Ramadan, korona ja hippusellinen toivoa

Ramadan, muslimien pyhä paastokuukausi, alkoi Saudi-Arabiassa perjantaina (tai torstai-iltana, mutta perjantai oli ensimmäinen paastopäivä). Tämä on nyt jo viides ramadan jonka minä vietän Saudeissa, ja varmasti erikoisin tähän mennessä, kiitos koronan. Ramadanin aikaan muslimit tapaavat paljon sukulaisia ja ystäviä, mikä ei nyt ole niin hyvä idea, kun elämme sosiaalisen eristäytymisen aikaa. Yksi asia mikä on aina ollut hankalaa ramadanin suhteen on ollut ulkona syöminen, ainakin meille ei-muslimeille. Muslimithan paastoavat ramadanina päiväaikaan, eikä kaupungilla sovi meidänkään syödä tai juoda yleisillä paikoilla silloin. No, kaupungille ei nyt niin ole asiaa eikä ravintolatkaan ole auki, olemmehan huhtikuun alusta saakka olleet täyden ulkonaliikkumiskiellon alla, mutta osa ravintolaista on toimittanut yhä ruokaa kotiin. Ruoan tilaaminen ravintolasta saattaa olla nyt sitten vieläkin vaikeampaa kuin aiemmin. Yritimme tilata torstaina vielä pitsaa, juuri ennen ramadanin alkua, mutta emme pääseet millään läpi yhteenkään ravintolaan, vaikka aloitimme tilaamisen yrittämisen jo ennen neljää iltapäivällä. Nyt näyttää siltä että ravintolat toimittaisivat ruokaa ramadanina aikavälillä 15.00 – 03.00, mutta emme ole vielä kokeilleet toimittaako yksikään ravintola meille. No, onneksi ruokaa saa yhä kaupasta ihan hyvin.

Olen paljon miettinyt sitä, miten tilanne vaikuttaa eri lailla eri ihmisiin ympäri maailmaa. Meillä täällä Saudi-Arabiassa luokka- ja tuloerot ovat hyvin näkyviä, ja viime aikoina olen ollut huolissani nannystämme Susanista, personal traineristamme Mohamedista ja taksikuskistamme Aboobackerista. Kaikilla kolmella tulot ovat lakanneet täysin koronan myötä, eikä heille ole mitään avustusta tulossa ainakaan Saudi-Arabian valtion osalta. Olen pitänyt heihin kaikkiin yhteyttä WhatsAppilla, ja Susan kertoi miehensä olevan sairaalassa – hänellä on sydänvaivoja. Mohamed ja hänen vaimonsa ovat molemmat personal trainereita, joten heillä on talous varmasti tiukalla. Aboobackerin perhe on suurimmaksi osaksi Intiassa, mutta en tiedä mitä hän täällä tekee, kun taksia ei saa ajaa. Ylipäätään mietin työläisiä, kuten leirimme puutarhureita. He asuvat varmaan ainakin neljä miestä samassa huoneessa eikä rahaa ole tuhlattavaksi. Epäilen että heillä ei  ole minkäänlaista sairausvakuutusta, joten jos he sairastuvat, lääkärissä käyminen on hyvin kallista eikä sairaalaan lähdetä kovin helposti. Luulen että Saudi-Arabialla tulee olemaan iso työ juuri tällaisen työväestön parissa viruksen nitistämisessä.

Tänään tuli viimein, pitkästä aikaa, vähän hyviäkin uutisia. Saudi-Arabia helpottaa ulkonaliikkumiskieltoa siten, että ulkoilla saa aikavälillä 09.00-17.00. Osa kaupoista avaa jälleen ovensa (viime viikot vain ruokakaupat ja apteekit ovat olleet auki), mutta ravintolat, kahvilat, parturit, kuntosalit ja elokuvateatterit pysyvät yhä kiinni. Aloin heti suunnitella retkeä autiomaahan ensi viikonloppuna, vaikka säät alkavat olla jo liian kuumat autiomaareissuihin – tänään on ollut 41 astetta lämmintä ja ulkona on hiekkamyrsky, ei siis mikään ideaali ulkoilusää. Meillähän on asiat olleet hyvin koko ajan omassa pikku leirissämme, sillä olemme voineet ulkoilla leirin sisällä. Suuri osa ihmisistä alueellamme ei ole voinut poistua kotoaan, koiraakin on saanut käydä ulkoiluttamassa 100 metrin säteellä omasta kodistaan ja vain tiettynä aikana päivästä. Mutta olen silti viettänyt lähes koko huhtikuun kotona ja kotileirissä, lähinnä viihdyttäen ja opettaen lapsia ja kävellen iltaisin ympäri leiriämme kuin hamsteri juoksupyörässä (leirin kävelee reunoja pitkin ympäri muuten noin 12 minuutissa ja askeleita kertyy minun pienillä koivillani noin 1500 per kierros, fyi). Haluaisin ulos, ihan minne vaan, oli kuuma tai hiekkamyrsky.

Koska olemme kaikki olleet enemmän tai vähemmän jumissa pienessä kotileirissämme – osa kriittisten alojen työntekijöistä on käynyt vielä työpaikoillaan täältäkin käsin – täällä näkee koko ajan ihmisiä ulkoilemassa ja yrittämässä pysyä niin henkisesti kuin fyysistestikin kunnossa. Koska kuntosali on suljettu, jotkut treenaavat irtopainoilla ja rekan renkailla jalkapallokentällä. Aamuisin ja iltaisin näkee leiriä ympäri juoksevia ihmisiä, ja naapurikadulla vanhempi pariskunta pelaa jalkapalloa keskenään tiellä (liikennettä ei koskaan ollut valtavasti leirissämme, ja nyt sitä ei ole juurikaan). Tenniskenttä on yhä auki ja siellä mätkitään palloa nyt innolla. Ulkoilen yleensä sään salliessa lasten kanssa aamuisin mahdollisimman aikaisin ja iltapäivällä neljän viiden maita, koska keskellä päivää on niin kuuma. Näemme yleensä aika lailla samoja ihmisiä samoissa kohtaa leiriä ulkoillessamme, ja päivät alkavat muistuttaa suuresti toisiaan – elokuva Groundhog day tulee vahvasti mieleen. Myös aivan tuntemattomat ihmiset ovat alkaneet jutella minulle, erityisesti varmasti lasten vuoksi. He muistelevat yleensä omia, jo aikuisia lapsiaan, jotka ovat jossain muualla kuin täällä Saudeissa. Moni miettii ääneen että ollapa lapsi ja vailla huolia (mikä ei pidä täysin paikkaansa, tytär kyllä ymmärtää yllättävän paljon tilanteesta). Osa päivittelee kuinka korona-virus on jumalan meille lähettämä vitsaus jotta oppisimme elämään ihmisiksi. Monet juovat kahvia talojensa edessä ja tarkastelevat elämää kaduilla. Jotkut naiset ajavat autolla ympäri leiriä hissukseen että ajotaito pysyisi yllä. Muutama päivä sitten näimme miehen, joka ajoi omia hiuksiaan portailla istuen, peili kädessä.

Lasten koulu on yhä kiinni, eikä kouluilla ole ainakaan vielä valtionvallan lupaa avatakaan oviaan. Tyttärellä oli koulun zoom-palaveri viime viikolla, meille hieman epäkätevään ilta-aikaan kello 19.30 (tytär menee yleensä niihin aikoihin jo nukkumaan, mutta arabilapset tuntuvat valvovan myöhään). Oli ihan hauska nähdä tyttären luokkakavereita ja opettajaa sekä koulun omistajaa, mutta joukko neljä-viisivuotiaita ryhmäpuhelussa oli aika kaoottista kuultavaa ja katsottavaa. Kulttuurierot tulivat kyllä taas hyvin esille kun pienet arabilapset kertoivat kuinka I love you and miss you so much, ja myöhemmin tyttären luokan äitien WhatsApp-ryhmässä meno oli aivan samanlaista, höystettynä kymmenillä erilaisilla sydänemojeilla ja tunteikkailla toiveilla siitä kuinka inshallah pian lapset pääsisivät kouluun. Tyttären opettaja päätti zoom-puhelun puheeseen siitä kuinka meidän täytyy muistaa pestä käsiä, pysyä kotona ja rukoilla jumalaa lopettamaan tämän viruksen eteneminen. Epäilen, että Suomessa koulujen zoom-palaverit eivät lopu näihin sanoihin?

Elämää ulkonaliikkumiskiellon alla

Maanantaina tapahtui se, mitä olimme pelänneet seuraavaksi tapahtuvan: suureen osaan Saudi-Arabian kaupunkeja julistettiin täydellinen ulkonaliikkumiskielto. Koska Saudi-Arabiassa tämänkaltaisia päätöksiä voidaan tehdä nopeasti, kielto alkoi jo heti seuraavana päivänä. Meidän kaupunkimme ja alueemme on yksi niistä, joissa alkoi kattava ulkonaliikkumiskielto. Aiemmin meillä oli osittainen ulkonaliikkumiskielto iltaseitsemästä aamukuuteen, jota sitten kiristettiin alkamaan jo kolmelta iltapäivältä, ja sitten tuli tämä. Meidän koronatilanne ei ole mitenkään kaoottinen, tapauksia on joitakin tuhansia ja kuolemista puhutaan sadoissa, mutta otteet epidemian nujertamiseksi ovat olleet tiukkoja heti alusta alkaen Saudi-Arabiassa.

Olimme viime viikon lauantaina vielä ajelemassa autiomaassa. Koska kaikki on ollut täällä kiinni jo useita viikkoja, ovat autiomaaretket olleet niitä yksiä harvoja asioita joita on voinut tehdä. Nyt näyttää siltä että tämä retki oli viimeinen vähään aikaan. Meidän ulkonaliikkumiskieltomme sallii ainoastaan ruokakaupassa tai apteekissa tai lääkärissä käymisen, ja tämän pitää tapahtua aikaikkunassa 06.00 – 15.00 (oletettavasti hätätilanteessa ulos voi lähteä muulloinkin). Asiointi tulee hoitaa oman alueen palveluissa, mahdollisimman lähellä, ja parasta olisi jos ruoan ja lääkkeet tilaisi kotiin. Kaupassa saa käydä yksi ihminen taloudesta, ja ulkona liikkuessa pitää olla valmis selittämään miksi on liikkeellä. Mieheni onkin hoitanut jo viikkoja ruokakaupassa käymisen yksin ja minä ja lapset olemme odottaneet kotona sillä välin, mutta kieltämättä nämä uudet rajoitukset saivat minut oikeastaan ensimmäistä kertaa koko kriisin aikana pohtimaan sitä loppuuko ruoka kaupoista. No, ei ole loppunut, mutta ihan kaikkea mitä olisin halunnut ostaa ei ole aina ollut tarjolla. Tämän kanssa voimme kuitenkin elää, pääasia että jotain syötävää on tarjolla. Jopa tietyt ravintolat toimittavat yhä kotiinkuljetuksena ruokaa (ruokalähetykset eivät kuulu ulkonaliikkumiskiellon pariin), eli emme ole nälkään kuolemassa. Lähetän kuitenkin taas miehen ruokaostoksille heti huomenna aamulla kello 07.00, heti kun kauppa aukeaa, koska silloin on paras mahdollisuus saada niitä tuotteita jotka ovat olleet välillä loppu. Tällaisia tuotteita ovat olleet liha, kana, lohi, tietyt pakasteruoat ja kananmunat, ainakin meidän kokemuksella.

Asumme aika pienessä leirissä, compoundissa, täällä Saudi-Arabiassa. Leirejä on Saudi-Arabiassa joka lähtöön, joissakin on vain muutamia taloja, joissakin taas satoja tai jopa tuhansia. Isoimmat leirit muistuttavatkin omia kaupunkejaan olemukseltaan ja kooltaan. Meillä asukkaita on joitakin satoja emmekä ole minkään tietyn firman leiri. Jotkut isot yhtiöt täällä ovat rakennuttaneet omille työntekijöilleen ja heidän perheilleen omat compoundit, mutta meillä on asukkaita ihan laidasta laitaan, mitä tulee työpaikkaan. Kenties suhteellisen pieni kokomme ja se, ettemme ole minkään firman suorassa alaisuudessa on vaikuttanut siihen että meidän leirissä voi yhä ulkoilla, vaikka alueellamme onkin ulkonaliikkumiskielto. Meilläkin on uima-altaat, kuntosali ja muut yleiset tilat kiinni (ravintola toimii take-awaynä ja pieni kauppa on yhä auki), mutta leirissä voi liikkua ja jopa kaksi leikkipuistoa ovat auki. En ole kyllä päästänyt lapsia enää moneen viikkoon leikkipuistoon, sillä yritämme pitää sosiaalista eristäytymistä muihin yllä ja tämä on vaikea pala tyttärelle purtavaksi. Jos menemme puistoon, siellä on takuuvarmasti kavereita joiden kanssa haluttaisi leikkiä. Eivätkä lapset oikein jaksa muistaa sitä että ei saisi mennä ihan kiinni muihin ihmisiin. Tässä tilanteessa on kuitenkin kullanarvoista se että voimme yhä liikkua ulkona, käydä pyöräilemässä, kävelemässä, leikkiä pikkuautoilla jalkakäytävällä ja jutella muiden ihmisten kanssa, joskin mieluusti pienen etäisyyden päästä.

Lasten päiväkoti/koulu ilmoitti juuri ennen kattavan ulkonaliikkumiskiellon alkua että he jatkavat etäopetusta ja tekevät oppilaille viikottaiset puuhalaatikot sekä virtuaalisia tapaamisia luokan kesken. Laatikot olisi ollut tarkoitus noutaa koululta tai ainakin sen leirin portilta, missä koulu on (kaikki leirit on suljettu ulkopuolisilta, esimerkiksi ruokalähetys pitää noutaa portilta). Nyt tämä suunnitelma ei luonnollisesti toteudu, ja koululta tuli vain viesti että kaikki opetus on nyt tauolla ja koulu on kiinni. Olen tähän mennessä saanut ensin puuhalaatikot molemmille lapsille ja sitten opetusaktiviteetteja sähköpostin kautta, mutta nyt ei ole sitten luvassa mitään. Oletan, että koulullakin mietitään miten tästä jatketaan. Olin itse toivonut että tämä kevätlukukausi (piti alkaa nyt huhtikuun alussa ja kestää kesäkuun alkuun, täällä lukukausia on kolme vuodessa) voitaisiin siirtää kesän aikana pidettäväksi, mutta kukapa sen tietää miten kauan koulut ja lähes koko yhteiskunta pysyvät suljettuna. Pojan suhteen en kauheasti huoli, hän on niin pieni vielä ettei edes ymmärrä mitä oikeastaan tapahtuu, mutta tytär kaipaa kovasti koulua, kavereita, opettajia – ja harrastuksiansa. Baletti jatkuu nyt virtuaaliopetuksena ja yritän keksiä tyttärelle tekemistä täällä kotona.

Eristäytymisen vaikutuksista ihmismieleen on keskusteltu nyt paljon. Käynnissä on sellainen ihmiskoe, jota kukaan meistä ei olisi voinut aavistaa muutama kuukausi sitten. Niin kuin varmaan kaikilla muillakin, minulla on hyviä ja huonoja päiviä asian suhteen. Tänään on ollut hyvä päivä. Olen jaksanut keksiä lapsille tekemistä lähes koko päivän ajan, olemme onnistuneet ulkoilemaan kahdesti (huolehdin jonkin verran siitä, että lasten fyysinen tekeminen jää nyt vähemmälle ja ruutuaika on kyllä lisääntynyt siitä, mitä se yleensä on), meillä oli hyvää lohta ruoaksi pääsiäisen kunniaksi, olemme kaikki terveitä, miehellä on työpaikka, ja ylipäätään fiilis on ihan hyvä. Näen koronakriisin vaikutuksen myös laajemmalti esimerkiksi siinä kuinka luonto on elpynyt ympäri maailmaa näinä viikkoina ja mietin, voisiko yhteiskunta oppia tästä jotakin. Mutta on päiviä jolloin tuntuu että mihinkään ei pääse, en keksi mitään järkevää tekemistä lapsille, lapset huutavat, tappelevat ja riehuvat, ulkoillessa tekisi mieli sosialisoida vapaasti muiden kanssa ja antaa myös lasten leikkiä vapaasti muiden kanssa (koska niin monet muut ihmiset leirissämme niin tekevät). Ja aina välillä tuskastuttaa se, kuinka kauan tässä kaikessa voi kestää, koska pääsisimme seuraavan kerran käymään Suomessa, ja palaako yhteiskunta enää koskaan siihen mitä me joskus pidimme normaalina. Olen jonkin verran myös miettinyt sitä, millaista olisi olla eristyksissä yksin. Monet sanovat että se käy psyykkeen päälle pidemmän päälle. Minun on niin vaikea kuvitella tätä, koska minulla ei juurikaan ole aikaa yksin näinä päivänä. Kello on kohta yhdeksän illalla ja viimeinen tunti on ollut ensimmäinen hetki sitten aamukuuden, jolloin en ole hoitanut lapsia, leikkinyt, askarrellut, siivonnut tai laittanut ruokaa. Itse en toisinaan mitään niin haluaisi kuin saada olla rauhassa. Hieman kateellisena luen kavereiden Facebook-päivityksiä joissa on joogattu tuntikaupalla virtuaalijoogan tahtiin tai aloitettu etänä uuden kielen opiskelu tai luettu älytön kasa uusia kirjoja koska kerrankin on aikaa ja voin hiljentyä tärkeiden asioiden äärelle. Minulla on vähemmän aikaa itselleni kuin varmaan koskaan ennen, ja lisäksi erityisesti tyttären kohdalla tuntuu että minun täytyy olla vakaa ja vahva aikuinen, joka näyttää että ei tässä mitään hätää, kaikesta selvitään, leuka pystyyn vaan. Vaikka itsestäkään ei aina tuntuisi siltä.