Luonnonvoimien armoilla

Viimeiset pari viikkoa Saudi-Arabiassa on ollut ihan hullut säät. Ensin meillä satoi viikon verran joka päivä – ei mitenkään  tyypillistä maassa, jossa yleensä sataa vain muutamia yksittäisiä kertoja vuodessa – ja nyt sateen jälkeen maan on vallannut kylmä säärintama. Yleensä näin helmikuun lopulla kevät on jo nupullaan ja lämpötilat nousevat 20-30 asteeseen, mutta nyt on ollut todella viileää. Sunnuntaina herätessäni ulkona oli +4 astetta lämmintä… tänä vuonna lämipimille vaatteille on ollut todella käyttöä! Viikon kestäneen sateen jäljiltä kaupunki on vieläkin sekaisin. Koska täällä sataa niin harvoin, maaperä ei oikein jaksa vetää sisäänsä yllättävää sademäärää, eikä infrastruktuurikaan ole rakennettu sadetta silmällä pitäen. Tämä sade oli pahin mitä olen nähnyt Saudeissa, ja itse asiassa se oli niin paha luonnonilmiö että muun muassa koulut ja päiväkodit olivat kiinni viime viikon lopulla. Ei välttämättä siksi, että niihin olisi tulvinut, vaan siksi että liikenne muuttuu entistä kaoottisemmaksi sateen myötä ja teillä ei ole turvallista liikkua. Tällä kertaa vettä tuli niin paljon, että useat tiet tulvivat ja paikoin vettä oli niin paljon, että autot olivat uponneet melkein kokonaan veteen.

20170221_104839

Kun tiet muuttuvat järviksi

Sanomattakin on selvää, että tällaisen tulvimisen jäljiltä on paljon siivottavaa. Vesi toi mukanaan irtomaata, joten monilla teillä on vielä isoja hiekkakasoja. Lisäksi vesi tuhosi jo ennestään huonoja teitä ja niihin on ilmestynyt uusia kuoppia. Monet kaupat ja kauppakeskukset tulvivat – ystäväni jakoi kuvan paikallisesta Harley Davidson -liikkeestä. jossa prätkät olivat metrin verran veden alla. Taloudellistakin haittaa sää on siis tuonut tullessaan. Monilla tulvi myös kotona, joko puutarhan kautta sisään tai sitten katto ei kestänyt sademäärää. Me selvisimme onneksi aika vähillä vaurioilla. Meillä tuli hieman vettä ja mutaa sisään puutarhan oven alitse, ja katto oli vuotanut hiukan portaikon kohdalla, mutta siinä se. Monilla vauriot ovat paljon suurempia. Facebook on täyttynyt kuvista joissa lapset uivat keskellä tietä, ihmiset melovat kumilautoilla tai talon omistaja kalastaa puutarhassaan. jossa kasvien sijaan on nyt reilusti vettä.

Toinen luonnonilmiö, joka on nyt koetellut meitä, on flunssa. Alan epäillä, että perheemme ei tervettä päivää näekään, niin usein olemme olleet flunssan kourissa nyt viimeisen puolen vuoden aikana. Onneksi uutiset tietävät kertoa, että pikkulapsi saattaa olla 10 kertaa vuodessa flunssassa – ja meillä mennään varmaan kohta jo tuon kymmenen kerran yli. Sairastelulle nyt ei paljoa voi, muuta kuin yrittää pestä kädet usein ja pitää muutenkin huolta hygienista, mutta onhan tämä todella rasittavaa. Tyypillisesti kuvio menee niin, että tyttö sairastuu ensin. Kun muutaman yön on hoitanut flunssaista ja huonosti nukkuvaa lasta itsekin minimaalisilla yöunilla, onkin erittäin otollinen hetki sairastua itse. Ja meillä aikuisilla flunssa kestää nykyään aina yli viikon, joskus enemmänkin, ja sitten tuntuu että seuraava tauti onkin jo nurkan takana. En ymmärrä, miten tällaiset sairasteluputket hoidetaan perheissä, joissa molemmat vanhemmat käyvät töissä. Saudi-Arabiassa mies ei jää kotiin hoitamaan sairasta lasta ellei kyseessä ole jokin poikkeustilanne, joten jos minä olisin kokopäivätöissä, se olisin minä joka olisi koko ajan poissa töistä  hoitamassa sairasta lasta. Onneksi suomen opetuksen pystyy järjestämään hieman joustavammin, joten freelancer-työni eivät ole niin kärsineet. Yritän käydä kerran viikkoon fitness pilates -tunnilla ja BodyPumpissa, mutta viime viikolla jouduin perumaan BodyPumpin siksi että lapsi oli kipeänä, tällä viikolla en pääse itse kun olen flunssassa. Tuntuu, että mitään harrastusta ei kannata aloittaa, kun en kuitenkaan pääse osallistumaan kunnolla. Jatkuvasti huonosti nukutut  yöt tekevät sen, että olo on kuin pienessä sumussa koko ajan ja ajatus ei leikkaa. No, ei auta kuin uskoa ja toivoa että tämä flunssaputki jossain vaiheessa helpottaa ja tyttären vastustuskyky karaistuu.

Mainokset

Leirielämää

Kuten olen useasti ennenkin kertonut, elämme Saudi-Arabiassa suljetulla asuinalueella, compoundissa, eli vapaasti suomennettuna leirissä. Tämä nykyinen asuinpaikkamme on jo kolmas leiri jossa asumme täällä, ja tähän astisista asuinpaikoistamme paitsi mukavin myös kaikista tiivein. Täällä on hyvin aktiivinen (nais)asujien ryhmä, jotka järjestävät monenlaista toimintaa – olen itse asiassa tulossa juuri rouvien aamupalalta, jossa tarkoituksena oli lähinnä tutustua uusiin ihmisiin ja nauttia leirin tarjoamasta ilmaisesta aamupalasta.  Leirissämme on esimerkiksi ryhmäliikuntatunteja todella runsaasti – on pilatesta, bodypumppia, uimatunteja, kickboxingiä, spinningiä, hiit-tunteja, joogaa ja niin edelleen. Monet rouvista ovat yritteliäitä myös muilla saroilla. Leirissämme myydään ruokaa ja leivonnaisia useamman rouvan toimesta, eräs rouva pitää taidetunteja lapsille, toinen vaate- ja sisustusputiikkia, ja nyt uutuutena leirin ravintolassa on tietovisa kerran kuukaudessa (!). Olen itsekin nyt osa tätä yritteliäiden rouvien joukkoa kun opetan suomea 0-3 kertaa viikossa. Määrä vaihtelee siksi, että opetettavina on kaksi kouluikäistä lasta ja yksi kahden nuoren lapsen äiti – todennäköisyys siihen, että joku lapsista ja/tai aikuisista on sairaana on aika suuri. Ja koska tyttäreni on kotona kanssani suurimman osan päivästä joudun vähän sumplimaan milloin suunnittelen opetuksen ja milloin itse asiassa opetan. Esimerkiksi lapsioppilaani käyvät yleensä iltapäivisin koulun jälkeen suomen tunnilla ja yritän opettaa tyttäreni päiväuniaikaan, mutta kaikki taaperoiden vanhemmat tietävät että joskus lapsia ei vaan huvita nukkua päiväunia tai ne jäävät jostain syystä lyhyeksi. Mutta jos siis ihmettelette miksen ole kirjoittanut blogia taas vähän aikaan niin se johtuu yksinkertaisesti siitä että olen ollut melko kiireinen! Ei ole ihan helppoa räätälöidä suomen yksityisopetusta useampi tunti viikossa. Siihen menee minulla yllättävän paljon aikaa – mutta mukavaa on silti pitää yllä edes jonkinlaista ammattitaitoa.

Aina välillä leirissämme tuntuu kuin olisi palannut ajassa taaksepäin jonkinlaiseen 50-lukulaiseen idylliin (tai dystopiaan, riippuen näkökannasta!). Ensinnäkin suurin osa naisista on tosiaan kotirouvina, varsinkin jos heillä on (pieniä) lapsia. Saudi-Arabiassa työllistyminen naisena ei ole aina helppoa, ja jotkut rouvista eivät myöskään puhu niin hyvin englantia että voisivat työllistyä esimerkiksi kansainvälisiin kouluihin.  Toisekseen lähes kaikki leirin asujat edustavat ydinperheitä – talot ja asunnot leirissämme on suunnattu perheille, ja ymmärrettävästi täällä on todella paljon lapsia. Tämä tarkoittaa puolestaan sitä että suurin osa porukasta viettää iltansa rauhallisesti kotona ruokaa perheen kanssa syöden eikä suurempia järjestyshäiriöitä ole. Koska alkoholi on laitonta, pubiinkaan ei voi lähteä, joten iltaisin lähinnä porukka saattaa käydä kuntosalilla tai uima-altaassa iltauinnilla. Elämä on siis hyvin rauhallista ja puhtoista. Miesten työt alkavat aikaisin, esimerkiksi oma mieheni lähtee kotoa jo 6.30 mennessä, joten täällä mennään myös verrattain aikaisin nukkumaan. Täällä on myös hyvin turvallista, sillä kyseessä on aidattu alue jonne sisälle pääsyyn vaaditaan kahden eri turvatarkastuksen läpikäynti. En esimerkiksi lukitse kotimme ulko-ovea lähtiessäni viemään tytärtäni päiväkotiin aamulla, varsinkin jos tiedän että olen vai 5-10 minuuttia poissa kotoa. Ensinnäkin päiväkoti on oikeasti noin 100 metrin päässä kotoamme, ja toisekseen kuka meille nyt menisi sisälle sillä välin? Tunnen kaikki naapurit eikä meillä edes ole mitään kovin arvokasta varastettavaa. Lähinnä lapset voisivat uteliaisuuttaan käydä meillä sisällä. Mutta missä muualla maailmassa voisin jättää ulko-oven auki ja luottaa siihen, ettei kukaan varastaisi meiltä mitään?

Leirissä näkee myös samoja ihmisiä aina samaan aikaan. Tyttäremme on tosiaan aamupäivät 8-12 hoidossa (tällä hetkellä tosin pohdin vähentäisimmekö päiväkotikertoja niin, että hän olisi vain kolmena aamuna viikossa hoidossa), ja kun vien tytön hoitoon näen aina samat äidit ja lapset. Vaikka olemme olleet täällä leirissä vain kolme kuukautta, tunnen jo todella paljon ihmisiä. Päiväkoti on pieni ja siinä käy lähinnä leirin omia lapsia hoidossa, muutama lapsi tulee myös ulkopuolelta. Kun tytär on jätetty päiväkotitätien huomaan yleensä suuntaan suoraan leirin kuntosalille tai erilaisille ryhmäliikuntatunneille, ja siellä tapaa tähän aikaan erityisesti muita äitejä, jotka nauttivat aamupäivän muutamasta vapaatunnistaan. Vaihtoehtoisesti voi hypätä leirin omaan ostosbussiin ja ajella ostoskeskukseen aamupalalle ja shoppailemaan. Yritän aamuisin tehdä myös töitä, eli suunnitella opetuksen valmiiksi ja hoitaa kotitöitä alta pois, ja sitten kahdeltatoista haen tytön hoidosta. Iltapäivällä neljän maita samat äidit ja lapset kokoontuvat taas leirin leikkipuistossa, kunnes koittaa aika lähteä kotiin laittamaan ruokaa ja tapaamaan töistä saapunutta miestä. Olemmekin nauraneet muitten äitien kanssa että me olemme The Real Housewives of Saudi Arabia… Sanotaan että lapsille rutiinit ovat hyvästä ja kyllä ne omassa arjessakin helpottavat elämää, mutta välillä leirielämä tuntuu puuduttavan samanlaiselta päivästä toiseen. Missä tahansa normaalissa paikassa voisi esimerkiksi kävellä tai mennä julkisilla liikennevälineillä minne haluaa, ja käydä vaikka joka päivä eri leikkipuistossa tai eri kahvilassa. Mutta elämä on nyt tällaista ja onneksi leirissämme on paljon muita ihmisiä samassa tilanteessa. Viihdymme täällä olosuhteisiin nähden oikein hyvin, minä, mieheni ja tyttäremme.