Lentäen tulee, lentäen menee

En ole koskaan elämässäni matkustanut niin paljon kuin tänä keväänä. Tässä viiden kuukauden aikana olemme käyneet Bahrainissa, Kuwaitissa, Omanissa, kaksi kertaa Malesiassa ja nyt palasimme juuri häistä Ruotsista. Ja ensi viikolla edessä on lentämistä jälleen, kun lähden tyttäreni kanssa kesäloman viettoon Suomeen. En edes erityisemmin pidä lentämisestä, ajoittain jopa pelkään sitä, mutta Saudi-Arabiasta maailmalle pääsyyn nyt sattumoisin tarvii useimmiten lentokonetta – vain lähimaihin voi ajaa. Ja koska täällä on nyt päivittäin yli 40 astetta lämmintä, en voi kuin odottaa pääsyä Suomeen. Tytär lähestyy vuoden ikää ja on erittäin aktiivinen konttaaja, kiipeäjä ja harjoittelee kovasti kävelemistä. Kun päivällä ei voi oikein mennä ulos, olemme molemmat pienen mökkihöperyyden vallassa täällä kotona ja pikkutyypille on vaikea keksiä tarpeeksi tekemistä. Lisäksi ensi viikolla alkaa Ramadan, mikä vaikeuttaa entisestään tekemisen keksimistä nimenomaan päivisin.

Mutta ajattelin tänään kirjoittaa lentämisestä Saudi-Arabiaan – ja täältä pois-, sillä siinä on joitakin ominaispiirteitä, joita ei muualla niin tapaa. Ensinnäkin lentokohteet Saudi-Arabiasta ovat hyvin erilaisia kuin vaikkapa Helsinki-Vantaalta. Täältä on paljon lentoja paitsi muualle lähi-itään myös Pakistaniin, Intiaan, Bangladeshiin ja muualle Aasiaan, ja toisaalta myös Afrikkaan sellaisiin paikkoihin joista en ole koskaan kuullutkaan. Osin tämä selittyy Saudi-Arabian maantieteellisellä sijainnilla, osin sillä mistä maista Saudeihin tulee paljon vierastyöläisiä. Vierastyöläisten määrän huomaa lennolle mennessään, sillä yleensä Saudeista lähtevästä lentokoneesta ainakin 80 % matkustajista on miehiä. Monet vierastyöläiset eivät saa perheviisumia ja ovat maassa yksin, ja he lentävät yksin tai mieskaveriporukassa tapaamaan perhettään. Välillä joukossa on muutama länsimaalainen nainen kuten itseni, tai arabinaisia, ja joskus myös nannyjä tai muita naistyöläisiä. Mutta odotussalin näky on yleensä hyvin miehinen, ja valkoisia naamoja ei yleensä näy kauheasti. Maasta lähtiessä miehillä ja naisilla on erillinen turvatarkastus, ja olen aina miestäni nopeampi, sillä naisten puolella ei koskaan ole jonoa. Lähinnä siellä saattaa kestää siinä, että henkilökunta jää ihastelemaan tytärtämme ja hänen sinisiä silmiään…

Myös matkatavarat ovat erilaisia kuin mihin Suomessa on tottunut. Monet vievät ruokaa mukanaan -riisisäkkejä, kasviksia ja muuta sen sellaista – , ja esimerkiksi Omaniin laskeutuessamme hihittelimme mieheni kanssa matkalaukkahihnalla pyörivälle yksinäiselle bataatille, joka oli selvästi tippunut jonkun paketista. Erityisesti Pakistan-Intia -suunnalle viedään myös mystisiä kanistereita jotain nestettä, jonka koostumuksesta minulla ei ole tietoa, mutta joiden turvatarkastus jumittaa helposti jonon muutenkin vaihtelevasti toimivilla Saudikentillä. Välillä näkee myös mattoja ja jopa jonkinlaisia turkiksia vietävän mukanaan, ja arabit puolestaan saattavat ottaa eväät mukaan lennolle – ei ole yksi tai kaksi kertaa kun lyhyelläkin lennolla naapurilla on ollut paperipussi mäkkäristä tai Starbucksista. Vierastyöläisten joukossa on myös sellainen ilmiö, että vaikuttaa siltä että osa heistä ei välttämättä osaa lukea kovin hyvin, ainakaan länsimaalaisia kirjaimia. Lentokoneessa on aina joku istumassa väärässä paikassa ja ihmisiä ryntäilemässä käytävässä väärään suuntaan yrittäen epätoivoisesti verrata boarding passin numeroa ja paikkoja, siinä onnistumatta. Saudi-Arabiasta lähtevillä lennoilla henkilökunta taluttaakin aina monta matkustajaa paikoilleen, ja olen nähnyt useamman kerran kun erityisesti naiset istuvat pokkana businekseen ja ovat yllättyneitä, kun heille tullaan kertomaan että sinun paikkasi on itse asiassa tuolla vähän kauempana… Niin ja tiedättehän Euroopasta tutut kuulutukset, joissa business class ja lapsiperheet / muut liikkumisvaikeuksiset ihmiset pääsevät ensin koneeseen? Kuulutukset ovat olemassa Saudeissakin, mutta niitä ei joko ymmärretä tai sitten niistä ei vaan välitetä. Koneeseen rynnitään minkä jaloista pääsee ja jonottaminen ei oikein onnistu, vaan koneeseen on pyrkimässä epämääräinen sumppu ihmisiä, kaikki samaan aikaan. Ylipäänsä sääntöjä ei noudateta, koneessa saatetaan nousta seisomaan kesken nousun tai laskeutumisen, käsimatkatavaroita voi olla reippaasti liikaa ja portille voi tulla ihan hyvin 5 minuuttia ennen koneen lähtöä ja ihmetellä että mikäs kiire tässä nyt on.

Itselläni tapahtuu lentokoneessa myös aina pieni metamorfoosi: Saudeista lähtiessä riisun abayan ja pakkaan sen pois (tosin lennän nykyään silti yleensä aika peittävissä vaatteissa, koneessa saa ihan tarpeeksi tuijotusta länsimaalaisena naisena ilman narutoppia ja sortsejakin), ja Saudeihin tullessa laitan abayan päälle kun kone laskeutuu. Jotkut länsimaalaiset naiset tulevat maahankin länkkärivaatteissa, viimeksi näin amerikkalaisen naisen jolla oli alle polven mittainen hame ja t-paita, eikä hänellä näyttänyt olevan ongelmia maahantulossa. Itse tosiaan laitan aina abayan päälle jo lentokoneessa, se on helpompaa niin ja viimeistään lentokentältä poistuessa abayaa tarvitsee joka tapauksessa. Ja näin tosiaan saa vähemmän tuijotusta osakseen. Ilmeisesti myös osa saudinaisista hellittää pukeutumiskoodin suhteen ulkomaille lähtiessään, abaya saattaa muuttua pitkiksi housuiksi ja peittäväksi puseroksi, ja niqab (vain silmät paljastava huntu, ns. ninjalook) voi muuttua hijabiin (huntuun joka peittää pään mutta jättää kasvot paljaiksi). Mutta lentokentillä vallitseva väri on erityisesti naisilla musta, suurimmalla osalla on abaya ja jonkinsortin huntu päällään. Miehet pukeutuvat joko perinneasuun tai sitten länkkärivaatteisiin. Joskus näkee nuoria pariskuntia, joissa arabimiehellä on kunnon ganstakuteet, lököfarkut, joku ”hieno” t-paita ja iso lippis, ja naisella puolestaan on se musta kaapu… Välillä lentokentillä näkee myös muslimipyhiinvaeltajia, joista miehet ovat paljain jaloin ja pukeutuneena eräänlaiseen kangassuikaleeseen – pyhiinvaellusvaatteissa ei saisi olla saumoja, siksi normaalit vaatteet eivät käy.

Maasta poistumisessa ja maahan tulossa on tosiaan molempiin suuntiin passi- ja turvatarkastus, jossa tarkastetaan viisumi ja oleskeluluvan voimassaolo sekä otetaan sormenjäljet. Erityisesti maahantulossa joskus tarkastuksiin voi olla todella pitkät jonot – jonoja on kolme, yksi saudeille ja muille GCC-alueen maiden asukkaille, yksi muille kansallisuuksille ja yksi niille, jotka tulevat maahan ensimmäistä kertaa. Saudi- ja GCC-jono on yleensä lyhyt ja rullaa nopeaan, ja kaksi muuta jonoa puolestaan rullaavat kohtalaisesti tai huonosti vähän riippuen siitä, kuinka paljon tullivirkailija pelaa matopeliä kännykällään tai onko hänellä juuri kahvitauko menossa tai tuttava jonossa, jonka kanssa pitää vaihtaa pakolliset kuulumiset. Koneen laskeuduttua saudit ja muut arabit tallustelevatkin rauhassa portilta kohti tarkastuksia, ja kaikki muut matkustajat yleensä pitävät pientä puolijuoksua, sillä mitä edemmäs pääset jonossa, sitä nopeammin pääset turvatarkastuksista läpi. Onneksi lapsen kanssa pääsee yleensä istumaan aika eteen lentokoneessa ja siten myös nopeasti ulos koneesta, mikä auttaa pääsemään jonossa aika eteen!

Mainokset

Voiko kaiken saada?

Oikea vastaus otsikon kysymykseen on ”ei”, mutta se ei estä ihmisiä tavoittelemasta monenmoista. Itse olen pohtinut tätä kysymystä paljon viime aikoina miettiessäni sitä, miten yhdistää työelämä ja äitiys. Kun mieheni sai töitä Saudi-Arabiasta pari vuotta sitten oli meillä suuri pohdinta siitä, voimmeko jättää elämämme Suomessa taakse ja aloittaa uuden vaiheen täällä Saudeissa. Yksi pohdittava asia oli minun työni ja työllistymiseni. Lähtöhetkellä olin määräaikaisessa työsuhteessa Helsingin yliopistossa työssä, josta halusinkin liikkua eteenpäin, joten päätös ei ollut siltä osin vaikea (ja näyttää siltä että Helsingin yliopiston jättäminen oli oikea ratkaisu, sillä yt:t ovat nyt iskeneet kovasti myös entisiin työtovereihini). Se sen sijaan mietitytti mitä Saudi-Arabiassa voisi tehdä naisena ja expat-vaimona. Mieheni olisi töissä joka päivä 07.00-16.00, mutta mitä minä tekisin? Onneksi sain oletettua nopeammin töitä kansainvälisessä koulussa ja suurimmalta osin nautinkin työstäni. Minulle oli kuitenkin selvää, että tyttäremme syntyessä pidän välivuoden ja jään hoitamaan lasta kotiin. Halusin nauttia vauvavuodesta ja opetella rauhassa uutta rooliani vanhempana – eikä ajatus siitä, että joku vieras hoitaisi koko päivän lastamme tuntunut hyvältä. Minun kotiinjäämiseni oli meille myös taloudellisesti mahdollista, mikä ei ole aina tilanne muualla maailmassa tai edes täällä Saudeissa, joten tiedostan miten etuoikeutettuja me olemme.

Toisaalta minulla oli myös selvästi mielessä se, että vuoden jälkeen haluaisin palata töihin. Vaikka olen nauttinut vauvavuodesta kotona, kaipaan myös aikuisten seuraa ja mahdollisuutta toteuttaa itseäni muullakin tapaa kuin äitinä. Koska tyttäremme on vielä niin pieni, olin ajatellut palata osa-aikatöihin ensi syksynä. Tällä tavoin tytär olisi hoidossa vain puoli päivää, jolloin minun mielessäni tämä olisi ollut sellainen tilanne josssa saan kaiken: minä saisin työhaasteita mutta vähän vähemmän kuin aiemmin, ja tytär oppisi sosiaalisten suhteiden taitoja ja englantia, mutta ehtisi myös olla kotona. Niinpä lähdinkin ehdottamaan edelliseen työpaikkaani sellaista järjestelyä, että palaisin töihin osa-aikaisesti. Suhtautuminen tähän oli myönteistä, kaikki näytti järjestyvän haluamallani tavalla ja niinpä ilmoitimme tyttären hoitoon ensi lukuvuodelle aamupäiviksi ja maksoimme jo hoidon ennakkomaksunkin. Mutta nyt sitten muutama viikko sitten selvisi, että koululla ei olekaan tarjota minulle töitä – ainakaan näillä näkymin. En tiedä mikä on muuttunut, sillä olen koko kevään käynyt keskusteluja tulevasta työstä koulun rehtorin kanssa ja kaiken piti olla jo selvää. Tiesin kyllä, että osa-aikaisen työn pyytäminen oli riskialttiimpaa kuin hakea normaalia kokopäivätyötä, mutta en ollut – enkä ole vieläkään – halukas laittamaan tytärtäni näin nuorena hoitoon koko päiväksi, kun minun ei ole pakko niin tehdä. Jos kyseessä olisi unelmatyöni niin ehkä harkitsisin sitten asiaa uudelleen, mutta tämä on kuitenkin vain väliaikainen työ maassa jossa en aio asua loppuelämääni. Joten vaikka yritin saada kaiken, tällä kertaa perheen etu ajoi työn edelle.

Nyt on sitten harkittavana se, mitä teemme päivähoitopaikan suhteen. Olemme jo maksaneet sen osin ja hyvät hoitopaikat ovat täällä kiven alla – jos luovumme paikasta, jonossa on varmasti monta ottajaa. Ulkomailla perheen perustamisessa on se huono puoli, että sukulaiset ovat kaukana ja (luotettavaa) lastenhoitoapua ei ole niin helppo saada. Jos minä haluan tehdä jotain, vaikka käydä kuntosalilla, mieheni katsoo lasta sen aikaa. Yhteistä aikaa kaksin mieheni kanssa ei tästä syystä juuri ole. Kaipaan ylipäänsä suuresti sitä, että saisi edes tunnin pari viikossa  tehdä ihan mitä lystää, ja siksi en haluaisi täysin luopua hoitopaikasta. Mutta tarvitsemmeko hoitopaikkaa viideksi aamuksi viikossa jos minä en ole töissä? Yritän jälleen saada kaiken ja olen käynyt päiväkodin kanssa neuvotteluja siitä, jos tyttö olisi hoidossa kolme aamua viikossa. Tällä tavoin minä saisin edes hiukan omaa aikaa ja tyttö oppisi yhä sosiaalisia suhteita ja englantia, mutta ehtisi olla kotonakin runsaasti. Päiväkoti ei kuitenkaan tähän suostu, he pitävät kiinni ajatuksesta että kyseessä on koulu (!) johon osallistuminen on pakollista joka päivä. Minä taas en pääse yli ajatuksesta että täällä jo yksivuotiaat käyvät koulua ja seuraavat opetusohjelmaa… no, uusin käänne tässä draamassa on se, että kun kävin viimeksi juttelemassa asiasta päiväkodissa minulle kerrottiin että heillä olisi itse asiassa päiväkotiopettajan paikka vapaana, laitapa CV tulemaan ja palaamme asiaan. En tiedä yhtään mitä nyt tapahtuu, sillä lähdimme tätä tapahtumaa heti seuraavana päivänä mieheni työmatkalle mukaan Kuala Lumpuriin ja palasimme nyt vasta Saudeihin. En edes tiedä haluanko päiväkotiin opettajaksi, se on aika rankka työ paimentaa isoa ryhmää taaperoita!

No, lapsen saamisen jälkeen on tapahtunut sellainenkin muutos, että en ehdi stressaamaan työkuviosta niin paljon kuin ennen. Se tapahtuu mitä on tapahtuakseen, ja kävi tässä mitä tahansa, asiat järjestyvät jollakin tavalla. Ehkäpä olen oppimassa viimein arabimentaliteettia. Inshallah…