Gergean-juhlaa

Alkuviikosta sähköpostiini pamahti ilmoitus siitä, että tyttären päiväkodissa juhlittaisiin tällä viikolla Gergean-juhlaa, joten lapset voisivat halutessaan pukeutua perinneasuihin ja tuoda pieniä lahjoja toisilleen, jopa masaharati tulisi käymään juhlissa. Minä ja mieheni emme olleet koskaan kuulleetkaan moisesta juhlasta saati masaharatista, mutta lähetin mieheni ostamaan suklaata tarjottavaksi juhlaa varten ja laitoin vähän siistimmän mekon tyttären päälle eilen, kun juhlaa vietettiin (saudiarabialaisia perinneasuja meillä ei ole, varsinkaan taaperokoossa). No, pienellä googlauksella selvisi että Gergean-juhla liittyy Ramadaniin, muslimien pyhään paastokuukauteen, jota on vietetty jo muutaman viikon ajan. Gergean on nimenomaan lasten juhla: perinteisesti lapset ovat kiertäneet naapurustossa laulaen lauluja ja keräten herkkuja ja pähkinöitä naapureilta. Eli vähän kuin halloween, paitsi että pukeudutaan perinnevaatteisiin! Gergeania vietetään yleensä Ramadanin 13., 14. tai 15. päivänä, täydenkuun aikaan. Ja mitä tulee masaharatiin – kyseessä on perinteisesti ollut mies, joka kiertää naapurustossa rumpua soittaen ja laulaen, herättäen aamuyöstä mahdollisesti nukkuvat ihmiset syömään ja juomaan ennen kuin aurinko nousee.  Ramadanin aikaanhan muslimit paastoavat auringonvalon aikaan ja syövät ja juovat öisin, joten ei kannata missata viimeistä mahdollisuutta syödä aamuyöstä ennen auringonnousua.

Päiväkodin sähköpostissa luki että lapset voivat halutessaan tuoda lahjoja ja herkkuja juhlaan, mutta pakollista se ei ole. Oltuamme tämän kouluvuoden samassa päiväkodissa osasin jo aavistaa, että suurin osa vanhemmista kyllä laittaa lastensa mukaan jotain. Tyttären päiväkodin lapsista ainakin 80 % on arabeja, ja suurin osa varmaankin saudeja. Muitakin kansallisuuksia toki on. Päiväkoti käyttää sähköistä viestintäjärjestelmää, jonka kautta tulee joka viikko kuvia siitä mitä lapset tekevät. Näitä kuvia katsellessa huomaa ryhmän koostumuksen kansallisuuksien suhteen: tyttäreni ryhmässä on noin 20 lasta, ja heistä kolme on vaaleita pellavapäitä – tyttäreni mukaan lukien. Loput ovat arabeja. On ehkä stereotypia sanoa että arabit ovat vieraanvaraisia ja tykkäävät juhlia isosti, mutta usein tämä stereotypia pitää paikkansa. Minun on ollut välillä vaikea tottua siihen miten paljon täällä annetaan lahjoja, ja tämä ei koske pelkästään arabeja mutta myös expateja. Jos järjestetään juhlat, ne järjestetään yleensä melko suureellisesti, ohjelmaan ja asuihin panostaen. Ja jos juhlissa tarjotaan ruokaa, sitä on aina valtavat määrät – tämän näkee myös paikallisissa ravintoloissa, joissa annokset ovat yleensä valtavia. Näin ollen päiväkodin Gergean-juhlissakin oli todella panostettu lasten asuihin ja lahjoihin. Meillä oli jokaiselle tyttären ryhmäläiselle pieni suklaapatukka, mutta tytär tuli kotiin valtavan kassin kanssa joka oli täynnä suklaata, keksejä, ilmapalloja, kyniä ja vihkoja, pähkinöitä jne. Olipa kassissa Ramadan-lyhtykin, johon saa sähkövalon päälle! Meidän pienet suklaapatukat näyttivät aika surkeilta tämän lahjamäärän äärellä… jouduin kyllä piilottamaan suurimman osan herkuista, sillä tytär ilmoitti jo päiväkodista kotiin tullessaan että hänellä on vähän huono olo. Mistäköhän johtuisi!

Juhlan ohjelmassa oli ollut eräänlainen bändi, joukko perinneasuihin pukeutuneita miehiä jotka soittivat rumpua ja lauloivat. Ilmeisesti tässä joukossa oli ollut se mystinen masaharatikin. Lapset olivat sitten laulaneet ja tanssineet mukana ja antaneet lahjoja toisilleen. Lapsille oli myös tehty hennatatuointeja. Tästä päiväkoti kyllä ilmoitti etukäteen ja pyysi kertomaan, jos emme halua lapselle hennatatointia tai jos lapsi on allerginen hennalle. Tyttärellemme ei ollut koskaan laitettu hennaa aiemmin joten allergisuudesta meillä ei ollut tietoa, mutta päätimme että antaa tytön nyt kokeilla hennatatuointia. Suomessa minun on vaikea kuvitella että päiväkodissa tai lapsille ylipäätään tehtäisiin mitään tällaista, mutta Saudeissa hennaaminen on suuri osa kulttuuria, myös lapsilla jo hyvin nuoresta iästä lähtien. Kaikissa isoissa juhlissa koristaudutaan hennalla, erityisesti naisille tehdään tatuointeja käsiin ja jalkoihin. Usein hennaa laitetaan myös ison elämänvaiheen muutoksen kunniaksi, esimerkiksi häissä tai lapsen synnyttyä. Minullekin on raskauksieni aikana useamman kerran ehdotettu hennatatuoinnin ottamista tulevan lapsen kunniaksi, mutta en ole kuitenkaan halunnut sitä tehdä raskaana ollessa – ja tätä arabit ovat ihmetelleet suuresti, sillä on ollut melkeinpä loukkaus kieltäytyä hennasta! Hennatatuointi kestää viikon pari, riippuen vähän siitä miten vahvaa henna on ja miten kauan sitä on pidetty iholla. Tytär ihmettelee suuresti omaa tatuointiaan ja sitä, että se ei lähtenytkään eilen kylvyssä irti. Säästyimme myös allergiselta reaktiolta, onneksi, mutta luulen että päiväkoti oli kyllä valinnut jotain mahdollisimman ihoystävällistä hennaa, kun lapsista on kyse.

 

IMG-20180530-WA0009

Yksi tyttären lahjakasseista ja hennatatuointi

 

Screenshot_20180530-114111

Masaharati ja kumppanit

Mainokset

Äitien päivät

Suomessa vietetään äitienpäivää toukokuun toisena sunnuntaina, kuten lukijani varmasti tietävät. Saudi-Arabiassa äitienpäivää vietetään yleensä jo maaliskuussa, samoihin aikoihin kuin britit juhlivat omaa vastaavaa juhlaansa. Meidän perheessä onkin viime vuosina vietetty äitienpäivää kahdesti, ensin maaliskuussa, sitten toukokuussa. Tänä vuonna toukokuun äitienpäivänä oli tavanomaista enemmän aihetta juhlaan, sillä minusta on tullut nyt kahden lapsen äiti. Poikamme syntyi huhtikuun lopussa ja totuttelemme nyt elämään nelihenkisen perheen elämää. Kiirettä ainakin on ihan uudella tavalla ja siksi en ole ehtinyt blogiakaan kauheasti päivittää, mutta kenties arki alkaa taas rullaamaan pikku hiljaa ja löydän enemmän aikaa kirjoittamiselle.

Olen nyt synnyttänyt kaksi lasta Saudi-Arabiassa ja ehkä vielä joskus kirjoitan sairaalakokemuksistani. Tyydyn nyt toteamaan että epäilen suuresti synnyttämisen olevan aika erilaista Suomessa kuin mitä se on täällä… toki vaikea sanoa, kun minulla ei tosiaan ole kokemusta Suomesta. Kaipaisin suuresti Suomen neuvolajärjestelmää. Täällä raskauden aikana tavataan lääkäriä tiuhaan, mutta synnyttämisen jälkeen ei juurikaan ole tarkastuksia, ei niin lapselle kuin äidillekään. Yleensä ottaen suku neuvoo täällä lapsenhoitoon liittyvät jutut kuten syöttämisen tai kylvettämisen, ja lääkärissä keskitytään vain mittaamaan paino, pituus ja tarkistamaan fyysinen puoli. Sama pätee äiteihin – mitään kysymyksiä jaksamisesta tai henkisestä puolesta on turha odottaa, vaan lääkäri keskittyy täysin vain fyysisiin mittauksiin ja tarkastuksiin. Vanha arabitapa on se, että synnyttänyt äiti meneekin asumaan omille vanhemmilleen lapsensa tai lapsiensa kanssa 40 päiväksi synnyttämisen jälkeen. Oma äiti auttaa lastenhoidossa ja toipumisessa raskaudesta. Minulla tietenkään ei ole mahdollisuutta tällaiseen, mutta mieheni vanhemmat olivat auttamassa täällä kolmen viikon ajan, mikä oli suuri helpotus erityisesti kolmevuotiaan tyttäremme kanssa.

Tyttäremme syntyi lähes kolme vuotta sitten mutta keskellä kuuminta kesää, ja silloin olimme pitkään ihan perheen kesken, sillä lähes kaikki ystävämme ja tuttavamme olivat matkoilla silloin. Elimme myös erilaista elämää silloin enkä tuntenut juurikaan muita pienten lasten äitejä, olimmehan tottuneet elämään kaksin mieheni kanssa ja minä kävin töissäkin. Nyt tilanne on ollut dramaattisesti erilainen. Meillä on käynyt paljon vieraita ja tyttäremme kavereita, ja suuri osa vieraista on myös tuonut tullessaan paitsi lahjoja niin myös käytännöllistä apua – olemme saaneet mm. itse tehtyjä smoothieita, tuoretta leipää, ylimääräisen vauvan sängyn/leikkikehän lainaan, ja tyttäreni päiväkotikaverien äidit ovat vieneet tytön aamuisin päiväkotiin ja hakeneet hänet iltapäivällä (minun olisi ollut vaikea ahtautua kimppataksiimme vauvan ja vauvan turvaistuimen kanssa). Yhteisöllisyys on asia josta pidän kovasti expat-elämässä, varsinkin tällaisessa elämänvaiheessa. On ollut huojentavaa tietää että voi saada apua tarvitessaan ja että meillä on tiivis yhteisö, jonka jäsenet tietävät millaista on olla kotona pienen vauvan kanssa. Olen todella arvostanut kaikkea apua, jota olemme saaneet. Välillä riittää sekin, että joku kuuntelee väsyneen äidin huolia ja sanoo että tuo on täysin normaalia, kyllä se siitä helpottaa.

Toinen asia mitä arvostaa uudella tavalla on se, että maksettua lastenhoitoapua on mahdollista saada täällä ihan eri tavalla kuin vaikkapa Suomessa. Työvoiman palkkaaminen on halvempaa ja täällä on totuttu kulttuurisesti siihen, että perheellä voi olla siivooja, nanny tai autonkuljetta apunaan. Suurella osalla expat-perheistä onkin nanny auttamassa, varsinkin jos lapsia on useampia. Mekin olemme miettineet osa-aika -nannyn palkkaamista, mutta asia saa jäädä nyt ainakin syksyyn, sillä pian kaikki pakenevat kesälomille – mukaan lukien me, kunhan saamme pojalle passin ensin hoidettua. Itse mietin vielä tarvitsemmeko nannyä ja kuinka paljon, ja tietysti sitä että miten löytää luotettava ja hyvä tyyppi, ja kuinka paljon ”koulutusta” lastenhoitaja tarvitsisi. Suomalaiset (ja omat) kasvatusperiaatteet eroavat jonkin verran siitä, miten täällä lapsia kasvatetaan, ja suuntaviivat on syytä tehdä selväksi nannyllekin. Mutta katsotaan nyt löydämmekö jonkun joka voisi auttaa meitä osa-aikaisesti, suurin osa nannyistäkin haluaisi tietysti kokopäiväduunin.