Jatkuvat jäähyväiset

Kun kerron asuvani Saudi-Arabiassa, ihmiset kysyvät yleensä ainakin kahta asiaa: millaista täällä on asua (kysymys, johon on vaikea vastata tyhjentävästi yhdellä tai kahdella lauseella) ja kauanko meinaamme täällä asua. Jälkimmäiseenkään kysymykseen ei ole aina niin helppo vastata. Olemme nyt olleet täällä kaksi vuotta ja kolmas vuosi pyörähtää käyntiin, eli näyttää vahvasti että olemme täällä ainakin sen kolme vuotta. Paljon riippuu siitä, pysyykö alue turvallisena – jos tulisi jotain levottomuuksia, voisimme lähteä hyvin nopeallakin aikataululla. Mutta nyt täällä on ollut rauhallista. Toinen tärkeä asia täällä olomme suhteen on mieheni työ. Jos mieheni jostain syystä saisi potkut, se tarkoittaisi myös melko välitöntä poistumista maasta koko perheellemme. Potkuja ei ole tiettävästi näköpiirissä, mutta koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua. Monissa pienemmissä firmoissa öljyn hinnan lasku on näkynyt myös irtisanomisina. Joka tapauksessa suunnitelma ei ole olla täällä hamaan ikuisuuteen, vaan jossain vaiheessa joko palata Suomeen tai lähteä jonnekin muualla. Vaikka tähän saakka elämä täällä on ollut mielenkiintoista (joskaan ei aina helppoa), on meille ollut aina selvää ettemme jää tänne loppuelämäksemme. Täällä on plussansa ja miinuksensa, suurimpana plussana ehkä hyvä palkka ja verovapaus, ja ainakin minulle suurimpana miinuksena se että ulkona on vaikea liikkua ja ylipäänsä naisten liikkuminen on niin rajoitettua.

Kun muutimme tänne, asuimme ensimmäisen vuoden (ja vähän päälle) korkeassa tornitalossa. Tornitalo oli loppujen lopuksi melko tiivis yhteisö: lähes kaikki asukkaat olivat uusia maahantulijoita ja saman firman työntekijöitä. Tapasin tornissa suuren määrän expat-vaimoja, joilla oli aikaa ja intoa tutustua uusiin naapureihin ja oppia elämää Saudi-Arabiassa. Ensimmäisen vuoden minäkin olin energinen, lapseton nainen, joka teki päivätöitä ja opiskeli illalla vielä arabiaa tai opetti suomen kurssilla (nyt juuri minua ei ehkä kuvaa adjektiivi ”energinen” niin hyvin, säästän tämän adjektiivin sen sijaan tyttärelleni…). Suurin osa tuttavistani ja ystävistäni täällä onkin tornitalon ajoilta, tai sitten koulusta jossa olin töissä. Toki olen tavannut ihmisiä ensimmäisen vuodenkin jälkeen, mutta vähemmässä määrin. Nyt kahden vuoden jälkeen sekä tornituttavistani että koulun kollegoistani osa kuitenkin on jo lähtenyt pois maasta. Erityisesti tämä kesä on ollut minulle jatkuvien jäähyväisten aikaa. Erityisesti kaipaan koulusta pomoni vaimoa, jonka kanssa teimme tiiviisti töitä silloin kun olin töissä ja jonka kanssa vietin paljon aikaa töiden päätyttyäkin. Mutta sellaista on expat-elämä: pomoni ja hänen vaimonsa olivat olleet täällä jo kuusi vuotta, oli aika vaihtaa paikkaa ja saada uusia työkokemuksia (he lähtivät Shanghaihin kansainväliseen kouluun töihin). Ylipäänsä koulussani työsopimukset ovat yleensä kahden vuoden mittaisia, ja varsinkin nuoret haluavat kahden vuoden jälkeen vaihtaa maisemaa, ja sen ymmärrän täysin. Mutta olen tosiaan joutunut sanomaan hyvästit monelle kaverille tänä kesänä. Osa on lähtenyt myös henkilökohtaisten syiden vuoksi: kaikki eivät kestä expat- elämää, tai kotona on sairas äiti tai isä, tai lapset sanovat haluavansa palata kotimaahan, tai mitä vaan.

Olen asunut kahdesti ulkomailla, tosin en koskaan niin kauan kuin nyt täällä. Expat-elämä on vähän kuin hiekalle rakentamista: koskaan ei tiedä, milloin tulee muutto tai lähtö koko maasta, talo jossa asut ei ole omasi joten sitä ei kannata kauheasti sisustaa, ystävät joita tapaat voivat olla kahden viikon päästä muuttaneet pois, ja niin edelleen. Kaikki on koko ajan liikkeessä ja muutoksiin on oltava koko ajan varautunut. Toisaalta elämä on myös jännittävää: expatit yleensä matkustavat paljon, meillä on mahdollisuus tutustua ihmisiin todella erilaisista kulttuureista – expat-elämä on myös jatkuvaa tervetuliaisten sanomista, sillä ihmisiä tulee lisää sitä myötä kun toiset lähtevät-  ja maallinen omaisuuskaan ei liikaa paina, ellei sitä sitten haali. Tunnen täältä muutamankin perheen, jotka saapuivat maahan kaikkine huonekaluineen ja taulu-tv:neen (nämä toki rahdissa). Olen yhä todella tyytyväinen siihen, että me saavuimme vain matkalaukkujen kanssa, tosin nyt tavaraa on kerääntynyt sen verran – erityisesti lapsen huonekaluja ja leluja – että jonkinlainen rahti meidänkin on otettava kun täältä lähdemme. Toki esteettistä silmääni rasittaa se käytettyjen huonekalujen tunkkaisuus joka meitä kodissamme tällä hetkellä ympäröi, mutta en myöskään pidä järkevänä sisustaa tätä taloa oman makuni mukaan, kun tiedän ettei oleskelumme täällä tule olemaan kuitenkin niin pitkäaikaista. Välillä huomaan kuitenkin haaveilevani siitä, että meillä olisi ihan oma talo tai asunto, emmekä asuisi näissä valmiiksi kalustetuissa väliaikaisissa ratkaisuissa.

Välillä mietin myös jatkuvan muuttamisen, matkustamisen ja maiseman vaihdon merkitystä lapsemme elämään. Nyt hän on yhä pieni, mutta huomasimme kyllä kesällä sen kuinka pitkä loma Suomessa oli ensin hänelle outo kokemus, sitten mieluinen. Kaikki oli erilaista: isovanhemmat olivat unohtuneet ja hän vierasti kovasti, sää oli outo, yhtäkkiä kaikki puhuivat suomea eikä englantia jne. Samoin paluu tänne oli hänelle muutaman päivän ajan hämmentävä kokemus. Toki hänkin oppii tässä joustavaksi pikku maailmankansalaiseksi ja oppii myös hyvin englantia, jos olemme täällä tarpeeksi pitkään, mutta verrattuna vaikkapa omaan lapsuuteeni hänen elämänsä on koko ajan aika vauhdikasta. Lapset tarvitsevat myös pysyvyyttä ja rutiineja, ja meillä niitä ei ole ihan niin paljon kuin perheellä joka pysyisi aloillaan.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s