Arjen apulaiset

Mieheni matkustaa paljon työnsä puolesta. Tälläkin hetkellä hän on työmatkalla Lontoossa, joskin on palaamassa onneksi kotiin tänään illalla. Kun mieheni on poissa, pyöritän arkea kahden lapsen kanssa yksinhuoltajana, kuten tapaan sanoa puolivakavissani. Mutta en onneksi ole totaalisen yksin vaan minulla on loppujen lopuksi paljon apukäsiä arjessani, vaikka sukulaiset ovatkin kaukana Suomessa eivätkä siten voi auttaa arjessamme.

Arkisin tytär käy esikoulua ja poika käy samassa koulussa hoidossa. Koulubussi lähtee leirimme keskusaukiolta 7.30, ja aamulla kipitämme bussiin enemmän tai vähemmän kiireessä. Yritän laittaa eväät ja koulupuvut jo valmiiksi edellisenä iltana, sillä en ole aamuihmisiä ja inhoan etsiä hukassa olevia tavaroita kiireessä. Kouluun meidät ja naapurin toisen perheen vie pikkubussilla intialainen kuskimme Haris. Haris on iso mies, joka ei paljoa puhele, mutta on luotettava ja ajallaan. Haris myös ajaa meidät vanhemmat takaisin kotileiriin sitten kun lapset on saatu kouluun. Koulureissuilla vaihdan kuulumiset muiden äitien kanssa ja juttelen tyttären ja pojan opettajien kanssa kaikki käytännön asiat – onko vesipullo hukassa, tarviiko poika vaihtovaatteita, kenen synttärit ovat seuraavalla viikolla, ja niin edelleen.

Kun lapset on saatu kouluun, alkaa muutama tunti omaa aikaani. Kolmena aamuna viikossa tapaan personal trainerini Mohamedin. Aloitin treenaamaan Mohamedin kanssa syyskuussa, sillä kahden lapsen synnytyksen ja vauvavuosien jälkeen tuntui että kuntoni on aika huono. En myöskään ollut kauheasti ehtinyt urheilla silloin kun poika oli vielä kotona, nyt aamujen hoitopaikka mahdollistaa sen että voin urheilla – ainakin silloin kun lapset eivät ole kipeänä, mikä aina sekoittaa pakkaa. Mohamed on puoliksi egyptiläinen, puoliksi italialainen, ja hän on asunut mm. Venäjällä ja Saksassa. Hän puhuukin montaa eri kieltä ja treenaa monien eri kansallisuuksien kanssa. Salaa Mohamed haaveilee muutosta takaisin Eurooppaan ja erityisesti pohjoismaihin, sillä hän haluaisi saada tyttärensä kouluun siellä. Minulta hän kyselee silloin tällöin siitä millaista Suomessa on asua. Vastaan aina että olen itsekin ollut jo kohta kuusi vuotta poissa Suomesta, mutta kyllä siellä on monia hyviä asioita, kuten puhdas ilma, hyvä koulutus ja siellä on melko turvallista. Personal trainer tuntuu yhä aika luksukselta. Luultavasti minulla ei ihan pian tule olemaan varaa tai aikaa palkata sellaista sitten jos ja kun palaamme Suomeen, varsinkin jos ajatuksena on että palaan töihin jollain aikataululla. Nyt onkin hyvä aika panostaa omaan hyvänvointiin. Tavoitteena on, että oppisin tekemään painonnosto-ohjelman itse, ja voisin seurata sitä sitten kun en enää treenaa Mohamedin kanssa. Mohamed antaa myös ohjeita ruokavalion suhteen, joita seuraan enemmän tai vähemmän tunnollisesti. Olen kyllä huomannut eron omassa jaksamisessa ja ulkomuodossa sen jälkeen kun aloitin treenaamaan Mohamedin kanssa, ja vaikka treenit ovat rankkoja, tykkään kovasti niistä.

Aamuisin yritän hoitaa myös kaiken muun sellaisen, mikä vaatii aikaa ja keskittymistä. Kuten esimerkiksi tämän blogin kirjoittamisen, mutta myös suomen tuntieni suunnittelun tai jos minulla on muita töitä hoidettavanani. Välillä käyn ostosbussilla kaupungin ostareissa ostoksilla ja tapaan ystäviä, Viime aikoina olen yrittänyt siivota talosta ylimääräisiä tavaroita kierrätykseen.

Lapset pääsevät koulusta puolenpäivän aikaan, ja ajelemme taas bussilla Harisin kyydillä hakemaan lapset ja sitten palaamme kotiin. Puolenpäivän aikaan saapuu myös nannymme Susan, joka on kanssamme arkisin noin 12-17. Susan on reilu 50-vuotias, pieni filippiiniläinen nainen, jonka mies on täällä töissä ja jonka teini-ikäiset lapset käyvät filippiiniläistä koulua täällä. Viime aikoina Susan on kyllä puhunut siitä, että hän aikoo lähettää teini-ikäiset poikansa Filippiineille käymään koulua ja asumaan veljensä kanssa. Saudi-Arabiassa täytyy maksaa nykyään eräänlaista veroa tai maksua perheestä. Esimerkiksi mieheni maksaa minusta ja lapsista maksua, joka tuplaantuu joka vuosi. Filippiiniläiselle perheelle maksut alkavat olla jo aika kalliita, ja ymmärrän että Susan haluaisi poikien palaavan Filippiineille, mutta hän tuntuu myös olevan vähän surullinen asiasta. Täällä on paljon filippiiniläisiä naisia, jotka ovat jättäneet ihan pienetkin lapsensa esimerkiksi oman äitinsä hoitoon ja tulleet paremman elannon perässä tänne, ja se on kyllä todella surullista. Itse saa olla onnekas siinäkin asiassa, että perhe saa olla yhdessä eikä rahan vuoksi lapsia tarvitse erottaa vanhemmistaan.

Susan  siivoaa, tiskaa, pesee pyykit ja silittää. Tarvittaessa Susan katsoo myös lapsia, mikä on iso apu arjessa erityisesti silloin kun mieheni ei ole täällä. Opetan kerran viikkoon suomea iltapäivisin, ja silloin Susan on lasten kanssa. Susan yleensä myös vahtii poikaamme tiistai-iltapäivisin, jolloin tyttärellä on balettitunti. Koska balettitunti on eri leirissä, joudun kulkemaan sinne taksilla (en aja eikä meillä ole kahta autoa), ja käyn yleensä vielä ruokakaupassakin sillä välin kun tytär on tanssimassa. Tämä arkiruljanssi on helpompi hoitaa ilman kohta kaksivuotiasta poikaamme, varsinkin kun minulla on yleensä kiire hoitaa kaikki ostokset ja ehtiä sitten vielä hakemaan tytär tanssitunnilta ajoissa. Jos mieheni ei ole työmatkalla tai ylitöissä, hän pääsee hakemaan minut ja tyttären tanssitunnilta, muuten joudun pyytämään taksikuskia odottamaan ja ajamaan meidät myös takaisin. Vakikuskinamme on ollut jo parin vuoden ajan intialainen Aboobacker, jonka veljet ja veljenpojat ovat myös kuskeina täällä Saudeissa. Aboobacker tuntee meidät hyvin ja kuljettaa mielellään minua ja lapsia, ja tuo välillä meille yllätyksenä intialaista ruokaa kotiovelle. Aboobacker haaveilee paluusta Intiaan perheensä luo. Hän on isosta perheestä ja vanhin poika peri perheyrityksen (leipomo), muut ovat etsineet onneaan mm. täältä Saudi-Arabiasta. Aboobacker on jo itsekin isoisä ja rakennuttaa koko ajan isompaa taloa Intiaan, koska perhe laajenee koko ajan. Hän on harras muslimi ja tykkää keskustella Intian poliittisesta tilanteesta kanssani.

Kun iltapäivän harrastukset ja minun opetukseni on hoidettu, Susan lähtee omaan kotiinsa tai vielä iltatöihin viiden jälkeen, ja minä alan valmistella samaan aikaan iltaruokaa lapsille ja itselleni. Syömme yleensä viimeistään kuuden maita, sillä lapset menevät yleensä nukkumaan jo 19.30 mennessä, aamut ovat sen verran aikaisia. Olen itsekin sängyssä jo yhdeksän maita, ja sitten arki jatkuu suunnilleen samanlaisena seuraavana päivänä, kunnes saapuu viikonloppu tai loma, ja silloin onkin sitten eri jutut.