Takaisin hiekkalaatikolla

Viisi viikkoa lomaa Suomessa meni yhdessä hujauksessa ja olemme koko perhe palanneet Saudeihin jo kohta kaksi viikkoa sitten. Tällä kertaa en todella olisi halunnut palata, totta puhuakseni. Suomessa oli niin mukavaa. Oli kiva nähdä kavereita ja sukulaisia, kävellä luonnossa, syödä hyvää ruokaa, uida ja saunoa. Suomessa oli myös niin paljon mahdollisuuksia harrastaa aktiivisen yksivuotiaan kanssa – oletteko helsinkiläiset esimerkiksi koskaan tulleet miettineeksi, miten valtavan hienoja leikkipuistoja teillä on kaupunki täynnä? Eikä tämä rajoitu vain pääkaupunkiseutuun, vaan pienemmilläkin paikkakunnilla on panostettu ulkoilumahdollisuuksiin ja puistoihin. Totean tämän keskellä Saudi-Arabian kuuminta kesää, kun lämpötila kapuaa joka päivä yli 40 asteen ja useimmiten yli 45 asteen. Vaikka leirissämme on kaksi leikkipuistoa, ei niissä voi leikkiä ennen kuin aurinko alkaa laskea. Ylipäänsä ulos meneminen on aika minimissä, mikä aiheuttaa pientä päänvaivaa sen suhteen mitä minä ja touhutaapero voimme täällä tehdä. Suomalainen puhdas luonto on klisee, mutta klisee jonka allekirjoitan täysin ja josta suomalaisten pitäisi muistaa olla ylpeitä. Saudi-Arabia tuntuu minusta nyt nimittäin lähinnä asumiskelvottomalta hiekkalaatikolta, jossa ihminen on täysin ilmastoinnin armoilla.

Ilmastoinnista tuleekin mieleen, että paluu Saudeihin ei ole ollut täysin kommelluksia vailla. Koska täällä on niin kuuma joka ikinen päivä, sähkönkulutus on ollut huipussaan. Siitä johtuen meillä on ollut sähkökatkoja. Viime viikolla ensin yhtenä päivänä sähköt olivat koko leiristämme poissa 2,5 tuntia, ja sitten seuraavana päivänä meidän talomme läheinen sähkögeneraattori tai mikä lie sähkökaappi pamahti niin, että meidän talostamme ja muutamalta naapurilta oli sähköt pois melkein 10 tuntia. No, 10 tuntia ilman sähköjä ja erityisesti ilman ilmastointia alkaa olla terveydelle vaarallinen tilanne näissä lämpötiloissa, joten ensin mieheni tuli töistä pelastamaan minut ja tyttäremme lounaalle (ruokaakaan ei tietysti voinut laittaa kun hella ei toiminut) ja sitten leirimme sisällä pääsimme evakkoon tyhjänä olleeseen taloon, jossa ilmastointi toimi. Sähkökatkoja on ollut nyt laajemminkin kaupungilla, esimerkiksi ensimmäinen ravintola johon yritimme mennä lounaalle tuona pitkän sähkökatkon päivänä ei voinut meitä palvella, sillä heilläkään ei ollut sähköjä. Mieheni työpaikalla on myös ohjeistettu että esimerkiksi pyykkikonetta tai tiskikonetta ei pitäisi laittaa pyörimään päivän kuumimpina tunteina, jolloin sähkönkulutus on huipussaan. Ongelma on siis laajamittainen. Täytyy toivoa, että säästyisimme jatkossa ainakin pitkäaikaisilta sähkökatkoilta, sillä tämä kuumuus on niin uuvuttavaa. Olemme kyllä mieheni kanssa ihmetelleet sitä, miten arabit kestivät näitä lämpötiloja ennen vanhaan, kun elämä oli vielä sellaista nomadielämää, eli kameli ja teltta -eloa. Ja nykypäivänä ihmettelemme siirtotyöläisiä, jotka tekevät ulkona töitä oli kuuma tahi ei. Meidänkin leiriin rakennetaan jotain uutta yhteisötilaa kaupan viereen ja siellä äijät muuraavat joka päivä, 45 asteen lämmössä ja suorassa auringonpaisteessa. Huh!

Paitsi että meillä on ollut sähköjen kanssa ongelmia, on luonto tunkeutunut pieneen taloomme poissaollessamme. Meillä on ollut pitkin vuotta jonkinverran muurahaisia, hämähäkkejä ja satunnaisia muita ötököitä, mutta poissaollessamme ötökköpopulaatiot ovat räjähtäneet käsiin. Muurahaisiakin on ainakin kolmea eri sorttia, meillä on useampi (pieni) gekko täällä sisällä – mieheni yrittää niitä jahdata ulos pyynnöstäni – ja hämähäkki on tehnyt ison verkon vierasvessaan. Vähän sellainen ”welcome to the jungle” -fiilis… No, olemme olleet muurahaisjahdissa erityisesti keittiössä, sillä keittiön muurahaispopulaatio hyökkää heti pienimmänkin ruoanmurenen kimppuun joka pöydälle tai lattialle tipahtaa. Ja kun talossa on myös yksivuotias sormiruokaileva taapero sitä ruokaa tuppaa tippumaan aina välillä lattialle… onneksi sentään hämähäkit ovat myrkytöntä sorttia eikä käärmeitä ole näkynyt. Saudeissa on käärmeitä, myrkyllisiäkin, mutta ne tulevat aniharvoin keskellä kaupunkia, joten niiden suhteen olemme turvassa. Toinen muistutus saudielon erityispiirteistä on myös tämä kaamea liikennekulttuuri ja ihmisten piittaamattomuus omasta tai muiden turvallisuudesta. Olimme viime viikonloppuna ostoksilla Ikeassa ja mieheni lähti vielä ostosreissun jälkeen käymään läheisessä kirjakaupassa. Minä ja tyttäremme istuimme kaksin autossa kun yht’äkkiä joku peruutti meitä päin. Sain kauhean slaagin ja kun pääsin autosta ulos, syyllinen oli jo lähtemässä äkkiä pois paikalta. Ikean parkkipaikalla nähtiinkin erään abaya-asuisen raivopäänaisen kohtaus, suutuin niin paljon lähinnä siitä ettei kuski jäänyt edes katsomaan mitä kävi. Tämä on ikävä kyllä hyvin tyypillistä täällä. Onneksi miehenikin tuli siihen selvittämään asiaa, eikä autollekaan käynyt sitten suurempia vahinkoja.

Konsulttikielellä sanoen paluu Saudeihin on siis ehkä ollut hieman haastavaa. Mutta ei tämä nyt täysin tuskaa ole ollut – muuten tuskin olisimme palanneetkaan. On mukavaa olla taas omassa talossa (vaikka siellä onkin ötököitä ja kuuma), Suomessa lomaillessamme asuimme lähinnä sukulaisten nurkissa. Jatkuva matkalaukkuelämä alkaa väsyttää pitkän päälle sekin. On ollut kiva nähdä niitä vähiä kavereita jotka täällä ovat nyt kesällä – suurin osa ihmisistä lomailee muualla niin suuren osan kesää kuin pystyy, mikä on järkevää. Olen ilmoittanut tyttären paikalliseen sisäleikkikerhoon, jota hän rakasti ainakin ensimmäisellä kerralla, ja suunnitelmissa on muidenkin harrasteiden aloittaminen. Sellainenkin huomio on tullut mieleen, että missä tahansa olenkin ollut täällä tässä muutaman viikon aikana – leikkikerhossa, ulkona syömässä, ruokakaupassa, ostoksilla, sairaalassa (tyttären 1v rokotteet) – olen aina nähnyt tuttuja, joiden kanssa vaihtaa pari sanaa. Nämä ovat olleet joko ihmisiä jotka tunnen ystävien kautta tai naapureita edellisestä tai nykyisestä talostamme, ja lisäksi jonkinverran olen nähnyt myös entisiä oppilaitani siltä ajalta kun opetin koulussa täällä. Verrattuna siihen millaista elämä oli lähes kaksi vuotta sitten kun saavuin tänne enkä tuntenut ketään muuta kuin mieheni, on tämä aika iso juttu, kun sitä oikein miettii. Kaupunki on sillä tavoin muuttunut omakseni, että tunnen jo aika hyvin paikkoja. Tunnen myös niin paljon ihmisiä täältä, että kavereita ja hyvänpäivän tuttuja löytyy aina. Kaltaiselleni sosiaaliselle eläimelle se on tärkeää.

Mainokset