Jää hyvästi, Saudi-Arabia

Kaikelle on aikansa, on myös aika jättää Saudi-Arabia taakse ja lähteä uusiin seikkailuihin. There, I said it! Ensi viikolla inshallah lennämme Suomeen, jossa odottaa uusi koti ja toivottavasti jollakin aikataululla myös uudet työt meille molemmille, miehelle ja minulle. Olemme asuneet Saudi-Arabiassa lähes 6,5 vuotta – ja lapset koko elämänsä – joten muutto tulee olemaan iso muutos elämässämme, mutta tällä hetkellä se tuntuu muutokselta, joka on välttämätön tehdä. En ole ollut mitenkään onneton Saudivuosinani, päinvastoin, tämä on ollut kokemuksena uskomaton seikkailu ja olen oppinut niin paljon uutta. Mutta Saudivuosillamme oli aina takaraja, tiesimme aina että emme ole jäämässä tänne loppuelämäksemme. Ja toki toisinaan kulttuurierot ovat myös turhauttaneet ja monia asioita on Suomesta ikävä, mutta minulla tulee kyllä ikävä Saudielämääkin. Esimerkiksi sitä, että näin marraskuun loppupuolella on yhä 20 astetta päivällä lämmintä ja aurinko paistaa joka päivä. Tai sitä että minulla on ollut oma personal trainer ja aiemmin myös nanny auttamassa. Tai ajomatkojamme autiomaahan, ja merenrantalomia, jopa maan massiivisia ostoskeskuksia. Ja hyvää hummusta ja arabialaista grilliruokaa ja tuoreita mangoja… näinä vuosina olemme myös saaneet paljon ystäviä ja kavereita täällä, ja viime viikkoina meillä aikuisilla on ollut monia ma’issalama -juhlia eli läksijäisiä. Lapsilla on pienet juhlat koulussansa torstaina, ja erityisesti tytär tulee varmasti kaipaamaan ystäviään ja opettajiaan.

Itse asiassa lähtöä Saudi-Arabiasta on tehty enemmän tai vähemmän koko vuosi, vaikken olekaan siitä täällä blogissa kirjoittanut. Miehen työpaikka palkitsee työntekijänsä kuuden vuoden tienoilla isolla bonuksella, ja suunnitelmamme oli pitkään lähteä sen jälkeen kun kuusi vuotta olisi täynnä. Kyseinen merkkipaalu saavutettiin kesällä, mutta koronan vuoksi maasta poistuminen oli silloin hyvin hankalaa – eikä se varsinaisesti helppoa ole vieläkään. Päätimme jäädä vähän pidemmäksi aikaa ja katsoa samalla vähän miten maailma selviää koronaviruksesta. Lapset ovat onneksi vielä niin pieniä, että koulussakäynti ei ole kriittinen tekijä muuton suhteen, ja voimme muuttaa näin keskellä kouluvuotta. Täällä tytär on käynyt jo pari vuotta koulua, mutta Suomessa esikoulu alkaisi vasta ensi syksynä. Lapset ovat itseasiassa jo hyväksytty Suomessa päiväkotiin heti tammikuusta alkaen, uuden kotimme lähellä olevaan päiväkotiin, puolipäivähoitoon. Mikä helpottaa kovasti omalla kohdallani työnetsintää Suomessa, ja lisäksi aion mennä autokouluun (minulla ei ole ajokorttia).

Koska Saudi-Arabiassa mikään virallinen asia ei ole tehty helpoksi hoitaa, ei myöskään maasta poismuuttaminen ole helpoin rasti. Saudi-Arabia on yksi harvoja maita joissa myös maastapoistumiseen tarvitsee viisumin. Ja kun muuttaa pysyvästi pois kuningaskunnasta, tarvitaan ns. final exit -viisumi. Final exitiä varten pitää mm. sulkea pankkitilit, kirjastokortit ja maksaa kaikki potentiaaliset lainat Saudi-pankeille. Autoa ei myöskään saa omistaa ja jättää Saudi-Arabiaan, vaan auto pitää joko myydä tai ottaa mukaan lähtiessä. Päädyimme ottamaan auton mukaan muutamastakin syystä. Ensinnäkin se on hyvä ja melko uusi auto, joka Suomessa maksaisi enemmän kuin mitä täällä maksoimme siitä (toki maksettavaa tulee auton viemisestä Suomeen). Lisäksi nyt ei ole paras aika myydä käytettyjä autoja kun niin moni expat on lähdössä ja käytettyjen autojen markkina on hyvin täynnä.

Auton mukaan ottaminen sinetöi sen, että kaikki tavaramme piti lähettää Suomeen jo lokakuun lopulla, jotta auton paperityöt ehditään tehdä ennen kuin final exit -viisumia pitää hakea. Olimme jo aiemmin päättäneet ottaa merikontin, jolla lähettää maallinen omaisuutemme Suomeen – kaukaiselta tuntuu se aika kun saavuimme maahan kahden matkalaukun ja muutaman postitetun paketin kanssa! Vaikka meillä ei olekaan juurikaan omia huonekaluja, tavaraa on kuitenkin kertynyt, erityisesti lasten syntymän jälkeen. Miehen työpaikka järjestää työsuhteen päättyessä tavaroiden kuljetuksen toiseen maahan, tai voi ottaa könttäsumman rahaa ja hoitaa itse kuljetuksen hankkimisen. Me teimme jälkimmäisen ja tosiaan lähes kaikki tavaramme lähtivät jo kuukausi sitten kohti Suomea. Olemme eläneet koko marraskuun matkalaukuista käsin. Ne muutamat harvat omat huonekalut joita meillä on olemme myyneet tai lahjoittaneet, ja nyt talo on jo varsin tyhjä. Lapsille ikävintä on ollut olla koko kuukausi ilman lelujansa, onneksi säät ovat suosineet ulkoleikkejä ja päiväkodissa/koulussa on voitu käydä koko kuukausi. Koronatartunnat ovat olleet laskusuunnassa täällä ja tapauksia on tällä hetkellä koko maassa itse asiassa vähemmän kuin Suomessa. Lasten hoitopaikka on säästynyt tartunnoilta ja tartuntaepäilyiltä koko syksyn ajan, mikä on ollut onni.

Lentojen päivämäärää ja aikaa on jo vaihdettu kahdesti, sillä lentoliikenne ei ole ennallaan täällä, niin kuin ei missään päin maailmaa tällä hetkellä. Maan rajat avautuvat virallisesti täysin vasta 1.1.2021, mutta maasta kyllä pääsee ulos, varsinkin jos on valmistautunut koronatestaukseen sekä siihen että lentoajat voivat muuttua eikä kaikkina päivinä lennetä kaikkia lentoja. Toivon että pääsemme omille lennoillemme ilman suurempaa härdelliä, mutta Suomeen pääsyyn uskon luultavasti täysin vasta sitten kun kone laskeutuu Helsinki-Vantaalle. Suomen päässä on sitten odottamassa kaksi koronatestiä ja niiden välissä 72 tunnin karanteeni, ja jos molemmat testit ovat negatiiviset, voimme liikkua vapaammin. Lennot tulevat olemaan mielenkiintoiset, emme ole lentäneet korona-aikana. Toivon etteivät koneet olisi kovin täynnä, jolloin turvavälejä olisi helpompi pitää. Ja että lapset jaksaisivat pitkän yölennon kunnialla. Lennämme yöllä täältä Saksaan, jossa on pitkä vaihto, ja sieltä sitten Helsinkiin.

Suomeen muutto tarkoittaa myös loppua tälle blogille. Jatkan sosiaalisen median parissa kirjoittamista mutta eri alustalla ja eri aiheista. Suomeen muutto tulee olemaan oma haasteensa, vaikka muuttoa odotankin. Kiitos kovasti kaikille seuraajilleni näiden kuuden vuoden aikana – toivottavasti elämäämme täällä on ollut mielenkiintoista seurata!

Korona, karanteeni, kuolema

Siinä se taas on, heti otsikossa, tuo viheliäinen virus josta en oikeastaan jaksaisi kirjoittaa enää yhtään, mutta joka on niin läsnä meidän kaikkien jokapäiväisessä elämässä että se löytää tiensä tavalla tai toisella nykyään aina blogikirjoituksiini. Tällä kertaa koronavirus tai covid-19 on aika lailla isossa roolissa, sillä aion kertoa siitä, millaista on sairastua koronaan, Saudi-Arabiassa.

Tarina alkaa muutama kuukausi takaperin kun saavuimme isolta road tripiltämme kotiin, elokuun lopussa. Heti kotiin pääsyn seuraavana aamuna pojalle nousi lievä kuume, ja koska olimme matkustaneet, veimme hänet lääkäriin jossa häneltä otettiin koronatesti. Testi tuli takaisin negatiivisena ja kuumekin hävisi yhdessä päivässä, joten emme ajatelleet siitä sitten mitään kummempaa. Seuraavalla viikolla tyttärellä nousi lievä kuume, joka kesti muutaman päivän. Ajattelimme että hän on saanut saman pöpön mikä pojalla oli edellisellä viikolla. Lapset olivat olleet koulun kesäleirillä muutaman päivän ennen tyttären sairastumista, ja lähinnä kouluun paluuta ajatellen ajattelin että olisi hyvä testata tytärkin – näyttää että kyseessä nyt on vain flunssa. Lisäksi minulla ja miehelläni oli lieviä flunssaoireita mutta ei kuumetta, joten meidät kolme otettiin koronatestiin. Poikaa ei testattu uudelleen kun hänellä oli jo yksi negatiivinen tulos alla.

Testi otettiin sairaalassa ja meille aikuisille se oli hyvin nopea toimenpide. Tyttären testin otti lastenlääkäri joka kyseli muuten vähän tytön voinnista, ja määräsi myös flunssalääkkeitä hänelle. Testi otettiin sekä nenästä että nielusta, ja tytär ei siitä ihan hirveästi välittänyt. Sitten mentiin kotiin odottamaan tuloksia, jotka tulivat hieman tipotellen. Minulle soitti hoitaja ja kertoi tulokseni olleen negatiivinen, ja mies näki oman negatiivisen tuloksensa sairaalan tietokannasta. Mutta samasta tietokannasta näimme myös, että tyttären testitulos olikin positiivinen. Ja sitten sairaalasta soitettiinkin ja kysyttiin iso kasa kysymyksiä. Ensimmäinen hoitaja oli sitä mieltä että tytär pitäisi ottaa sairaalaan osastolle hoitoon, mutta saimme hänet vakuutettua siitä että tytär oli itse asiassa varsin terve jo. Olimmekin aivan ihmeissämme tuloksesta, sillä tyttären oireet olivat tosiaan olleet niin lieviä. Kuumetta oli ollut 37,5 astetta kahtena päivänä ja vähän flunssaa. Siinä vaiheessa kun testitulos tuli tyttö oli jo lähes oireeton. Mietimme myös miten tytön tulos oli ainoana positiivinen ja meillä muilla negatiivinen, koska kaikilla meillä oli ollut pientä flunssaa. Vaihtoehtoja on kaksi: joko meillä kaikilla oli korona mutta vain tyttärellä se näkyi testissä, tai sitten meillä kellään ei ollut koronaa ja tyttären testitulos oli jostain syystä väärin. Lopullista totuutta emme tule koskaan tietämään, mutta luulen että meillä kaikilla oli korona. Minulla oli flunssan lisäksi ihmeellistä voimattomuutta viikon verran, en esimerkiksi jaksanut yhtenä iltana nostaa kattilaa liedeltä ja tiputin sen ruokineen kaikkineen. Mutta kaiken kaikkiaan selvisimme koronasta hyvin lievillä oireilla, onneksi. Kieltämättä pidin tytärtä hyvin tarkasti silmällä parin päivän ajan saatuamme testituloksen, mutta hän oli koko ajan erittäin hyväkuntoinen ja parantui nopeasti viruksesta.

Se, mikä ei mennyt nopeasti, oli karanteeni. Koska perheessä oli koronatapaus, emme saaneet poistua talosta 14 päivään. Tytär olisi saanut poistua jo 10 päivän jälkeen, koska oli oireeton viimeiset kolme päivää (ja enemmänkin, viimeisen karanteeniviikon meillä kellään ei ollut enää oireita) mutta meillä lopuilla karanteeni oli 14 päivää, koska olimme olleet tekemissä koronapotilaan kanssa. Ne olivat piiiiitkät 14 päivää! Onneksi meillä on takapiha, että pääsimme edes vähän ulkoilemaan, mutta oli aika tuskaista kun ei päässyt edes ulos kävelemään. Ulko-ovemme eteen tuotiin keltainen roskis, johon meidän oli tarkoitus laittaa jätteemme – virushan voi tarttua roskienkin mukana, joten leirin työntekijät halusivat eristää meidän roskahuoltomme yhteen näkyvään roskikseen. Kätevästi se keltainen roskis – jota myös kutsutaan nykyään leirissämme nimellä bin of shame – kertoo kaikille leiriläisille että tuossa talossa on koronatapaus… Tuntui kuin meillä olisi ollut rutto, ikkunasta vilkuttelimme kavereille jotka kävivät silloin tällöin katsomassa talon edessä että mikä status meillä on. Puhelin piippasi kuumana kun tieto lähti leviämään sairastumisesta, ja mitä yllättävimmät ihmiset ottivat minuun yhteyttä, joten tieto todella levisi nopeasti ja laajalle. Yksi karanteenin käytännöllisistä ongelmista oli miettiä miten saamme ruokaa, kun talosta ei saa poistua. Saudi-Arabiassa ruoan tilaaminen netin kautta ei toimi aina niin hyvin kuin toivoisi. Yhdessä kaupassa ruokakassin toimitusaika oli vasta viiden päivän päästä, ja toisessa toimitus olisi ollut seuraavalle päivällä, mutta he eivät toimittaneet kotiin vaan ostokset piti hakea kaupasta. Naapuriperheet auttoivat vuorollaan hakemalla meille ruokaa, ja minä sain silmätulehduksenkin karanteenin aikana johon yksi kaveri kävi hakemassa silmätipat apteekista.

Koska emme saaneet olla missään tekemissä kenenkään kanssa 14 päivän aikana emme luonnollisesti voineet pitää nanny Susania töissä sinä aikana. Mutta nanny Susan oli muutenkin jäänyt määrittelemättömäksi ajaksi vapaalle sen jälkeen kun palasimme road tripiltämme. Susan oli ollut meillä talonmiehenä lomamme ajan, ja olin sanonut hänelle ettei hänen tarvitse olla joka päivä paikalla vaan hän voi olla kotona, missä häntä tarvitaan enemmän. Susanilla oli nimittäin ollut koko kesän murhettä miehestään, jolla oli lukuisia terveysongelmia, päällimmäisenä sydämeen liittyvää kremppaa ja hoitamaton diabetes, joka oli aiheuttanut ison avohaavan hänen kantapäähänsä. Kun tulimme takaisin road tripiltä löysin Susanin kyynelissä kotoamme. Miehen tila oli romahtanut, mutta hän kieltäytyi menemästä sairaalaan. Olen siinä käsityksessä että heidän avioliitossaan Susanin on ollut vaikea toimia miehen tahtoa vastaan, vaikka tahto olisikin järjetön, kuten nyt tässä tapauksessa. Sanoin Susanille että hänen pitää saada mies sairaalaan, muuten mies kuolee heidän kotiinsa, ja vannotin että Susan tilaa heti kotiin päästyään ambulanssin. Annoimme Susanille palkan ja vähän ekstraa, ja sanoin että hänen ei tarvitse nyt tietenkään tulla töihin niin kauan kuin tilanne on tällainen. Ja onneksi sanoin, koska muuten Susan olisi saattanut saada meiltä koronan, mikä nyt olisi vielä puuttunut tästä katastrofista! Susan oli lopulta saanut miehensä sairaalaan, missä oli todettu että jalka oli mennyt niin huonoon kuntoon että se oli pakko amputoida. Mies oli herännyt vielä leikkauksen jälkeen, mutta lopulta ei ollut enää selvinnyt amputoinnin ja sydänongelmien aiheuttamasta rasituksesta, vaan hän kuoli noin oltuaan noin viikon sairaalassa.

Susan oli luonnollisesti hyvin järkyttynyt, ja huolissaan tulevaisuudessa. Susanin pojat ovat vasta 13- ja 15-vuotiaat, ja nyt Susan on ainoa elättäjä perheessä. Lisäksi Susan ei voinut jäädä Saudi-Arabiaan, koska hän oli miehensä oleskeluluvan alla, vaan hänen piti muuttaa takaisin kotimaahansa melko nopealla aikataululla. Susan ja pojat ovat jo nyt lentäneet Filippiineille. Paperityö Saudi-Arabiasta lähtemisessä on aina aikaavievää ja monipolvista, puhumattakaan siitä että kuolemantapaukseen liittyy oma byrokratiansa. Lentojen järjestiminen ulos Saudi-Arabiasta pandemia-aikaan on myös ihan oma lukunsa. Näimme Susanin vielä kerran ennen hänen lähtöään, pyysin Susanin meille kahville. Omaan tyyliinsä Susan halusi vielä siivota talon lattiasta kattoon ja silittää meidän vaatteet, vaikka olin nimenomaan painottanut kutsussa että hänen ei tarvitse tulla enää töihin vaan haluamme nähdä hänet muuten. Susan oli todella tärkeä osa meidän arkemme toimivuutta ja auttoi paljon erityisesti silloin kun poika oli vauva, joten nyt saamme pärjätä ilman sitä apua. Meillä ei ole täällä perhettä, joten esimerkiksi iltamenoihin luotettavan lapsenvahdin saaminen on vaikeaa – siinäkin Susan oli korvaamaton. Jäänkin todella kaipaamaan Susania ja toivon että hän saa elämänsä järjetykseen Filippiineillä.