kotiin jo puolen päivän aikaan ja koulussa tehdään paljon kaikkea hauskaa, kuten leivotaan, maalataan ja leikitään ulkona. Toki myös opetellaan asioita, tyttärellä on joka päivä matematiikkaa, englantia ja arabiaa, ja lukujärjestyksessä on myös ”practical life skills”, joka pitää sisällään kaikenlaista tapakasvatuksesta siivoamiseen. Onkin ollut hauska seurata kuinka tytär on kehittynyt valtavasti englannin kielessä ja arabiaakin ymmärtää jonkin verran, ja monenlaiset kädentaidot ovat kehittyneet myös tässä syksyn aikana lisää. Täällä ei kuitenkaan ole pakko mennä kouluun, vaan lasta voi myös kotiopettaa, mutta minulla ei ole siihen minkäänlaista paloa enkä edes usko että se olisi tyttärellemme parhaaksi. Hänelle tekee hyvää oppia olemaan muiden lasten seurassa, ottaa ohjeita vastaan muilta aikuisilta ja oppia asioita varhaiskasvatuksen ammattilaisten johdolla.

Haluaisimmekin tyttären jatkavan samassa koulussa ensi vuonnakin – jos yhä olemme silloin täällä, Saudi-Arabiassa ei koskaan oikein tiedä tuleeko lähtö nopeasti jos vaikkapa poliittinen tilanne muuttuu, mutta tällä hetkellä suunnitelmissa olisi olla täällä vielä ensi lukuvuonnakin. Ongelmana tässä koulussa on se, että mieheni työpaikka ei maksa sitä. Mieheni työpakettiin kuuluu ilmainen koulutus lapsille, ja kyseessä ei ole mikään pieni etu, sillä koulut ovat täällä kalliita. Tyypillisesti kouluvuosi kansainvälisessä koulussa per lapsi per vuosi maksaa noin 10 000 dollaria, ja osa kouluista on vielä kalliimpia. Päiväkoti tai esikoulu ei kuulu mieheni työn tarjoamaan pakettiin, joten tähän saakka olemme maksaneet itse tyttären hoitopaikan. Kaupungissa jossa asumme on useampi kansainvälinen koulu, ja meille realistisin valinta olisi joko amerikkalaisen tai brittiläisen systeemin välillä. Kysymys koulupaikasta ja opetusohjelmasta on täällä elämää suurempi kysymys: useassa koulussa on pääsykokeet (kyllä, pääsykoe noin 3,5-vuotiaalle!) ja monet koulut valitsevat oppilaansa myös kansallisuuden mukaan. Esimerkiksi brittiläinen koulu, jota olemme harkinneet, asettaa etusijalle britit, muita kansallisuuksia otetaan vain jos on tilaa (ja jos läpäisee pääsykokeen). Kyseiseen kouluun on jo alkanut haku tämän kuun alussa ja useampi tuntemani äiti oli jonottamassa papereiden kanssa koulun oven takana jo heti ensimmäisenä ilmoittautumispäivänä, koska he todella haluavat lapsensa oikeaan kouluun. Tätä voi Suomen näkövinkkelistä olla vaikea ymmärtää, mutta esimerkiksi Iso-Britanniassa jo esikoulun valinta on usein määrittävä tekijä sille, mihin kouluun lapsi menee – ja miten hyvin lapsi menestyy maailmassa, sillä kouluissa todella on eroja.

Me emme ole vielä ilmoittaneet tytärtä mihinkään kouluun, ja se on aiheuttanut hämmästyneitä ilmeitä useammassa leirimme äidissä. Olemme luultavasti päätymässä jatkamaan samassa koulussa missä tytär on nyt, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että joudumme maksamaan kouluvuoden itse. Syitä tähän on kaksi: ensinnäkin tytär viihtyy hyvin tässä koulussa enkä halua välttämättä siirtää häntä kouluun, jossa olisi pitkät päivät ja jossa akateeminen menestys on tärkeää jo neljävuotiaalla. Olen kuullut kauhutarinoita siitä, kuinka paljon kotitehtäviä joissakin kouluissa annetaan. Lapsi ei ehdi tehdä juuri mitään muuta kuin käydä koulua ja tehdä läksyjä, enkä näe sellaisessa tilanteessa juuri mitään oppimisen iloa noin pienelle lapselle. Toisekseen haluaisin ehkä aloittaa pojan päiväkodin ensi syksynä. Poika olisi silloin 1,5-vuotias ja voisi käydä ainakin muutaman aamun viikossa hoidossa. Olen ollut niin tyytyväinen tyttären päiväkotiin/esikouluun, että mielellään laittaisin pojankin samaan paikkaan hoitoon. Koska en aja, joutuisin luultavasti kuitenkin viemään molemmat lapset taksilla hoitoon ja kouluun, missä ikinä he ovatkin. Mahdollisesti tytär voisi mennä koulubussilla yksin, mutta neljävuotias on vielä niin kovin pieni kulkemaan koulumatkat ilman vanhempiaan, vaikka bussissa joku aikuinen olisikin vahtimassa. En millään haluaisi viettää useaa tuntia päivässä istumalla taksissa viemässä tai hakemassa lapsia hoidosta ja koulusta, eikä se olisi taloudellisestikaan kovin järkevää. Mielellään veisinkin lapset siis samaan paikkaan ja lähelle kotia hoitoon ja kouluun. Mutta ennen kaikkea valintaan vaikuttaa se, että mitä luultavammin haluaisin että tytär menisi kouluun Suomessa, kun sen aika on. Vaikka pidän expat-elämästä (ainakin suurimman osan ajasta), olemme miehen kanssa suunnitelleet paluuta Suomeen jossain vaiheessa. Olemme tosiaan olleet täällä jo neljä vuotta enkä näe, että olisimme enää toista neljää vuotta täällä, vaan jossain vaiheessa joko palaamme Suomeen tai vaihdamme maata. Toki jos muutamme jonnekin muualle ulkomaille asumaan on kouluongelma yhä edessä, mutta mietitään sitä sitten uudemman kerran.

Täällä muuten useat päiväkodit ja koulut vaativat oppilailta todistuksen siitä, että he ovat saaneet tarvittavat rokotukset, muuten kouluun ei ole asiaa. Tämähän on aika kuuma peruna mm. Suomessa, jossa vastaavaa ei vaadita. Tyttären päiväkodissa terveyteen suhtaudutaan muutenkin vakavasti: paitsi että heillä on oma hoitaja, kaikenlaisiin sairausepidemioihin varaudutaan yleensä huolella. Koulussa oli ollut viime viikolla enterorokkoa, ja koska tapauksia oli useampia, koulu suljettiin viideksi päiväksi. Sinä aikana lelut, matot jne. desinfioitiin, ja nyt aamuisin lasten kädet tarkistetaan rokon varalta ja heiltä mitataan myös kuume hoitoon saapuessa. Sairastapauksissa vaaditaan lääkärintodistus ennen kuin voi palata kouluun. Toki täällä on myös isompi kirjo sairauksia kuin vaikkapa Suomessa. Muistan elävästi kuinka ensimmäisenä tyttären hoitotalvena päiväkodissa oli lavantautitapaus!

Ns. paska viikko

Olimme hiljattain syyslomalla Saudi-Arabian ulkopuolella. Lomaviikkomme aikana tuli odotettu ja pelätty weather change, eli säätyypin muutos. Omalta osaltani muutos oli kovastikin odotettu, sillä tänä vuonna kesä oli pitkä ja kuuma, jopa tavanomaista enemmän. Nyt lämpötilat ovat varsin mukavat, sellainen kuin Suomen kesä yleensä on, aamulla voi tarvita pitkähihaista mutta päivät ovat lämpimiä. Weather change on siitäkin kätevä konsepti, että sen piikkiin voi laittaa yhtä sun toista. Yleisesti ottaen kaikki uskovat, että säätyypin muutos tuo mukanaan sairautta, joten jos satun yskäisemäänkin taksissa tai nannymme kuullen, saan kuulla että madam, it’s the weather change. Jos lapset ovat levottomia, syy on säätyypin muutoksen.  Jos vauvalle ilmestyy ihottumaa poskeen, senkin voi selittää sään muuttumisella. Yleensä säätyypin muuttuessa tulee sateita, jopa myrskyjä, ja kuten olen aiemminkin usein kirjoittanut, tätä maata ei ole rakennettu sateita varten. Tälläkin kertaa tiet olivat tulvineet, ostareita kuivateltiin monta päivää sateiden jälkeen, koulut olivat kiinni ja meidän leirissämmekin monen talon katto oli vuotanut tai kadulta oli tulvinut vettä sisään. Infraa ei kuitenkin tunnuta koskaan valmisteltavan jokavuotisia sateita varten, koska kyseessä on vain weather change, ei pysyvä olotila. Mieluummin vain korjataan tuhot – kunnes keväällä sitten taas tulee seuraavat sateet.

Tänä syksynä sateet tulivat varsin rankan myrskyn kera. Leirissämme oli kaatunut puita ja meidänkin takapihalle oli tippunut iso oksa naapurin puolelta. Alakerran kylppäriimme ja sen viereiseen varastohuoneeseen oli tulvinut jätevettä ulkoa, joten haju oli ollut melko miehekäs. Me kuitenkin missasimme tämän kaiken koska olimme ulkomailla, onneksi kuitenkin olimme jättäneet nannymme kotimieheksi ja hän oli hoitanut kaikki tuhot kuntoon sillä välin kun olimme poissa. Ensin ajattelin että olisin antanut nannylle vapaaviikon siksi ajaksi kun olemme poissa, mutta tiedän kuinka tärkeää hänelle on säännöllinen tulonlähde, joten päätimme (onneksi!) pitää hänet kotimiehenä ja nakittaa isompia siivousurakoita sille viikolle, kun olisimme poissa. Laitoin myös viestiä naapurin ranskalaiselle rouvalle kun olimme lomalla josko hän voisi käydä tarkistamassa talon kunnon, sillä nannymme tuskin uskaltaisi tehdä mitään isoja päätöksiä jos esimerkiksi jotain pitää heittää pois sen vuoksi että se on vaurioitunut myrskyssä. Mutta säästyimme onneksi isommilta tuhoilta.

Samaisella naapurin ranskalaisella rouvalla oli myös aikamoinen tarina kerrottavanaan kun palasimme lomalta. Heillä oli alkanut sateiden jälkeen talossa haista pahalta ja hän oli soittanut leirin huoltomiehille että voisitteko tulla katsomaan mikä täällä haisee. Huoltomiehet olivat tarkistaneet talon mutta mitään syytä hajulle ei ollut löytynyt. Löyhkä kuitenkin paheni päivän mittaan niin pahaksi että talon yläkerrassa, missä pahin haju oli, ei voinut enää olla. Lopulta selvisi että talon katto oli niin täynnä linnun paskaa että sateiden myötä katolle oli muodostunut eräänlainen paskajärvi, joka nyt tietysti sitten haisi aikalailla. Ja nyt ei puhuta mistään pienestä määrästä scheissea, vaan katolta oli lapioitu paskaa avolavallisen auton verran pois. Lisää tähän haluamasi kakkaemoji! No, ei siinä vielä kaikki. Kun katto oli tyhjennetty, se vielä pestiin. Naapurin rouva istui alakerran sohvalla ja alkoi kuunnella kuinka yläkerrasta kuuluu tasainen ropina. Hän ajatteli että katto vuotaa, kiva juttu, ja lähti tarkistamaan tuhoja. Katto ei kuitenkaan vuotanut vaan yläkerran ilmastointiluukuista tuli tasainen virta eläviä torakoita, jotka olivat lähteneet karkuun katon pesua. Pikku veijarit olivat eläneet siellä paskassa ja nyt tuli äkkilähtö.

IMG-20181030-WA0012

Paskaa katolta

Eikä tässäkään vielä kaikki. Kun saavuimme lomalta, meille osui vielä yksi sadepäivä ja ukkosta. Sinä päivänä yläkerran kylpyhuoneessamme alkoi haista pistävä haju. Soitin heti huoltomiehille että tulkaapa katsomaan mikä täällä haisee, viemäritukoksen sanoivat syyksi ja kävivät avaamassa sen. Haju ei kuitenkaan lähtenyt, ja seuraavana päivänä näinkin kuinka nosturi kaartoi talon eteen ja kuulin lapioinnin ääniä. Kuultuani naapurin rouvan tarinan ei tarvinnut paljoa arvata mitä meidänkin katolta siivottiin pois… jäin odottamaan torakkasadetta, mutta sitä ei onneksi koskaan tullut meidän talossamme. Mieheni oli juuri silloin vielä työmatkalla ja laitoin hänelle viestiä että jos torakoita alkaa näkyä, otan lapset ja menen läheiseen hotelliin asumaan!

Uneton Saudi-Arabiassa

Blogini ei ole ollut kovin aktiivinen viime aikoina, ja syy siihen löytyy heti tämän postauksen otsikosta. On vaikea kirjoittaa tai edes ajatella kovin selkeästi kun on aivan järjettömän väsynyt koko ajan. Insomniaani on syy – lapset, ja aivan erityisesti kohta puolivuotias poikamme joka ei vaan nuku. Tai siis tokihan hän nukkuu mutta kovin lyhyissä pätkissä eikä meillä ole oikein mitään kunnon rutiiniakaan, vieläkään. Öisin mennään usein tunnin kahden pätkissä tällä erää, hyvänä yönä hän saattaa nukkua kolme tai neljä tuntia putkeen. Päiväunienkin kesto on yleensä maksimissaan 45 minuuttia, juuri sen verran että itse ennättää juuri vaipua uneen kun on jo aika herätä. Eipä sillä, päiväunia on vaikea nukkua muutenkaan sillä kolmevuotias tyttäremme on alkanut vastustaa suuresti päiväunille menoa. Eli vaikka saisinkin pojan nukkumaan, tytär ei nuku, tai toisinpäin.

Olen aina tykännyt nukkua ja mieheeni verrattuna nukun (silloin joskus kun vielä sai nukkua) aika pitkiä yöunia. Ongelmana on myös se, että poika ei oikein rauhoitu kenenkään muun kanssa unille kuin minun kanssani, joten mieheni ei voi paljoa auttaa  öisin, ainakaan tällä erää. En halua itkettääkään vauvaa turhan päiten joten yövalvomiset ovat nyt minun rastini. Tuttikaan ei pojalle kelpaa. Olemme kokeilleet suurin piirtein jokaista tuttimerkkiä joka kaupasta tai internetistä löytyy, mutta ei. Ainoa mikä kelpaa on äiti. Tämä krooninen univaje vaikuttaa tosiaan ajatteluuni. Olen unohdellut yhtä sun toista tässä viime aikoina ja joudun todella keskittymään esimerkiksi tähän kirjoittamiseen. Olo on vähän kuin sellainen kestohumala, pää on kuin sumussa koko ajan. Puhumattakaan siitä kuinka äreänä olen kun ei saa levättyä. Poika on onneksi varsin tyytyväinen lapsi muuten ja kasvaa hyvin, joten ehkä tämä huonosti nukkuminen on vain jotakin, mikä täytyy kestää tässä elämänvaiheessa. Toki toivoisin että tilanne helpottaisi pian.

No, joskus tämä tilanne vielä helpottaa ja koetan tuudittautua siihen ajatukseen. Öisin kun valvoo on hyvää aikaa ajatella yhtä sun toista. Ikävä kyllä ne öiset ajatukset tuppaavat olemaan usein synkemmän puoleisia. Olen miettinyt todella paljon ilmastoraporttia, joka julkaistiin viime viikolla. Sen sisältöhän oli se, että jos emme hyvin nopeasti saa päästöjä laskuun, maapallo lämpenee niin paljon että muutokset voivat olla hyvin dramaattisia ja peruuttamattomia. Sanottakoon nyt tässä että en voi ymmärtää ihmisiä jotka eivät usko ilmastonmuutokseen – se nyt ei varsinaisesti ole mikään uskon asia vaan täysin kylmää (tai kuumaa) faktaa – eli jos kuulut tähän totuudenkieltäjien joukkoon, kannattaa lopettaa lukeminen nyt. Ilmastonmuutos turhauttaa ja pelottaa minua siitä syystä, että pelkään ettei ihmiskunta saa yhteisiä pelisääntöjä aikaan. Meitä on niin hirveän paljon ja eri kansakunnat ovat hyvin eri vaiheissa modernisaatiota. On monia maita, missä ihmisen tärkein ajatus on se mistä saa päivän ruoka-annoksen tai lääkkeitä lapsilleen. Sellaisissa olosuhteissa on vaikea sitoutua miettimään pitkäaikaista päästöjen leikkausta, joten meidän hyvinvoivien länsimaalaisten pitäisi tehdä asialle jotakin, ja nopeasti. Eläminen Saudi-Arabiassa ei varsinaisesti helpota omaa syyllisyyttäni osallistumisesta ilmastotalkoisiin. Täällä ei juurikaan kierrätetä, joka puolella näkee valtavasti roskia, maa elää öljystä ja sitä yhä käytetään aika surutta, yksityisautoilu on voimissaan, julkista joukkoliikennettä ei juuri ole, kerskakulutusta ei pidetä tuomittavana, ruokaa ja juomaa lennätetään runsaasti tänne muista maista ja jos täältä haluaa jonnekin lähteä, lähes ainoa tapa matkustaa on lentäminen. Kuten ystäväni, naapurinrouva, totesi kun tätä asiaa pohdimme aamulenkillä: tässä maassa ei pitäisi kenenkään asua.

Ja ironista kyllä, jos ilmastonmuutos jatkuu ja maapallon keskilämpötila nousee entisestään, täällä ei kohta enää voikaan asua. Paikka on jo nyt kuuma ja kuiva pätsi, jossa asuminen vaatii ilmastoituja taloja ja elintarvikkeiden tuontia muualta. Jos ja kun öljy joskus loppuu, en tiedä mikä on maan kohtalo. Toivoisin, että täälläkin herättäisiin kunnolla luonnonsuojeluun ja päästöjen leikkaamiseen, ja mieluusti nyt heti.

Koulu ja koulutus

Tytär aloitti sunnuntaina esikoulussa, siinä samassa päiväkodissa jossa hän oli jo viime lukuvuonna. Suomalainen lukija saattaa hätkähtää sanaa ”esikoulu”, sillä tytärhän on vasta kolmevuotias. Saudeissa, kuten monessa muussakin paikassa, koulu alkaa jo neljävuotiaana, kun taas Suomessa esikouluun mennään vasta kuusivuotiaana. En ole hirveästi paneutunut Suomen päiväkotisysteemiin, mutta olettaisin ettei tyttären esikoulu loppujen lopuksi niin hirveästi eroa tavallisesta päiväkodista – toki lukujärjestys näyttää aika kunnianhimoiselta, joka päivä on mm. arabian kielen opiskelua ja useimpina päivinä on matematiikkaa ja englantia, mutta luulisin että näitä opitaan kuitenkin lähinnä leikin kautta. Päivä loppuu kuitenkin jo 12.30 ja päivään mahtuu kaksi lyhyttä välituntia ja kaksi ruokailuaikaakin.

Saudeissa ollaan hyvin akateemisesti suuntautuneita. Vanhemmat haluavat, että jo kolmevuotiaan tarhapäivää kutsutaan esikouluksi ja että lapsille laitetaan oppimistavoitteita. Kokemukseni brittiläisestä systeemistä ovat hyvin samanlaisia. Meillä on paljon brittikavereita täällä, joiden lapset käyvät brittikouluissa täällä, ja meno tuntuu olevan hyvin tavoitteellista. Läksyjä on paljon ja lasten oletetaan mm. osaavan jo kirjoittaa nimensä kouluun mennessä, eli neljävuotiaana. Suomalaisen systeemin kasvattina tämä tuntuu vieraalta. Useastihan on todistettu, että vähän vähemmälläkin pressaamisella voi oppia hyvin, ja että pienet lapset oppivat parhaiten leikin kautta. Jatkuva paahtaminen ei auta oppimisessa vaan on tärkeää, että lapsi saa välillä myös levätä.

Toinen tyypillinen piirre täällä on se, että monet vanhemmat kotiopettavat lapsiaan, eli eivät laita heitä lainkaan kouluun. Osin tähän vaikuttaa varmasti se, että vanhempien voi olla vaikea löytää heille sopivaa koulua. Saudikouluissa käy lähinnä saudeja mm. sen vuoksi, että niissä opetetaan arabiaksi ja opetukseen kuuluu koraanin opiskelua. Suurimmille expat-ryhmille on omia koulujaan, kaupungissamme on esimerkiksi filippiniiniläinen koulu, useampi britti- ja amerikkalainen koulu, ranskalainen koulu, ja niin edelleen. Näissä kouluissa toteutetaan kohdemaan opetussuunnitelmaa paikallisilla mausteilla – Saudeissa jokaisessa koulussa tulee opettaa arabiaa ja Islamin kulttuuria, myös expateille. Osa expatkouluista toteuttaa myös lasten jakoa sukupuolen mukaan, eli tytöt ja pojat opiskelevat eri luokissa. Koulu, jossa opetin ensimmäisenä vuonna, oli juuri tällainen koulu. Mutta tosiaan esimerkiksi suomalaista koulua ei löydy (ellen sitten perusta itse sellaista!) ja esikoulu jossa tytär käy, seuraa amerikkalaista opetussuunnitelmaa Montessori-lähestymisellä. Minua tämä ei haittaa yhtään, mutta monet haluavat että lapset ovat alusta asti ”oikeassa” opetussuunnitelmassa jotta voivat myöhemmin siirtyö helpommin kohdemaan opintoihin. Useat britit lähettävät vähän isommat lapsensa takaisin Iso-Britanniaan boarding schooliin eli sisäoppilaitokseen. Nuorimmat tällaiset lapset voivat olla jo 8-vuotiaita, vaikka yleisesti he ovat 13-14 -vuotiaita. Ajatus siitä, että lähettäisin edes 14-vuotiaan toiseen maahan yksin asumaan ja opiskelemaan tuntuu itselle täysin mahdottomalta, mutta brittikulttuurissa boarding schoolin perinne elää yhä vahvana.

Naapurissa asuu ranskalainen rouva, jonka kaksi lasta käyvät samassa päiväkodissa Alman kanssa. Lapset käyvät vuoropäivin, tytär yhtenä päivänä, poika toisena, ja se lapsi joka on kotona saa aina osakseen sinä päivänä ranskalaisen opetussuunnitelman mukaiset oppitunnit. Lapset oppivat siis tuplamäärän, ensin päiväkodissa yhden systeemin mukaan, ja sitten kotona toisen mukaan. Naapurin rouva on itse opettaja, joten tämä on hänen tapansa varmistaa että lapset ovat perillä ranskalaisesta opetussuunnitelmasta.  Itsehän menin kouluun piirun vajaa seitsemänvuotiaana osaamatta lukea tai kirjoittaa, ja olin koko lapsuuteni kotona, en koskaan käynyt päiväkodissa… siihen verrattuna tuntuu hullulta, että 2-4 -vuotiaat lapset opiskelevat jo kahden opetussuunnitelman mukaan! Me emme olekaan alkaneet mitenkään erikseen kotiopettaa tytärtä. Toki luemme hänelle suomeksi ja leikimme suomen kielellä ja netistä näkee onneksi suomalaisia lastenohjelmia, mutta minulle tärkeintä on se että suomen kieli pysyy hänellä vahvana. Aamu päiväkodissa on ihan tarpeeksi kolmevuotiaalle, iltapäivät ja illat on sitten lähinnä vapaata leikkiä ja ulkotouhuja varten. Muuta ehtii oppia sitten myöhemminkin.