Lähellä ja kaukana

Jos puhutaan kansallisista stereotypioista, voidaan sanoa että suomalaiset tykkäävät pitää oman henkilökohtaisen tilansa. Ja yleensä se tila on aika suuri. Moni muistanee netissä kiertäneet kuvat siitä, miten suomalaiset odottavat bussia, yksi kerrallaan seisten bussipysäkillä noin metrin päässä toisistaan (tässä yksi versio aiheesta, josta on paljon kuvamateriaalia). Saudi-Arabiassa oma henkilökohtainen tila on toisaalta valtavan suuri, toisaalta hämmentävän pieni. Koska naisten ja miesten maailmat on erotettu julkisilla paikoilla, ei ole sinänsä pelkoa että kukaan mies tulisi kovin lähelle. Päinvastoin, esimerkiksi kauppakeskuksissa miehet yleensä välttelevät katsomasta pitkään ja väistävät tieltä, erityisesti nyt kun liikun lastenvaunujen kanssa. Tänään tosin kun olin aamulla ostoksilla kaksin tyttäreni kanssa kaksi nuorta saudimiestä koetti onneaan ja huutelivat minulle ”welcome to Saudi Arabia” ja virnuilivat – mutta turvallisesti monen metrin päästä. Tämä ei kuitenkaan ole kovin yleistä. Sääntöhän on se, että toisilleen vieraat miehet ja naiset eivät saisi olla kanssakäymisessä keskenään. Minulle vieraita miehiä ovat kaikki muut paitsi aviomieheni ja lähimmät miespuoliset sukulaiseni, eli veljeni ja isäni. Länsimaalaisten kesken näistä säännöistä toki poiketaan eikä niitä toteuteta esimerkiksi koulussa, jossa työskentelin. Mutta tietty varovaisuus on aina olemassa miesten ja naisten välillä, eikä julkisesti sovi naisten ja miesten koskettaa toisiaan – käsi kädessä kävely saati sitten julkinen suutelu edes aviopuolisoiden välillä ei välttämättä ole hyvä juttu. Sen sijaan miehet saattavat kävellä käsi kädessä ja saman sukupuolen kesken vaihdetaan yleensä paljon halauksia ja poskisuudelmia julkisillakin paikoilla.

No, sääntö on sääntö, mutta siitä poiketaan toki. Lapset tuntuvat olevan kaiken tämän monimutkaisen sääntöjärjestelmän ulkopuolella, eikä siksi ole poikkeuksellista että saudimiehet saattavat tulla juttelemaan minulle ja kehumaan lastani. Se on sellainen turvallinen aihe ja lapset ovat viattomia, kuin enkeleitä. Meidän pieni enkeli aiheuttaa nykyisin myrskyn mihin tahansa mennessään, sillä siniset silmät ja vaaleat hiukset (se pieni haituva mitä hänellä on) aiheuttavat suunnatonta ihastelua täällä. Jopa siinä määrin, että välillä saa olla varuillaan, kun lukuisat saudinaiset (eli ninjat – mustat asut ja vain silmät näkyvät, jos nekään) tulevat halaamaan ja suukottelemaan lastamme ja lausumaan ”mashallah”. Ilmeisesti pienen lapsen suukottelu tietää onnea sekä lapselle että suukottajalle. Suomessa ei vaan ikinä menisi läpi, että kun kaikessa rauhassa juot kahvia kahvilassa ja lapsi istuu tyytyväisenä syöttötuolissaan syömässä eväitään, niin yht’äkkiä joku aivan tuntematon nainen hyökkää suukottelemaan lasta ja nipistelemään poskesta — ja tätä voi jatkua minuuttitolkulla ja suukottajia olla useita. Outoa on myös se, että lapsestamme otetaan valokuvia kysymättä. Olimme viime viikonloppuna Bahrainissa, ja sillä välin kun olin kauan kaivatussa hieronnassa, mieheni ja tyttäremme olivat hotellin pihalla katselemassa kalalammen karppeja. Joku arabinainen oli sitten pamahtanut paikalle ja ottanut lupaa kysymättä kuvan sekä miehestäni että lapsestani. Suomessa tästä nousisi suuri haloo, ja hassua onkin se, että jos mieheni ottaisi kuvan jostain tuntemattomasta naisesta tai lapsesta, niin täälläkin nousisi suuri haloo. En siis aina ymmärrä logiikkaa tällaisen käytöksen takana, enkä oikein tiedä miten reagoida näissä tapauksissa. En haluaisi olla töykeä mutta välillä liika on liikaa.

Arabinaiset voivat myös olla hyvin välittömiä naisten kesken. He saattavat tulla halaamaan, antamaan lukuisia poskisuudelmia (myös minulle) ja haluta kulkea käsikynkkää. Suomalaisena sitä huomaa aina välillä jäykistyvänsä tahtomattaankin näissä tilanteissa ja automaattisesti vetäytyvänsä hiukan. Yritän kyllä aina selittää, että Suomessa ei yleensä halata kuin lähimpiä ystäviä ja perheenjäseniä, jos heitäkään. Arabialainen vieraanvaraisuus on myös kansallinen stereotypia, mutta osin paikkansa pitävä sekin. Ei siis auta kehua liikaa arabikaverin lounasta, sillä hän saattaa sitten tarjota sen osittain tai kokonaan sinulle. Myös puheenaiheet voivat naisten kesken olla välillä aika intiimejä, jopa siinä määrin että en haluaisi tietää puolituntemattomien ihmisten elämästä ihan niin paljoa ihan niin pian. Kyseessä onkin outo sekoitus läheisyyttä ja etäisyyttä: kiusaannun itse helposti liiasta läheisyydestä, mutta sitten unohdan usein sen, että arabimiehet saattavat kiusaantua jos edes katson heitä silmiin, saati sitten yritän jutella normaalisti. Minulle se vaan on hirveän töykeää olla katsomatta silmiin tai hymyilemättä ihmiselle, jolle juttelen, mutta se voidaan joskus ymmärtää väärin täällä. Tässäkin asiassa vallitsee siis tabujen ja käytösnormien viidakko, jota en ole ihan vielä saanut selvitettyä, enkä varmaan koskaan tulekaan olemaan täysin selvillä kaikista käytöksen kultaisista säännöistä täällä. Onneksi länsimaalaisena saa paljon anteeksi. Sitä on ikään kuin kylähullu, jolta voikin odottaa mitä vaan!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s