Valkoisen naisen taakka

Yksi lempisarjoistani on Downton Abbey, tiedättehän, se 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva sarja jossa kerrotaan englantilaisen aatelisperheen ja heidän palvelijoidensa elämästä. Yksi kantava teema sarjassa on se, miten palvelusväki ja aateliset välillä unohtavat paikkansa – noina aikoina luokkayhteiskunta oli vielä voimissaan ja kunkin tuli esiintyä asemansa edellyttämällä tavalla. Usein sanotaan, että Suomessa ei ole luokkayhteiskuntaa, ei ainakaan samalla tavalla kuin Briteissä, mutta luokittelisin itse itseni melko keskinkertaiseksi suomalaiseksi mitä tulee asemaan, koulutukseen tai varallisuuteen. Asiat ovat kuitenkin hyvin eri tavalla täällä Saudi-Arabiassa – täällä minä kuulun valkoisen länsimaalaisen naisen luokkaan, ja se on ihan oma luokkansa.

Valkoisen länsimaalaisen naisen elämään täällä kuuluu se, että useimmilla on palvelusväkeä. Meillä käy ”vain”siivooja, mutta monella on vakituinen autonkuljettaja, nanny tai kotiapulainen. Pidän kovasti siivoojastamme G:stä, josta olen kirjoittanut toisaalla, vaikka hänen rajallinen englanninkielentaitonsa (tai minun erittäin rajallinen taitoni hänen äidinkielessään, ei sen puoleen) tekee keskustelusta välillä hankalaa. Nyt G on pitkällä lomalla käymässä kotimaassaan Nepalissa, ja meillä on ollut tuuraava siivooja nyt jo muutaman viikon. Tuuraava siivooja on ihan ok, mutta ei G:n veroinen, ja hänellä on ollut hämmentävä tapa pestä lattiat niin runsaalla määrällä pesuainetta, että lattiat ovat olleet todella liukkaat pesun jälkeen ja talossa on leijaillut hyvin vahva pesuaineen tuoksu – niin vahva, ettei se voi tehdä hyvää meille eikä varsinkaan yksivuotiaalle tyttärellemme. Niinpä edessä olikin uuden siivoojan puhuttelu, tehtävä jota en todellakaan odottanut. Koska mieheni on töissä niinä aikoina kun siivooja käy meillä, tehtävä lankesi minulle ja hermoilin sitä jo etukäteen. Minun piti nimittäin myös samalla tarkkailla ettei siivooja tee mitään muita hölmöyksiä, esim. pese tiskejä ikkunanpesuaineella tai muuta vastaavaa. On erittäin kuumottavaa vahtia toisen työntekemistä 1,5 tuntia, voin kertoa! Mieheni kiusasi minua että miten voisin koskaan olla minkäänsortin työnjohtaja jos ohjeiden antaminen ottaa minulle niin koville, mutta ehkä suurin ongelma minulla oli se, että siiivoojaparkamme tuskin osaa edes lukea englantia, miten voisimme odottaa että hän osaisi annostella oikein siivousainetta? Tuntuu, ettemme ole millään tavalla samalla viivalla, minä ja hän, ja siksi minun pitäisi olla ymmärtäväisempi ja humaamimpi osapuoli. Mutta tässä ajattelussa on se vaara, että ryhdyn pitämään siivoojan palkkaamista hyväntekeväisyytenä, eli maksan hänelle palkan vaikken olisikaan tyytyväinen siivouksen jälkeen. Ehkä kuitenkin olisi parempi, että molemmat osapuolet olisivat suunnilleen tyytyväisiä työn ja työolosuhteiden laatuun. Mutta sanonpa vaan, että palvelusväen ohjeistaminen ei ole ainakaan minulle helppoa. En voi kuvitellakaan, että meillä asuisi nanny tai muu kotiapulainen. Tuntisin koko ajan, että minun pitäisi huolehtia että hänellä on kaikki hyvin…

Saattaa tuntua alentavalta että ajattelen ettei siivoojamme osaa lukea, ainakaan englanniksi, mutta tämä ajatus ei ole täysin tuulesta temmattu. Olimme muutama viikko sitten jälleen mieheni työmatkalla mukana Kuala Lumpurissa ja en voinut kuin ihmetellä jälleen kerran millaista porukkaa lentää erityisesti Saudi-Arabiaan. Tänne lentää paljon yksinäisiä miehiä, vierastyöläisiä Pakistanista, Bangladeshista, Filippiineiltä jne., ja heistä moni ei osaa juurikaan englantia. Sen huomaa esimerkiksi siinä, että he eivät löydä paikkaansa lentokoneessa ilman apua, ja heille pitää kertoa suullisesti mitä ruokavaihtoehtoja lennolla on, he eivät osaa lukea paperisesta menusta vaihtoehtoja. Lentokentillä koetaan myös usein lähes absurdeja tilanteita, kun kaikki koneeseen matkalla olevat ihmiset (joista usein 70-80 % on näitä vierastyöläisiä) tunkevat yhtäaikaa koneeseen. Ei auta, vaikka henkilökunta yrittää fyysisesti työntää heitä takaisin kertoen että ei, nyt ei ole vielä teidän vuoronne, nyt menee ensin businessluokka ja sitten lapsiperheet ja sitten loput pääsevät koneeseen. Koska matkustamme tyttäremme kanssa meidän tulisi päästä etujoukoissa koneeseen, mutta inhoan tunkemista ja etuilua ja sitä että paikastaan pitää taistella. Viimeksi lentokentällä mieheni myös huomautti miesjoukolle siirtotyöläisiä siitä että he olivat vallanneet pienten lasten kanssa matkustaville varatut penkit – me emme nimittäin mahtuneet enää istumaan minnekään odotusaulassa. Tiesin jo etukäteen että tämä huomautus tulisi olemaan aika hedelmätön, sillä nämä miehet tulevat luultavasti yhteiskunnasta jossa on pakko etuilla, varata paikkansa ja olla häikäilemätön jos aikoo päästä yhtään minnekään. Lisäksi he tuskin osasivat lukea tuolissa ollutta tekstiä ”priority seat”, eikä se heille olisi mitään tarkoittanutkaan. Lopulta he kyllä nousivat, mutta epäilen suuresti ymmärsivätkö he miksi mieheni huomautti asiasta. Meille molemmille jäi epäilys, että heidän mielessään joku valkoinen äijä tuli vaan mahtailemaan ja näyttämään valtaansa häätäen heidät paikoiltaan.

Tuollainen tunkeminen, etuilu ja heikompien syrjään jättäminen saattaa meistä tuntua huonolta käytökseltä ja sitähän se onkin meidän mittapuullamme. Meille on opetettu lapsesta lähtien, että bussissa pitää antaa paikka vanhukselle ja että pitää jonottaa nätisti, ei saa etuilla. Mutta jälleen minusta tuntuu että en tiedä onko reilua arvostella kaikkia maailman ihmisiä samalla mitta-asteikolla. Käytöstapoja ei ole ilman koulutusta, ja hyvin usein koulutusta ei ole ilman rahaa ja vakaita olosuhteita yhteiskunnassa. Minä, joka kuulun varmasti maailman varakkaisiimpiin ihmisiin globaalilla mittakaavalla ja jolla on vielä onnekseen valkoinen naama, olen niin eri asemassa näiden siirtotyöläismiesten kanssa että sitä on vaikea edes käsittää. Ja suomalaiselle se on vaikeaa, sillä me olemme tottuneet siihen että kaikki ovat enemmän tai vähemmän yhdenvertaisia, mutta emme me ole.

Mainokset

Jatkuvat jäähyväiset

Kun kerron asuvani Saudi-Arabiassa, ihmiset kysyvät yleensä ainakin kahta asiaa: millaista täällä on asua (kysymys, johon on vaikea vastata tyhjentävästi yhdellä tai kahdella lauseella) ja kauanko meinaamme täällä asua. Jälkimmäiseenkään kysymykseen ei ole aina niin helppo vastata. Olemme nyt olleet täällä kaksi vuotta ja kolmas vuosi pyörähtää käyntiin, eli näyttää vahvasti että olemme täällä ainakin sen kolme vuotta. Paljon riippuu siitä, pysyykö alue turvallisena – jos tulisi jotain levottomuuksia, voisimme lähteä hyvin nopeallakin aikataululla. Mutta nyt täällä on ollut rauhallista. Toinen tärkeä asia täällä olomme suhteen on mieheni työ. Jos mieheni jostain syystä saisi potkut, se tarkoittaisi myös melko välitöntä poistumista maasta koko perheellemme. Potkuja ei ole tiettävästi näköpiirissä, mutta koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua. Monissa pienemmissä firmoissa öljyn hinnan lasku on näkynyt myös irtisanomisina. Joka tapauksessa suunnitelma ei ole olla täällä hamaan ikuisuuteen, vaan jossain vaiheessa joko palata Suomeen tai lähteä jonnekin muualla. Vaikka tähän saakka elämä täällä on ollut mielenkiintoista (joskaan ei aina helppoa), on meille ollut aina selvää ettemme jää tänne loppuelämäksemme. Täällä on plussansa ja miinuksensa, suurimpana plussana ehkä hyvä palkka ja verovapaus, ja ainakin minulle suurimpana miinuksena se että ulkona on vaikea liikkua ja ylipäänsä naisten liikkuminen on niin rajoitettua.

Kun muutimme tänne, asuimme ensimmäisen vuoden (ja vähän päälle) korkeassa tornitalossa. Tornitalo oli loppujen lopuksi melko tiivis yhteisö: lähes kaikki asukkaat olivat uusia maahantulijoita ja saman firman työntekijöitä. Tapasin tornissa suuren määrän expat-vaimoja, joilla oli aikaa ja intoa tutustua uusiin naapureihin ja oppia elämää Saudi-Arabiassa. Ensimmäisen vuoden minäkin olin energinen, lapseton nainen, joka teki päivätöitä ja opiskeli illalla vielä arabiaa tai opetti suomen kurssilla (nyt juuri minua ei ehkä kuvaa adjektiivi ”energinen” niin hyvin, säästän tämän adjektiivin sen sijaan tyttärelleni…). Suurin osa tuttavistani ja ystävistäni täällä onkin tornitalon ajoilta, tai sitten koulusta jossa olin töissä. Toki olen tavannut ihmisiä ensimmäisen vuodenkin jälkeen, mutta vähemmässä määrin. Nyt kahden vuoden jälkeen sekä tornituttavistani että koulun kollegoistani osa kuitenkin on jo lähtenyt pois maasta. Erityisesti tämä kesä on ollut minulle jatkuvien jäähyväisten aikaa. Erityisesti kaipaan koulusta pomoni vaimoa, jonka kanssa teimme tiiviisti töitä silloin kun olin töissä ja jonka kanssa vietin paljon aikaa töiden päätyttyäkin. Mutta sellaista on expat-elämä: pomoni ja hänen vaimonsa olivat olleet täällä jo kuusi vuotta, oli aika vaihtaa paikkaa ja saada uusia työkokemuksia (he lähtivät Shanghaihin kansainväliseen kouluun töihin). Ylipäänsä koulussani työsopimukset ovat yleensä kahden vuoden mittaisia, ja varsinkin nuoret haluavat kahden vuoden jälkeen vaihtaa maisemaa, ja sen ymmärrän täysin. Mutta olen tosiaan joutunut sanomaan hyvästit monelle kaverille tänä kesänä. Osa on lähtenyt myös henkilökohtaisten syiden vuoksi: kaikki eivät kestä expat- elämää, tai kotona on sairas äiti tai isä, tai lapset sanovat haluavansa palata kotimaahan, tai mitä vaan.

Olen asunut kahdesti ulkomailla, tosin en koskaan niin kauan kuin nyt täällä. Expat-elämä on vähän kuin hiekalle rakentamista: koskaan ei tiedä, milloin tulee muutto tai lähtö koko maasta, talo jossa asut ei ole omasi joten sitä ei kannata kauheasti sisustaa, ystävät joita tapaat voivat olla kahden viikon päästä muuttaneet pois, ja niin edelleen. Kaikki on koko ajan liikkeessä ja muutoksiin on oltava koko ajan varautunut. Toisaalta elämä on myös jännittävää: expatit yleensä matkustavat paljon, meillä on mahdollisuus tutustua ihmisiin todella erilaisista kulttuureista – expat-elämä on myös jatkuvaa tervetuliaisten sanomista, sillä ihmisiä tulee lisää sitä myötä kun toiset lähtevät-  ja maallinen omaisuuskaan ei liikaa paina, ellei sitä sitten haali. Tunnen täältä muutamankin perheen, jotka saapuivat maahan kaikkine huonekaluineen ja taulu-tv:neen (nämä toki rahdissa). Olen yhä todella tyytyväinen siihen, että me saavuimme vain matkalaukkujen kanssa, tosin nyt tavaraa on kerääntynyt sen verran – erityisesti lapsen huonekaluja ja leluja – että jonkinlainen rahti meidänkin on otettava kun täältä lähdemme. Toki esteettistä silmääni rasittaa se käytettyjen huonekalujen tunkkaisuus joka meitä kodissamme tällä hetkellä ympäröi, mutta en myöskään pidä järkevänä sisustaa tätä taloa oman makuni mukaan, kun tiedän ettei oleskelumme täällä tule olemaan kuitenkin niin pitkäaikaista. Välillä huomaan kuitenkin haaveilevani siitä, että meillä olisi ihan oma talo tai asunto, emmekä asuisi näissä valmiiksi kalustetuissa väliaikaisissa ratkaisuissa.

Välillä mietin myös jatkuvan muuttamisen, matkustamisen ja maiseman vaihdon merkitystä lapsemme elämään. Nyt hän on yhä pieni, mutta huomasimme kyllä kesällä sen kuinka pitkä loma Suomessa oli ensin hänelle outo kokemus, sitten mieluinen. Kaikki oli erilaista: isovanhemmat olivat unohtuneet ja hän vierasti kovasti, sää oli outo, yhtäkkiä kaikki puhuivat suomea eikä englantia jne. Samoin paluu tänne oli hänelle muutaman päivän ajan hämmentävä kokemus. Toki hänkin oppii tässä joustavaksi pikku maailmankansalaiseksi ja oppii myös hyvin englantia, jos olemme täällä tarpeeksi pitkään, mutta verrattuna vaikkapa omaan lapsuuteeni hänen elämänsä on koko ajan aika vauhdikasta. Lapset tarvitsevat myös pysyvyyttä ja rutiineja, ja meillä niitä ei ole ihan niin paljon kuin perheellä joka pysyisi aloillaan.